1902

V.I. Lenin



Mitä on tehtävä ?



Alkulause

Tekijän alkuperäisen suunnitelman mukaan tämän kirjasen piti olla omistettu niiden ajatusten yksityiskohtaiselle kehittämiselle, jotka on esitetty kirjoituksessa »Mistä on alettava?» (»Iskra»1, n: o 4, toukokuu 1901). Ja meidän on ennen kaikkea pyydettävä lukijalta anteeksi siinä annetun (ja monissa yksityisiin kyselyihin ja kirjeisiin lähetetyissä vastauksissa toistetun) lupauksen myöhäistä täyttämistä. Tällaisen myöhästymisen yhtenä syynä oli kaikkien ulkomaisten sosialidemokraattisten järjestöjen yhteenliittämisen yritys, joka tehtiin kuluneen vuoden (1901) kesäkuussa2. Oli luonnollista, että jäätiin odottamaan tämän yrityksen tuloksia, sillä sen onnistuessa olisi »Iskran» organisatoriset katsantokannat ehkä pitänyt esittää hiukan toisenlaisesta näkökulmasta, ja joka tapauksessa sen onnistuminen olisi antanut toiveita, että kahden virtauksen olemassaolosta Venäjän sosialidemokratiassa voidaan hyvin pian tehdä loppu. Kuten lukija tietää, yritys epäonnistui ja, kuten tuonnempana pyrimme todistamaan, »Rabotšeje Delon»3 käännyttyä 10. numerossaan uudelleen »ekonomismiin»4 se ei voinutkaan muuten päättyä. Osoittautui ehdottoman välttämättömäksi ryhtyä päättävään taisteluun tätä löyhää ja epämääräistä, mutta sen sijaan sitä sitkeämpää ja erilaisissa muodoissa uudelleen syntymään kykenevää suuntaa vastaan. Sen mukaisesti kirjasen alkuperäinen suunnitelmakin muuttui ja laajeni hyvin huomattavasti.

Kirjasen perusaiheena piti olla kolme kysymystä, jotka on asetettu kirjoituksessa »Mistä on alettava?» Nimittäin: kysymykset poliittisen agitaatiomme luonteesta ja perussisällöstä, organisatorisista tehtävistämme, suunnitelmasta yleisvenäläisen taistelujärjestön rakentamiseksi samanaikaisesti ja eri tahoilta. Nämä kysymykset ovat jo kauan kiinnostaneet tämän kirjasen kirjoittajaa, joka yritti esittää niitä jo »Rabotšaja Gazetassa»5 erään tämän lehden henkiin herättämiseksi tehdyn epäonnistuneen yrityksen yhteydessä (ks. V lukua). Mutta alkuperäinen aikomus rajoittua tässä kirjasessa vain näiden kolmen kysymyksen käsittelyyn ja ”esittää mikäli mahdollista” myönteisessä muodossa omat katsomukset ryhtymättä lainkaan tai miltei lainkaan polemiikkiin osoittautui aivan mahdottomaksi kahdesta syystä. Toiselta puolen »ekonomismi» on osoittautunut paljon sitkeähenkisemmäksi kuin olimme luulleet (käytämme »ekonomismi»-sanaa laajassa merkityksessä, niin kuin se on selitetty »Iskran» 12. numerossa (joulukuu 1901) julkaistussa kirjoituksessa »Keskustelu ekonomismin puolustajien kanssa», jossa niin sanoakseni hahmoteltiin tämän lukijalle tarjotun kirjasen luonnos). On käynyt ilmeiseksi, että erilaiset mielipiteet näiden kolmen kysymyksen ratkaisemisen suhteen saavat selityksensä paljon suuremmassa määrin Venäjän sosialidemokratian kahden suunnan perusteellisesta vastakkaisuudesta kuin yksityiskohdissa esiintyvistä mielipide-eroavuuksista. Toiselta puolen »ekonomistien» kummastelu sen johdosta, että »Iskrassa» tosiasiallisesti noudatetaan meidän katsantokantojamme, on osoittanut selvästi, että me puhumme usein sananmukaisesti eri kieltä ja että sen vuoksi me emme voi päästä mihinkään sopimukseen keskenämme, ellemme aloita ab ovo*, että on yritettävä saada aikaan mahdollisimman helppotajuinen, mitä moninaisimmilla ja konkreettisimmilla esimerkeillä valaistu systemaattinen »välien selvitys» kaikkien »ekonomistien» kanssa erimielisyyksiemme kaikista peruskohdista. Ja olen päättänyt tehdä tällaisen yrityksen »välien selvittämiseksi» täysin käsittäen, että se laajentaa hyvin paljon kirjasen kokoa ja lykkää sen ilmestymistä, mutta en ole nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta muulla tavalla täyttää kirjoituksessa »Mistä on alettava?» antamaani lupausta. Anteeksipyyntöön myöhästymisen johdosta minun on siis lisättävä vielä anteeksipyyntö niiden suurten puutteellisuuksien johdosta, joita kirjasen kirjallisessa asussa on: minun oli työskenneltävä mitä suurimmalla kiireellä kaikenlaisten muiden töiden vielä häiritessä.

Kolmen edellä mainitun kysymyksen käsitteleminen on edelleenkin kirjasen perusaineena, mutta minun täytyi alkaa kahdesta yleisemmästä kysymyksestä: minkä vuoksi niin »viaton» ja »luonnollinen» tunnus kuin »arvosteluvapaus» on meille todellinen taistelusignaali? miksi emme voi päästä yksimielisyyteen edes peruskysymyksessä — sosialidemokratian tehtävästä vaistonvaraisen joukkoliikkeen suhteen? Edelleen, mielipiteiden esittäminen poliittisen agitaation luonteesta ja sisällöstä on muuttunut tradeunionistisen ja sosialidemokraattisen politiikan välillä olevan eroavuuden selittämiseksi, ja mielipiteiden esittäminen organisatorisiin tehtäviin nähden on muuttunut sen eron selittämiseksi, mikä on »ekonomisteja» tyydyttävän näpertelyn ja meidän mielestämme välttämättömän vallankumouksellisten järjestön välillä. Ja yleisvenäläisen poliittisen lehden »suunnitelmasta» minä pidän kiinni sitä tiukemmin, mitä perusteettomampia ovat olleet sitä vastaan tehdyt vastaväitteet ja mitä vähemmän olen saanut asiallisia vastauksia kirjoituksessa »Mistä on alettava?» asetettuun kysymykseen, miten me voisimme ryhtyä rakentamaan meille välttämätöntä järjestöä samanaikaisesti kaikilta tahoilta? Vihdoin kirjasen loppuosassa toivon voivani todistaa, että me olemme tehneet kaiken, mikä meistä on riippunut, estääksemme lopullisen välien katkeamisen »ekonomistien» kanssa, mutta se osoittautui kuitenkin kiertämättömäksi; että »Rabotšeje Delo» on saanut erikoisen, niin sanoaksemme »historiallisen» merkityksen sillä, että se on täydellisimmin ja silmiinpistävimmin ilmaissut ei johdonmukaista »ekonomismia», vaan sitä hajanaisuutta ja horjuntaa, mikä on ollut luonteenomaisena erikoispiirteenä kokonaiselle ajanjaksolle Venäjän sosialidemokratian historiassa; että tämän vuoksi käy ymmärrettäväksi ensi näkemältä tavattoman yksityiskohtainenkin polemiikki »Rabotšeje Deloa» vastaan sillä me emme voi päästä eteenpäin, ellemme tee päättäväisesti loppua tästä kaudesta.

Helmikuu 1902.

N. Lenin





Kappale yksi

Dogmaattisuss ja "arvosteluvapaus"

a) MITÄ MERKITSEE »ARVOSTELUVAPAUS»?

»Arvosteluvapaus» — se on nykyään epäilemättä muodinmukaisin tunnus, jota useimmin käytetään kaikkien maiden sosialistien ja demokraattien välisissä kiistoissa. Ensi näkemältä on vaikea kuvitella mitään kummallisempaa kuin nuo toisen kiistapuolen juhlalliset vetoamiset arvosteluvapauteen. Onko edistyneimpien puolueiden riveistä kuulunut todellakin ääniä sitä useimpien Euroopan maiden perustuslakien säädöstä vastaan, joka takaa tieteen ja tieteellisen tutkimuksen vapauden? »Tässä on jotain vinossa!», sanoo jokainen sivullinen henkilö, joka on kuullut kaikissa tienristeyksissä toistetun muotitunnuksen, mutta ei ole vielä päässyt syventymään kiistelevien välillä olevien erimielisyyksien ytimeen. »Tämä tunnus on nähtävästi eräs niistä sovituista sanoista, jotka lisänimien lailla vakiintuvat voimaan] paljosta käyttämisestä ja muuttuvat melkein yleisnimiksi. »

Tosiaankin, ei ole salaisuus, että nykyaikaisessa kansainvälisessä sosialidemokratiassa on muodostunut kaksi suuntaa, joiden välillä taistelu milloin kiihtyy ja leimahtaa ilmiliekkiin, milloin taas vaimenee ja kytee mahtipontisten »aselepopäätöslauselmien» tuhkan alla. Bernstein on kyllin selvästi sanonut ja Millerand näyttänyt, mikä sisältö on tuolla »uudella» suunnalla, joka suhtautuu »arvostelevasti» »vanhaan, dogmaattiseen» marxilaisuuteen.

Sosialidemokratian täytyy muuttua yhteiskunnallisen vallankumouksen puolueesta demokraattiseksi yhteiskunnallisten reformien puolueeksi. Tämän poliittisen vaatimuksen on Bernstein ympäröinyt kokonaisella patterilla melko luontevasti toisiinsa sopeutettuja »uusia» todistuksia ja käsityksiä. Kiellettiin mahdollisuus perustella tieteellisesti sosialismia ja todistaa materialistisen historiankäsityksen kannalta sen välttämättömyys ja kiertämättömyys; kiellettiin sellainen tosiasia kuin lisääntyvä kurjistuminen, proletarisoituminen ja kapitalististen ristiriitojen kärjistyminen; itse »lopullisen päämäärän» käsitekin julistettiin paikkansapitämättömäksi ja proletariaatin diktatuurin aate hylättiin ehdottomasi i; kiellettiin liberalismin ja sosialismin periaatteellinen vastakohtaisuus; kiellettiin luokkataistelun teoria muka sopimattomana ehdottomasti demokraattiselle yhteiskunnalle, jota hallitaan enemmistön tahdon mukaisesti, jne.

Täten siis vaatimusta päättävän käänteen tekemisestä vallankumouksellisesta sosialidemokratiasta porvarilliseen sosialireformismiin on seurannut yhtä päättävä käänne marxilaisuuden kaikkien perusaatteiden porvarilliseen arvosteluun. Mutta kun tällaista arvostelua marxilaisuutta vastaan on käyty jo ammoisista ajoista saakka sekä poliittisilta puhujalavoilta, yliopiston katedereilta, lukuisissa kirjasissa että monissa tieteellisissä tutkielmissa ja kun sivistyneiden luokkien koko nousevaa polvea on vuosikymmenien kuluessa kasvatettu järjestelmällisesti tämän arvostelun pohjalla, niin ei ole ihme, että »uusi arvosteleva» suunta sosialidemokratiassa syntyi jotenkin kerralla jo aivan valmiina, niin kuin Minerva Jupiterin13 päästä. Sisältönsä puolesta tämän suunnan ei tarvinnut kehittyä eikä muodostua: se siirrettiin suoraan porvarillisesta kirjallisuudesta sosialistiseen kirjallisuuteen.15

Edelleen. Jos Bernsteinin harjoittama teoreettinen arvostelu ja hänen poliittiset pyrkimyksensä ovat vielä jääneet joillekin epäselviksi, niin ranskalaiset ovat pitäneet huolen »uuden metodin» havainnollisesta esittämisestä. Ranska todistanut tälläkin kerralla oikeutetuksi vanhan maineensa »maana, jonka historiassa luokkataistelut on enemmän kuin missään muualla viety ratkaisuun asti» (Engelsin esipuheesta Marxin teokseen: »Der 18 Brumaire»). Ranskalaiset sosialistit eivät ryhtyneet teoretisoimaan, vaan suoraan toimimaan; Ranskan demokraattisessa suhteessa kehittyneemmät valtiolliset olosuhteet antoivat heille mahdollisuuden siirtyä heti »käytännölliseen bernsteiniläisyyteen kaikkine siitä johtuvine seurauksineen. Millerand on antanut mainion näytteen tästä käytännöllisestä bernsteiniläisyydestä; Bernstein ja Vollmar eivät ole suotta rientäneet niin innokkaasti puolustamaan ja ylistämään Millerandia! Tosiaankin: jos sosialidemokratia on olemukseltaan yksinkertaisesti reformipuolue ja sillä pitää olla rohkeutta tunnustaa se avoimesti, niin silloin sosialistilla ei ole ainoastaan oikeus mennä porvarilliseen ministeristöön, vaan hänen on siihen aina pyrittäväkin. Jos demokratia merkitsee olemukseltaan luokkaherruuden hävittämistä, niin minkä vuoksi sosialistiministeri ei saisi lumota koko porvarillista maailmaa puheilla luokkien yhteistoiminnasta? Minkä vuoksi hän ei saisi jäädä ministeristöön vielä senkin jälkeen, kun santarmien toimeenpanemat työläisten murhat ovat sadannen ja tuhannennen kerran osoittaneet luokkien demokraattisen yhteistoiminnan todellisen luonteen? Minkä vuoksi hän ei saisi henkilökohtaisesti olla mukana tervehtimässä tsaaria, jota ranskalaiset sosialistit eivät nykyään nimitä muuksi kuin hirsipuun, ruoskan ja karkotusten sankariksi (knouteur, pendeur et déportateur)? Ja korvauksen tästä sosialismin äärettömästä alentamisesta ja itsensä häpäisemisestä koko maailman silmissä, työläisjoukkojen sosialistisen tietoisuuden — tämän ainoan perustan, mikä voi meille turvata voiton, —turmelemisesta, korvauksena kaikesta tästä on saatu mitättömien reformien mahtipontisia luonnoksia, niin mitättömien, että porvarillisilta hallituksilta on onnistuttu saamaan vaadituksi enemmän!

Se, joka ei sulje tahallaan silmiään, ei voi olla näkemät tä, että uusi »arvosteleva» suunta sosialismissa ei ole mitään muuta kuin uusi opportunismin muunnos. Ja ellei ihmisiä arvostella sen loistavan univormun mukaan, jonka he ovat itse pukeneet ylleen, eikä sen komeasti kajahtavan nimen mukaan, jonka he ovat itse ottaneet itselleen, vaan sen mukaan, miten he menettelevät ja mitä he todella propagoivat, niin käy selväksi, että »arvosteluvapaus» on opportunistisen suunnan vapautta sosialidemokratiassa, vapautta muuttaa sosialidemokratia demokraattiseksi reformipuolueeksi, vapautta juurruttaa sosialismiin porvarillisia aatteita ja porvarillisia aineksia.

Vapaus on ylevä sana, mutta teollisuuden vapauden lipun alla on käyty kaikkein julkeimpia rosvoussotia, työn vapauden lipun alla on ryövätty työtätekeviä. Yhtä vilpillistä on olemukseltaan nykyaikainen »arvosteluvapaus»-sanan käyttö. Ihmiset, jotka ovat todella vakuuttuneita siitä, että he ovat vieneet tiedettä eteenpäin eivät vaatisi uusien katsantokantojen vapautta vanhojen rinnalla, vaan vanhojen korvaamista uusilla. Mutta nykyiset »eläköön arvosteluvapaus!» -huudot muistuttavat liiaksi tarinaa tyhjästä tynnyristä.

Me kuljemme jyrkänteistä ja vaivalloista tietä tiiviinä ryhmänä pitäen lujasti kiinni toisistamme. Viholliset ovat saartaneet meidät joka puolelta, ja meidän on miltei aina kuljettava heidän tulensa alla. Me olemme liittyneet yhteen vapaaehtoisesti tekemämme päätöksen perusteella nimenomaan taistellaksemme vihollisia vastaan ja ollaksemme poikkeamatta viereiseen suohon, jonka asujaimet ovat alusta alkaen moittineet meitä siitä, että olemme erottuneet erilliseksi ryhmäksi ja valinneet taistelun tien emmekä sovittelun tietä. Ja nyt eräät meidänkin joukostamme alkavat huutaa: menkäämme tuohon suohon!—ja kun heitä koetetaan saada häpeämään, niin he vastaavat: kuinka takapajuisia te olette! kuinka te kehtaattekin kieltää meiltä oikeuden kutsua teitä paremmalle tielle! — Tietenkin, hyvät herrat, te olette vapaita ei ainoastaan kutsumaan, vaan menemäänkin minne haluatte, vaikkapa suohon; ja meistä tuntuu, että teidän oikea paikkanne onkin juuri suossa, ja me olemme valmiit voimiemme mukaan auttamaan teidän muuttoanne sinne. Mutta irrottakaa silloin kätenne meistä, älkää tarttuko meihin älkääkä ryvettäkö ylevää sanaa vapaus, sillä olemmehan mekin »vapaita» menemään minne haluamme, vapaita taistelemaan ei ainoastaan suota vastaan, vaan myös niitä vastaan, jotka kääntyvät suolle!

b) »ARVOSTELUVAPAUDEN» UUDET PUOLUSTAJAT

Juuri tämän tunnuksen (»arvosteluvapaus») on aivan äskettäin juhlallisesti esittänyt »Rabotšeje Delo» (n: o 10), ulkomaisen Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton14 äänen kannattaja, eikä sitä ole esitetty teoreettisena postulaattina, vaan poliittisena vaatimuksena, vastauksena kysymykseen: »onko ulkomailla toimivien sosialidemokraattisten järjestöjen yhdistäminen mahdollista?» »Pysyvää yhdistymistä varten tarvitaan arvosteluvapautta» (s. 36).

Tästä lausunnosta johtuu kaksi aivan selvää johtopäätöstä: 1. »Rabotšeje Delo» ottaa suojelukseensa opportunistisen suuntauksen kansainvälisessä sosialidemokratiassa yleensä; 2. »Rabotšeje Delo» vaatii opportunismin vapautta Venäjän sosialidemokratiassa. Tarkastelkaamme näitä johtopäätöksiä.

»Rabotšeje Deloa» ei miellytä »varsinkaan» »’Iskran’ ja ’Zarjan’15 taipumus ennustaa välien katkeamista kansainvälisen sosialidemokratian Vuoren ja Gironden16 välillä» .

