Maksim Gorki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

englanti

German

Russian

Spanish

Portuguese

French

Italian

Greek

Turkish

Chinese

Arabic

Hindi

Muilla kielillä

 

Maksim Gorki

Maksim Gorki (ven. Максим Горький, oikealta nimeltään Aleksei Maksimovitš Peškov, ven. Алексей Максимович Пешков, 28. maaliskuuta (J: 16. maaliskuuta) 1868 Nižni Novgorod – 18. kesäkuuta 1936[1] Moskova) oli neuvosto-venäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla, enimmäkseen Caprilla; Neuvostoliittoon palattuaan hän mukautui sen ajan kulttuuripolitiikkaan

 

 

Teoksia

 

 

 

Novelleja vanhoista suomalaisista sanomalehdistä

 

 

Maksim Gorki - Khani ja hänen poikansa

Khani ja hänen poikansa.
Kirj. Maksim Gorkij.




...Oli kerran Krimin khanina Mosolaima el Asvab ja hänellä oli poika Tolaik Alhalla...

Nojaten selkäänsä puun runkoon, alkoi sokea kerjäläinen, tataari, näillä sanoilla yhden niemimaan vanhoista legendoista, niemimaan, jolla oli rikkaat muistot. Kertojan ympärillä, aikoinaan hajoitetun khanin palatsin rauniokivillä istui joukko tataareja loistavan värisissä kauhtanoissa ja kultaompeluksilla koristetuissa lakeissa. Oli ilta ja aurinko verkkaan laskeutui mereen; sen punaiset säteet kirkastivat tumman vihannuuden raunioiden ympärillä ja laskeusivat kirkkaina täplinä sammaltuneille kiville, joita vihreät murattiköynökset kiertelivät. Tuuli humisi vanhoissa plataanipuissa ja niiden lehdet kahisivat niin kuin olisi ilmassa suihkunut silmälle näkymättömiä vesisuihkuja.

Sokean kerjäläisen ääni oli heikko ja vapiseva, vaan kivettyneet kasvot rypyissään eivät ilmaisseet muuta kuin rauhaa; ulkoa opitut sanat tulivat virtanaan hänen suustaan toinen toisensa jälleen ja kuulijat sairaat nähdä kuvan menneiltä, tunteenvoimasta rikkailta päiviltä.

— Khani oli vanha — puhui sokea — vaan naisia oli hänen haaremissaan paljon. Jo he rakastivat ukkoa, sillä hänessä oli vielä tarpeeksi voimaa ja tulta, ja hänen hyväilynsä tuntuivat hempeillä ja polttivat, ja rakastavathan naiset aina sitä, jonka hyväilyt ovat voimakkaita, vaikkapa hän sitten olisikin harmaantunut, vaikka olisivatkin ryppyiset kasvot — voimassa on kauneus, eikä hienossa hipiässä ja punaisissa poskissa.

Khania rakastivat kaikki ja hän rakasti erästä kasakkatyttöä Dnjeprin aroilta ja aina hyväili hän häntä hellemmin kuin muita haaremin naisia, suuren haareminsa naisia, jossa oli kolme sataa vaimoa eri maista, ja kaikki olivat he kauniita kuin kevään kukkaset ja kaikkien heidän oli hyvä olla. Paljon maukkaita ja makeita ruokia käski heille valmistaa khani, sallien heidän halunsa mukaan tanssia ja leikkiä lyödä.

Mutta kasakkatyttönsä kutsui hän usein luoksensa torniin, josta näkyi meri ja jossa hänellä oli varattuna lemmikilleen kaikkea, mitä nainen tarvitsee voidakseen oikein hyvin: makeita ruokia ja erilaisia kankaita ja kultaa ja kaiken värisiä kiviä ja soittoa ja kaukaisten maitten harvinaisia lintuja ja rakastavan khanin tulisia hyväilyjä. Tässä tornissa huvitteli hän hänen kanssansa kaiket päivät leväten elämässä vaivoista ja tietäen, ettei poika Alhalla alenna khanikunnan mainetta ratsastellessaan sutena ympäri Venäjän aroja ja palatessaan sieltä runsaine saaliineen tuoden tullessaan uusia naisia, uutta mainetta, jätettyään jälkeensä kauhua ja tuhkaa, ruumiita ja verta.

Kerran palasi Alhalla ryöstöretkeltään Venäjälle ja hänen kunniaksensa oli toimeen pantu suuria juhlallisuuksia, kaikki niemimaan ruhtinaat olivat kokoontuneet niihin, leikittiin ja kemuja pidettiin ja jousilla ammuttiin nuolia vankien silmiin; koetettiin sitten käden voimaa ja silmän tarkuutta, jo taas juotiin ja Alhallan urhoollisuutta ylistettiin, tuota vihollisten kauhua ja khanikunnan tukea. Ja vanha khani oli hyvin iloissaan poikansa kunniasta. Hyvältä tuntui ukosta nähdä poikansa olevan sellaisen uskallikon ja tietää, että kun hän, vanhus, kuolee — khanikunta joutuu voimakkaihin käsiin ...

Hyvältä tuntui hänestä tieto siitä, ja niimpä hän näyttääkseen pojalleen rakkautensa voimaa, sanoi hänelle kaikkien ruhtinasten kuullen — siinä juomingeissa haarikka kädessä sanoi :

— Hyvä olet poika Alhalla! Allahilla kunnia, ja ylistetty olkoon hänen profeetansa!

Jo kaikki ylistivät profeetan nimeä mahtavana kuorona. Silloin sanoi khani:

— Suuri on Allah! Vielä minun eläissäni uudisti hän nuoruuteni urhoollisessa pojassani ja nyt näen vanhoilla silmilläni, että kun niiden valo sammuu — kun madot syövät sydäntäni — olen elävä uudestaan pojassani! Suuri on Allah ja Muhamed on hänen profeetansa! Hyvä on minulla poika, vahva on hänen kätensä ja rohkea sydämmensä ja selvä järkensä ... Mitä haluat ottaa isäsi kädestä Alhalla? Sano, jo minä annan sinulle kaikki toivomuksesi jälkeen.

Ja tuskin oli khani vanhuksen ääni vaiennut, kun nousi Tolaik Alhalla ja sanoi silmät mustana kuin öinen meri, hehkuen ja palaen kuin vuorikotkan silmät:

— Anna minulle venäläinen aron tytär, käskijä-isä!

Vaikeni khani — vähän vaikeni, niin kauvan vain kuin tarvitaan tyynnyttämään vavahteleva sydän — mutta vaiettuaan sanoi hän lujasti ja kovasti:

— Ota! Lopetamme pidot ja hän on sinun.

Hätkähti rohkea Alhalla, riemusta välähtivät hänen kotkansilmänsä, nousi hän täyteen pituuteensa ja lausui isä-khanille:

— Tiedän mitä minulle lahjoitat, käskijä-isä! Tiedän sen ... Olen orjasi — poikasi. Ota vereni tippa tunnissa — kaksinkymmenkertaisella kuolemalla kuolen edessäsi!

— En tarvitse mitään! — sanoi khani, vaan rintaa vasten painui hänen harmaa päänsä, jota pitkien vuosien ja monien urhotöitten kunnia seppelöitsi.

Pian päättyivät pidot ja he molemmat vaieten, rinnatusten läksivät linnasta haaremiin.

Yö oli synkkä, ei tähtiä, ei kuuta näkynyt pilvien takaa, jotka paksuna vaippana peittivät taivasta.

Kauvan kulkivat pimeässä isä ja poika jo vihdoin alkoi puhua Mosolaima el Asvab:

— Sammuu elämäni — ja yhä heikommin sykkii vanha sydämmeni ja yhä vähenee sydämmeni hehku. Elämäni valona ja lämpönä olivat kasakkatyttöni hellät hyväilyt ... Sano minulle, Tolaik, sano, onko hän sinulle niin välttämätön? Ota kaikki vaimoni hänestä ainoasta!

Vaikeni Tolaik Alhalla huoaten.

— Montako päivää on minulla jäljellä? Muutamia päiviä on minulla jäljellä maan päällä ...Viimeinen elämän iloni on hän — tuo venäläistyttö. Hän tuntee minut, hän rakastaa minua — kuka sitten, kun häntä ei enää ole olemassa, rakastaa minua, — vanhusta, kuka? Ei kukaan, ei kukaan Alhalla! …

Vaikeni Alhalla ...

— Kuinka voin elää tietäessäni, että sinä syleilet häntä, että hän suutelee sinua? Naiselle ei ole isää eikä poikaa, Tolaik! Naiselle olemme me vain kaikki miehiä poikani... Raskaaksi tulee minulle loppuni odottaminen... Auetkoon kaikki vanhat haavani ruumiissani, Tolaik, ja vereni juoksuttakoon kuiviin, en tahtoisi elää tämän yön jälkeen, poikani!

Vaikeni hänen poikansa... Seisahtuivat he haaremin oven eteen ja vaieten, päät rintaa vasten painuneina kauvan seisoivat siinä. Pimeys heitä ympäröitsi ja pilvet juoksivat taivaalla, mutta tuuli, puita pudistellen, tuntui ikäänkuin laulavan heille jotakin.

Kauvan olen rakastanut häntä isä ... — hiljaa virkoi Alhalla.

— Tiedän... ja tiedän myös, ettei hän rakasta sinua — sanoi khani.

— Sydäntäni repii kun ajattelen häntä.

— Vaan mitä luulet vanhan sydämeni nyt tuntevan?

Ja taas he vaikenivat. Huokasi Alhalla.

— Totuuden lausui minulle viisas mulla — muhametin uskoinen pappi — sanoessaan, että nainen on aina vaarallinen miehelle: jos hän on kaunis, herättää hän toisissa halun omistaa hänet, ja mies joutuu mustasukkaisuuden kiusattavaksi; jos hän on ruma, hänen miehensä, muita kadehtien, kärsii kateudesta; vaan jos hän ei ole kaunis eitä ruma — mies tekee hänet hyvin kauniiksi, ja huomattuaan erehtyneensä, saa hän taas kärsiä hänen tähtensä, saman naisen tähden.

— Viisaus ei kelpaa sydämmen taudin lääkkeeksi — virkkoi khani.

— Säälikäämme toisiamme, isä.

Kohotti päänsä khani ja surullisesti katsoi poikaansa.

— Surmatkaamme hänet — sanoi Tolaik.

— Rakastat itseäsi enemmän kuin häntä ja minua — hiljaa mietteissään virkkoi khani.

— Samoin kuin sinä.

Ja taas he vaikenivat.

— Niin! Samoin kuin minä — surullisesi! virkkoi khani. Suru teki hänet lapseksi.

— Mitä tapammeko?

— En voi antaa häntä sinulle, en voi — sanoi khani.

— Minäkään en enää voi kärsiä, — revi rikki sydämmeni tahi anna hänet minulle ...

Khani oli vaiti.

— Taikka heittäkäämme hänet mereen vuorelta.

— Heittäkäämme hänet mereen vuorelta — toisti khani poikansa sanat kuten kaiku.

Ja sitten astuivat he haaremiin, jossa hän jo makasi lattialla komealla matolla. Seisahtuivat he hänen ääreensä ja katsoivat; kauvan katsoivat he häntä. Vanhan khanin silmistä vuosi kyyneleitä hopean valkoiselle parralle ja ne kimaltelivat siinä kuin helmet, vaan hänen poikansa seisoi silmät hehkuvina ja hammasta purren pidätti kiihkoaan. Heräsi hän — ja hänen vienojen, ruusun punaisten kasvojensa silmät kukoistivat kuin ruiskukat. Ei huomannut hän Alhallaa ja hän kurotti rusohuultaan khanille.

— Suutele minua vanha kotka!

— Nouse ylös... lähdet kanssamme — hiljaa sanoi khani.

Samassa hän huomasi Alhallan ja kyyneleet kotkan silmissä ja — hän oli tarkkaälyinen — ymmärsi kaikki.

— Tulen — sanoi hän. — Tulen. Ei kummallekaan — niinkö päätitte? Niin pitikin päättää, te lujaluontoiset miehet. Tulen.

Ja äänettöminä kulkivat he kaikki kolme merta kohti. Kapeita polkuja kulkivat, tuuli humisi, kumeasti humisi …

Hento oli hän, tuo tyttönen, pian väsyi, vaan ylpeä oli hän — väsymystään ei tahtonut heille ilmoittaa.

Mutta kun khanin poika huomasi, että hän jää heistä jälelle — sanoi hän hänelle:

— Pelkäätkö?

Tytön silmät värähtivät ja hän näytti hänelle veristä jalkaansa...

— Anna minun kantaa sinua — sanoi Alhalla ojentaen kätensä häntä kohden. Vaan hän kietoi kätensä vanhan kotkan kaulaan. Nosti khani hänet syliinsä kuten höyhenen ja kantoi; hän, khanin sylissä istuen, taivutti tielle sattuvat oksat syrjään peläten niiden käyvän kantajan silmiin. Kauvan kulkivat he ja vihdoin kuului jo kaukaisen meren kohina. Silloin Tolaik — hän kulki heidän takanaan polulla — sanoi isälle:

— Päästä minut edelle, muuten työnnän tikarin niskaasi.

— Mene — Allah kostaa sinulle halusi tai antaa anteeksi — hänen on tahtonsa — olen isäsi, annon sinulle anteeksi. Tiedän mitä rakkaus on.

Ja siinä se nyt on, meri heidän edessään, tuolla alhaalla autiona ja synkkänä ja rannatonna. Kumakasti mylvivät sen aallot kallion jyrkänteen alla ja pimeätä siellä on ja kylmää ja kauheata.

— Hyvästi! sanoi khani tyttöä suudellen.

— Hyvästi! — virkkoi Alhalla kumartaen tytölle.

Tyttö katsahti sinne, missä aallot mylvivät, ja astahti takaperin käsiään rintaansa vasten painaen.

— Viskatkaa minut — sanoi hän heille.

Kurotti käsiään häntä kohden Alhalla ähkien, vaan khani otti hänet syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten lujasti, suuteli ja nostettuaan hänet päänsä yli — paiskasi hänet alas kalliolta.

Siellä loiskivat ja jymisivät aallot, pauhaten niin, ettei kumpikaan heistä kuullut milloin hän mereen putosi. Ei huutoakaan kuulunut. Khani istuutui kivelle ja ääneti alkoi katsoa alas pimeään ja kaukaisuuteen, jossa meri yhtyi pilviin, josta kumeana kuului aaltojen loiske ja puhalsi tuuli, saattaen khanin harmaan parran liehuamaan. Tolaik seisoi hänen ääressään, kasvot käsiin painettuina, liikkumattomana ja äänetönnä kuin kivi. Aika kului ja taivaalla kiisivät pilvet nopeasti tuulen ajamina. Ne olivat synkkiä ja raskaita kuin vanhan khanin ajatukset, khanin, joka istui korkealla kalliolla.

— Lähtekäämme, isä — sanoi Tolaik.

— Odota... — sanoi khani aivan luin kuunnellen jotakin. Ja taas kului kauan aikaa ja yhä pauhasivat aallot alhaalla ja tuuli puhalsi kalliolle humisten puissa.

— Lähtekäämme, isä...

— Odota vielä ...

Ei ainoasti yhtä kertaa sanonut Tolaik Alhalla:

— Lähtekäämme, isä.

Khani ei lähtenyt paikalta, jossa oli kadottanut viimeisten päiväinsä riemun.

Vaan — kaikella on loppunsa! — nousi hän voimakkaana ja ylpeänä nousi, rypisti silmäkulmiaan ja synkästi sanoi:

— Lähtekäämme.

Läksivät he, vaan pian pysähtyi khani.

— Mutta miksi kuljen ja mihin, Tolaik? — kysyi hän pojalta. — Ja miksi elän nyt, kun koko elämäni oli hänessä? Vanha olen, ei minua enää rakasteta, ja jollei kukaan minua rakasta, on järjetöntä elää maailmassa.

— Onhan sinulta kunniaa ja rikkautta, isä...

— Anna minulle yksi hänen suutelonsa ja ota kaikki se itsellesi palkinnoksi. Se on kaikki kuollutta, yksin naisen rakkaus on elämää. Jos ei ihmisellä ole sellaista rakkautta, ei hänellä ole elämääkään, ja surkuteltavia ovat hänen päivänsä. Hyvästi, voitani, Allahin siunaus tulkoon ylitsesi kaikkina elämäsi päivinä. Ia kääntyi khani, kasvot merelle päin.

— Isä — sanoi Tolaik — isä!...

Eikä hän enempää voinut sanoa, enempää ei ollut sanottavissa miehelle, jolle hymyilee kuolema, mitään sellaista et voi sanoa, joka palauttaisi hänen mieleensä rakkauden elämään.

— Päästä minut...

— Allah. ....

— Hän tietää. ..

Nopeilla askelilla riensi khani jyrkänteelle ja heittihe alas. Ei pidättänyt häntä poika, ei ennättänyt. Eikä taaskaan kuulunut mitään meren pauhinalta — ei huutoa, ei loiskausta. Aallot vain yhä pauhasivat siellä ja tuuli lauloi villiä lauluja.

Kauvan katsoi alas Tolaik Alhalla ja sitten ääneen virkkoi:

— Minullekin samanlainen luja sydän anna, oi Allah!

Ja sitten poistui hän pimeään yöhön …

...Niin kuoli khani Mosolaima el Asvab ja Krimin khaniksi tuli Tolaik Alhalla...

 

 

Laulu myrskylinnusta.

Kirjoittanut Maksim Gorkij

Suomennos.




Harmaan, aavan meren yläpuolelle kokoaa tuuli myrskypilviä. Pilvien ja meren välillä liitelee ylpeänä myrskylintu mustan ukonnuolen kaltaisena.

Milloin viilettäen siivellä aaltoja, milloin taas nuolena kohoten pilviin kirkuu se, ja pilvet kuulevat riemua rohkean linnun kirkunassa.

Siinä kirkunassa on myrskynhimoa! Voimakasta vihaa, kiihkontulta ja voiton varmuutta kuulevat pilvet siinä.

Kalalokit voivottelevat myrskyä aavistaessaan, — voivottelevat, kiertelevät levottomina meren päällä valmiina kätkemään myrskynkauhunsa sen pohjaan.

Voivottelevat haahkatkin, heille, haahkoille, on elämäntaistelun nautinto tuntematon: ukkosen jyrähdykset säikyttävät heitä.

Tyhmä pingviini kätkee arkana rasvaisen ruumiinsa kalliolle ... Ylpeä myrskylintu vaan leijailee yksin rohkeasti ja vapaasti vaahdosta harmaan meren päällä!