»Puhuminen Vuoresta ja Girondesta sosialidemokratian riveissä», kirjoittaa »Rabotšeje Delon» toimittaja B. Kritševski, »kuulostaa meistä yleensä pintapuoliselta historialliselta analogialta, kummalliselta marxilaisen kynästä lähteneenä: Vuori ja Gironde eivät edustaneet erilaisia luonteenlaatuja tai henkisiä virtauksia, kuten historioitsija-ideologeista saattaa tuntua, vaan eri luokkia tai kerroksia — toisaalta keskisuurta porvaristoa ja toisaalta köyhempää pikkuporvaristoa ja proletariaattia. Nykyaikaisessa sosialistisessa liikkeessä sen sijaan ei ole luokkaetujen ristiriitaisuuksia, se on kokonaisuudessaan, kaikkine (kursivointi B. Kr. ) muunnoksineen, paatuneimmat bernsteiniläisetkin mukaan luettuna, proletariaatin luokkaetujen kannalla, proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käymän luokkataistelun kannalla» (s. 32—33).

Rohkea väite! Eikö B. Kritševski ole kuullut siitä jo kauan sitten huomatusta tosiasiasta, että nimenomaa »akateemikko» -kerroksen laaja osallistuminen viime vuosien sosialistiseen liikkeeseen on turvannut bernsteiniläisyydelle näin nopean leviämisen? Ja mikä tärkeintä, — millä kirjoittajamme perustelee sitä mielipidettään, että »paatuneimmat bernsteiniläisetkin» ovat proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käytävän luokkataistelun kannalla? Se on tietämätöntä. Paatuneimpien bernsteiniläisten päättävää puolustamista ei perustella kerrassaan minkäänlaisilla todisteilla enempää kuin näkökohdillakaan. Kirjoittaja luulee nähtävästi, että kun hän toistaa samaa, mitä paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat sanoneet itsestään, niin hänen väitteensä ei kaipaakaan todistuksia. Mutta voidaanko kuvitella mitään »pintapuolisempaa» kuin on tämä mielipide kokonaisesta suunnasta siihen perustuen, mitä sen edustajat itse ovat itsestään sanoneet? Voidaanko kuvitella mitään pintapuolisempaa kuin sitten seuraava »moraali» puoluekehityksen kahdesta erilaisesta, vieläpä suoraan vastakkaisesta tyypistä eli tiestä (»Rabotšeje Delo», s. 34—35)? Saksalaiset sosialidemokraatit tunnustavat nähkääs täyden arvosteluvapauden, mutta ranskalaiset eivät tunnusta, ja juuri heidän esimerkkinsä osoittaa koko »suvaitsemattomuuden vahingollisuuden».

Juuri B. Kritševskin oma esimerkki, vastaamme me tähän, osoittaa, että toisinaan nimittävät itseään marxilaisiksi henkilöt, jotka suhtautuvat historiaan kirjaimelleen »Ilovaiskin tapaan». Saksan Sosialistisen Puolueen yhtenäisyyden ja Ranskan Sosialistisen Puolueen hajanaisuuden selittämiseksi ei lainkaan tarvitse kaivella molempien maiden historian erikoisuuksia, vertailla sotilaallisen puoliabsolutismin ja tasavaltalaisen parlamentarismin olosuhteita, eritellä Kommuunin20 ja sosialisteja vastaan suunnatun poikkeuslain21 seurauksia, verrata taloudellista elämää ja taloudellista kehitystä eikä muistella, miten »Saksan sosialidemokratian ennen kuulumattoman kasvun» seurauksena oli sosialismin historiassa ennen kuulumattoman tarmokas taistelu ei ainoastaan teoreettisia (Mülberger, Dühring, katederisosialistit24), vaan myös taktillisia (Lassalle) hairahduksia vastaan, ym. ym. Kaikki se on tarpeetonta Ranskalaiset riitelevät siksi, että he ovat suvaitsemattomia, saksalaiset ovat yhtenäisiä siksi, että he ovat kilttejä poikia.

Pankaa merkille, että tämän verrattoman syvämielisyyden avulla »jäävätään» tosiasia, joka kumoaa täydellisesti bernsteiniläisten puolustamisen. Ovatko he proletariaatin luokkataistelun kannalla, sen kysymyksen voi lopullisesti ja peruuttamattomasti ratkaista vain historian kokemus. Siis tärkein merkitys tässä suhteessa on juuri Ranskan esimerkillä, joka on ainoa maa, missä bernsteiniläiset ovat yrittäneet itsenäisesti nousta jaloilleen saksalaisten virkaveljiensä (ja osittain myös venäläisten opportunistien: vrt. «Rabotšeje Delo», n: o 2—3, s. 83—84) osoittaessa lämpimästä suosiotaan. Viittaus ranskalaisten »leppymättömyyteen» osoittautuu — »historiallisen» (nozdrjovilaisessa mielessä25 »historiallisen») merkityksensä ohella — yksinkertaisesti yritykseksi hämätä kiukkuisilla sanoilla kovin epämieluisat tosiasiat.

Emmekä me aio suinkaan lahjoittaa vielä saksalaisiakaan B. Kritševskille ja muille »arvosteluvapauden» monilukuisille puolustajille. Jos »paatuneimpia bernsteiniläisiä» vielä siedetään Saksan puolueen riveissä, niin vain sikäli mikäli he alistuvat sekä Hannoverin päätöslauselmaan26, jossa torjutaan päättävästi Bernsteinin esittämät »oikaisut», että Lyypekin päätöslauselmaan27, jossa (kaikesta diplomaattisuudestaan huolimatta) varoitetaan suoranaisesti Bernsteiniä. Saksan puolueen etujen kannalta voidaan väitellä siitä, miten paikallaan diplomaattisuus on ollut, onko tässä tapauksessa laiha sopu ollut parempi kuin lihava riita, lyhyesti sanoen voidaan olla eri mieltä arvioitaessa bernsteiniläisyyden sen tai tämän hylkäämistavan tarkoituksenmukaisuutta, mutta ei voida sulkea silmiä näkemästä sitä tosiasiaa että Saksan puolue on kahdesti hylännyt bernsteiniläisyyden. Siksi sellainen luulo, että saksalaisten esimerkki vahvistaa väitteen: »paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat proletariaatin taloudellisen ja poliittisen vapautuksen puolesta käymän luokkataistelun kannalla», merkitsee sitä, ettei ollenkaan ymmärretä, mitä kaikkien nähden tapahtuu.

Eikä siinä kaikki. »Rabotšeje Delo» esiintyy, kuten ]0 huomautimme, Venäjän sosialidemokratian edessä vaatimalla »arvosteluvapautta» ja puolustamalla bernsteiniläisyyttä. Ilmeisesti sen on täytynyt tulla vakuuttuneeksi siitä, että meillä on loukattu epäoikeudenmukaisesti »arvostelijoitamme» ja bernsteiniläisiämme. Keitä nimenomaan? kuka? missä? milloin? missä nimenomaan epäoikeudenmukaisuus on ilmennyt? »Rabotšeje Delo» vaikenee siitä nimeämättä yhtään kertaa ainoatakaan venäläistä arvostelijaa tai bernsteiniläistä! Me emme voi muuta kuin valita kahdesta mahdollisesta olettamuksesta toisen. Joko epäoikeudenmukaisesti loukattu puoli ei ole mikään muu kuin »Rabotšeje Delo» itse (tätä olettamusta tukee se, että kymmenennen numeron kummassakin kirjoituksessa puhutaan vain siitä, miten »Zarja» ja »Iskra» ovat loukanneet »Rabotšeje Deloa»). Mutta miten on silloin selitettävissä sellainen kummallisuus, että »Rabotšeje Delo», joka on aina niin itsepintaisesti kiistänyt kaikkinaisen solidaarisuuden bernsteiniläisyyttä kohtaan, ei ole voinut puolustaa itseään sanomatta sanaa »paatuneimpien bernsteiniläisten» ja arvosteluvapauden puolesta? Tahi on epäoikeudenmukaisesti loukattu joitain kolmansia henkilöitä. Mutta mitkä ovat ne syyt, joiden vuoksi heistä vaietaan?

Täten siis näemme, että »Rabotšeje Delo» jatkaa sitä piiloleikkiä, jota se on leikkinyt (kuten tuonnempana osoitamme) ihan syntymästään saakka. Ja tämän jälkeen kiinnittäkää huomiotanne tähän kehutun »arvosteluvapauden» ensimmäiseen tosiasialliseen soveltamiseen. Todellisuudessa se johti heti siihen, että puuttui kaikkinainen arvostelu, vieläpä yleensä itsenäinen ajattelu. Sama »Rabotšeje Delo», joka vaikenee venäläisestä bernsteiniläisyydestä aivan kuin salaisesta taudista (Staroverin osuvaa sanontaa käyttääksemme), ehdottaa tämän taudin parantamiseksi yksinkertaisesti jäljentämään viimeisen saksalaisen reseptin saksalaista taudinmuunnosta vastaan! Arvosteluvapauden asemesta orjallista, vieläpä pahempaakin: apinamaista matkimista! Nykyaikaisen kansainvälisen opportunismin yhtäläinen yhteiskunnallis-poliittinen sisältö tulee esiin erilaisissa muodoissa kansallisia erikoisuuksia vastaavasti. Yhdessä maassa opportunistien ryhmä on esiintynyt ammoisista ajoista erikoisen lippunsa alla, toisessa opportunistit ovat hyljeksineet teoriaa harjoittaen käytännössä radikaalisosialistien politiikkaa, kolmannessa on muutamia vallankumouksellisen puolueen jäseniä loikannut opportunistien leiriin, ja pyrkii saavuttamaan tarkoitusperänsä ei taistelemalla avoimesti periaatteiden ja uuden taktiikan puolesta, vaan turmelemalla omaa puoluettaan vähitellen, huomaamattomasti ja, jos niin voidaan sanoa, rankaisematta, neljännessä samanlaiset yliloikkarit käyttävät samoja keinoja poliittisen orjuuden pimeydessä »legaalisen» ja »illegaalisen» toiminnan välisten suhteiden ollessa peräti omalaatuisia jne. Mutta kun ryhdytään puhumaan arvostelu- ja bernsteiniläisyyden vapaudesta venäläisten sosialidemokraattien yhteenliittymisen ehtona tekemättä samalla selkoa siitä, missä venäläinen bernsteiniläisyys on nimenomaan ilmennyt ja minkälaisia erikoisia hedelmiä se on kantanut, niin se on samaa kuin ryhdyttäisiin puhumaan ollakseen mitään sanomatta.

Yrittäkäämme sitten itse sanoa vaikkapa muutamin j sanoin se, mitä »Rabotšeje Delo» ei halunnut sanoa (tai mitä se ei kenties kyennyt käsittämäänkään).

c) ARVOSTELU VENÄJÄLLÄ

Venäjän peruserikoisuutena tässä suhteessa on se, että toisaalta vaistonvaraiselle työväenliikkeelle ja toisaalta edistyksellisen yleisen mielipiteen käänteelle marxilaisuuteen oli aivan alun pitäen tunnusomaista selvästi erilaatuisten ainesten yhdistyminen yhteisen lipun alle ja taistelun käymiseksi yhteistä vihollista (vanhentunutta yhteiskuntapoliittista maailmankatsomusta) vastaan. Tarkoitamme »legaalisen marxilaisuuden» kuherruskuukautta. Se oli yleensä sangen omalaatuinen ilmiö, jonka mahdollisuuteen kukaan ei olisi voinut 80-luvulla tai 90-luvun alussa edes uskoa. Vallankumouksellisen marxilaisuuden teoria, jota esitetään vertauskuvallisella, mutta kaikille »asianharrastajille» ymmärrettävällä kielellä, raivaa yht’äkkiä itselleen tien sensuurinalaiseen kirjallisuuteen itsevaltiuden maassa, jossa lehdistö oli täydellisesti kahlehdittu, ja hillittömän, vähäisintäkin poliittista tyytymättömyyttä ja vastarintaa vainonneen poliittisen taantumuksen kaudella. Hallitus oli tottunut pitämään vaarallisena ainoastaan (vallankumouksellisen) narodnajavoljalaisuuden teoriaa, huomaamatta, kuten tavallista, sen sisällä tapahtunutta kehitystä ja iloiten kaikkinaisesta sitä vastaan suunnatusta arvostelusta. Kului pitkä aika (meidän venäläisen laskumme mukaan) ennen kuin hallitus havahtui, ennen kuin kankealiikkeinen sensorien ja santarmien armeija äkkäsi uuden vihollisen ja kävi sen kimppuun. Ja sillä välin ilmestyi marxilaisia kirjoja toinen toisensa jälkeen, perustettiin marxilaisia aikakaus- ja sanomalehtiä, ihan kaikista tuli marxilaisia, marxilaisia mairiteltiin, marxilaisia palveltiin, kustantajat olivat haltioissaan marxilaisten kirjojen tavattoman hyvästä menekistä. Täysin ymmärrettävää on, että tällaisen huumeen valtaan joutuneiden aloittelevien marxilaisten joukossa osoittautui olevan useampi kuin yksi »ylpistynyt kirjailija»... 30

Nykyään tuosta kaudesta voidaan puhua rauhallisesti, kuten menneisyydestä. Kenellekään ei ole salaisuus, että marxilaisuuden lyhytaikaisen kukoistuksen meidän kirjallisuutemme pinnalla sai aikaan liitto äärimmäisen jyrkkien ]a sangen maltillisten ihmisten välillä. Itse asiassa nämä viimeksi mainitut olivat porvarillisia demokraatteja, ja unen johtopäätös (jonka heidän myöhempi »arvosteleva» kehityksensä aivan selvästi vahvisti) tuli yhden ja toisen mieleen jo »liiton» eheyden aikana .

Mutta eikö näin ollen suurin vastuu myöhemmin seuranneesta »sekasorrosta» lankea juuri vallankumouksellisille sosialidemokraateille, jotka menivät tähän liittoon tulevien »arvostelijain» kanssa? Tällaisen kysymyksen ja myöntävän vastauksen siihen kuulee toisinaan henkilöiltä, jotka katselevät asiaa liian suoraviivaisesti. Mutta nämä henkilöt ovat kokonaan väärässä. Väliaikaisia liittoja vaikka epäluotettavienkin henkilöiden kanssa voi pelätä vain se joka ei luota itseensä, eikä ainoakaan poliittinen puoli voisi tulla toimeen ilman tällaisia liittoja. Ja liittoutuminen legaalisten marxilaisten kanssa oli tavallaan Venäjä sosialidemokratian ensimmäinen todella poliittinen liitto. Tämän liiton avulla saavutettiin hämmästyttävän nopea voitto narodnikkilaisuudesta ja saatiin aikaan marxilaista aatteiden leviäminen äärettömän laajalle (vaikkakin vulgäärissä muodossa). Eikä liittoa sitä paitsi tehty ilman mitään ehtoja». Todistus: sensuurin v. 1895 polttama marxilainen kirjoituskokoelma »Aineistoa kysymykseen Venäjän taloudellisesta kehityksestä»31. Jos kirjallisuutta koskevaa sopimusta legaalisten marxilaisten kanssa voidaan verrata poliittiseen liittoon, niin tätä kirjaa voidaan verrata poliittiseen sopimukseen.

Välien katkeaminen ei tietenkään aiheutunut siitä, että »liittolaiset» olivat porvarillisia demokraatteja. Päinvastoin, tämän viimeksi mainitun suunnan edustajat ovat sosialidemokratian luonnollisia ja toivottuja liittolaisia, mikäli kysymyksessä ovat sosialidemokratian demokraattiset tehtävät, jotka Venäjän nykyinen tilanne nostaa etualalle. Mutta tällaisen liiton välttämättömänä ehtona on, että sosialisteilla on täysi mahdollisuus paljastaa työväenluokalle sen etujen ja porvariston etujen vihamielinen vastakohtaisuus. Mutta se bernsteiniläisyys ja »arvosteleva» suunta, jonka puoleen suurin osa legaalisista marxilaisista joukolla kääntyi, sulki pois tämän mahdollisuuden ja turmeli sosialistista tietoisuutta mataloittamalla marxilaisuutta, saarnaamalla yhteiskunnallisten ristiriitojen tylsistymisen teoriaa, julistamalla yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin aatteen järjettömyydeksi typistämällä työväenliikkeen ja luokkataistelun ahtaaksi tradeunionismiksi ja »realistiseksi» taisteluksi pienten, asteittaisten reformien puolesta. Tämä oli aivan samaa kuin jos porvarillisen demokratian taholta olisi kielletty sosialismilta oikeus itsenäisyyteen ja siis myös olemassaolo-oikeus; käytännössä se merkitsi pyrkimystä muuttaa alkanut työväenliike liberaalien laahustimeksi.

Tällaisessa tilanteessa välien katkaiseminen oli tietenkin välttämätöntä. Mutta Venäjän »omituinen» erikoisuus ilmeni siinä, että tämä välien katkaiseminen merkitsi yksinkertaista sosialidemokraattien syrjäyttämistä kaikille helpoimmin saatavissa olevasta ja laajalle levinneestä »legaalisesta» kirjallisuudesta. Siihen pesiytyivät »entiset marxilaiset», jotka olivat asettuneet »arvostelun lipun alle» ja saaneet miltei yksinoikeudekseen marxilaisuuden »peittoamisen». Huudot: »ortodoksiaa vastaan» ja »eläköön arvosteluvapaus» (joita »Rabotšeje Delo» nyt toistaa) tulivat heti muotisanoiksi, ja se, että tätä muotia vastaan eivät jaksaneet pitää puoliaan sensorit eivätkä santarmit, näkyy sellaisista tosiasioista kuin kuuluisan (Herostratoksen tavalla kuuluisan) Bernsteinin kirjan32 ilmestyminen kolmena venäjänkielisenä painoksena tai Zubatovin antama suositus Bernsteinin, herra Prokopovitšin ym. kirjoista (»Iskra», n: o 10). Sosialidemokraateille lankesi nyt jo sinänsä vaikea ja puhtaasti ulkonaisten esteiden vielä tavattomasti vaikeuttama tehtävä taistella uutta virtausta vastaan. Ja tämä virtaus ei rajoittunut kirjallisuuden alalle. Käännettä »arvosteluun» seurasi sosialidemokraattisten käytännön-miesten vastavuoroinen viehättyminen »ekonomismiin».