Yhä alemmaksi merta kohden laskeutuvat synkät pilvet, ja laulavat aallot tanssivat korkealle ukkoselle vastuuseen.

Ukkonen jyräjää. Vihan vaahdossa ulvovat aallot, tuulen kera painiskellen. Tuossa tempaa tuuli aaltoparven vahvaan syliinsä ja paiskaa sen hurjalla raivolla täysin voimin kallioita vastaan särkien pirstaleiksi nuo smaragdinväriset röykkiöt.

Myrskylintu kiitää kirkuen ilmassa mustan salaman kaltaisena, nuolena puhki pilvien rientää, aaltojen kuohua siipeaä.

Hän kohoaa taas, pahanhengen tavoin kohoaa — ylpeänä, mustana myrskyn pahanahenkenä, — ja nauraa ja itkee ... Pilville hän nauraa, ilosta hän itkee!

Ukkosen vihassa tuo tarkkakuuloinen pahahenki jo kauan on kuullut väsymystä, hän on vakuutettu siitä, ett’eivät pilvet peitä aurinkoa, — ei, eivät peitä!

— Tuuli ulvoo … Ukkonen jyskää …

Sinisenä liekkinä hehkumat pilvijoukot syvän meren päällä. Meri sammuttaa kuilussaan ukonnuolet. Tulikäärmeiden kaltaisina kiemurtelevat heijastuneet ukonnuolet meressä, kadoten sitten.

Myrsky! Kohta riehuu myrsky!

Mutta rohkea myrskylintu kiitää ylpeänä salamoiden keskellä vihaisesti ärjyvän meren päällä. Välistä huutaa tuo voiton ennustaja:

— Riehukoon vaikka vielä kovemmin myrsky! ...

 

 

Maksim Gorki - Markkinat Goltvassa

Markkinat Goltvassa.
Maksim Gorkij.

Suomennos Työmiehelle.



Goltvan kaupunki sijaitsee avonaisella niittyjen ympäröimällä paikalla, joka muistuttaa mereen pistävää niemekettä. Huoneiden keskeltä kohoaa huonon, valkean, puustarakennetun kirkon kolme tornia pilvetöntä taivasta kohti. Kultaiset ristit kadottavat muotonsa heijastaessaan auringonsäteitä takaisin, — ovat kirkkaassa tulessa palavien tulisoihtujen näköisiä.

Itäänpäin kaupungista leviää laajat pellot — kapeat tiet kiemurtelevat kuten käärmeet viljapeltojen välitse ja karja näyttää kaukaisella vainiolla lasten lelukokoelmalta. Länteenpäin on maa vaihtelevampaa, silmänkantomatkaa vaan taloja ja rakennuksia, korkeiden poppelipuiden ympäröiminä vainioiden keskellä... Se on rikasta, taajaan asuttua vähävenäläistä maata!

Suurella torilla, jossa on ajoneuvoja toinen toisensa vieressä, kiehuu tuhatääninen ihmisjoukko. Kaikkialla tunkeilee ja rähisee kansaa, yli muiden kuuluu korkeat, vihlovat naisäänet. Kymmenen vähävenäläistä talonpoikaa ei puhu yhdessä minuutissa niin montaa sanaa kuin kolme juutalaista samassa ajassa, ja kolme juutalaista taas ei puhu minuutissa niin paljoa kuin yksi ainoa mustalainen. Jos tahtoo vertausta käyttää, niin vähävenäläinen on kanuuna, juutalainen — kevyt kivääri ja mustalainen — kuularuisku. Mustalaisten tummat kasvot, musta tukka ja valkeat hampaat sukeltavat vähä väliä muusta joukosta esiin, heidän omituinen, intohimoinen kielensä, kurkkuääniä täynnä, kaikuu alati korvissa. Heidän nopeat liikkeensä ovat kauniit mutta samalla vaaralliset, mustat silmät, sinisine valkuaisineen katselevat viekkaasti ja röyhkeästi. — Notkeina ja vikkelinä muistuttavat he sieviä maaliskuun kettuja, toisinaan taas irvistävät heidän hampaansa kuten nälkäisten susien. Neljä mustalaista on erään talonpojan ympärillä, joka vakuuttavasta puhetulvasta hämmästyneenä kääntelee päätään. Hän seisoo heidän keskellään, raapii tukkaansa ja käsittää vaan hitaasti. Hän taluttaa varsaa suitsista; varsaa ahdistaa kärpäset yhtä ankarasti kuin mustalaiset sen isäntää ... Näiden takana seuraa suuri ihmisjoukko asian kulkua...

”Odota ...” sanoo rvssä.

”En tahdo” huutaa mustalainen, ”miksi pitäisi minun odottaa — en siitä suinkaan palkkaa saa! Minä sanon sinulle rehellisesti kuten jumalan edessä — minun hevoseni on sellainen, että itse Goltvan kuvernööri sillä mielellään ratsastaisi vaikka Goltvasta aina Pietariin asti. Sellainen minun hevoseni on. Mutta entä sinun? Se on vaan minun
hevoseni näköinen siinä, että sillä on häntä ja neljä jalkaa! Mutta minkälainen häntä? Onhan se häpeä, todella häpeä ...”

Mustalainen tarttuu hevosen häntään, koettelee ja nostelee sitä ja rähisee lakkaamatta. Hänen toverinsa kiertelevät hänen ympärillään:

”Anna nyt olla! Häviät sinä vaan vaihtokaupassa! Sinähän olet tyhmä!... Anna hänen nyt vaan mennä ...”

”Minäkö häviän? No sitte vaihetan tämän kerran tappiolla! Enkö ole itse hevoseni ja kukkaroni herra? Minua miellyttää tämä mies, ja tahdon että hän tekee hyvän kaupan! Kuule sinä ukko, kiitä jumalaasi siitä! ...

Talonpoika ottaa lakin päästään, kääntyy kohden kirkkoa ja tekee ahkerasti ristinmerkkejä.

”No nyt Jumala kauppasi siunaa”, huutaa mustalainen. ”Ota hevoseni ja ajattele minun hyvää sydäntäni ... Ota se ja anna minulle viisi hopearuplaa... Ei kopeekkaakaan enempää!... No päätetty!... Anna kätesi...”

Talonpoika paiskaa kättä koko voimallaan ja sanoo:

”Minä annan kaksi!”

”Neljä ja puoli!”

”Kaksi!”

Mustalainen oli tarttunut talonpojan käteen niin kovasti, että tämä heilutteli sitä vähän aikaa ilmassa ja tarkasteli sitte vieläkö se oli eheä.

”Tasan neljä!”

”Kaksi!” vahvisti talonpoika äskeistä tarjoustaan.

”No”, sanoo mustalainen, ”mene vaimosi luo ja sano hänelle että sinä olet tyhmä ...”

”Kaksi ja puoli ruplaa”, sanoo talonpoika.

”Kuuleppas, lue vielä yksi rukous!”

Jälleen tekee talonpoika kirkkoon päin kääntyneenä ristinmerkkejä.

”No ota se sitte itsellesi onneksi, minulle vahingoksi; sinä olet hyvä mies, — ja minä en tahdo sinulta rahaasi ottaa — eikä sinulla sitäpaitsi taida sitä ollakaan ... Annatko kolme ja puoli ruplaa?”

”En”, sanoo ryssä päätään pudistaen ja katsellen mustalaisen tummaa, pörröistä hevosta.

”Kolme ja puoli?”

”En ...”

”Toivoisin että sinun vaimosi tuhannen kertaa sanoisi ei”, kun sinä häneltä naurissoppaa pyydät! Anna edes nuo pyöreät kolme ruplaa? Et sitäkään? No niinpä ota sitte omasta hinnastasi. Haa, rahani ja kaunis hevoseni ovat menneet!”

He vaihtavat hevosia; ryssä menee eteenpäin ja taluttaa vaihdettua tummanruskeata tammaansa, joka välinpitämättömän näköisenä hänen perässään köntystelee. Sen pää riippuu surullisesti alhaalla, alahuuli miltei lakaisee maata ja sen väsyneet silmät tirkistelevät ihmisjoukkoa, joka sitä kriitillisin katsein mittailee.

Mutta pian tulee talonpoika takaisin. Hän kävelee niin nopeasti, että hevonen tuskin kykenee häntä seuraamaan, kasvonsa ovat hämmästyneen ja kiintyneen näköiset. — Mustalaiset katselevat häntä rauhallisina puhuvat jotain keskenään omituisella kielellään.

”Se on väärä asia”, sanoo talonpoika, tultuaan heidän lähelleen ja ravistaa päätään.

”Mikä asia?” kysyy eräs mustalaisista.

”Minkä te olette minulle ...”

”Mitä olemme me sinulle?”

”Odotahan nyt!... Kuinka...”

”Mitä kuinka?”

”Odotahan nyt!”

”Mitä sitte? Ettäkö tammasi varsoo? Et suinkaan sinä ukko rukka ole vielä sen kanssa naimisiin mennyt!”

Ympäriltä kuului naurua. Talonpoika raukka kääntyi ihmisjoukkoon; ”Hyvät ihmiset”, huutaa hän, ”auttakaa minua! He ovat antaneet minulle hampaattoman konin minun hampaallista varsaani vastaan!”

Talonpojat rakastavat taitamatonta yhtä paljon kuin heikkoakin. He siis asettuvat mustalaisen puolelle.

”Missä sinun silmäsi olivat?” kysyi eräs vanha mies.

”Mitäs menet mustalaisen kanssa kauppoihin!” selittää toinen.

Petetty talonpoika kertoo, että hevosella ei ole yläleuvassa ollenkaan hampaita.

”Mitä minä sillä nyt teen? Se ei voi syödä! Miten pullistunut sen mahakin on!”

Kaksi tai kolme miestä alkaa puolustaa talonpoikaa. Syntyy aika meteli, pahimmin kaikista kirkuvat mustalaiset.

”Jaa, mieskulta, mitä varten olet kauppoin ruvennut. Et kai tiedä, miten hevosta ostetaan? Hevosen ostaminen on yhtä tärkeä kuin vaimon valitseminen — aivan yhtä tärkeä... Kuulehan kun kerron sulle kauniin kertomuksen: kuinka kolme veljestä lähti kerran maailmaan, kaksi viisasta ja yksi tyhmä — juuri kuin sinä ...

Toiset mustalaiset kiljuvat häntä puolustaakseen, vähävenäläiset vastustavat haukkuen, tungos tulee aina suuremmaksi ja kovaäänisemmäksi.

”Mitä pitää minun tehdä, hyvät ystävät?” kysyy loukattu katkerasti.

”Mene poliisia hakemaan!” huudetaan hänelle.

”Sen teenkin!” selittää hän päättävästi.

”Odotappas mies!” pidättää mustalainen häntä. Tahdotko saattaa minut perikatoon? Koetappa vaan se tehdä! Anna minulle kolme ruplaa, niin saat hevosesi takaisin! Tahdotko? Anna kaksi? Ymmärrätkö? No mene sitte ja tee valitus ...”

Talonnojallekaan ei ole poliisin näkeminen juuri mieluista, ja hän tuumii. Kaikilta suunnilta annetaan hänelle neuvoja, mutta hän seisoo vaan ja tuumii itse. Viimein tekee hän päätöksen.

”No kuulehan nyt”, sanoo hän surullisena mustalaiselle, ”Jumala sinut tuomitkoon ... Anna minulle hevoseni ja pidä ne kaksi ja puoli ruplaa jotka olet saanut.”

Ja mustalainen suostuu siihen, ollen tekevinään suuren armon.

”Sepä oli viekas!” ylisti joukko mustalaista hajaantueseaan joka taholle.


*

”Hienointa, tuoreinta, puhtainta, hyvin leviävää, hyvältä haisevaa, juoksevaa moskovalaista tehtaantervaa! Kuusi kopeekaa litra, viisitoista neljännesmitta! —” huutaa etäs tervakauppias, joka juuri nousee vaunuun. Vaunu, tynnyri ja kauppias itse — kaikki on yhtä mustia, yhtä haisevia ja täynnä tervaa.

”Ehkä annatte litran viidellä kopeekalla?” kysyy eräs leveähousuinen mies, olkihattu päässä tervakauppiaalta.

”En! Viidellä kopeekalla en voi, olen hovinherroille vannonut kuudella myöväni ...”

”Ehkä sentään annatte viidellä?”

”Mahdotonta ...”

”Ah... Aivan mahdotontako?”

”Kuulehan isäkulta, minä myyn sinulle viidellä kopeekalla, mutta elä puhu kenellekään ... Etkä puhu?”

”En, en minä sano mitään...”

”No niin, annappas nyt vaan astiasi tänne.”

”Mitä varten?”

”Että panen siihen tervaa!”

”Minä en tarvitse teidän tervaanne, olen jo sitä ostanut. Kuusi kopeekkaa maksoin ja juuri teiltä ostin ... Tahdoin vaan tietää, annatteko sitä halvemmalla ...”

Tervakauppias ajaa vaieten pois, vetää ohjakset kiinteämmälle, pujottelee vaunujen välitse ja ylistää tavaraansa ... Mies seuraa häntä katseillaan ja sanoo eräälle toiselle:

”Ellen olisi aamulla ostanut tervaa, olisi minulla nyt kopeekka enempi rahaa taskussani ...”

”Mitäs siitä ... Mutta tänään on kuuma!”

”Aivan kuin helvetissä ...”

”Onko sinun isäsi sieltä kirjoittanut, miten kuuma siellä on?” kysyy eräs lähellä olevista.


*

Painostava kuumuus yhä lisääntyy. Tervan, hevosenlannan ja hien haju täyttää ilman. Kaikkialla seisoo tai makaa härkiä vaunujen edessä, katsellen hyväntahtoisilla silmillään maahan. Näyttää siltä kuin ajattelisivat ne, — niin ilmeekkäät ovat niiden piirteet, niiden silmät loistavat niin surumielisesti. Lehmät ja vasikat ammuvat, lampaat määkivät, viikatteet, joita ostajat koettelevat, kalisevat. Ihmisiä, jotka kaupittelevat karjaa tai nahkoja, makaavat vaunujen alla odotellen ostajia. Nämät kävelevät vaunujen välissä, katselevat karjaa, ja astelevat varovasti myyjien jalkojen joukossa. Jokaisella myyjällä on kädessään piiska, ja härkiä lähestyessään pitävät he velvollisuutenaan antaa näille rauhallisille eläimille muutamia lyöntejä. Härät kohoavat hitaasti ylös, jos ovat maanneet, tai liikkuvat sinne tänne, jos ovat seisoneet.

”Paljoko tahdotte tästä naudasta?” kysyy ostaja.

Vaunujen alta kuuluu vastaus:

”Yhdeksäntoista ruplaa ...”

”Liijan paljo”, ... tuumii ostaja, menee edelleen tai kysyy:

”Miksi ette pyydä koko sataa täyteen?”

”Minä en tahdo enempää kuin tarvitsen — ja en tarvitse enempää. Mutta jos te olette niin hyvä että annatte sata ruplaa, — otan minä sentään nekin … ”

”Minä kiitän teitä ... Ja paljostako te sen todella annatte?”

”No ettei tarvitse niin kauvan kaupitella, otan minä teiltä myös — yhdeksäntoista ruplaa...”

Alkaa tinkiminen. Kauppiaat eivät kiirehdi, se ei kuulu heidän luonteeseensa; myöjä ei tule vaunujensa alta pois, ennen kuin on vakuutettu, että ostajalla on todet mielessä. He lähestyvät toisiaan, lyövät kättä, tarjoavat kymmenen kertaa tai enemmänkin, menevät pois ja tulevat jälleen takasin. Kaikki tapahtuu hitaasti, vakaumuksen kautta. Raakaa, korkeaäänistä, isovenäläistä kiroamista ei täällä kuule, vaan sen sijaan pilkallisia, sattuvia vitsiä. Eivät ihmiset myöskään yleensä toisiaan täällä sinuttele. Vanha mies, joka ostaa parrattomalta nulikalta paria mullikkaa, puhuu esimerkiksi seuraavaan tapaan:

”Minusta näyttää, että te, hyvä poika, oletta jättäneet äidin maidon liijan aikaseen, sillä teidän puheessanne en voi löytää paljo järkeä ...”

”Mutta katsokaahan toki, isäkulta! Nehän ovat niin kauniit — sarvet ovat niin sirot! ...”

”Sarvillako te kynnätte? No ostakaa sitte pukki, — niillä on vielä kauniimmat sarvet ...”


*

Israelin pojat sorisevat vaunujen välissä kuten varpuset. He ottavat kaikesta selvää, sekaantuvat joka paikkaan ja ostavat
kaikilta. Kauppiaat kutsuvat heitä ”sinäksi” ja katselevat heitä läpi sormien.

Erään vaunun luona alkaa siihen sidottu lehmä yh’äkkiä hoiperrella, ja kaatuu kuten suonenvedon kohtaamana maahan. Lehmän omistajatar hyppää vaunusta alas ja kiertää sairasta eläintä kuin pyörremyrsky.

Kauhea säikähdys kuvastuu naisraukan kasvoilla, kun siten yh’äkkiä menetti toivonsa saada eläin terveenä myydyksi.

”Oi Jumala! Oi hyvät ihmiset! Auttakaa toki ... mikähän sitä vaivaa. Oi synnitön Jumalan äiti!”

Pian kerääntyy suuri ihmisjoukko, joka innokkaasti keskustelee onnettomuudesta. Arvellaan sinne tänne, minkätähden lehmä on sairastunut ja mitenkä se olisi paraiten parannettava. Eräs hyvin vanha mies, kokonaan ryysyihin puettu, tulee esiin ja alkaa loihtia lehmää, mutisten jotain rukousta. Väkijoukko ottaa lakit pois päästään, ja odottaa ääneti, ristinmerkkejä tehden rukouksen tulosta. Sillävälin yrittää lehmä pyrkiä ylös, mutta putoaa ruumiinsa koko painolla takasin maahan. Se hengittää raskaasti ja silmissä on tuskan ilme. Lehmän omistaja ottaa lakin päästään ja alkaa sillä hieroa lehmän selkää, sitte heiluttaa hän sitä kolme kertaa ympäri ja kolme kertaa hännän ympäri. Sekään ei auta mitään. Sitte tuodaan pullo tervaa ja kaadetaan lehmän kurkkuun, sitte seuraa tärpätti, kunnes viimeinkin näkyy eläinlääkäri, eräs synkkä katseinen talonpoika, selässä joukko erilaisia instrumentteja. Hän katselee eläintä tärkeän näköisenä ja lyö ruosteisen naulan sen kaulasuoneen. Paksu, musta veri virtaa suihkuna esiin. Joukossa on myös eräs sivevssaarnaaja. Hän katselee lehmää ja sen onnetonta omistajaa ja sanoo:

”Jumala on teitä rangaissut, ukkoseni, koska tahdoitte salata, että lehmänne oli sellaisessa tilassa ... Ja Jumala on ihmisille ilmaissut asian oikean laidan. — Niin se on!”