Se mielenkiintoinen kysymys, millä tavalla syntyi ja kehittyi legaalisen arvostelun ja illegaalisen »ekonomismin» yhteys ja keskinäinen riippuvaisuus, voisi olla erikoisen kirjoituksen aiheena. Meille on riittävää, kun panemme tässä merkille sen, että tämä yhteys on epäilemättä olemassa. Surullisen kuuluisa »Credo» saavuttikin niin ansaitun kuuluisuutensa juuri siksi, että se määritteli avomielisesti tämän yhteyden ja lörpötteli maailmalle »ekonomismin» poliittisen perustendenssin: työläiset käykööt taloudellista taistelua (täsmällisempää olisi ollut sanoa: tradeunionistista taistelua, sillä tämä sisältää myös erityisen työväenpolitiikan), mutta marxilainen sivistyneistö yhtyköön liberaaleihin poliittista »taistelua» varten. Tradeunionistinen työ »kansan keskuudessa» oli tämän tehtävän ensimmäisen puolen ja legaalinen arvostelu sen toisen puolen täyttämistä Tämä julistus on ollut niin mainio ase »ekonomismia» vastaan, että ellei »Credoa» olisi ollut, niin se olisi kannattanut keksiä.

»Credo» ei ollut keksintö, mutta se julkaistiin ilman tekijäinsä suostumusta ja ehkäpä vastoin heidän tahtoaan kin. Ainakin näiden rivien kirjoittaja, joka osallistui uuden »ohjelman» saattamiseen päivänvaloon, sai kuulla valituksiä ja moitteita sen johdosta, että puhujien omista mielipiteistään paperille panemaa yhteenvetoa oli levitetty jäljennöksinä, että se oli nimitetty »Credoksi» ja tuli vielä painetuksikin yhdessä vastalauseen kanssa! Mainitsemme tästä välikohtauksesta siksi, että se paljastaa meidän »ekonomismimme» erään hyvin mielenkiintoisen piirteen: julkisuuden pelon. Se on nimenomaan »ekonomismin» yleinen eikä ainoastaan »Credon» tekijäin piirre: se on ilmennyt sekä »Rabotšaja Myslissä»34, avomielisimmässä ja rehellisimmässä »ekonomismin» kannattajassa, että »Rabotšeje Delossa» (kun se suuttui »ekonomististen» asiakirjojen julkaisemisesta »Vademecumissa»35), sekä Kijevin komiteassa, kun tämä ei pari vuotta sitten halunnut antaa lupaa oman »Profession de foinsa»38 julkaisemiseen yhdessä sitä vastaan kirjoitetun kumoavan kirjoituksen kanssa, että monen monissa »ekonomismin» yksityisissä edustajissa.

Tätä arvosteluvapauden kannattajissa ilmenevää arvostelun pelkoa ei voida selittää yksistään viekasteluksi (vaikka toisinaan ei tietenkään tulla toimeen ilman viekastelua: ei ole järkevää paljastaa vielä varttumattomia uuden suunnan taimia alttiiksi vihollisen rynnistykselle!). Ei, suurin osa »ekonomisteista» suhtautuu (ja »ekonomismin» olemuksen mukaisesti heidän on suhtauduttava) aivan vilpittömän pahansuovasti kaikkiin teoreettisiin kiistoihin, ryhmäerimielisyyksiin, laajoihin poliittisiin kysymyksiin, vallankumouksellisten järjestäytymissuunnitelmiin jne. »Kunpa kaiken tämän voisi luovuttaa ulkomaille!»sanoi eräs melko johdonmukainen »ekonomisti» kerran minulle, ja hän ilmaisi siten hyvin laajalle levinneen (ja taaskin puhtaasti tradeunionistisen) katsantokannan: meidän asiamme on työväenliike, työväenjärjestöt täällä, omalla paikkakunnallamme, kaikki muu on kamarioppineiden keksintöä, »ideologian yliarvioimista», kuten »Iskran» 12. numerossa julkaistun kirjeen kirjoittajat lausuivat yhteen ääneen »Rabotšeje Delon» 10. numeron kanssa.

Nyt herää kysymys: kun venäläisellä »arvostelulla» ja venäläisellä bernsteiniläisyydellä on tällaisia erikoisuuksia, niin mitä olisi pitänyt tehdä niiden, jotka halusivat vastustaa opportunismia teoissa eikä ainoastaan sanoissa? Ensiksikin olisi pitänyt huolehtia sen teoreettisen työn elvyttämisestä, joka oli saatu töin tuskin alulle legaalisen marxilaisuuden kaudella ja joka nyt on jälleen langennut illegaalisten toimihenkilöiden hartioille; ilman sellaista työtä ei liikkeen menestyksellinen kehittyminen ollut mahdollista. Toiseksi olisi pitänyt lähteä aktiivisesti taisteluun legaalista »arvostelua» vastaan, joka on syvästi turmellut mieliä. Kolmanneksi olisi pitänyt nousta aktiivisesti hajanaisuutta ja horjuntaa vastaan käytännöllisessä liikkeessä, paljastaa ja torjua kaikki yritykset madaltaa tietoisesti tai tiedottomasti ohjelmaamme ja taktiikkaamme. Tunnettua on, ettei »Rabotšeje Delo» tehnyt mitään — ei ensimmäistä, ei toista eikä kolmatta —, ja tuonnempana meidän täytyy tehdä yksityiskohtaisesti selväksi tämä tunnettu totuus mitä erilaisimmilta puolilta. Nyt tahdomme vain osoittaa, miten huutavassa ristiriidassa »arvosteluvapauden» vaatimus on meidän kotimaisen arvostelumme ja venäläisen »ekonomismin» erikoisuuksien kanssa. Katsahtakaapa tosiaankin sen päätöslauselman tekstiä, jolla Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomainen Liitto vahvisti oikeaksi »Rabotšeje Delon» katsantokannan:

«Sosialidemokratian tulevan aatteellisen kehityksen etujen nimessä me hyväksymme ehdottoman välttämättömäksi vapauden arvostella sosialidemokraattista teoriaa puoluekirjallisuudessa, mikäli arvostelu ei ole ristiriidassa tämän teorian luokkaluonteen ja se» vallankumouksellisen luonteen kanssa» (»Kaksi edustajakokousta» s. 10).

Ja perustelu: päätöslauselman »ensimmäinen osa on yhdenmukainen Lyypekin puoluekokouksen Bernsteiniä koskevan päätöslauselman kanssa»... Yksinkertaisuudessaan »liittolaiset» eivät edes huomaa, minkälaisen testimonium paupertatis (köyhyydentodistuksen) he allekirjoittavat itselleen tällä kopioinnillaan!., »mutta... sen toinen osa rajoittaa arvosteluvapautta tiukemmin kuin Lyypekin puoluekokous».

Liiton päätöslauselma on siis suunnattu venäläisiä bernsteiniläisiä vastaan? Muutenhan viittaus Lyypekkiin olisi aivan järjetön! Mutta ei ole totta, että se »rajoittaa tiukasti arvosteluvapautta». Hannoverin päätöslauselmassaan saksalaiset hylkäsivät kohta kohdaltaan nimenomaan ne korjausehdotukset, joita Bernstein teki, ja Lyypekin päätös lauselmassa antoivat Bernsteinille henkilökohtaisesti varoituksen mainiten hänet päätöslauselmassa. Meidän »vapaat” jäljittelijämme sen sijaan eivät sanallakaan viittaa erikoisesti venäläisen »arvostelun» ja venäläisen »ekonomismin” ainoaankaan ilmaukseen; tämän vaikenemisen yhteydessä paljas viittaus teorian vallankumoukselliseen ja luokka-luonteeseen jättää paljon enemmän tilaa väärille tulkinnoille, erikoisesti jos liitto kieltäytyy pitämästä opportunismina »niin sanottua ’ekonomismia’» (»Kaksi edustajakokousta», s. 8, I pyk. ). Tämä kuitenkin sivumennen sanottuna. Tärkeintä on se, että opportunistien asenne vallankumouksellisiin sosialidemokraatteihin on Saksassa ja Venäjällä aivan vastakkainen. Saksassa vallankumoukselliset sosialidemokraatit, kuten tunnettua, kannattavat sen säilyttämistä, mitä on olemassa: puolustavat vanhaa ohjelmaa ja taktiikkaa, jotka ovat kaikille tunnetut ja monien vuosikymmenien kokemuksin selitetyt kaikkia yksityiskohtia myöten. »Arvostelijat» taas haluavat tehdä muutoksia, mutta kun näitä arvostelijoita on mitätön vähemmistö ja kun heidän revisionistiset pyrkimyksensä ovat perin arkoja, niin voidaan ymmärtää ne syyt, joiden perusteella enemmistö rajoittuu yksinkertaisesti hylkäämään »uutuudet». Meillä Venäjällä taas arvostelijat ja »ekonomistit» puoltavat sen säilyttämistä, mitä on: »arvostelijat» haluavat, että heitä pidettäisiin edelleenkin marxilaisina ja että heille taattaisiin se »arvosteluvapaus», jota he ovat kaikella tavalla käyttäneet (sillä asiallisesti he eivät ole koskaan tunnustaneet minkäänlaista puolueyhteyttä , eikä meillä ole ollut sellaista yleisesti tunnustettua puolue-elintäkään, joka olisi voinut edes neuvoilla »rajoittaa» arvosteluvapautta); »ekonomistit» tahtovat, että vallankumoukselliset tunnustaisivat »nykyisen liikkeen täyskelpoisuuden» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 25), so. »lailliseksi» sen, mikä on olemassa; että »ideologit» eivät yrittäisi »työntää pois» liikettä siltä tieltä, minkä »aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön keskinäinen vuorovaikutus määrää» (»Iskran» 12. numerossa julkaistu »kirje»); että tunnustettaisiin toivottavaksi sellainen taistelu, »minkä käyminen vain onkin työläisille mahdollista nykyisessä tilanteessa», ja mahdolliseksi tunnustettaisiin se taistelu, »mitä he tällä hetkellä todellisuudessa käyvät» (»’Rabotšaja Myslin’ erillisliite»37, s. 14). Me, vallankumoukselliset sosialidemokraatit, sitä vastoin olemme tyytymättömiä siihen, että kumarretaan vaistonvaraisuutta, so. sitä, mitä on »tällä hetkellä»; vaadimme viime vuosina vallinneen taktiikan muuttamista, sanomme, että »ennen yhtymistä ja yhtymistä varten on tehtävä ensin päättävästi ja tarkasti rajat selviksi» (»Iskran» julkaisemisilmoituksesta». Sanalla sanoen, saksalaiset pitävät kiinni nykyisestä hyläten muutokset; me vaadimme nykyisen olotilan muuttamista, emme suostu kumartamaan tätä nykyistä emmekä sovintoon sen kanssa.

Tätä »pientä» eroa eivät saksalaisten päätöslauselmien »vapaat» jäljittelijämme olekaan huomanneet!

d) ENGELS TEOREETTISEN TAISTELUN MERKITYKSESTÄ

»Dogmaattisuus, doktrinäärisyys», »puolueen luutuminen, tämä kiertämätön rangaistus ajatuksen väkivaltaisesta kahlehtimisesta», — sellaisia ovat ne viholliset, joita vastaan »arvosteluvapauden» puolustajat »Rabotšeje Delossa» nousevat ritarillisesti taistelemaan. Olemme hyvin mielissämme tämän kysymyksen päiväjärjestykseen as tamisesta ja kehottaisimme vain täydentämään sitä toisella kysymyksellä:

Entä keitä ovat tuomarit?

Edessämme on kaksi ilmoitusta kirjallisista julkaisuista. Toinen on »Venäläisten Sos.-dem. Liiton aikakauslehden ’Rabotšeje Delon’ ohjelma» (eripainos »Rabotšeje Delon» ensimmäisestä numerosta). Toinen on »Ilmoitus Työn Vapautus -ryhmän38 kustannustoiminnan uusimisesta» Molemmat on päivätty vuonna 1899, jolloin »marxilaisuuden kriisi» oli jo kauan sitten ollut päiväjärjestyksessä! Ja mitä näemme? Ensimmäisestä kirjoituksesta saisitte turhaan etsiä viittauksia tähän ilmiöön ja selvää esitystä siitä kannasta, jonka uusi äänenkannattaja aikoo tässä kysymyksessä ottaa. Teoreettisesta työstä ja sen ajankohtaisista tehtävistä tänä aikana ei mainita sanaakaan tässä ohjelmassa samoin kuin niissä täydennyksissäkään, joita Liiton kolmas edustajakokous siihen teki v. 190139 (»Kaksi| edustajakokousta», ss. 15—18). Koko tämän ajan »Rabotšeje Delon» toimitus on jättänyt sivuun teoreettiset kysymykset, vaikka ne ovat askarruttaneet koko maailman kaikkien sosialidemokraattien mieliä.

Toinen ilmoitus sitä vastoin viittaa ennen kaikkea mielenkiinnon heikkenemiseen teoriaa kohtaan viime vuosina, vaatii päättävästi »tarkan huomion kiinnittämistä proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen teoreettiseen puoleen» ja kehottaa »arvostelemaan säälimättömästi bernsteiniläisiä ja muita vallankumousvastaisia suuntia» liikkeessämme. »Zarjan» ilmestyneet numerot osoittavat, miten tätä ohjelmaa on toteutettu.

Näemme siis, että mahtipontiset fraasit ajatuksen luutumista yms. vastaan verhoavat huolettomuutta ja avuttomuutta teoreettisen ajattelun kehittämisessä. Venäjän sosialidemokraattien esimerkki kuvaa erikoisen havainnollisti sitä yleiseurooppalaista ilmiötä (minkä saksalaisetkin marxilaiset ovat jo kauan sitten panneet merkille), että surullisen kuuluisa arvosteluvapaus ei merkitse toisen teorian vaihtamista toiseen, vaan vapautta kaikkinaisesta ehyestä ja harkitusta teoriasta, se merkitsee eklektisismiä ja periaatteettomuutta. Kuka vähänkin tuntee liikkeemme todellista tilaa, hän ei voi olla huomaamatta, että marxilaisuuden laajan leviämisen mukana on seurannut teoreettisen tason tietty aleneminen. Liikkeen käytännöllisen merkityksen ja menestyksen vuoksi sen mukaan on lyöttäytynyt paljon sellaista väkeä, joka on teoreettisesti perin vähän vaimentunutta ja jopa kokonaan valmentumatonta. Siksi voidaan ymmärtää, kuinka tahditon »Rabotšeje Delo» on, kun se voitokkaan näköisenä esittää Marxin lauseen: »kaikkinainen todellisen liikkeen edistyminen on tärkeämpää kuin tusina ohjelmia»10. Näiden sanojen toistaminen teoreettisen hajaannuksen kaudella on samaa kuin jos huutaisi hautaussaattueen nähdessään: »enemmän vain teille sellaista kantamista!». Sitä paitsi nuo Marxin sanat on otettu hänen kirjeestään Gothan ohjelman johdosta41, jossa hän tuomitsee ankarasti periaatteiden määrittelyssä esiintyvän eklektisismin: jos kerran piti yhtyä, kirjoitti Marx puolueen johtomiehille, niin solmikaa sopimuksia liikkeen käytännöllisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, mutta älkää tinkikö periaatteista, älkää tehkö teoreettisia »myönnytyksiä». Sellainen oli Marxin ajatus, mutta meillä on ihmisiä, jotka pyrkivät hänen nimessään heikentämään teorian merkitystä!

Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään. Ei voida kylliksi korostaa tätä ajatusta sellaisena aikana, jolloin muotiin tulleeseen opportunismin saarnaamiseen kytkeytyy käytännöllisen toiminnan suppeimpiin muotoihin viehättyminen. Ja teorian merkitystä Venäjän sosialidemokratialle lisäävät vielä kolme seikkaa, jotka usein unohdetaan, nimittäin: ensinnäkin se, että meidän puolueemme on vasta muodostumassa, että se vasta etsii muotoaan eikä ole vielä likimainkaan tehnyt välejään selviksi vallankumouksellisen ajattelun muiden suuntien kanssa, jotka uhkaavat vetää liikkeen pois oikealta tieltä. Päinvastoin juuri aivan viime ajoille on ollut ominaista (kuten Axelrod jo kauan sitten ennusti »ekonomisteille») ei-sosialidemokraattisten vallankumouksellisten suuntien elpyminen. Tällaisten olojen vallitessa voi ensi silmäyksellä »vähäpätöiseltä» näyttävä virhe saada aikaan mitä ikävimpiä seurauksia, ja vain lyhytnäköiset ihmiset voivat katsoa ryhmäriidat ja vivahduserojen tarkan erottamisen ajankohtaan sopimattomiksi ja tarpeettomiksi. Tämän taikka tuon »vivahduseron» lujittumisesta voi riippua koko Venäjän sosialidemokratian tulevaisuus monen moniksi vuosiksi.

Toiseksi sosialidemokraattinen liike on itse olemukseltaan kansainvälistä. Se ei merkitse vain sitä, että meidän oi taisteltava kansallista šovinismia vastaan. Se merkitsee myös sitä, että nuoressa maassa alkava liike voi olla menestyksellistä vain sillä ehdolla, että se käyttää hyväkseen muiden maiden kokemusta. Mutta tällaista hyväksikäyttämistä varten ei riitä yksinkertainen tutustuminen tuohon kokemukseen tai yksinkertainen viimeisten päätöslauselmien jäljentäminen. Sitä varten tarvitaan taitoa suhtautui arvostelevasti tuohon kokemukseen ja tarkistaa sitä itsenäisesti. Ken käsittää sen, miten valtavasti nykyaikainen työväenliike on kasvanut ja haarautunut eri tahoille, hän ymmärtää, mikä määrä teoreettisia voimia ja poliittista (sekä myös vallankumouksellista) kokemusta tarvitaan tämän tehtävän täyttämiseksi.

Kolmanneksi Venäjän sosialidemokratian kansalliset tehtävät ovat sellaisia, jonka veroisia ei ole vielä ollut yhdelläkään sosialistisella puolueella maailmassa. Meidän on tuonnempana puhuttava niistä poliittisista ja organisatorisista velvollisuuksista, joita tämä tehtävämme — koki kansan vapauttaminen itsevaltiuden ikeestä — meille ase» taa. Tässä haluamme ainoastaan huomauttaa, että eturivin taistelijan tehtävän voi suorittaa vain puolue, jolla on ohjeenaan edistyksellisin teoria. Ja voidakseen vähänkin konkreettisesti käsittää, mitä se merkitsee, lukija muistakoot Venäjän sosialidemokratian sellaisia edeltäjiä kuin olivat Herzen, Belinski, Tšernyševski ja 70-luvun vallankumousmiesten loistava kärkijoukko; ajatelkoon sitä yleismaailmallista merkitystä, minkä Venäjän kirjallisuus nykyään saa; ajatelkoon... vaikka riittää jo tämäkin!