Vähävenäläinen katselee häntä ja nyökkää surullisesti päällään.

”Jumala tietää minun aalaisuuteni”... mutisee hän huokaillen.


*

Vieressä näytellään toisenlaista näytelmää. Eräs eukko huitoo käsillään kuten tuulimylly siivillään, ja haukkuu ”ukkoaan”. Ukko istuu maassa ja nauraa tyytyväisenä. Hänen nenänsä on punanen ja kiiltävä, lakki on takaraivolla, paidankaulus auki ja aurinko paistaa suoraan hänen kasvoihinsa ja rintaansa.

”Sinä räsymekko! Etkö sinä häpeä tuolla tavalla irvistellä? Laiskuri sinä olet! Minä otan ruoskan ja annan sinua selkään,
niin että tuntuu ...”

”Ole-jena! Rau-hoitu-han toki!” sanoo mies ja katsoo vaimoonsa. ”Kuule — Minä ostan sinullekin mitallisen olutta.”

”Oho” tiuskaa vaimo ... ”mikä hävyttömyys!”

Hän kumartuu alas, tarttuu mieheensä koettaa suurella vaivalla saada hänen juopunutta ruumistaan siirretyksi vaunujen alle. Mies kolahuttaa päänsä pyörää vasten ja varottaa vaimoaan:

”Minulla on pullo housuntaskussa... varo vaan, ettet lyö... sitä rikki ...”

Mutta hetkisen kuluttua juovat he oluttaan yhdessä kaikessa ystävyydessä, ja tuo hyvä, vaikkakin hiukan ankara vaimo on laittanut rakkaalle puolisolleen sellaisen vuoteen oljista, ettei tämä suinkaan enää päätään pyörään satuta.


*

Eräs aivan nuori juutalainen kantaa rintansa yliriippuvaa laatikkoa ja huutaa:

”Hienointa tupakkaa! Vahvinta tupakkaa! Se on pirun valmistamaa ja savusta kuolee naiset”.

”Kyllä sen täytyy olla hyvää tupakkaa jos naiset savusta kuolevat!” huutaa eräs mies.

Torin keskellä muudostaa kaksi telttiriviä kadun, jolla tunkeilee kansaa. Erään esiripun takana pelataan arpaa. Nuori juutalainen, jota väkijoukko ympäröitsee, huutaa milloin rauhallisella milloin kiihoittuneella äänellä:

”Punanen! Musta! Pari! kadottanut !”

Hiukan sivulla pyytää eräs nuori, epätoivoisen näköinen poika toiselta:

”Anna toki minulle yksi rupla! Ehkä voitan rahani takaisin ... Oi etten olisi koskaan tuota pirullista peliä nähnyt ... Se pyörii ja pyörii ja lopuksi ...”

Eräs jaroslavilainen talonpoika myöskentelee kampoja, saksia, veitsiä ...

”Katsokaahan tänne! Ulkomaisia tavaroita! Pääkaupunkilaisia kirjoja! Hyvältä tuoksuavaa saipuaa! Taivaallinen tuoksu! Nuori mies! saanko antaa teille pienen kirjasen mieleiseksi luettavaksi? Ettekö tahdo tarkastaa, se on hyvin jännittävä — ”Ivan Iljitsin kuolema”. Ja sitte vielä hauska komedia — ”Sivistyksen hedelmät”. Siinä pilkataan pääkaupungin herroja ja venäläisiä talonpoikia. Minä myön sen kahdestakymmenestä kopeekasta! Kreivin teos kahdestakymmenestä kopeekasta, halvemmalla ei myy kukaan. Tai tahdotteko ehkä ”Hopeisen prinssin”? Siinä puhutaan keisari Ivan Julmasta ... Koska minä olen sen jo lukenut, annan sen kolmestakymmenestä kopeekasta! Runoilija Pusehkinin runoja — viidestä ja kolmesta kopeekasta vihko ... äärettömän kauniita, sangen hauska sisältösiä... ”Andrei Lemmetön”, venäläinen romaani, maksaa ... kolme kopeekkaa ... ”Japautseha, tattarilainen ryöväri”, ”Kasanin kaupungin valloitus”. Kanahoitoa — ettekö tahdo oppia? Viidellä kopeekalla... ”Parranhoidosta” — ostakaapas. ”Meidän Herramme elämä ja kärsiminen” … Kaunis rouva! Ostakaa itsellenne peili! Minulla on myös in suloista saipuaa ... Mitä? ”Ivan Iljitsistä” kymmenen kopeekkaa? Kirjaan on painettu kaksikymmentä. Kymmenellä kopeekalla voin myydä nämät ”Juutalaiset kertomukset.” Täti kulta! Rikothan aivan sen kamman! ... Armollinen herra! — ostakaa partaveitsi ... ”Tulevainen elämä, eli mitä meidän sielullamme on odotettavana kuoleman jälkeen!” ... Hyvin hyödyllinen tietää. Hinta: puoli ruplaa. Tahdotteko sen? ”Kotieläinten sairauksia” — selaiskaapas lävitse! ... ”Keittokirja” … Tässä on minulla kello myötävänä — puhdas kuin kulta — aivan erinomainen, se on välttämätön ... Armollinen herra! ettekö tahdo ostaa saipuaa tyttärillenne? ... Viimeinen hinta, ystävä kulta, ”lvan Iljitsistä” kahdeksaatoista kopeekkaa ...”

Ei minuutiksikaan edes vaikene tämä laiha, vilkas, sukkela kaupustelija, joka palvelee kahtakymmentä henkilöä yht’aikaa. Hänen kaikuva äänensä houkuttelee väkeä kaikilta haaroilta, hänen pikku puotinsa on aina täynnä. Toiset ostavat, toiset kokoontuvat vaan myöjän ympärille kuunnellakseen hänen puhettaan. Eräs tukeva vähävenäläinen on jonkun aikaa tutkivin silmin katsellut kaupustelijaa ja päättää yht’äkkiä kaikuvan naurun.

”Mille te nauratte?” kysyy hänen naapurinsa.

”Katsokaahan vaan tuota moskovalaista, pirummoinen mies, menköön käärme hänen kurkkuunsa ... Kas sen kieli jauhaa kuin mylly. Säällinen ihminen ei ehdi tunnissa niin paljo puhua, kuin hän minuutissa lörpöttelee...”


*

Vaunujen luona pitävät vähävenäläiset myös saviastiainkauppaa. Täällä menee kaikki rauhallisesti. Eräs kuumuudesta läähättävä rouva, kädessään auringonvarjostin, astuu juuri esiin, ottaa ruukun käteensä, katselee sitä joka puolelta ia kysyy:

”Paljonko se maksaa?”

”Mikä sitte?” tiedustelee kaupustelija, joka makaa vatsallaan vaunujen alla.

”Tuo ruukku...”

”Kolmekymmentäviisi kopeekkaa.”

”Oi ystäväkulta! Mutta sehän on kallis!”

”Ihan todellako?”

”Aivan varmaan! Se ei ole aivan sileäkään ja sitä paitsi hiukan rikki...”

”Tahdotteko te tällä ruukulla sitten ampua vai miten? Mitä varten sen täytyy olla niin tarkasti tehty? Eihän se ole mikään pyssy vaan ruukku...”

”Vaikka vaan... Mutta eihän se ole täydelleen lasiutunutkaan, aivan hauras ...”

”Eihän se mikään peilikään ole, rouva kulta, loistava peili, vaan saviruukku...”

”Ja se kaikuu ontolta — ”

”Oh, se on vaan sentähden, että siellä on reikä ...”

”Onko siellä sisälläkin?”

”Tämä maailma on nyt niin luotu, rouvakulta, että joka paikassa on reikiä... teidän huivissannekin näkyy olevan reikä, rouva kulta...”

Rouva punastuu, ja työntää huivinsa hiukan sivulle.

”Koettakaapas etsiä, ehkä löydätte vielä eheänkin ruukun.”

Rouva tutkii astioita, jolla aikaa myyjä liikkumattomana makaa vatsallaan vaunun alla ja katselee häntä.

”Olkaa niin hyvä, sanokaa minulle onko tämä hyvä?” kysyy rouva ja näyttää löytämäänsä astiaa...”

”Sekö, paras koko joukosta... He alkavat tinkiä. Se kestää kauvan, keskeytyy usein, kun rouva löytää jonkun uuden vian
astiassa, ja myöjä nauttii rauhassa vaunun suomaa varjoa. Vilkkaampia ovat myöjättäret. He myyskentelevät värjättyjä makeisia, kirsikoita ja pieniä merikaloja. Monta säkillistä kaloja on maassa, ja koska ne ovat haluttua ruokaa, menevät ne hyvin kaupaksi. Korkeat naisäänet kaikuvat vihlovasti ilmassa.

”Mustanmerea kaloja, makeita ja suolaisia.”

”Täällä on parhaita kaloja! Täällä!”


*

Tulee ilta! Laskeva aurinko kultaa niityt, kultaa markkinat ja höyhenpilvet viime säteillään. Karjaa jo ajetaan arolta kotiin, mylvinää ja paimentenkovia huutoja kaikuu ilmassa, kaukaa kuuluu lauluja. Paimenhuilun korkeat säveleet yhtyvät niihin. Vallin luona, joka ympäröi kuolleitten lepokammiota, on kokoontunut joukko nuoria miehiä; kunnioittamatta esi-isien hautoja juoksentelevat he täällä, edestakaisin. Poppelit nyökkivät nuhtelevasti oksillaan, paheksuen rauhanhäiritsijäin pahaa elämää.

”Nyt olen mä jo suureksi kasvanut.
Ja miehen tarvitsen ...”

laulaa kaksi juopunutta.

He nojautuvat toisiinsa ja hoipertelevat, ikäänkuin olisivat he aivan, halvatut. Kasvonsa loistavat onnellisina ja punaisina, molemmat ovat saaneet äänensä aivan käheiksi, koettaessaan laulaa oikein. Toinen on painanut hattunsa korvalleen, toinen pitää samanlaista kapinetta kädessään. Kirkkopihasta kuulevat he tahdikasta jalkain kopsetta ja lennokaita, vaikkakin hiljaisia huilunsäveleitä.

Varjot, joita vaunut luovat, tulevat aina pitemmiksi. Kuumuus lakkaa rasittamasta. Niityiltä tulee tuore tuoksu. Aurinko on jo mennyt mailleen, taivaan rannalla sen säteet vielä kultaavat muutamia iltapilviä. Melu hälvenee vähitellen, kuumuuden ja hälinän rasittamat ihmiset paneutuvat vaunujen alle nukkumaan. Härät hengittävät raskaasti, hevoset pureskelevat heiniään, silloin, tällöin hirnahtaen.

Nyt voi erottaa ihmiset yksitellen, he eivät enää sula yhdeksi ainoaksi meluavaksi joukoksi, joka päivällä juopuneen tavoin oli melunnut. Sokean harmonikan soittajan edessä seisoo joukko nuoria miehiä, paljastetuin päin, hartaina kuunnellen ukon musiikkia.

”Luojaamme me kiitämme ja ylistämme”, laulaa vanhus ja säestää soittokoneellaan itseään. Täyteläiset, rauhalliset säveleet kaikuvat ilmassa hartaitten kuulijain päiden yläpuolella ...

Kirkkopihasta kuuluu reipas sävel, jota joukko vahvakeuhkoisia nuorukaisia laulaa. Loppurimmin huutavat he aina kovemmin.

Säveleestä kuuluu, että sitä on laulanut kaukana arolla sodan aikana vapautta rakastava ritari, joka kuuman verensä on ”kristinuskon ja kasakkavapauden puolesta” vuodattanut ...

Ylistäkää Herran, meidän Jumalamme nimeä ... maailman luojan ja ihmisten lohduttajan nimeä, hänessä tahdomme me rauhaamme etsiä…” laulaa ja soittaa vanhus.

Yö lähestyy.

Siellä ja täällä näkyy pikku nuotioita, ympärillä loistaa miesten kasvot punaisina. Tuore tuulenpuuska puhaltaa arolta, missä synkkä, elinvoimainen Dnjepr rientää suurta, käsittämätöntä merta kohden. Tähdet alkavat tuikkia taivaalla ...

On tullut yö.

 

Maksim Gorki - Olemmeko me sivistyneitä?

Olemmeko me sivistyneitä.

Maksim Gorkin kysymyksiä.




Kirjoituksessaan Amerikan kansalle sanoi Maksim Gorki:

»Olemmeko me sivistyneitä vai emmekö? Minä luulen: emme. Me vaan teeskentelemme rakkautta elämää ja ihmisyyttä kohtaan, teeskentelemme kunnioitusta lakeja ja inhoa rikoksia kohtaan.

Jos minun naapurini esim. hyökkää jonkun kimppuun minun talossani ja minä kuulen uhrin hätähuudot ja tuskat enkä mene apuun, olenko minä sivistynyt?

Jos elän kylässä tai kaupungissa, jossa lukemattomia rikoksia, kuten murhia, ryöväyksiä y. m. tapahtuu joka päivä, mutta en tee mitään tukahuttaakseni rikoksia, olenko minä silloin sivistynyt?

Esimerkkejä siitä, että New York’in poliisi on ollut yhteydessä rosvojoukkojen kanssa ja ottanut vastaan lahjoja auttaakseen rikoksellisia, paljastettiin sikäläisissä sanomalehdissä joku aika sitten.

Jos siinä maassa, missä minä elän ja kasvatan lapsiani, voi tapahtua sellaisia kauhun tekoja, kuin esim. Venäjällä ja Turkissa ja kyllä tuomitsen ne teot, mutta lohdutan itseäni sillä, että minun omassa maassani on elämä kevyempää ja parempaa, ja siihen tyytyväisenä asetun rauhaani, olenko minä silloin todellakin sivistynyt ihminen?

Kansa, jonka sydäntä ei liikuta veljeys eri kansakuntain välillä, se ei ole sivistynyt, se on vielä villi.

Kansa, jota asettuu levolle, vaikka kaikki ympärillä värjääntyy vereen ja tukahutetaan väkivaltaan, ei ole sivistynyt; se on yksinkertaisesti eläin.

Ihmiset ovat veljiä. Se, jolla on tunne, ei voi jäädä välinpitämättömästi veljensä murhasta, olkoon hän sitten englantilainen, juutalainen tai venäläinen.

Maailma on yhtä hyvin kaikkia varten, jokaisella on oikeus sen lahjoihin ja iloihin. Enemmän rakkautta ja ymmärtämystä — se tekisi meidät todella sivistyneiksi.»

 

 

 

Maksim Gorki - Paholaisesta

Paholaisesta.

Kirj.
Maxim Gorjkij.
(Suomennos K. U:lle.)




Syksyllä — kuihtumisen ja kuoleman surullisena aikana — on raskasta elää!

Harmaita päiviä, itkevä, auringoton taivas, synkästi ulvovaa tuulta, syysvarjoja — tiheitä ja mustia varjoja — kaikki tämä vaivuttaa ihmisen synkkiin ajatuksin ja täyttää hänen sielunsa salaisella vavistuksella elämän tähden, jossa ei yhtään pysyväistä ole, jossa kaikki on ikuista aaltojen liikettä: syntyy, mätänee ja kuolee … minkätähden? ... missä tarkoituksessa? ...

Joskus puuttuu voimaa taisteluun niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valloittavat sielun myöhäsyksyllä ... sentähden jokainen, joka niin pian kuin suinkin tahtoo tyhjentää niiden katkeruuden, käyköön niiden syliin. Se on ainoa tie, joka johtaa ihmisen pahantuulen ja epäilyksen kaaoksesta itseluottamuksen kiinteälle maaperälle.

Mutta se on vaivan tie ... Se käy läpi okaitten, jotka haavoittavat verille elävän sydämemme, ja tällä tiellä odottaa meitä aina — paholainen. Ja tämä paholainen on paras kaikista tuntemistamme paholaisista — paholainen, jonka suuri Goethe on tehnyt meille tunnetuksi ... Tästä paholaisesta tahdon minä nyt kertoa.



Paholaisella oli ikävä.

Hän on liijan ylhäinen kulkeakseen alati naureskellen. Hän tietää, että elämässä on ilmauksia, joille itse saatanakaan ei voi nauraa. Koskaan hän ei esim. ole pilkkanaurunsa terävällä veitsellä koskettanut oikean olemassaolonsa majesteettisuuteen. Totta puhuaksemme on tämä lempipaholaisemme huomattavasti enemmän röyhkeä kuin viisas, ja jos häntä lähemmin tarkastelemme, niin tulemme kenties näkemään, että hän, kuten mekin, omistaa suuren osan ajastaan vähäpätöisyyksille. Mutta jättäkäämme tämä luku — emmehän ole mitään lapsia, älkäämme sentähden särkekö parasta leluamme päästäksemme näkemään, mitä sillä on sisällään.

Kerran kuljeksi pakolainen syksy-yön pimeydessä, hautakumpujen keskellä eräällä hautausmaalla. Hänellä oli ikävä, hän vihelteli hiljalleen ja etsi jotakin erikoista aikansa kuluksi. Hän vihelteli erästä vanhaa romanssia — isäni lempiromanssia —

»Kuin sylistä äidin syystuulessa
Syysmyöhän lehtyet lentävät …

Ja tuuli avusti häntä, ulvoen kierrellessään yli hautojen ja hautaristien. Raskaat syyspilvet ajelehtivat hitaina taivaalla, kostutellen kylmillä kyyneleillään kuolleitten ahtaita asunnoita. Kirkkomaan pahastuneet puut ääntelivät tuskallisesti tuulenpuuskissa ja ojentelivat paljaita oksiaan tummia pilviä kohti. Oksat pieksivät hautaristejä ja synnyttivät kirkkomaalle kamalaa rapinaa — raskaita ja kammottavia ääniä —

Paholainen vihelteli ja ajatteli: — Olisi hauska tietää, kuinka kuolleet voivat tällaisessa säässä, luultavasti kosteus tunkeutuu aina heidän luokseen ... Luonnollisesti he kuolinpäivästään asti ovat ainiaaksi reumatismilta turvatut, mutta ... kylläpä sen pitäisi tuntua nololta! ... Jos olisi kutsua joku heistä ylös ja puhella joku hetki miehen kanssa? Onhan siitä toki hiukan huvia minulle … ja luultavasti hänellekin . . Niin, kyllä minä teen sen! Tänne johonkin haudattiin kerran eräs kirjailija, jonka minä tunsin ... Kun hän oli vielä elämässä, kävin hänen luonaan silloin tällöin … niin miksei voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammattikunnan henkilöt ovat erittäin vaateliaita — saa nähdä, onko hän tyytyväinen hautaansa? Mutta missä hän oikeastaan lepää? Ja itse paholainen, joka kuten tietty tietää kaikki, sai kauvan harhailla kirkkomaalla, ennenkuin löysi kirjailijan haudan ...