Esitämme tässä vuodelta 1874 peräisin olevia Engelsin huomautuksia kysymykseen teorian merkityksestä sosialidemokraattisessa liikkeessä. Engels toteaa sosialidemokratian suuressa taistelussa olevan ei kaksi muotoa (poliittinen ja taloudellinen taistelu), kuten meillä tavallisesti todetaan, vaan kolme asettaen näiden rinnalle myös teoreettisen taistelun. Hänen evästyksensä käytännöllisesti ja poliittisesti lujittuneelle Saksan työväenliikkeelle on nykyisten kysymysten ia kiistojen kannalta katsottuna niin opettavainen, että toivottavasti lukija ei pane pahakseen, vaikka otamme pitkän lainauksen esipuheesta kirjaseen »Der deutsche Bauernkrieg» , joka on jo aikoja sitten tullut mitä suurimmaksi kirjalliseksi harvinaisuudeksi:

»Saksan työläisillä on muun Euroopan työläisiin verraten kaksi oleellista etuisuutta. Ensiksikin se, että he kuuluvat Euroopan teoreettisimpaan kansaan ja ovat säilyttäneet teoreettisen tajunsa, minkä Saksan niin sanotut ’sivistyneet’ luokat ovat miltei täydellisesti menettäneet. Ilman edellä käypää saksalaista, etenkin Hegelin filosofiaa saksalainen tieteellinen sosialismi, ainoa tieteellinen sosialismi, mikä milloinkaan on ollut olemassa, ei olisi koskaan syntynyt. Jollei työläisillä olisi ollut teoreettista tajua, tämä tieteellinen sosialismi ei olisi koskaan tullut heissä lihaksi ja vereksi siinä määrin kuin nyt. Ja miten tavattoman suuri etuisuus tämä on, se näkyy toisaalta siitä kaiken teorian väheksymisestä, mikä on eräänä pääsyynä siihen, että Englannin työväenliike kaikesta eri ammattialojen erinomaisesta organisaatiosta huolimatta edistyy niin hitaasti, ja toisaalta siitä hajaannuksesta ja sekaannuksesta, jota proudhonismi42 on aiheuttanut alkuperäisessä muodossaan ranskalaisten ja belgialaisten keskuudessa sekä Bakuninin karikoimassa muodossa espanjalaisten ja italialaisten keskuudessa.

Toisena etuisuutena on se, että ajallisesti saksalaiset ovat tulleet työväenliikkeeseen milteipä viimeisinä. Niin kuin saksalainen teoreettinen sosialismi ei ole koskaan unohtava, että se pohjaa Saint-Simoniin, Fourieriin ja Oweniin, kolmeen ajattelijaan, jotka kaikesta oppiensa fantastisuudesta ja utooppisuudesta huolimatta kuuluvat kaikkien aikojen suurimpiin älyihin ja ennakoivat nerokkaasti lukemattomia totuuksia, joiden pätevyyden me todistamme nyt tieteellisesti, niin myös Saksan käytännöllisen työväenliikkeen ei pidä koskaan unohtaa, että se on kehittynyt Englannin ja Ranskan liikkeen pohjalla, että se on voinut ilman muuta käyttää hyödykseen näiden kalliisti ostamia kokemuksia, välttää nyt niiden virheitä, jotka] silloin useimmiten olivat väistämättömiä. Missä olisimmekaan nyt ilman edelläkäypiä Englannin trade unioneja ja Ranskan poliittisia työväentaisteluja, ilman sitä valtavaa sysäystä, minkä etenkin Pariisin Kommuuni on antanut?

Saksan työläisille on annettava tunnustus, että he ovat harvinaisen ymmärtäväisesti käyttäneet hyväkseen asemansa tarjoamia etuisuuksia. Ensi kerran siitä lähtien, kun työväenliikettä on, taistelua käydään suunnitelmallisesti sen kaikilla kolmella keskenään sopusoinnussa ja toisiinsa yhteydessä olevalla suunnalla — teoreettisella, poliittisella ja käytännöllis-taloudellisella (kapitalistien vastustaminen) suunnalla. Tässä niin sanoaksemme konsentrisessa hyökkäyksessä onkin Saksan työväenliikkeen voima ja voittamattomuus.

Toisaalta tämä Saksan työläisten edullinen asema ja toisaalta saariasemasta johtuvat Englannin työväenliikkeen erikoisuudet ja Ranskan työväenliikkeen väkivaltainen nujertaminen ovat asettaneet tällä haavaa heidät proletaarien taistelun etujoukoksi. Kuinka kauan tapahtumat sallivat heidän olla tällä kunniapaikalla, sitä ei voi etukäteen sanoa. Mutta niin kauan kuin he siinä ovat, he tulevat toivottavasti täyttämään velvollisuutensa niin kuin kuuluu. Se vaatii ponnistamaan kaksin verroin enemmän taistelun ja agitaation kaikilla aloilla. Etenkin johtajien velvollisuus on tehdä itselleen yhä selvemmäksi kaikki teoreettiset kysymykset, vapautua yhä enemmän perinnäisten, vanhaan maailmankatsomukseen kuuluvien fraasien vaikutuksesta ja pitää alati mielessään, että siitä lähtien kun sosialismista on tullut tiede, sitä on myös tieteenä käsiteltävä, ts. sitä pitää tutkia. Tätä näin hankittua, yhä enemmän kirkastettua tietoa on levitettävä yhä suuremmalla innolla työläisjoukkojen keskuuteen ja tiivistettävä yhä lujemmaksi puoluejärjestöä samoin kuin ammattiyhdistysjärjestöä...

... Jos Saksan työläiset tulevat näin kulkemaan eteenpäin, niin he tulevat marssimaan, joskaan ei nyt aivan liikkeen kärjessä — ei olisi lainkaan liikkeen etujen mukaista, että vain jonkin yhden kansakunnan työläiset marssisivat sen kärjessä —, niin kumminkin kunniakkaalla paikalla taistelulinjassa; ja he tulevat olemaan täysissä aseissa silloin, kun odottamattoman raskaat koettelemukset valtavat tapahtumat vaativat heiltä suurempaa miehuutta, suurempaa päättäväisyyttä ja toimintatarmoa. »

Engelsin sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Muutaman vuoden kuluttua Saksan työläisiä kohtasivat yht’äkkiä raskaat koettelemukset sosialisteja vastaan suunnatun poikkeuslain muodossa. Ja Saksan työläiset todellakin ottivat ne vastaan täysin varustautuneina ja kykenivät voittoisasti selviytymään niistä.

Venäjän proletariaatin edessä ovat vielä mittaamattomasti raskaammat koettelemukset, sillä on edessään taistelu hirviötä vastaan, johon verrattuna poikkeuslaki perustuslaillisessa maassa näyttää vain kääpiöltä. Historia on nyt asettanut meille lähimmän tehtävän, joka on kaikkein vallankumouksellisin minkä tahansa muun maan proletariaatin kaikista lähimmistä tehtävistä. Tämän tehtävän suorittaminen, ei ainoastaan eurooppalaisen, vaan myös (voimme nyt sanoa) aasialaisen taantumuksen mahtavimman suojamuurin murskaaminen tekisi Venäjän proletariaatista kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin etujoukon. Ja meillä on syytä olettaa, että saavutamme tämän kunniakkaan nimen, jonka edeltäjämme, 70-luvun vallankumoukselliset, jo taistelullaan ansaitsivat, jos me kykenemme innostamaan tuhat kertaa laajemman ja syvemmän liikkeemme tartuttamalla siihen yhtä rajatonta päättäväisyyttä ja tarmokkuutta.









Kappale kaksi

Joukkojen vaistonvaraisuus ja sosialidemokratian tietoisuus



Sanoimme, että liikettämme, joka on paljon laajempi ja syvempi kuin 70-luvun liike, täytyy innostaa tartuttamalla siihen yhtä rajatonta päättäväisyyttä ja tarmokkuutta kuin silloinkin. Todellakin, luullaksemme kukaan ei ole tähän mennessä vielä epäillyt sitä, että nykyisen liikkeen voimana on suurten joukkojen (ja pääasiassa teollisuusproletariaatin) herääminen ja sen heikkoutena vallankumouksellisten johtajien tietoisuuden ja aloitekyvyn riittämättömyys.

Kuitenkin aivan viime aikoina on tehty ällistyttävä keksintö, joka uhkaa kääntää tässä kysymyksessä ylösalaisin kaikki tähän saakka vallinneet mielipiteet. Tämän keksinnön on tehnyt »Rabotšeje Delo», joka väitellessään »Iskraa» ja »Zarjaa» vastaan ei ole rajoittunut pelkkiin yksityisiin vastaväitteisiin, vaan on pyrkinyt johtamaan »yleisen erimielisyyden» syvemmälle ulottuviin juuriin »vaistonvaraisen ja tietoisesti ’suunnitelmallisen’ aineksen suhteellisen merkityksen erilaiseen arvioimiseen». »Rabotšeje Delon» syytösteesi kuuluu: »kehityksen objektiivisen eli vaistonvaraisen aineksen merkityksen väheksyminen» . Tähän me vastaamme: vaikka »Iskran» ja »Zarjan» käymä väittely ei olisi antanut kerrassaan mitään muita tuloksia kuin sen] että se pani »Rabotšeje Delon» mietiskelemään ja oivaltamaan tämän »yleisen erimielisyyden», niin yksistään tämäkin tulos jo olisi tuottanut meille suurta tyydytystä: siksi suurimerkityksinen on tämä teesi, siksi kirkkaasti se valaisee Venäjän sosialidemokraattien nykyisten teoreettisten ja poliittisten erimielisyyksien koko ytimen.

Siinä syy, miksi kysymys tietoisuuden suhteesta vaistonvaraisuuteen kiinnostaa niin tavattomasti kaikkia ja miksi tätä kysymystä on käsiteltävä kaikella perinpohjaisuudella.

a) VAISTONVARAISEN NOUSUN ALKU

Edellisessä luvussa mainitsimme Venäjän sivistyneen nuorison yleisestä viehättymisestä marxilaisuuden teoriaa 90-luvun puolivälissä. Samanlaisen yleisen luonteen saivat melkein samoihin aikoihin työläisten lakot vuonna 1896 käydyn Pietarin kuuluisan teollisen sodan43 jälkeen. Niiden leviäminen yli koko Venäjän oli selvänä todistuksena uudelleen nousevan kansanliikkeen syvyydestä, ja jos ylipäänsä puhutaan »vaistonvaraisesta aineksesta», niin tietenkin juuri tämä lakkoliike on ennen kaikkea tunnustettava vaistonvaraiseksi. Mutta onhan ero myös vaistonvaraisuuden ja vaistonvaraisuuden välillä. Lakkoja oli Venäjällä ollut sekä 70- että 60-luvulla (vieläpä 19. vuosisadan ensipuoliskollakin) ja niiden aikana särjettiin »vaistonvaraisesti» koneita jne. Näihin »mellakoihin» verraten voidaan 90-luvun lakkoja nimittää jopa »tietoisiksi» — siinä määrin huomattava oli se askel eteenpäin, jonka työväenliike tuona. aikana oli ottanut. Tämä osoittaa meille, että »vaistonvarainen aines» ei oikeastaan ole mitään muuta kuin tietoisuuden alkumuoto. Alkeelliset mellakatkin ilmaisivat jo tiettyä tietoisuuden heräämistä: työläisiltä hävisi ikivanha usko heitä painavan järjestyksen järkkymättömyyteen, he alkoivat... en sano ymmärtää, mutta tuntea kollektiivisen vastarinnan välttämättömyyden ja tekivät päättävästi lopun orjamaisesta nöyrtymisestään esimiesten edessä. Mutta se oli kuitenkin enemmän epätoivon ja koston ilmausta kuin taistelua. 90-luvun lakoissa näemme jo paljon enemmän tietoisuuden välähdyksiä: asetetaan tiettyjä vaatimuksia, laskelmoidaan etukäteen, mikä ajankohta on sopivin, käsitellään muiden paikkakuntien tunnettuja tapauksia ja esimerkkejä jne. Kun mellakat olivat yksinkertaisesti sorrettujen ihmisten kapinoimista, niin järjestelmälliset lakot ilmensivät jo luokkataistelun ituja, mutta nimenomaan vain ituja. Nämä lakot sellaisenaan otettuna olivat tradeunionistista eivätkä vielä sosialidemokraattista taistelua, ne olivat merkkinä työläisten ja isäntien välisen antagonismin heräämisestä, mutta työläiset eivät olleet eivätkä voineetkaan olla tietoisia siitä, että heidän etunsa ovat sovittamattomassa ristiriidassa koko nykyaikaisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän kanssa, ts. heillä ei ollut sosialidemokraattista tietoisuutta. Tässä mielessä 90-luvun lakot, huolimatta valtavasta edistysaskelesta »mellakoihin» verrattuna, jäivät puhtaasti vaistonvaraiseksi liikkeeksi.

Me sanoimme, että työläisillä ei voinutkaan olla sosialidemokraattista tietoisuutta. Se voitiin tuoda vain ulkoa käsin. Kaikkien maiden historia on todistuksena siitä, että yksinomaan omin voiminsa työväenluokka kykenee luomaan vain tradeunionistisen tietoisuuden, so. vakaumuksen, että on välttämätöntä yhtyä liitoiksi, käydä taistelua isäntiä vastaan, vaatia hallitukselta erilaisten työläisille välttämättömien lakien julkaisemista jne. Mutta sosialismin oppi kasvoi niistä filosofisista, historiallisista ja taloustieteellisistä teorioista, joita omistavien luokkien valistuneet edustajat, sivistyneistö, olivat kehitelleet. en tieteellisen sosialismin perustajat Marx ja Engels at itsekin yhteiskunnallisen asemansa puolesta porvarilliseen sivistyneistöön. Aivan samoin Venäjälläkin sosialidemokratian teoreettinen oppi on syntynyt täysin riippumatta työväenliikkeen vaistonvaraisesta noususta, se on syntynyt luonnollisena ja kiertämättömänä tuloksena vallankumouksellisen sosialistisen sivistyneistön ajattelun kehittymisestä. Siihen ajankohtaan tultaessa, josta meillä on puhe, so. 90-luvun puoliväliin tultaessa, tämä oppi ( ollut ainoastaan Työn Vapautus -ryhmän jo täysin vakiintunut ohjelma, vaan se oli myös voittanut puolelleen vallankumouksellisen nuorison enemmistön Venäjällä.

Täten oli olemassa sekä työväenjoukkojen vaistonvarainen herääminen, herääminen tietoiseen elämään ja tietoiseen taisteluun, että sosialidemokraattisella teorialla aseistettu vallankumouksellinen nuoriso, joka pyrki kiihkeästi työläisten luokse. Tämän yhteydessä on erikoisen tärkeä panna merkille se usein unohdettu (ja verrattain vähän tunnettu) tosiasia, että tämän kauden ensimmäiset sosialidemokraatit harjoittaessaan innokkaasti taloudellista agitaatiota — (ja ottaen tässä suhteessa täydellisesti huomioon ne todella hyödylliset ohjeet, joita annettiin silloin vasta käsikirjoituksena olleessa kirjasessa »Agitaatiosta») — eivät lainkaan katsoneet sitä ainoaksi tehtäväkseen, vaan päin vastoin aivan alusta alkaen asettivat ratkaistavaksi myös Venäjän sosialidemokratian mitä laajakantoisimpia historiallisia tehtäviä yleensä ja erikoisesti itsevaltiuden kukistamistehtävän. Niinpä esimerkiksi se pietarilaisten sosialidemokraattien ryhmä, joka perusti Taisteluliiton Työväen luokan Vapauttamiseksi44, toimitti jo v. 1895 lopulla »Rabotšeje Delo» nimisen lehden ensimmäisen numeron Tämän täysin painovalmiin numeron santarmit kaappasivat v. 1895 joulukuun 9. päivän vastaisena yönä pitämässään kotitarkastuksessa eräältä ryhmän jäseneltä, Anat. Aleks. Vanejevilta , ja ensiksi perustettu »Rabotšeje Delo» ei saanut nähdä päivänvaloa. Tämän lehden (jonka ehkä jokin »Russkaja Starina»45 vetää kolmisenkymmenen vuoden kuluttua päivänvaloon poliisihallinnon arkistoista) pääkirjoitus viitoitti työväenluokan historialliset tehtävä Venäjällä ja asetti niistä ensi sijalle poliittisen vapauden valtaamisen. Sitten seurasi kirjoitus »Mitä ministerimme ajattelevat?», jossa käsiteltiin poliisin toimeenpanemaa Lukutaitokomiteoiden hajottamista, ja joukko kirjeenvaihtajani kirjeitä ei ainoastaan Pietarista, vaan muiltakin Venäjän paikkakunnilta (esim. työläisten pieksämisestä Jaroslavlin kuvernementissa46). Näin siis, ellemme erehdy, tämä Venäjän 90-luvun sosialidemokraattien »ensimmäinen koe» oli lehti, joka ei ollut luonteeltaan ahtaasti paikallinen, sitä vähemmän »ekonomistinen» ja joka pyrki yhdistämään lakkotaistelun itsevaltiusvastaiseen vallankumousliikkeeseen ja saamaan kaikki taantumuksen mustien voimien harjoittaman politiikan sortamat joukot tukemaan sosialidemokratiaa. Eikä kukaan, joka vähänkin tuntee liikkeen silloista tilaa, epäile sitä, että tuollainen lehti olisi saanut osakseen pääkaupungin työläisten ja vallankumouksellisen intelligenssin täydellisen kannatuksen ja saavuttanut mitä laajimman levikin. Yrityksen epäonnistuminen todisti vain sitä, etteivät silloiset sosialidemokraatit kyenneet tyydyttämään ajankohdan päivänpolttavaa vaatimusta sen vuoksi, ettei heillä ollut riittävästi vallankumouksellista kokemusta eikä käytännöllistä valmennusta. Samaa täytyy sanoa myös julkaisusta »Spb. Rabotšij Listok»47 ja varsinkin »Rabotšaja Gazetasta» sekä keväällä 1898 perustetun Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen »Manifestista»48. On itsestään selvää, ettei meille tule edes mieleenkään syyttää silloisia toimihenkilöitä tästä valmentumattomuudesta. Mutta voidaksemme käyttää hyväksemme liikkeen antamia kokemuksia ja saada tästä kokemuksesta käytännöllisiä opetuksia, meidän on tehtävä itsellemme täysin selväksi tuon tai tämän puutteen syyt ja merkitys. Sen vuoksi on erikoisen tärkeää panna merkille, että osa (ehkäpä enemmistökin) vuosina 1895—1898 toimineista sosialidemokraateista piti aivan oikeutetusti mahdollisena jo silloin, aivan »vaistonvaraisen» liikkeen alussa, esittää laajimman ohjelman ja taistelutaktiikan . Vallankumouksellisten valtaosan valmentumattomuus, joka on aivan luonnollinen ilmiö, ei sen sijaan voinut herättää mitään erikoista pelkoa. Kun kerran tehtävät oli oikein asetettu, kun kerran oli tarmoa yhä uudestaan yrittää näiden tehtävien täyttämistä, niin väliaikaiset epäonnistumiset eivät merkinneet suurta vahinkoa. Vallankumouksellinen kokeneisuus ja organisatorinen taitavuus ovat kyllä saavutettavissa. Kunhan vain olisi tahtoa kehittää itsessään asian vaatimia ominaisuuksia! Kunhan vain oltaisiin tietoisia puutteellisuuksista, sillä vallankumouksellisessa toiminnassa se merkitsee enemmän kuin puoli parannusta! Mutta pieni vahinko muuttui todelliseksi vahingoksi, kun tämä tietoisuus (joka oli erinomaisen elävä edellä mainittujen ryhmien toimihenkilöillä) alkoi himmetä, kun ilmestyi henkilöitä, jopa sosialidemokraattisia lehtiäkin, jotka olivat valmiit julistamaan puutteellisuudet hyveiksi ja jotka yrittivät jopa teoreettisestikin perustella nöyräselkäistä vaistonvaraisuuden kumartamista. On aika tehdä yhteenveto tästä suunnasta, jonka sisältöä luonnehtii hyvin epätarkasti »ekonomismi»-käsite, joka on liian suppea sen tulkitsemiseksi.