— Halloo, kuulkaas! — huusi hän, raapien kynsillään raskasta hautakiveä, jonka alla hänen ystävänsä makasi.

— Nouskaa ylös!

— Minkätähden niin! — kuului kumea maanalainen ääni.

— Se on tarpeellista …

— En minä nouse …

— Miksi ette?

— En . . kuka te olette?

— Tunnette minut kyllä …

— Kustantajani?

— Ha — ha, haa! En!

— Ehkä . . joku suuttunut lukija?

— En, en!

— Ettekö arvostelijaakaan?

— Minä olen paholainen ...

— Ooh! Minä tulen heti ...

Kivi liikkui, maa avautui ja haudasta nousi luuranko. Se oli varsin tavallinen luuranko, jokseenkin sellainen, jollaista ylioppilaat tutkivat luuston anatomiassa, mutta tämä oli likainen, eikä messinkilangoilla kokoonliitetty ja tyhjistä silmäkuopista hohti fosforimainen sininen valo. Luuranko ryömi maasta, ravisteli multaa nikamistaan, niin että ne kalisivat vastakkain, kohotti kalloansa ja suuntasi sinervän, kylmän katseensa pimeälle pilviselle taivaalle.

— Toivon teidän lihovan! — sanoi paholainen.

— Ei käy päinsä; — vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja äänellä, kuin kaksi luuta tuskin kuuluvasti olisi toisiinsa hankautunut …

— Pyydän anteeksi tervehdystäni, — sanoi paholainen tuttavallisesti.

— Ei mitään ... Mutta minkätähden olette kutsunut minut ylös?

— Tahdoin esittää teille pienen kävelyretken ... ei mitään muuta ...

— Vai niin! Liikun mielelläni hiukan … vaikka ilma onkin viheliäinen.

— Pelkäätte kai vilustumista? — kysyi paholainen.

— Mitä vielä — vilustuin perusteellisesti jo elämässä: …

— Niin, minä muistan, että te kuolitte aivan jäätyneenä.

— Siitä voitte olla huoleti! ... Koko elämäni oli yhtä jäähdytyskuuria ...

He kulkivat viervieressä kaitaista käytävää hautakivien ja ristien keskitse; kirjailijan silmäkuopista tunkeutui yöhön kaksi sinervää sädettä ja valaisi paholaisen tietä... Hieno sade tihkui heidän päälleen ja tuuli hyväili esteettä kirjailijan paljaita pääluita, soitteli hänen rintakehystään, ei enään ollut sydäntä.

— Menemmekö kaupunkiin? — kysyi hän paholaiselta.

— Mikä teitä siellä miellyttää?

— Elämä, herraseni, — vastasi kirjailija tyynesti.

— Pyh! Onko sillä enään teille mitään arvoa?

— Tietysti!

— Mutta kuinka niin?

— Kuinka sanoisin teille? Ihminen mittaa kaikki ponnistuksensa vaa'alla ... ja jos hän on tuonut yksinkertaisen kiven Ararat’in vuoren huipulta, on tämä kivi hänelle kalleus ...

— Olento parka! — irvisteli paholainen.

— Ja kuitenkin — onnellinen olento! väitti kirjailija kylmästi vastaan.

Paholainen kohautti vaieten olkapäitään.

He olivat päässeet ulos kirkkomaan portista ja saapuneet eräälle kadulle — kaksi riviä huoneita niiden välissä pimeys, jossa muutamat kurjat lyhdyt kaunopuheliaasti todistivat maan päällä vallitsevaa valonpuutetta.

— Sanokaa minulle — lausui paholainen äänettömyyden jälkeen — millaista teillä on haudassanne?

— Nyt, sittenkuin olen siihen tottunut, menee se oikein hyvin, hyvin rauhallisesti ... mutta alussa, uskokaa se, oli kirotun kurjaa. Tyhmyri, naulasi arkun kannen kiini, iski naulan kallooni. Se on tosin pikku asia ... mutta kaikessa tapauksessa epämieluista. Nähkääs, olin valmis uskomaan, että se oli jotakin kirottua symbolismia ... toivomus särkeä minun aivoni, joiden avulla aikoinani häiritsin yhtä ja toista väkeä ... Sitten tulivat madot! Ne paholaiset — anteeksi! — söivät minua ruman hitaasti ...

— Ihmetelkää sitä! — huudahti paholainen. — Eikä niille voi siitä suuttua … sapen saastuttama ruumis on kaikkea muuta kuin makea pala ...

— Mitä minun ruumiistani oli puhumista! Paljas mitättömyys ... — väitti kirjailija.

— Sen syöminen oli kuitenkin kaikessa tapauksessa enemmän vastenmielinen velvollisuus kuin huvi ... Toisin on kustantajien kanssa — heidät syövät madot joutuisasti, rakkaudella.

— Ymmärrettävästi — heidän täytyy olla makeita.

— Tuota noin — onko kosteata haudassa syksyaikaan? — kysyi paholainen.

— Kyllä hiukan . . mutta tottuuhan siihen ... Pahin kiusa minulla on erilaisista tyhmyreistä, jotka samoillessaan hautausmaalla sattumoiltaan joutuvat haudalleni. En ole selvillä kuinka kauvan olen maassa maannut ... kaikki ympärilläni on yhtä liikkumatonta kuin itsekin olen — minulla ei ole minkäänlaista käsitystä ajasta ...

— Te olette maannut haudassa neljä vuotta, niin, kohta tulee viisi — sanoi paholainen.

— Todellakin? Kuka olisi sitä uskonut ... Kolme henkilöa on sillä aikaa käynyt haudallani … He ärsyttävät minua — kirotut! Eräs heistä, tiedättekö, väitti aivan häpeämättömästi, että minua ei ole ollut olemassakaan — hän tuli, luki hautakirjoitukseni ja sanoi vakuuttaen: »Sellaista ei ole koskaan ollut olemassa! En ole koskaan lukenut mitään häneltä ...mutta nimi on tuttu — nuoruuteni päivinä asui samalla kadulla eräs koronkiskuri, jolla oli sama nimi ...« Mitä ajatella? Ja kuitenkin on kuudentoista vuoden kuluessa nimeni ollut painettu maan enin levinneisiin aikakauskirjoihin ja kolme kertaa olen julaistu kirjan muodossa ...

— Kuolemanne jälkeen, on teidän teoksianne ulosannettu kaksi kertaa — selitti pakolainen.

— Siinä sen näette! ... Toisen kerran tuli kaksi muuta tyhmyriä ja toinen heistä sanoi: »Oh! se on hän?« — »Juuri hän» — vastasi toinen. — »Tjaa! hänen teoksiaan luettiinkin aikoinaan.» — «kaikkia luetaan» ... — »Mitä tämä saarnasikaan?» — »Tavallisia asioita … hyvän, kauniin aatteita … j.n.e. …» —»Niin, niin, minä muistan …» — »Hänen puheensa oli jokseenkin puisevaa.» — «Kuinka monta hänen laistaan makaakaan maassa — niin, venäläisessä maassa on runsaasti neroja ... Ja niin menivät nuo härät! ... Tosin lämpö haudassa ei nouse lämpimien sanojen vaikutuksesta enkä niitä kaipaa ... mutta kuitenkin on se hyvin harmillista! Voi, kuinka olisin tahtonut heitä häväistä! ...

— Olisitte tehnyt sen oikein kunnollisesti! — irvisteli paholainen.

— Se ei käy oikein laatuun, tiedättekös ...Ilta ennen kahdettakymmentä vuosisataa ja — yks kaks — alkavat kuolleet haukkua! ... Ei käy päinsä ... sitäpaitsi olisi se ollut sydämmettömästi materialisteja kohtaan.

Paholaiselle alkoi tulla ikävä uudelleen.

— Tämä kirjailija — ajatteli hän — olisi elämässään tahtonut olla sulhanen kaikissa häissä ja ruumiina kaikissa maahanpanijaisissa, ja vielä — vaikka kaikki hänessä on kuollut oli hänen kunnianhimonsa elossa. Tarvittiinko siis ihminen elämään? Ainoa hänessä, jota tarvittiin, oli hänen henkensä, ja ainoastaan se oli kättentaputusten ja kunnianosoitusten arvoinen … kuinka ihmiset kuitenkin ovat ikäviä! Paholainen aikoi esittää kirjailijalle että tämä astuisi takaisin hautaansa, kun uusi ajatus syntyi hänen ilkeän viekkaissa aivoissaan, He olivat eräällä torilla, ympärillä oli raskaspiirteisiä rakennuksia. Yli torin kaarsi musta, kostea taivas — se näytti lepäävän aivan savupiippujen päällä katselevan likaista maata tummalla katseellaan.

— Kuulkaas — sanoi paholainen, kumartuen kohteliaasti kirjailijan puoleen — ettekö tahdo nähdä, kuinka teidän vaimonne voi?