b) VAISTONVARAISUUDEN KUMARTAMINEN. »RABOTšAJA MYSL»

Ennen kuin siirrymme käsittelemään tuon kumartamisen kirjallisia ilmauksia panemme merkille seuraavan (edellä mainitusta tietolähteestä saamamme) kuvaavan tosiasian, l mikä luo jonkinlaista valaistusta siihen, miten Pietarissa toimineiden toverien keskuudessa syntyi ja kehittyi Venäjän sosialidemokratian kahden tulevan suunnan välinen eripuraisuus. Vuoden 1897 alussa joutuivat A. A. Vanejev ja eräät hänen tovereistaan ottamaan osaa karkotukseen lähettämisensä edellä erääseen yksityisluontoiseen kokoukseen49, jossa kohtasivat toisensa »vanhat» ja »nuoret» jäsenet Taisteluliitosta Työväenluokan Vapauttamiseksi. Keskustelua käytiin pääasiallisesti järjestökysymyksestä ja muun muassa juuri niistä »Työläiskassan säännöistä», jotka lopullisessa muodossaan on julkaistu »Listok ’Rabotnika’» lehden 9.—10. numerossa (s. 46)50. »Vanhusten» (»dekabristien», kuten Pietarin sosialidemokraatit silloin heitä leikillään nimittivät) ja eräiden »nuorten» välillä (jotka ovat myöhemmin ottaneet läheisesti osaa »Rabotšaja Myslin» toimittamiseen) ilmeni heti jyrkkiä erimielisyyksiä ja heidän kesken syntyi kiihkeä väittely. »Nuoret» puolustivat sääntöjen pääkohtia sellaisina kuin ne on julkaistu. »Vanhukset» sanoivat, että me emme lainkaan tarvitse ensi kädessä sitä, vaan taisteluliiton lujittamista sellaiseksi vallankumouksellisten järjestöksi, jonka johdon alaiseksi on alistettava erilaiset työläiskassat, opiskelevan nuorison keskuudessa toimivat propagandakerhot jne. On itsestään selvää, ettei väittelijöiden mieleenkään tullut nähdä tässä erimielisyydessä jakautumisen alkua, vaan päinvastoin he pitivät sitä yksinäisenä ja satunnaisena ilmiönä. Mutta tämä tosiasia osoittaa, että »ekonomismin» syntyminen ja leviäminen ei ole suinkaan Venäjälläkään käynyt taistelutta »vanhoja» sosialidemokraatteja vastaan (tämän seikan nykyiset »ekonomistit» usein unohtavat). Ja se, ettei tästä taistelusta ole jäänyt useimmiten mitään jälkiä »asiakirjoihin», johtuu yksinomaan siitä, että toimivien kerhojen kokoonpano vaihtui tavattoman usein, ettei saatu aikaan minkäänlaista periytyvyyttä työssä, ja sen vuoksi eivät erimielisyydetkään tulleet merkityiksi minkäänlaisiin asiakirjoihin.

»Rabotšaja Myslin» syntyminen toi »ekonomismin» päivänvaloon, vaikka ei taaskaan aivan heti. On luotava itselleen konkreettinen kuva lukuisten venäläisten kerhojen toimintaoloista ja niiden lyhytikäisyydestä (ja tämän käsittää konkreettisesti vain se, joka on sen itse kokenut), jotta voitaisiin ymmärtää, kuinka paljon satunnaista oli uuden suunnan onnistumisessa tai epäonnistumisessa eri kaupungeissa ja miksi tämän »uuden» kannattajat enempää kuin sen vastustajatkaan eivät voineet pitkään aikaan määritellä eikä heillä ollut kirjaimellisesti minkäänlaista mahdollisuutta määritellä, oliko tämä todellakin erikoinen suunta vai oliko se yksinkertaisesti erinäisten henkilöiden valmentumattomuuden ilmenemistä. Esimerkiksi ensimmäiset hektografilla painetut »Rabotšaja Myslin» numerot jäivät sosialidemokraattien suurelle enemmistölle jopa kokonaan tuntemattomiksi, ja se, että me nykyään voimme viitata sen ensimmäisen numeron pääkirjoitukseen, on mahdollista vain siksi, että tuo kirjoitus on uudelleen painettu I—nin artikkelissa51 (»Listok ’Rabotnika’», n: o 9—10 s. 47 ja seur. ), joka ei tietenkään lyönyt laimin tilaisuutta ylistää innokkaasti, ihan liiankin innokkaasti uutta lehteä joka erosi niin jyrkästi edellä mainitsemistamme sanoma lehdistä ja suunnitelluista lehdistä. Mutta kannatta pysähtyä tarkastelemaan tuota pääkirjoitusta, sillä niin selvästi on siinä tuotu esiin »Rabotšaja Myslin» ja yleensä »ekonomismin» koko henki.

Viitattuaan siihen, ettei sinihihainen käsi52 pysty pidättämään työväenliikkeen kehitystä, pääkirjoitus jatkaa »... Tällaisesta elinvoimaisuudestaan saa työväenliike kiittää sitä, että työläinen on vihdoinkin ryhtynyt itse järjestämään kohtaloaan ja temmannut sen johtajien käsistä», ja tätä perusteesiä kehitellään sitten seikkaperäisesti. Itse asiassa voidaan sanoa, että poliisi tempasi johtajat (s sosialidemokraatit, taisteluliiton järjestäjät) työläisten käsistä , mutta asia esitetään siten, ikään kuin työläiset olisivat käyneet taistelua näitä johtajia vastaan ja vapautuneet heidän ikeensä alta! Sen sijaan, että olisi kehotettu kulkemaan eteenpäin, lujittamaan vallankumouksellista järjestöä ja laajentamaan poliittista toimintaa, alettiin kutsua takaisin, pelkkään tradeunionistiseen taisteluun. Julistettiin, että »liikkeen taloudellista pohjaa varjoaa se että pyritään pitämään aina mielessä poliittinen ihanne») että työväenliikkeen tunnuksena on »taistelu taloudellisen asemaa puolesta» (!) tai vielä paremmin »työläiset työläisiä varten»; ilmoitettiin, että lakkokassat ovat »liikkeelle arvokkaampia kuin satakunta muuta järjestöä» (verratkaa tätä lokakuussa 1897 lausuttua väitettä kiistaan »dekabristien» ja »nuorten» välillä vuoden 1897 alussa) jne. Sentapaiset sanat, että huomion kohteeksi ei ole otettava työläisten »kermakerrosta», vaan »keskitason» työläinen, rivityömies että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden mukana» jne. jne., tulivat muotiin ja saavuttivat vastustamattoman vaikutusvallan liikkeeseen vedettyyn nuorisoon jolla useimmissa tapauksissa oli vain legaalisista esityksistä saatuja hajatietoja marxilaisuudesta.

Se oli tietoisuuden täydellistä tukahduttamista vaiston-varaisuudella, niiden »sosialidemokraattien» vaistonvaraisuudella jotka toistivat herra V. V: n »aatteita», niiden työläisten vaistonvaraisuudella, jotka hyväksyivät sen perustelun, että kopeekka ruplan päälle on läheisempi ja arvokkaampi kuin mikään sosialismi ja mikään politiikka, että heidän tulee käydä »taistelua tietäen taistelevansa itsensä ja lastensa hyväksi eikä minkään tulevien sukupolvien hyväksi» (»Rabotšaja Myslin» 1. numeron pääkirjoitus). Tuollaiset fraasit ovat aina olleet niiden länsieurooppalaisten porvareiden mieliaseita, jotka vihaten sosialismia ovat itse tehneet työtä (kuten saksalainen »yhteiskuntapoliitikko» Hirsch) englantilaisen tradeunionismin siirtämiseksi oman maansa maaperälle ja sanoneet työläisille, että pelkkä ammatillinen taistelu on juuri taistelua itsensä ja lastensa hyväksi eikä minkään tulevien sukupolvien hyväksi joinekin tulevine sosialismeineen, ja nyt »Venäjän sosialidemokratian V. V: t»53 ovat ryhtyneet toistamaan näitä porvareiden fraaseja. Tässä on tärkeää panna merkille kolme seikkaa, jotka ovat meille hyvään tarpeeseen tuonnempana tapahtuvassa nykyisten erimielisyyksien erittelyssä.

Ensinnäkin mainitsemamme tietoisuuden tukahduttaminen vaistonvaraisuudella on myös tapahtunut vaiston varaisesti. Tämä näyttää sanaleikiltä, mutta se on — ikävä kyllä! — katkera totuus. Se ei ole tapahtunut siten, että kaksi toisilleen täysin vastakkaista katsomusta on käynyt avointa taistelua ja toinen näistä on voittanut toisen, vaan siten, että santarmit ovat »temmanneet» riveistä yhä enemmän vallankumouksellisia »vanhuksia» ja että näyttämölle on noussut yhä enemmän »nuoria» »Venäjän sosialidemokratian V. V: eitä». Jokainen, joka on, en sano: osallistunut Venäjän nykyiseen liikkeeseen, vaan edes hengittänyt s ilmaa, tietää mainiosti, että asianlaita on juuri näin. Ja kun me siitä huolimatta erikoisesti korostamme sitä, että lukija tekisi itselleen täydellisesti selväksi tämän yleisesti tunnetun tosiasian, kun me niin sanoakseni havainnollisuuden vuoksi esitämme tietoja ensiksi perustetusta »Rabotšeje Delosta» ja »vanhusten» ja »nuorten» välisestä kiistasta vuoden 1897 alussa, niin teemme sen siksi, että »demokratismillaan» kerskuvat henkilöt keinottelevat sillä, että laaja yleisö (tai varhaisnuoriso) ei tunne tätä tosiasiaa. Palaamme tähän vielä tuonnempana.

Toiseksi jo »ekonomismin» ensimmäisestä kirjallisesta ilmauksesta voimme havaita sen erittäin omalaatuisen ja nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevien erimielisyyksien ymmärtämiselle mitä kuvaavimman ilmiön, että »puhtaan työväenliikkeen» kannattajien, niiden, jotka puoltavat mitä kiinteintä ja »elimellisintä» (»Rabotšeje Delon» sanonta) yhteyttä proletaariseen taisteluun, ja kaiken ei-proletaarisen intelligenssin (vaikkapa se olisi sosialististakin intelligenssia) vastustajien on pakko asenteensa puolustamiseksi turvautua porvarillisten »yksistään tradeunionistien» perusteluihin. Tämä osoittaa meille, että »Rabotšaja Mysl» on aivan ensi päivistään lähtien, itsekään tajuamatta sitä, ryhtynyt toteuttamaan »Credon» ohjelmaa. Tämä osoittaa (mitä »Rabotšeje Delo) ei jaksa mitenkään käsittää), että kaikkinainen työväenliikkeen vaistonvaraisuuden kumartaminen, kaikkinainen »tietoisen, aineksen» merkityksen, sosialidemokratian merkityksen väheksyminen merkitsee samalla — riippumatta lainkaan siitä, toivooko väheksyvä sitä tahi ei —, että voimistetaan porvarillisen ideologian vaikutusta työläisiin. Kaikki, jotka puhuvat »ideologian yliarvioimisesta» , tietoisen aineksen merkityksen liioittelemisesta jne., kuvittelevat, että puhtaasti työläisten liike sinänsä voi kehittää ja kehittääkin itselleen itsenäisen ideologian, kunhan työläiset vain »tempaavat kohtalonsa johtajien käsistä». Mutta se on suuri erehdys. Lisäykseksi siihen, mitä olemme edellä sanoneet, esitämme vielä seuraavat K. Kautskyn hyvin oikeudenmukaiset ja tärkeät sanat, jotka hän on lausunut Itävallan sosialidemokraattisen puolueen uuden ohjelman luonnoksen johdosta .

»Monet meidän revisionistiarvostelijoistamme olettavat Marxin muka väittäneen, että taloudellinen kehitys ja luokkataistelu eivät luo ainoastaan edellytyksiä sosialistiselle tuotannolle, vaan synnyttävät välittömästi myös tietoisuuden (kursivointi K. K: n) sen välttämättömyydestä. Ja sitten nämä arvostelijat väittävät, että kapitalistisesti korkeimmalle kehittynyt maa, Englanti, on kauimpana tästä tietoisuudesta. Luonnoksen perusteella voitaisiin luulla, että itävaltalaisen ohjelman laatinut valiokunta on myös tuolla muka ortodoksisella marxilaisella kannalla, joka mainitulla tavalla kumotaan. Luonnoksessa sanotaan: ’Mitä enemmän kapitalistinen kehitys lisää proletariaatin lukumäärää, sitä suurempi pakko tämän on käydä ja se saa mahdollisuuden käydä taistelua kapitalismia vastaan. Proletariaatti tulee tietoiseksi’ sosialismin mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä. Tässä yhteydessä sosialistinen tietoisuus näyttää proletariaatin luokkataistelun välttämättömältä ja välittömältä tulokselta. Mutta asia ei ole lainkaan siten. Tietysti sosialismi oppina juontaa juurensa nykyisistä taloudellisista suhteista samoin kuin proletariaatin luokkataistelukin, se samoin kuin tämä viimeksi mainittukin johtuu taistelusta, jota käydään kapitalismin synnyttämää joukkojen kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, mutta sosialismi ja luokkataistelu syntyvät rinnakkain eivätkä toinen toisestaan, ne syntyvät erilaisten edellytysten vallitessa. Nykyaikainen sosialistinen tietoisuus voi syntyä ainoastaan syvällisen tieteellisen tiedon perusteella. Nykyaikainen taloustiede on todellakin yhtä suuressa määrin sosialistisen tuotannon ehto kuin esimerkiksi nykyaikainen tekniikkakin, mutta proletariaatti ei parhaalla tahdollaankaan voi luoda kumpaakaan; ne molemmat syntyvät nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta prosessista. teen kehittäjä ei ole proletariaatti, vaan porvarillinen intelligenssi (Kursivointi K. K: n): tämän kerroksen yksityisten jäsenten päässään syntynyt nykyaikainen sosialismikin, ja he ovat sitten tutustuttaneet siihen henkisen kehityksensä kannalta etevät proletaarit, jotka sitten vievät sen proletariaatin luokkataisteluun siellä, missä olosuhteet sen sallivat. Sosialistinen tietoisuus on siis jotakin sellaista, mikä on tuotu ulkoapäin (von außen Hineingetragenes) proletariaatin luokkataisteluun, eikä mitään sellaista, mikä on syntynyt siitä vaistonvaraisesti (unwüchsig). Tämän mukaisesti vanha Hainfeldin ohjelma sanoikin aivan oikein, että sosialidemokratian tehtävänä on saada proletariaatti tietoiseksi (kirjaimellisesti: täyttää proletariaatti tietoisuudella) asemastaan ja tietoiseksi tehtävästään. Tämä ei olisi tarpeellista, jos tuo tietoisuus syntyisi itsestään luokkataistelusta Uusi luonnos on ottanut tämän väitteen vanhasta ohjelmasta ja liittänyt sen yllä esitettyyn väitteeseen. Mutta se on katkaissut kokona ajatuksen juoksun... »

Kun kerran ei voi olla puhettakaan omintakeisesta, itse työläisjoukkojen liikkeensä kulussa kehittämästä ideologiasta , niin kysymys on vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole (sillä ihmiskunta ei ole kehittänyt mitään »kolmatta» ideologiaa, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään ei-luokka- tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa). Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistamista Puhutaan vaistonvaraisuudesta. Mutta työväenliikkeen vaistonvarainen kehitys vie juuri sen alistamiseen porvarillisen ideologian alaiseksi, se käy nimenomaan »Credon» ohjelman mukaisesti, sillä vaistonvarainen työväenliike on tradeunionismia, se on Nur-Gewerkschaftlerei, ja tradeunionismi merkitsee juuri sitä, että porvaristo orjuuttaa aatteellisesti työläiset. Sen tähden meidän tehtävämme, sosialidemokratian tehtävä, on taistella vaistonvaraisuutta vastaan, vieroittaa työväenliike tästä tradeunionismista, joka pyrkii vaistonvaraisesti porvariston siipien suojaan, ja ohjata se vallankumouksellisen sosialidemokratian siipien suojaan. Se ”Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen laatijain fraasi, että minkäänlaiset innokkaimpienkaan ideologien ponnistukset eivät pysty vetämään työväenliikettä pois siltä tieltä, minkä aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön välinen vuorovaikutus määrää, on sen vuoksi aivan samaa kuin kieltäytyminen sosialismista, ja jos nämä kirjoittajat kykenisivät harkitsemaan, mitä he puhuvat, harkitsemaan rohkeasti ja johdonmukaisesti loppuun asti, niin kuin on harkittava ajatuksiaan jokaisen, joka astuu kirjallisen ja yhteiskunnallisen toiminnan näyttämölle, niin heille ei jäisi muuta neuvoksi, kuin »jäädä kädet ristissä odottamaan» ja... ja luovuttaa työkenttä herroille Struveille ja Prokopovitšeille, jotka kiskovat työväenliikettä »pienimmän vastustuksen tietä», so. porvarillisen tradeunionismin tietä, tai herroille Zubatoveille, jotka kiskovat sitä pappis- ja santarmi- »ideologian» suuntaan56.