— En tiedä todellakaan, jos välitän, sanoi kirjailija hitaasti.

— Äh, tehän olette oikea ruumis! — ärsytti paholainen.

— En, kuinka niin? — lausui kirjailija ja ravisteli urheasti luitaan. — Minulla ei ole mitään asiata vastaan ... ja sitäpaitsi eihän hän saa nähdä minua ... ja jos hän näkeekin minut, eihän hän tunne minua?

— Ymmärrettävästi ei! — vakuutti paholainen.

— Nähkääs, sanon sen sentähden, että hän ... ei pitänyt siitä, että olin kauvan poissa, ulkona ... selitti kirjailija.

Samassa muuttui erään läheisyydessä olevan talon seinä läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki joukon suuria, valoisia, kauniita ja mukavasti sisustettuja huoneita ...

— Loistava sisustus! — puhua kihnutti hän hyväksyvästi. — Vallan mainio sisustus! Olisinpa minä vain asunut tuollaisessa huoneessa, niin toden totta eläisin vielä ...

— Minäkin pidän tuosta asunnosta — sanoi pakolainen hymyillen. — Sitäpaitsi se on kaikkea muuta kuin kallis — noin kolmetuhatta ...

— Hm … eikö se ole kallis? ... Muistan, että suurin teokseni toi minulle kakdeksansataa viisitoista ruplaa ... olin tehnyt sen kanssa työtä lähes vuoden … Mutta kuka tässä asuu?

— Teidän vaimonne — sanoi paholainen.

— Todellakin? Niin! ... On … onhan se hyvä hänelle ... Mutta tuo nainen — onko se juuri hän? Minun vaimoni?

— Kyllä … ja tuolla on hänen miehensä …

— Hänestä on tullut kaunis … kuinka hyvin hän on puettu! Hän … Hänen miehensä, sanoitte te? Sievä nuori mies ... naama hiukan porvarillinen ... mutta kiltiltä mieheltä hän näyttää ... kasvot ovat todellakin vähän yksinkertaiset! Vieläpä poroporvarilliset ... muuten, sellaisistahan naiset pitävät ...

— Jos tahdotte, huokaan puolestanne? — ehdotti paholainen katsoen myrkyllisesti kirjailijaan. Mutta tämä oli niin kiintynyt kaiken edessään olevan katselemiseen, ettei hän kuullut kysymystä.

— Kuinka heidän kasvonsa ovat iloiset ja vilkkaat! He ovat nähtävästi molemmat tyytyväisiä elämäänsä ... Tiedättekö, rakastaako vaimoni häntä?

— Kyllä, paljon. ...

— Mutta kuka hän on?

— Puotilainen muotimakasiinista…

— Puotilainen, muotimakasiinista ... — toisti kirjailija hitaasti eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Piru katsoi häneen hymyili hyvillä mielin.

— No, pidättekö tästä?

Vaivoin sai kirjailla sanotuksi: Minulla oli lapsia ... kuinka on heidän laitansa? Niin, minä tiedän, että he elävät ... Minulla oli poika ja tyttö, ajattelin elämässä että — minun pojastani tulee aikaa myöten arvossapidetty ihminen ...

— Arvossa pidettyjä ihmisiä löytyy kylliksi, elämä tarvitsee täydellisiä ihmisiä — sanoi paholainen kylmästi ja vihelteli jotakin marssia.

— Ajattelin, että minun jälkeläiseni olisi huono pedagogi… ja minun poikani ...

Kirjailijan tyhjä pääkallo huojui hiljaa …

— Näettekö, kuinka tulisesti he syleilevät! Heillä on hurmaavan hauskaa! — sanoi paholainen.

— Niin, niin, … Hän on tietysti varakas, tuo — konttoristi.

— Hän oli köyhempi kuin minä, mutta teidän vaimonne on varakas...

— Minun vaimoni? Mistä hän on rahoja saanut? — hän on ansainnut niitä teidän kirjoillanne!

— Kas niin ... sanoi kirjailija, hiljalleen paljasta, tyhjää päätään heilutellen. — Kas niin! Minä olisin niin muodoin rehkinyt ja työksennellyt muotimakasiinin kauppa-apuluisen hyväksi?

— Olette aivan oikeassa — myönsi paholainen iloisesti.

Kirjailija katsoi maahan ja sanoi paholaiselle:

— Viekää minut takasin hautaan!

... Oli pimeätä, satoi ja pilvet kiisivät raskaina taivaalla ja kirjailija kulki luitaan kolistellen tarmokkaasti takaisin haudalleen ... pakolainen kulki hänen jäljissään ja vihelteli iloisesti ...



Lukija on luonnollisesti tyytymätön. Lukijan on turmellut kirjallisuus, vieläpä ihmisetkin, jotka kirjoittavat yksinomaan lukijan suureksi mielisuosioksi. Käsillä olevassa tapauksessa on lukija tyytymätön sitäpaitsi myöskin siihen, ettei minulla ole ollut mitään kerrottavaa helvetistä. Ja kun lukija oikeudella on vakuutettu siitä, että hän kuoleman jälkeen joutuu helvettiin, niin tahtoo hän jo elämässä tietää jotakin siitä. Mutta todellakaan minä en voi kertoa mitään miellyttävää siihen suuntaan, sillä mitään helvettiä ei ole olemassa, mitään tulihelvettiä nimittäin, joka on niin helppo mieleen kuvitella. Kuitenkin löytyy jotakin muuta, äärettömän paljon kamalampaa.

Heti sen jälkeen kuin lääkäri on on sanonut teistä jollekin lähimmäiselle:

— Se on loppunut …

... joudutte te mittaamattomaan, kirkkaasti valaistuun tienoosen, ja tämä tienoo on tietoisuus teidän eksytyksistänne.

Te makaatte haudassa, ahtaassa arkussa, ja edessänne pyörii kurja maallinen elämänne ympäri kuin pyörä. Se liikkuu kiusallisen hitaasti ja pyörii alustaan loppuun saakka — elämänne ensimäisestä itsetietoisesta askeleesta elämänne viimeiseen hetkeen saakka. Te näette edessänne kaiken, jota te peititte itseltänne elämässä, näette olemuksenne koko valheen ja alhaisuuden, ajattelette uudelleen kaikki ajatuksenne, näette jokaisen elämässänne ottaman harha-askeleen, koko elämänne uudistuu — sen jokainen silmänräpäys! Ja että tuskanne tuntuisivat vielä katkerammilta, saatte te tietää, että toiset kulkevat samoja ahtaita ja tuhmia teitä, joita tekin kulitte, riitelevät, vainoavat ja valehtelevat … Ja te ymmärrätte, näette selvästi, että he tekevät tätä ainoastaan päästäkseen aikaa myöten selville, kuinka häpeällistä on elää moista kurjaa, sielutonta elämää.

Ja koska te näette heidän kiiruhtavan perikatoansa kohti, ette te voi heitä varoittaa: te ette voi huutaa, ette liikahtaa, ja toivonne päästä heille avuksi on turhaan repivä teidän sielunne ... Eikö se ole hyvin asetettu?

Elämänne liukuu ohitsenne ja sukeltautuu uudelleen ylös, ja jälleen saatte te nähdä sen liukuvan ohitsenne alusta loppuun saakka ... eikä teidän tietoisuutenne koskaan lakkaa toiminnastaan eikä tule lakkaamaan ... Eivätkä teidän helvetilliset tuskanne koskaan lopu ... eivät koskaan lopu … eivät koskaan!

 

 

 

Lainausmerkit

 

“Paljon enemmän pidin huomaamattomasta nahjuksesta, Mihailin Sasasta, hiljaisesta pojasta, jolla oli surulliset silmät ja miellyttävä hymy; hän muistutti suuresti sävyisää äitiään. Hänellä oli rumat hampaat; ne työntyivät esille suusta, ja yläleuassa niitä oli kahdessa rivissä. Se tuotti hänelle runsaasti puuhaa: pitäen alituisesti sormiaan suussaan hän heilutteli takimmaisen rivin hampaita ja yritti kiskoa niitä pois; nöyränä hän salli jokaisen halukkaan kopeloida niitä. Muuta kiinnostavaa en hänessä havainnutkaan. Talossa, joka oli tupaten täynnä väkeä, hän viihtyi omissa oloissaan, istui mielellään hämärissä nurkissa, iltaisin ikkunan ääressä. Hänen seurassaan oli hyvä olla vaiti, istua ikkunan kohdalla tiukasti vierekkäin, olla ääneti kokonainen tunti ja katsella, kuinka naakat kaartelivat punaisella taivaalla Uspenskin emäkirkon kullattujen sipulikupolien ympärillä, kiitivät korkeuksiin ja syöksähtelivät sieltä alas, peittäen hämärtyvän taivaan äkkiä mustana verkkona, kadoten jonnekin ja jättäen taakseen tyhjyyden. Kun katseli sitä näkyä, ei haluttanut puhua mistään, ja miellyttävä surumielisyys täytti rinnan.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Image result for Maxim Gorky stamp Image result for Maxim Gorky stamp

 

 

Image result for Maxim Gorki Briefmarke Image result for Maxim Gorki BriefmarkeImage result for Maxim Gorki Briefmarke

 

Image result for Maxim Gorki Briefmarke Image result for Maxim Gorky stamp

Image result for Maxim Gorky stamp Image result for Maxim Gorky stamp

 

Image result for Maxim Gorky stampImage result for Maxim Gorky stamp