Palauttakaa mieleenne Saksan esimerkki. Mikä oli Lassallen historiallinen ansio Saksan työväenliikkeessä? Se, että hän johti tämän liikkeen pois siltä progressistisen tradeunionismin ja osuustoimintaliikkeen tieltä, jolle se vaistonvaraisesti oli suuntautunut (Schulze-Delitzschien ja heidän kaltaistensa suosiollisella osanotolla). Tämän tehtävän suorittamiseksi tarvittiin jotain sellaista, mikä ei muistuttanut lainkaan puheita vaistonvaraisen aineksen väheksymisestä, prosessi-taktiikasta, ainesten ja ympäristön vuorovaikutuksesta jne. Sitä varten tarvittiin vimmattua taistelua vaistonvaraisuutta vastaan, ja vain sellaisen, monia vuosia kestäneen taistelun tuloksena saavutettiin esimerkiksi se, että Berliinin työläisväestö muuttui progressistipuolueen tukipylväästä yhdeksi sosialidemokratian parhaimmaksi linnakkeeksi. Eikä tämä taistelu ole suinkaan vieläkään loppunut (kuten saattaisi näyttää henkilöistä, jotka tutkivat Saksan liikkeen historiaa Prokopovitšin mukaan ja sen filosofiaa Struven mukaan). Nytkin Saksan työväenluokka on jakautunut useampiin ideologioihin, jos niin voidaan sanoa: osa työläisistä on liittynyt katolisiin ja monarkistisiin työväenyhdistyksiin, osa hirsch-dunckerilaisiin57 yhdistyksiin, joita englantilaisen tradeunionismin porvarilliset ihailijat ovat perustaneet, ja kolmas osa kuuluu sosialidemokraattisiin yhdistyksiin. Viimeksi mainittu osa on verrattomasti kaikkia muita suurempi, mutta tämän johtoasemansa sosialidemokraattinen ideologia on voinut saavuttaa ja voi sen säilyttää vain taistelemalla järkähtämättä kaikkia muita ideologioita vastaan.

Lukija saattaa kysyä, miksi vaistonvarainen liike, liike joka etenee pienimmän vastustuksen linjaa, johtaa nimen omaan porvarillisen ideologian herruuteen? Siitä yksinkertaisesta syystä, että porvarillinen ideologia on syntyperänsä puolesta paljon vanhempi kuin sosialistinen, että sitä on kehitelty paljon monipuolisemmin, että sillä on mittaamattomasti suuremmat leviämismahdollisuudet . Ja mitä nuorempaa on sosialistinen liike jossakin maassa, sitä tarmokkaammin on mainitusta syystä taisteltava kaikkia ei sosialistisen ideologian lujittamisyrityksiä vastaan, sitä jyrkemmin on varoitettava työläisiä niistä huonoista neuvonantajista, jotka pitävät melua »tietoisen aineksen liioittelua» vastaan yms. »Ekonomistisen» kirjeen laatijat peittoavat yhteen ääneen »Rabotšeje Delon» kanssa liikkeen lapsuusajalle ominaista suvaitsemattomuutta. Me vastaamme siihen: kyllä, liikkeemme on todellakin lapsuusasteella, ja pikemmin miehistyäkseen sen on nimenomaan opittava olemaan suvaitsematon niitä henkilöitä kohtaan, jotka kumartamalla vaistonvaraisuutta pidättävät sen kasvua Ei ole mitään sen naurettavampaa ja vahingollisempaa kuin tekeytyä vanhuksiksi, jotka ovat jo aikoja sitten käyneet läpi kaikki ratkaisevat taisteluvaiheet!

Kolmanneksi »Rabotšaja Myslin» ensimmäinen numero osoittaa meille, että nimitys »ekonomismi» (jonka käyttämisestä emme tietenkään aio luopua, sillä olipa miten tahansa, niin tämä nimitys on jo vakiintunut) ei ilmaise riittävän tarkasti uuden suunnan olemusta. »Rabotšaja Mysl» ei kiistä kokonaan poliittista taistelua: niissä kassan säännöissä, jotka on julkaistu »Rabotšaja Myslin» 1. numerossa, puhutaan taistelusta hallitusta vastaan. »Rabotšaja Mysl” on vain sitä mieltä, että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden mukana» (ja »Rabotšeje Delo» muuntaa tätä teesiä väittäen ohjelmassaan, että »Venäjällä taloudellinen taistelu on enemmän kuin missään muussa maassa sidottu erottamattomasti poliittiseen taisteluun»). Nämä »Rabotšaja Myslin» ja »Rabotšeje Delon» teesit ovat aivan vääriä, jos politiikalla ymmärretään sosialidemokraattista politiikkaa. Työläisten taloudellinen taistelu on hyvin usein sidottu (vaikkakaan ei erottamattomasti) porvarilliseen, klerikaaliseen ym. politiikkaan, kuten edellä jo olemme nähneet. »Rabotšeje Delon» teesit ovat oikeita, jos politiikalla ymmärretään tradeunionistista politiikkaa, so. kaikkien työläisten yhteistä pyrkimystä saada hallitus ryhtymään yksiin tai toisiin toimenpiteisiin, jotka on kohdistettu heidän asemalleen ominaista hätää ja puutetta vastaan, mutta jotka eivät vielä tee loppua tästä asemasta, ts. eivät tee loppua työn alistamisesta pääoman herruuteen. Tämä pyrkimys on todella yhteinen sekä englantilaisille tradeunionisteille, jotka suhtautuvat vihamielisesti sosialismiin, että katolilaisille työläisille, »zubatovilaisille» työläisille ym. Politiikalla ja politiikalla on ero. Näemme siis, että mitä poliittiseen taisteluun tulee, niin »Rabotšaja Mysl» ei niinkään kiistä sitä kuin kumartaa sen vaistonvaraisuutta, sen itsetiedottomuutta. Tunnustaen täydellisesti itse työväenliikkeestä vaistonvaraisesti kasvavan poliittisen taistelun (oikeammin: työläisten poliittiset toivomukset ja vaatimukset) »Rabotšaja Mysl» kokonaan kieltäytyy kehittämästä itsenäisesti erityistä sosialidemokraattista politiikkaa, mikä vastaa sosialismin yleisiä tehtäviä ja Venäjän nykyisiä olosuhteita. Tuonnempana osoitamme, että samanlainen on myös »Rabotšeje Delon» virhe.

c) ITSEVAPAUTUSRYHMÄ58» JA »RABOTšEJE DELO»

Olemme näin perinpohjaisesti käsitelleet vähän tunnettua ja nykyään melkein unohduksiin joutunutta »Rabotšaja Myslin» ensimmäisen numeron pääkirjoitusta sen vuoksi, että se ennen kaikkia muita ja kaikkein selvimmin toisen yleisvirtauksen, mikä on sitten pulpunnut päivänvaloon lukemattomina pieninä purosina. V. I—n oli aivan oikeassa, kun hän »Rabotšaja Myslin» ensimmäistä numeroa ja sen pääkirjoitusta kehuessaan sanoi, että se on kirjoitettu ”kiivaasti ja kiihkeästi” (»Listok ’Rabotnika’», n:o 9-10, s. 49). Jokainen mielipiteestään varma henkilö, joka uskoo antavansa jotain uutta, kirjoittaa »kiihkeästi ja niin, että ilmaisee mielipiteensä havainnollisesti. Vai: ihmisillä, jotka ovat tottuneet istumaan kahdella tuolille ei ole mitään »kiihkoa», vain sellaiset henkilöt voivat ylistettyään eilen »Rabotšaja Myslin» kiihkeyttä hyökätä tänään sen vastustajien kimppuun syyttäen näitä »polemiikkikiihkosta».Pysähtymättä tarkastelemaan »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitettä» (joudumme tuonnempana eri syistä viittaamaa tähän julkaisuun, joka esittää johdonmukaisimmin »ekonomistien» aatteita) huomautamme vain lyhyesti »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksesta» (maaliskuu 1899, julkaistu uudelleen Lontoossa ilmestyneessä »Nakanune» lehden 7. numerossa heinäkuussa 1899). Tämän julistuksen laa jät sanovat aivan oikein, että »työläis-Venäjä on vasta heräämässä, että se vasta silmäilee ympärilleen ja tarttuu vaistomaisesti ensimmäisinä eteen sattuviin taistelukeinoihin mutta tekevät siitä sen saman väärän johtopäätöksen kuin »Rabotšaja Mysl» lehtikin tekee unohtaen, että vaistoma suus juuri onkin itsetiedottomuutta (vaistonvaraisuutta jonka avuksi sosialistien on riennettävä, että »ensimmäisinä eteen sattuvina» taistelukeinoina nykyisessä yhteiskunnassa tulevat aina olemaan tradeunionistiset taistelukeinot ja »ensimmäisenä eteen sattuvana» ideologiana porvarillinen (tradeunionistinen) ideologia. Julistuksen laatijat eivät niin ikään »kiistä» myöskään politiikkaa, mutta sanovat ainoastaan (ainoastaan!) hra V. V: n jälkiä seuraten, että politiikka on päällysrakenne ja sen vuoksi »poliittisen agitaation tulee olla taloudellisen taistelun puolesta käytävän agitaation päällysrakenteena, sen tulee kasvaa tämän taistelun pohjalta ja seurata sitä».

Mitä tulee »Rabotšeje Deloon», niin se alkoi toimintansa suoranaisesti »ekonomistien» »puolustamisesta». Suorastaan valehdeltuaan jo ensimmäisessä numerossaan (n: o l, s. 141-142), että se muka »ei tiedä, mistä nuorista tovereista Axelrod puhui», kun hän tunnetussa kirjasessaan varoitti »ekonomisteja», »Rabotšeje Delon» oli pakko tunnustaa siinä polemiikissa, mikä tämän valheen johdosta syntyi sen ja Axelrodin ja Plehanovin kesken, että se »halusi hämäännystä teeskennellen suojella kaikkia nuorempia ulkomaisia sosialidemokraatteja tältä epäoikeutetulta syytökseltä» (Axelrod on syyttänyt »ekonomisteja» ahdasmielisyydestä). Itse asiassa tämä syytös oli aivan oikeutettu ja »Rabotšeje Delo» tiesi mainiosti, että se koski myös sen oman toimituksen jäsentä V. I—nia. Muuten huomautan, että Axelrod oli tuossa polemiikissa aivan oikeassa ja »Rabotšeje Delo» aivan väärässä tulkitessaan kirjastani »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät» . Tämä kirjanen on kirjoitettu v. 1897, jo ennen »Rabotšaja Myslin» ilmestymistä, jolloin pidin ja minulla oli oikeus pitää vallitsevana suuntana Pietarin taisteluliiton alkuperäistä suuntaa, jonka olen edellä luonnehtinut. Ja ainakin vuoden 1898 keskivaiheille saakka tämä suunta oli todellakin vallitsevana. Sen vuoksi »Rabotšeje Delolla» ei ollut pienintäkään oikeutta »ekonomismin» olemassaolon ja sen vaaran kiistääkseen vedota kirjaseen, jossa esitettiin katsomuksia, jotka »ekonomistiset» katsomukset syrjäyttivät Pietarissa v. 1897—1898 .

Mutta »Rabotšeje Delo» ei ole ainoastaan »puolustanut» »ekonomisteja», vaan on itsekin alituisesti hairahtanut samalla tavalla perusasioissa. Tämän hairahduksen juuret ovat olleet »Rabotšeje Delon» ohjelman seuraavan väitteen kaksimielisessä ymmärtämisessä: »Venäjän elämän tärkeimpänä ilmiönä, joka etupäässä tulee määrittelemään liiton kirjallisen toiminnan tehtävät (kursivointi meidän) ja luonteen, pidämme viime vuosina syntynyttä työväen joukkoliikettä» (»Rabotšeje Delon» kursivointi). Se on kiistatonta, että joukkoliike on mitä tärkein ilmiö. Mutta koko kysymys on siitä, miten ymmärretään, että tämä joukkoliike »määrittelee tehtävät». Se voidaan ymmärtää kahdella tavalla: joko siinä mielessä, että kumarretaan tämän liikkeen vaistonvaraisuutta, so. että sosialidemokratian osuus typistetään siihen, että se pelkästään palvelee työväenliikettä sellaisenaan (»Rabotšaja Myslin», Itsevapautusryhmän ja muiden »ekonomistien» käsitys); taikka siinä mielessä, että joukkoliike asettaa ratkaistavaksemme uusia teoreettisia, poliittisia ja organisatorisia tehtäviä, jotka ovat paljon monimutkaisempia kuin ne, joihin voitiin tyytyä joukkoliikkeen syntymistä edeltäneellä kaudella. »Rabotšeje Delo» on ollut ja on edelleenkin taipuvainen käsittämään sen nimenomaan ensin mainitulla tavalla, sillä se ei ole sanonut mitään varmaa minkäänlaisista uusista tehtävistä, vaani on koko ajan järkeillyt nimenomaan siten, aivan kuin tämä »joukkoliike» vapauttaisi meidät välttämättömyydestä käsittää selvästi ja ratkaista sen esiin nostamat tehtävät. Riittää, kun viittaamme siihen, että »Rabotšeje Delo» piti mahdottomana asettaa työväen joukkoliikkeen ensimmäiseksi tehtäväksi itsevaltiuden kukistamista madaltaen tämän tehtävän (joukkoliikkeen nimessä) taisteluksi lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta (»Vastaus», s. 25) Sivuuttaen »Rabotšeje Delon» 7. numerossa julkaistun lehden toimittaja B. Kritševskin kirjoituksen »Taloudellinen ja poliittinen taistelu

Venäjän liikkeessä», kirjoituksen, jossa toistetaan samat virheet , siirrymme suoraan käsittelemään »Rabotšeje Delon» 10. numeroa. Emme tietystikään ryhdy erittelemään niitä erinäisiä vastaväitteitä, joita B Kritševski ja Martynov ovat esittäneet »Zarjaa» ja »Iskraa» vastaan. Meitä kiinnostaa tässä ainoastaan se periaatteellinen kanta, jonka »Rabotšeje Delo» on 10. numerossaan ottanut. Emme ryhdy esimerkiksi käsittelemään sitä huvittavaa seikkaa, että »Rabotšeje Delo» on havainnut »suoranaisen ristiriidan» seuraavien teesien välillä:

»Sosialidemokratia ei sido käsiään, se ei rajoita toimintaansa mihinkään yhteen ennakolta ajateltuun poliittisen taistelun suunnitelmaan taikka menettelytapaan, — se tunnustaa kaikki taistelukeinot, kunhan ne vain vastaavat puolueen voimavahvuuksia» jne. (»Iskra» n: o 1) . ja:

»Jos ei ole lujaa järjestöä, joka olisi koeteltu poliittisessa taistelussa kaikenlaisissa tilanteissa ja kaikenlaisina aikoina, niin ei voi olla puhettakaan siitä järjestelmällisestä, vankkojen periaatteiden valaisemasta ja järkkymättä toteutettavasta toimintasuunnitelmasta, jota yksin vain voidaankin nimittää taktiikaksi» (»Iskra» n: o 4) .

Jos sotkettaisiin toisiinsa kaikkien taistelukeinojen, kaikkien suunnitelmien ja menettelytapojen tunnustaminen periaatteessa oikeiksi, kunhan ne vain ovat tarkoituksenmukaisia, ja se vaatimus, että tiettynä poliittisena ajankohtana pitää noudattaa järkkymättä toteutettavaa suunnitelmaa, jos halutaan puhua taktiikasta, niin se olisi samaa kuin jos sotkettaisiin toisiinsa lääketieteen kaikkien parannusmenetelmien tunnustaminen ja se vaatimus, että jonkin taudin parantamisessa on noudatettava yhtä tiettyä menetelmää. Mutta siinäpä se juuri onkin, että »Rabotšeje Delo» sairastaessaan itse tautia, jonka olemme nimittäneet vaistonvaraisuuden kumartamiseksi, ei tahdo tämän taudin parantamiseksi tunnustaa minkäänlaisia »parannusmenetelmiä».

Siksi se on tehnyt sen mainion keksinnön, että »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa» (n: o 10, s. 18), että taktiikka on »yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvun prosessi» (s. 11, kursivointi »Rabotšeje Delon»). Tällä viimeksimainitulla lauselmalla on kaikki edellytykset tulla kuuluisaksi lauselmaksi, »Rabotšeje Delon» »suunnan» järkkymättömäksi muistopatsaaksi. Kysymykseen: »minne on kuljettava?» tämä johtava äänenkannattaja vastaa: liike on liikkeen lähtökohdan ja sen seuraavien välikohtien välimatkan muuttumisprosessi. Tämä verraton syvämielinen miete ei ole vain eriskummallisuus (silloin siihen ei olisi erikoista syytä pysähtyä), vaan kokonaisen suunnan ohjelma, nimenomaan se ohjelma, jonka R. M. (»’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteessä») toi ilmi sanoilla: suotavaa on se taistelu mikä on mahdollista, ja mahdollista on se, mikä tällä hetkellä on käynnissä. Tämä on juuri rajattoman opportunismin suunta, joka passiivisesti mukautuu vaistonvaraisuuteen.

»Suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa!» Tuo on marxilaisuuden parjausta, sen muuttamista juuri sellaiseksi irvikuvaksi, minkä narodnikit60 asettivat meidän kantamme vastapainoksi meitä vastaan käymässään sodassa. Se on juuri tietoisten toimihenkilöiden oma-aloitteisuuden ja tarmon väheksymistä, kun marxilaisuus sitä vastoin antaa mahtavan sysäyksen sosialidemokraatin oma-aloitteisuudelle ja tarmolle, avaa hänelle mitä laajimmat näköalat ja antaa hänen käytettäväkseen (jos niin voidaan sanoa) työväenluokan miljoonaisten »vaistonvaraisesti» taisteluun nousi vien joukkojen valtavat voimat! Koko kansainvälisen sosialidemokratian historia on tulvillaan suunnitelmia joita on esittänyt milloin yksi, milloin toinen poliittinen johtaja ja jotka osoittavat yhden johtajan poliittiset j organisatoriset katsomukset kaukonäköisiksi ja oikeiksi sekä tuovat ilmi toisen johtajan lyhytnäköisyyden ja poliittiset virheet. Kun Saksassa tapahtui eräs suurimmista historiallisista murroksista — keisarikunnan perustaminen valtiopäivien avaaminen ja yleisen äänioikeuden antaminen —, niin Liebknechtillä oli sosialidemokraattiseen politiikkaan ja toimintaan nähden yleensä toinen suunnitelma ja Schweitzerillä toinen. Kun Saksan sosialistien päälle syöstiin poikkeuslaki, niin Mostilla ja Hasselmannilla, jotka olivat valmiit yksinkertaisesti kehottamaan väkivaltaan ja terroriin, oli yksi suunnitelma ja toisenlainen oli Höchbergillä, Schrammilla ja (osaksi) Bernsteinillä, jotka alkoivat saarnata sosialidemokraateille, että nämä olivat harkitsemattomalla jyrkkyydellään ja vallankumouksellisuudellaan aiheuttaneet tämän lain ja että näiden pitäisi nyt mallikelpoisella käytöksellä ansaita anteeksianto; kolmas suunnitelma oli niillä, jotka valmistelivat illegaalisen äänenkannattajan61 julkaisemista ja alkoivat sitten julkaista sitä. Jos monien vuosien kuluttua sen jälkeen, kun kiista tien valinnasta on päättynyt ja historia sanonut ratkaisevan sanansa valitun tien kelpoisuudesta, katsahdetaan taaksepäin, on tietysti helppo osoittaa syvämielisyyttä puhumalla yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvamisesta. Mutta kun tuollaiseen syvämielisyyteen rajoitutaan sekasorron hetkellä, jolloin venäläiset »arvostelijat» ja »ekonomistit» madaltavat sosialidemokratiaa tradeunionismin tasalle ja terroristit kehottavat innokkaasti hyväksymään »suunnitelma-taktiikan», jossa toistuvat vanhat virheet, niin se merkitsee »köyhyydentodistuksen» antamista itselleen. Kun hetkellä, jolloin monia Venäjän sosialidemokraatteja vaivaa juuri oma-aloitteisuuden ja tarmon puute, »poliittisen propagandan, agitaation ja organisaation laajakantoisuuden» puute ja puuttuu »suunnitelmia» vallankumouksellisen toiminnan saattamiseksi laajemmalle pohjalle, kun tällaisella hetkellä sanotaan: »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa», niin se ei merkitse ainoastaan marxilaisuuden teoreettista madaltamista, vaan myös käytännöllistä puolueen kiskomista taaksepäin.

»Vallankumouksellisen sosialidemokraatin tehtävä» opettaa »Rabotšeje Delo» edelleen meitä, »on tietoisella toiminnallaan vain jouduttaa objektiivista kehitystä eikä kieltää sitä tai korvata sitä subjektiivisilla suunnitelmilla. Teoreettisesti ’Iskra’ tietää kaiken tämän. Mutta se valtava merkitys, minkä marxilaisuus aivan oikein antaa tietoiselle vallankumoukselliselle toiminnalle, johtaa ’Iskran’ käytännössä, koska se suhtautuu doktrinäärisesti taktiikkaan, väheksymään kehityksen objektiivisen eli vaistonvaraisen aineksen merkitystä» (s. 18).

Taaskin mitä pahinta teoreettista sekavuutta, joka on herra V. V: n ja hänen kumppaneittensa arvon mukaista. Me haluaisimme kysyä filosofiltamme: miten objektiivisen kehityksen »väheksyminen» voi ilmetä subjektiivisten suunnitelmien tekijän taholta? Nähtävästi siten, että hän ei huomaa, että tämä objektiivinen kehitys synnyttää tai lujittaa, saattaa häviöön tai heikentää niitä tai näitä luokkia, kerroksia, ryhmiä, niitä tai näitä kansakuntia, kansakuntien ryhmiä jne. aiheuttaen siten sellaisen ja sellaisen kansainvälisen poliittisen voimaryhmityksen, vallankumouksellisten puolueiden kannan yms. Mutta tuollaisen suunnitelmanlaatijan vikana ei silloin ole vaistonvaraisen aineksen väheksyminen, vaan päinvastoin tietoisen aineksen väheksyminen, sillä hänellä ei riitä »tietoisuutta» objektiivisen kehityksen oikein ymmärtämiseen. Tämän vuoksi pelkkä vaistonvaraisuuden ja tietoisuuden »suhteellisen (’Rabotšeje Delon’ kursivointi) merkityksen arvioimisesta» puhuminenkin osoittaa täydellistä »tietoisuuden» puuttumista. Jos tietyt »kehityksen vaistonvaraiset ainekset» ovat ylipäänsä ihmisälyllä tajuttavissa, niin niiden väärä arviointi merkitsee »tietoisen aineksen väheksymistä». Mutta jos ne eivät ole tajuttavissa, me emme niitä tunne emmekä voi niistä puhua. Mistä sitten B. Kritševski puhuu? Jos hän katsoo »Iskran» »subjektiiviset suunnitelmat» virheellisiksi (ja hän nimenomaan julistaa ne virheellisiksi), niin hänen olisi pitänyt osoittaa, nimenomaan minkälaisia objektiivisia tosiasioita näissä suunnitelmissa ei ole otettu huomioon, ja syyttää »Iskraa» tämän huomioimatta jättämisen nojalla tietoisuuden puutteesta, hänen kielellään sanottuna »tietoisen aineksen väheksymisestä». Mutta ellei hän, ollessaan tyytymätön subjektiivisiin suunnitelmiin, voi todistaa asiaa muuten kuin vain viittaamalla »vaistonvaraisen aineksen väheksymiseen» (!!), niin sillä hän vain todistaa sen, että (1) teoreettisesti hän ymmärtää marxilaisuutta à la Karejevit ja Mihailovskit, joita Beltov62 on kyllin ivaillut, (2) käytännöllisesti hän on täysin tyytyväinen niihin »kehityksen vaistonvaraisiin aineksiin», jotka ovat saaneet meidän legaaliset marxilaisemme viehättymään bernsteiniläisyyteen ja meidän sosialidemokraattimme viehättymään »ekonomismiin», ja että hän tuntee »vihreää vihaa» niitä kohtaan, jotka ovat päättäneet hinnalla millä hyvänsä johtaa Venäjän sosialidemokratian pois »vaistonvaraisen» kehityksen tieltä.

Ja edelleen näemme jo vallan huvittavia asioita. »Samoin kuin ihmiset, kaikista luonnontieteiden saavutuksista huolimatta, tulevat lisääntymään esi-isiensä tavoin, samoin myös uuden yhteiskuntajärjestelmän ilmestyminen maailmaan, kaikista yhteiskuntatieteiden saavutuksista ja tietoisten taistelijoiden lisääntymisestä huolimatta, tulee vastaisuudessakin olemaan etupäässä vaistonvaraisten purkausten tulos» (19). Samoin kuin esi-isiltä peritty viisaus kuuluu: kenelläpä ei riittäisi älyä lapsien hankkimiseen? — niin myös »uusimpien sosialistien» viisaus (à la Narkissos Tuporylov63) kuuluu: jokaisella riittää älyä voidakseen osallistua uuden yhteiskuntajärjestelmän vaistonvaraiseen syntymiseen. Mekin luulemme, että jokaisella riittää. Sellaista osallistumista varten on riittävää suostua — »ekonomismiin», kun »ekonomismi» on vallalla, terrorismiin, kun on syntynyt terrorismi. Niinpä tämän vuoden keväällä, jolloin oli niin tärkeää varoittaa viehättymästä terroriin, »Rabotšeje Delo» osoittautui neuvottomaksi »uuden» kysymyksen edessä. Mutta nyt puolen vuoden kuluttua, jolloin kysymys ei enää ole niin päivänpolttava, lehti tarjoaa meille samanaikaisesti sekä seuraavan lausunnon: »meidän mielestämme ei sosialidemokratian tehtävänä voi eikä saa olla terrorististen mielialojen nousun vastustaminen» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 23) että edustajakokouksen päätöslauselman: »Edustajakokous katsoo systemaattisen hyökkäyksellisen terrorin ajankohtaan sopimattomaksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18). Miten erinomaisen selvää ja johdonmukaista! Emme vastusta, mutta julistamme ajankohtaan sopimattomaksi, ja julistamme vielä sillä tavalla, että »päätöslauselma» ei koske epäsystemaattista ja puolustuksellista terroria. Täytyy myöntää, että sellainen päätöslauselma on hyvin vaaraton ja täysin suojattu virheellisyyksiltä, samoin kuin virheiltä on suojattu myös henkilö, joka on puhunut vain ollakseen mitään sanomatta! Ja sellaisen päätöslauselman laatimiseen tarvitaan vain yhtä seikkaa: taitoa pysytellä liikkeen hännillä. Kun »Iskra» teki pilkkaa sen johdosta, että »Rabotšeje Delo» oli julistanut terrorikysymyksen uudeksi kysymykseksi , niin »Rabotšeje Delo» syytti kiukkuisesti »Iskraa» siitä, että sillä on »suorastaan uskomaton into tyrkyttää puoluejärjestölle sitä taktillisten kysymysten ratkaisua, jonka ryhmä emigranttikirjailijoita on osoittanut yli 15 vuotta sitten» (s. 24). Todellakin, miten suurta vaateliaisuutta ja minkälaista tietoisen aineksen liioittelua: ratkaista kysymykset etukäteen teoreettisesti saadakseen sitten sekä järjestön, puolueen että joukot vakuuttuneiksi siitä, että tämä ratkaisu on oikea! Aivan toista on kerrata ilman muuta vanhoja yleisesti tunnettuja asioi ja kenellekään mitään »tyrkyttämättä» alistua jokaiseen »käännökseen» sekä »ekonomismin» että terrorismin suuntaan. »Rabotšeje Delo» vielä yleistääkin tämän suuren elämänviisauden syyttäen »Iskraa» ja »Zarjaa» siitä, että »ne ovat asettaneet liikkeen vastapainoksi oman ohjelmansa henkenä, joka leijailee muodottoman kaaoksen yllä (s. 29). Mikä sitten olisi sosialidemokratian tehtävä, ellei se, että sen tulee olla »henki», joka ei ainoastaan leijailee vaistonvaraisen liikkeen yllä, vaan myös nostaa viimeksimainitun »oman ohjelmansa» tasolle? Eihän ainakaan se että se laahustaisi liikkeen hännässä: parhaassa tapauksessa se on liikkeelle hyödytöntä, pahimmassa tapauksessa sangen vahingollista. Mutta »Rabotšeje Delo» ei ainoastaan seuraa tätä »prosessitaktiikkaa», vaan vieläpä kohottaa sen periaatteeksi, niin että oikeampaa olisi nimittää sen suuntaa hvostismiksi (sanasta: hvost ) eikä opportunismiksi. Eikä voida olla tunnustamatta, että henkilöt, jotka ovat lujasti päättäneet aina kulkea liikkeen perässä sen häntänä, ovi ainiaaksi ja ehdottomasti suojattuja »kehityksen vaistonvaraisen aineksen väheksymiseltä».

Täten olemme vakuuttuneet, että Venäjän sosialidemokratian »uuden suunnan» perusvirhe on vaistonvaraisuuden kumartaminen, se, ettei ymmärretä joukkojen vaistonvaraisuuden vaativan meiltä sosialidemokraateilta erittäin suurta tietoisuutta. Mitä suurempi on joukkojen vaistonvarainen nousu, mitä laajemmaksi liike paisuu, sitä enemmän ja nopeammin kasvaa valtava tietoisuuden tarve sekä sosialidemokratian teoreettisessa, poliittisessa että organisatorisessa työssä.

Joukkojen vaistonvarainen nousu Venäjällä on tapahtunut (ja tapahtuu edelleenkin) niin nopeasti, että sosialidemokraattinen nuoriso on osoittautunut valmentumattomaksi täyttämään näitä jättiläismäisiä tehtäviä. Tämä valmentumattomuus on meidän yhteinen onnettomuutemme, kaikkien Venäjän sosialidemokraattien onnettomuus. Joukkojen nousu on jatkunut ja laajentunut keskeytymättä ja säilyttänyt jatkuvuutensa, se ei ole keskeytynyt sielläkään, missä se jo on alkanut, vaan valtaa yhä uusia seutuja ja uusia väestökerroksia (työväenliikkeen vaikutuksesta on kuohunta vilkastunut opiskelevan nuorison ja yleensä intelligenssin ja jopa talonpoikaistonkin keskuudessa). Mutta vallankumoukselliset ovat jääneet jälkeen tästä noususta sekä »teorioissaan» että toiminnassaan, he eivät ole onnistuneet luomaan pysyväistä ja jatkuvuutensa säilyttävää järjestöä, joka kykenisi johtamaan koko liikettä.

Ensimmäisessä luvussa me totesimme, että »Rabotšeje Delo» madaltaa teoreettisia tehtäviämme ja toistaa »vaistonvaraisesti» muotiin tullutta »arvosteluvapaus»-tunnusta: tämän tunnuksen toistajilla ei ole riittänyt »tietoisuutta» sen käsittämiseen, että opportunisti-»arvostelijain» ja vallankumouksellisten kanta Saksassa ja Venäjällä ovat suorastaan vastakkaiset.

Seuraavissa luvuissa me tarkastelemme, miten tämä vaistonvaraisuuden kumartaminen on ilmennyt sosialidemokratian poliittisten tehtävien ja organisatorisen työn alalla.













Kappale kolme

Tradeunionistinen ja sosialidemokraattinen politiikka



Alkakaamme taaskin kiittämällä »Rabotšeje Deloa». ”Paljastuskirjallisuus ja proletaarinen taistelu”, näin on Martynov otsikoinut ”Rabotšeje Delon» 10. numerossa julkaistun kirjoituksensa erimielisyyksistä »Iskran» kanssa. «Emme voi rajoittua niiden olosuhteiden pelkkään paljastamiseen, joita on sen (työväenpuolueen) kehityksen tiellä.

Meidän tulee ottaa huomioon myös proletariaatin lähimmät ja jokapäiväiset edut» (s. 63), näin hän on määritellyt noiden erimielisyyksien ytimen. »... ’Iskra’... on itse asiassa vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme... Mutta me työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväen-asian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun» (sama). Ei voida olla kiittämättä Martynovia tästä määritelmästä. Se saa sangen huomattavan yleisen merkityksen, sillä itse asiassa se ei koske ainoastaan erimielisyyksiämme »Rabotšeje Delon» kanssa, vaan yleensä kaikkia poliittista taistelua koskevia erimielisyyksiä meidän ja »ekonomistien» välillä. Olemme jo osoittaneet, etteivät »ekonomistit» ehdottomasti kiistä »politiikkaa», he vain hairahtuvat alituisesti politiikan käsittämisessä sosialidemokraattiselta kannalta tradeunionistiselle kannalle. Aivan samoin hairahtuu myös Martynov, ja siksi suostummekin ottamaan juuri hänet näytteeksi »ekonomistien” hairahduksista tässä kysymyksessä. Tällaisen valinnan johdosta — yritämme näyttää sen toteen — meitä eivät voi moittia »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteen» kirjoittajat, eivät Itsevapautusryhmän julistuksen laatijat eivätkä »Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajatkaan.

a) POLIITTINEN AGITAATIO JA KUINKA EKONOMISTIT SITÄ TYPISTÄVÄT

Kaikille on tunnettua, että Venäjän työläisten taloudellisen taistelun laaja leviäminen ja voimistuminen on käynyt rinnan taloudellisia epäkohtia (tehdasoloja ja ammatillisia epäkohtia) paljastavan »kirjallisuuden» syntymisen kanssa. »Lehtisten» pääsisältönä oli tehdasolojen paljastaminen, ja työläisten keskuudessa heräsi pian suoranainen paljastuskiihko. Heti kun työläiset huomasivat, että sosialidemokraattien kerhot tahtovat ja voivat antaa heille uudenlaisia lentolehtisiä, jotka kertovat koko totuuden työläisten kurjasta elämästä, heidän äärettömän raskaasta työstään ja oikeudettomasta asemastaan, niin he alkoivat, voidaan sanoa, suorastaan syytää kirjeitä tehtaista ja työpaikoilta. Tämä »paljastuskirjallisuus» muodostui tavattomaksi sensaatioksi ei ainoastaan siinä tehtaassa, jonka oloja jokin lentolehtinen ruoski, vaan kaikissa muissakin tehtaissa, joissa oli kuultu jotakin näistä paljastetuista tosiasioista. Ja koska eri laitosten ja eri ammattialojen työläisten puutteella ja kurjuudella on paljon yhteistä, niin »totuus työläisten elämästä» innostutti kaikkia. Takapajuisimpienkin työläisten keskuudessa syntyi suoranainen kiihko »saada sanansa painetuksi», jalo innostus osallistua tähän alkeismuodossa käytävään sotaan koko nykyistä ryöstön ja sorron pohjalle rakentuvaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Ja useimmissa tapauksissa »lehtiset» merkitsivätkin todellista sodanjulistusta, sillä paljastuksilla oli sangen kiihottava vaikutus, ne saivat aikaan sen, että työläiset esittivät yhteisiä vaatimuksia huutavimpien epäkohtien poistamisesta ja olivat valmiit tukemaan lakoilla näitä vaatimuksia. Itse tehtailijoidenkin oli loppujen lopuksi pakko tunnustaa siinä määrin näiden lehtisten merkitys sodanjulistuksena, että hyvin usein he eivät halunneet jäädä odottamaan itse sotaa. Paljastukset kuten aina tulivat voimallisiksi yksistään jo ilmestymisensä ansiosta ja muodostuivat merkitykseltään valtavaksi siveelliseksi painostukseksi. Monissa tapauksissa jo pelkkä lehtisen ilmestyminen riitti saamaan aikaan, että kaikki vaatimukset tai osa niistä tyydytettiin. Sanalla sanoen taloudellisten (tehdasoloja koskevien) epäkohtien paljastukset ovat olleet ja ovat yhä vieläkin taloudellisen taistelun tärkeä vipusin. Ja tämän merkityksensä ne tulevat säilyttämään niin kauan kuin on olemassa kapitalismi, joka välttämättömästi synnyttää työläisten itsepuolustuksen. Euroopan edistyneimmissä maissa voidaan nykyäänkin havaita, miten ilkivaltaisuuksien paljastaminen jossakin syrjäseudun »liikeyrityksessä» tai jollakin kaikkien unohtaman kotityön alalla muodostuu lähtökohdaksi luokkatietoisuuden heräämiselle, ammatillisen taistelun alkamiselle ja sosialismin leviämiselle.

Venäjän sosialidemokraattien valtaenemmistö on viime aikoina ollut melkein kokonaan kiinni tässä tehtaissa ilmenevien epäkohtien paljastamisen järjestelyssä. Riittää, kun muistamme »Rabotšaja Myslin», nähdäksemme, missä määrin kaikki voimat olivat antautuneet siihen ja kuinka samalla unohdettiin, että asiallisesti se ei sellaisenaan vielä ole sosialidemokraattista, vaan ainoastaan tradeunionistista toimintaa. Paljastukset koskivat asiallisesti vain määrätyn ammattialan työläisten suhteita heidän isäntiinsä ja saivat aikaan vain sen, että työvoiman myyjät oppivat myymään tätä »tavaraa» edullisemmin ja taistelemaan ostajan kanssa puhtaasti kaupallista sopimusta silmällä pitäen. Nämä paljastukset olisivat voineet tulla (sillä ehdolla, että vallankumouksellisten järjestö olisi käyttänyt tietyllä tavalla niitä hyväkseen) sosialidemokraattisen toiminnan lähtökohdaksi ja oleelliseksi osaksi, mutta olisivat voineet myös viedä (ja oloissa, joissa kumarretaan vaistonvaraisuutta, olisivat pakosta vieneet) »pelkkään ammatilliseen» taisteluun ja ei-sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Sosialidemokratia ei johda ainoastaan sitä taistelua, jota työväen luokka käy myydäkseen työvoimansa edullisesti, vaan myös hävittääkseen sen yhteiskuntajärjestelmän, mikä pakot taa omistamattomia myymään itsensä pohatoille. Sosialidemokratia ei edusta työväenluokkaa ainoastaan sen suhteessa määrättyyn työnantajaryhmään, vaan myös se: suhteessa nykyisen yhteiskunnan kaikkiin luokkiin sekä valtioon, organisoituun poliittiseen voimaan. Tästä ka selville, etteivät sosialidemokraatit voi rajoittua vain taloudelliseen taisteluun eivätkä voi myöskään sallia, että heidän pääasiallista toimintaansa olisi taloudellisten paljastusten järjestäminen. Meidän on käytävä aktiivisesti käsiksi työväenluokan poliittiseen kasvatustyöhön, sen poliittisen tietoisuuden kehittämiseen. Nykyään, »Zarjan» ja »Iskran» tehtyä ensimmäisen rynnistyksensä »ekonomismia» vastaan, siitä ovat »kaikki yhtä mieltä» (vaikkakin eräät vain sanoissa, kuten tulemme heti näkemään).

Herää kysymys, mitä poliittisen kasvatustyön tulee sisältää. Voidaanko rajoittua propagoimaan ajatusta työväenluokan vihamielisyydestä itsevaltiutta kohtaan? Ei tietenkään. Ei riitä yksistään selvitys, että työläisiä sorretaan poliittisesti (kuten ei riittänyt sekään, että heille selitettiin heidän etujensa ja isäntien etujen vastakohtaisuus). Agitaatiota on tehtävä tämän sorron jokaisen konkreettisen ilmauksen johdosta (kuten olemme ryhtyneet harjoittamaan agitaatiota taloudellisen sorron konkreettisten ilmauksien johdosta). Ja koska tämä sorto kohdistuu niitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin, koska se ilmenee niitä erilaisimmilla elämän aloilla ja toiminta-aloilla, ammatillisen, kansalaisten yleisen, persoonallisen, perheen, uskonnollisen, tieteellisen ym. ym. elämän aloilla, niin eikö ole selvää, ettemme täytä tehtäväämme työväenluokan poliittisen tietoisuuden kehittämisessä, jollemme ota itse järjestääksemme itsevaltiuden kaikinpuolista poliittista paljastamista? Onhan selvää, että ennen kuin voidaan agitoida sorron konkreettisten ilmauksien johdosta, on nämä ilmaukset paljastettava (kuten täytyi paljastaa väärinkäytökset tehtaissa taloudellisen agitaation harjoittamista varten)?

Luulisi tämän kai olevan selvää? Mutta juuri tässä osoittautuukin, että »kaikki» ovat vain sanoissa yhtä mieltä siitä, että on välttämätöntä kaikin puolin kehittää poliittista tietoisuutta. Juuri tässä osoittautuukin, että esimerkiksi »Rabotšeje Delo» ei vain ollut ottamatta tehtäväkseen kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestämistä (tai aloitteen tekemistä sen järjestämiseksi), vaan alkoipa kiskoa takaisin »Iskraakin», joka oli käynyt tähän tehtävään käsiksi. Kuulkaapa: »Työväenluokan poliittinen taistelu on vain» (nimenomaan ei ole vain) »taloudellisen taistelun kehittynein, laajin ja tehokkain muoto» (»Rabotšeje Delon» ohjelma, »Rabotšeje Delo» n: o l, s. 3). »Nykyään on sosialidemokraattien edessä ongelma, miten itse taloudelliselle taistelulle voitaisiin mikäli mahdollista antaa poliittinen luonne» (Martynov, n:o 10, s. 42). »Taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi aktiiviseen poliittiseen taisteluun» (Liiton64 edustajakokouksen päätöslauselma ja »korjaukset»: »Kaksi edustajakokousta» s. 11, ja 17). Kuten lukija näkee, kaikki nämä väitteet ovat ominaisia »Rabotšeje Delolle» aivan sen ilmestymisestä alkaen aina viimeisiin »toimituksen ohjeisiin» asti, ja kaikissa niissä ilmenee täysin selvästi yksi ja sama mielipide poliittiseen agitaatioon ja taisteluun nähden. Tarkastelkaapa tätä mielipidettä siltä kaikilla ekonomisteilla vallitsevana olevan käsityksen kannalta, jonka mukaan poliittisen agitaation tulee seurata taloudellista agitaatiota. Onko totta, että taloudellinen taistelu on yleensä »kaikkein laajimmin soveltuva keino» joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Se ei ole lainkaan totta. Vähintään yhtä »laajasti soveltuvia» »mukaanvetämisen» keinoja ovat kaikki ja kaikenlaiset poliisisorron ja itsevaltiuden ruokottomuuksien ilmaukset eivätkä suinkaan vain ne ilmaukset, jotka ovat yhteydessä taloudelliseen taisteluun. Entä zemst-vopäälliköt65 ja talonpoikain ruumiillinen rangaistus, virkamiesten lahjonta ja poliisien käyttäytyminen kaupunkien »rahvasta» kohtaan, taistelu nälkääkärsiviä vastaan ja kansan valistuspyrkimysten tukahduttaminen, verojen kiskominen ja lahkolaisten vainoaminen, sotamiesten äkseeraus ja ylioppilaiden ja liberaalisen sivistyneistön karkea sotilaallinen kohtelu — miksi kaikki nämä ja tuhannet muut samantapaiset sorron ilmaukset, jotka eivät ole välittömästi yhteydessä »taloudelliseen» taisteluun, ovat yleensä vähemmän »laajasti soveltuvia» keinoja ja aiheita poliittisen agitaation harjoittamiseksi ja joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Asia on juuri päinvastoin: niiden jokapäiväisten tapausten yleissummassa, jolloin työläinen kärsii (omasta tai hänelle läheisten ihmisten) oikeudettomuudesta, mieli- ja väkivallasta, käsittävät poliisisorron tapaukset nimenomaan ammatillisen alan taistelussa epäilemättä vain vähäisen osan. Minkä vuoksi pitää edeltäkäsin supistaa poliittisen agitaation piiriä julistamalla »laajimmin soveltuvaksi» keinoksi vain yksi, jonka rinnalla sosialidemokraatilla täytyy olla toisiakin, yleensä puhuen yhtä »laajasti soveltuvia» keinoja?

Jo kauan sitten edesmenneinä aikoina (vuosi sitten!..) »Rabotšeje Delo» kirjoitti: »Lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille käsitettäviksi yhden tai äärimmäisessä tapauksessa ainakin muutaman lakon jälkeen», »heti kun hallitus on pannut liikkeelle poliisin ja santarmiston» (n:o 7, s. 15, elokuu v. 1900). Tämän opportunistisen asteellisuusteorian on Liitto nykyään jo hylännyt ja tehnyt meille myönnytyksen ilmoittamalla: »ei ole lainkaan välttämätöntä, että poliittista agitaatiota alusta lähtien harjoitetaan vain taloudelliselta pohjalta» (»Kaksi edustajakokousta» s. 11). Venäjän sosialidemokratian tuleva historiankirjoittaja näkee jo yksistään tästä Liiton osittaisesta luopumisesta vanhoista hairahduksistaan paremmin kuin kaikenlaisista pitkistä järkeilyistä, miten syvään alennustilaan »ekonomistimme» olivat sosialismin saattaneet! Mutta kuinka naiivia olikaan Liiton taholta kuvitella, että luopumalla täten politiikan yhdenmuotoisesta typistämisestä meidät voitaisiin saada suostumaan sen toisenmuotoiseen typistämiseen! Eikö tässäkin tapauksessa olisi johdonmukaisempaa sanoa, että taloudellista taistelua pitää käydä mahdollisimman laajalti, että sitä on aina käytettävä hyväksi poliittisessa agitaatiossa, mutta »ettei ole ollenkaan välttämätöntä» pitää taloudellista taistelua kaikkein laajimmin soveltuvana keinona joukkojen vetämiseksi aktiiviseen poliittiseen taisteluun?

Liitto antaa merkitystä sille seikalle, että se on pannut sanojen »laajimmin soveltuva keino» sijalle sanat »parhain keino», jotka ovat Juutalaisten Työväenliiton (Bundin)66 4:nnen edustajakokouksen vastaavassa päätöslauselmassa. Totta tosiaan meidän olisi vaikea sanoa, kumpi näistä päätöslauselmista on parempi: mielestämme ovat molemmat huonompia. Sekä Liitto että Bund luisuvat tässä (osaksi ehkä tiedottomastikin, perinnäistapojen vaikutuksesta) tulkitsemaan politiikkaa taloudellisesti, tradeunionistisesti. Oleellisesti asia ei muutu vähääkään siitä, tapahtuuko tämä sanan »parhain» vai sanojen »laajimmin soveltuva» avulla. Jos Liitto sanoisi, että »poliittinen agitaatio taloudelliselta pohjalta» on laajimmin sovellettu (eikä »soveltuva») keino, niin se olisi oikeassa meidän sosialidemokraattisen liikkeemme määrättyyn kehityskauteen nähden. Se olisi nimittäin oikeassa »ekonomisteihin» nähden, moniin vuosien 1898—1901 käytännönmiehiin (ellei niiden enemmistöönkin) nähden, sillä nämä käytännön »ekonomistit» todellakin sovelsivat poliittista agitaatiota (mikäli he ylipäänsä sitä sovelsivat!) melkein yksinomaan taloudelliselta pohjalta. Sellaisen poliittisen agitaation hyväksyivät sekä »Rabotšaja Mysl» että Itsevapautusryhmä ja vieläpä ne suosittelivatkin sitä, kuten olemme nähneet! »Rabotšeje Delon» olisi pitänyt tuomita päättävästi se, että hyödyllisen taloudellisen agitaation ohella typistettiin vahingollisesti poliittista taistelua, mutta sen sijaan se julisti laajimmin sovelletun (»ekonomistien» soveltaman) keinon laajimmin soveltuvaksi keinoksi! Siksi ei olekaan ihmeteltävää, että kun me nimitämme näitä henkilöitä »ekonomisteiksi», heille ei jää muuta neuvoksi kuin haukkua meitä hillittömästi »mystifikaattoreiksi» ja »hajottajiksi», »paavin lähettiläiksi» ja »panettelijoiksi» , ruikuttaa järjestään kaikille, että heitä on verisesti loukattu, ja miltei vannoen julistaa, että »nyt ei kerta kaikkiaan ainoakaan sosialidemokraattinen järjestö ole syyllinen ’ekonomismiin’» . Voi noita panettelijoita, noita ilkeitä poliitikkoja! Eivätköhän he vain ole tahallaan keksineet koko »ekonomismia» voidakseen sitten pelkän ihmisvihansa vimmassa loukata verisesti muita ihmisiä? Mikä konkreettinen ja reaalinen merkitys Martynovin esittämänä on sillä, että sosialidemokratialle asetetaan tehtävä: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne»? Taloudellinen taistelu on työläisten kollektiivisi taistelua isäntiä vastaan edullisten työvoiman myyntiehtojen, työläisten työ- ja elinolojen parantamisen puolesta. Tämä taistelu on välttämättömyyden pakosta ammatillista taistelua, sillä työolot eri ammattialoilla ovat perin erilaisia ja siksi myös taistelua näiden olojen parantamiseksi on käytävä ammateittain (ammattiliittojen avulla Lännessä, väliaikaisten ammatillisten yhtymien ja lentolehtisten avulla Venäjällä jne.). Se, että annetaan »itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne», merkitsee siis taistelua noiden samojen ammatillisten vaatimusten toteuttamiseksi, ammatillisten työolojen parantamiseksi »lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden» kautta (kuten Martynov sanoo kirjoituksensa seuraavalla, 43. sivulla). Juuri tätä tekevät ja ovat aina tehneet kaikki työväen ammattiliitot. Silmäilkää vakaiden oppineiden (ja »perusteellisten» opportunistien) Webb-puolisoiden teoksia, niin näette, että Englannin työväenliitot ovat jo aikoja sitten tajunneet tehtävän »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ja toteuttaneet sitä ja että ne ovat jo pitkät ajat taistelleet lakkovapauden puolesta, kaikkien ja kaikenlaisten osuustoimintaa ja ammatillista liikettä haittaavien juridisten esteiden poistamiseksi, naisia ja lapsia suojelevien lakien säätämiseksi, työolojen parantamiseksi terveys- ja tehdaslainsäädännön avulla jne.

Näin siis tuohon »tavattoman» syvämieliseltä ja vallankumoukselliselta kuulostavaan komeaan fraasiin: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» kätkeytyy itse asiassa perinnäinen pyrkimys madaltaa sosialidemokraattinen politiikka tradeunionistiseksi politiikaksi! Sen varjolla, että oikaistaan yksipuolisuudesta »Iskraa», joka muka asettaa »dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle» , meille tarjotaan kuin jonakin uutuutena taistelua taloudellisten reformien puolesta. Itse asiassa fraasi: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ei sisällä mitään muuta kuin taistelun taloudellisten reformien puolesta. Ja Martynov olisi voinut itsekin päästä tähän aika yksinkertaiseen johtopäätökseen, jos hän olisi syventynyt ajattelemaan tarkoin omien sanojensa merkitystä. »Puolueemme», sanoo hän ojentaessaan raskaimman aseensa »Iskraa» vastaan, »voisi ja sen tulisi asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä taloudellista riistoa, työttömyyttä, nälänhätää jne. vastaan» (»Rabotseje Delo» n:o 10, s. 42—43). Konkreettisia vaatimuksia toimenpiteisiin ryhtymisestä — eikö se sitten ole yhteiskunnallisten reformien vaatimista? Ja me kysymme vielä kerran puolueettomilta lukijoilta, panettelemmeko me rabotšejedelolaisia (suotakoon minulle anteeksi tämä muotiin tullut kömpelö sana!) nimittäessämme heitä salaisiksi bernsteiniläisiksi, kun he esittävät itsensä ja »Iskran» välisen erimielisyyden syyksi teesin, että taistelu taloudellisten reformien puolesta on välttämätöntä?

Vallankumouksellinen sosialidemokratia on aina sisällyttänyt ja sisällyttää toimintaansa taistelun reformien puolesta. Mutta »taloudellista» agitaatiota se käyttää esittääkseen hallitukselle vaatimuksia ei ainoastaan erilaisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä, vaan myös (ja ennen kaikkea) vaatimuksen, että sen on lakattava olemasta itsevaltiudellinen hallitus. Sitä paitsi se pitää velvollisuutenaan esittää hallitukselle tämän vaatimuksen ei ainoastaan taloudellisen taistelun pohjalla, vaan myös yleensä kaikkien yhteiskunnallis-poliittisen elämän ilmausten pohjalla. Sanalla sanoen se alistaa reformien puolesta käytävän taistelun vallankumoukselliselle taistelulle vapauden ja sosialismin puolesta niin kuin osa alistetaan kokonaisuudelle. Mutta Martynov herättää henkiin toisenlaisessa muodossa asteellisuusteorian yrittäessään säätää, että poliittisen taistelun pitää kehittyä ehdottomasti niin sanoaksemme taloudellista tietä. Esittäessään reformien puolesta käytävän taistelun muka erikoiseksi »tehtäväksi» vallankumouksellisen nousun kaudella hän kiskoo siten puoluettamme taaksepäin ja pelaa sekä »ekonomistisen» että liberaalisen opportunismin hyväksi.

Edelleen. Verhoten häveliäästi reformien puolesta käytävää taistelua mahtipontisella teesillä »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» Martynov esitti kuin jonakin erikoisuutena pelkästään vain taloudelliset (vieläpä pelkästään tehdasoloja koskevat) reformit. Emme tiedä, miksi hän sen teki. Ehkäpä huomaamattomuudessa? Mutta jos hän ei olisi tarkoittanut yksistään »tehdasoloja» koskevia reformeja, niin silloin koko hänen edellä esitetty teesinsä menettäisi kaiken ajatuksen. Ehkäpä siksi, että hänen mielestään ovat mahdollisia ja todennäköisiä hallituksen »myönnytykset» vain taloudellisella alalla? Jos asia on näin, niin se on kummallinen erehdys: myönnytykset ovat mahdollisia ja niitä tehdään myös ruoskimista, passeja, lunastusmaksuja67, lahkolaisuutta, sensuuria ym. ym. koskevan lainsäädännän alalla. »Taloudelliset» myönnytykset (eli valemyönnytykset) ovat tietysti hallitukselle kaikkein halvimpia ja edullisimpia, sillä se toivoo niiden avulla voittavansa työläisjoukkojen luottamuksen puolelleen. Mutta juuri siksi me, sosialidemokraatit, emme saakaan millään muotoa emmekä kerrassaan mitenkään antaa sijaa sellaiselle käsitykselle (eli väärinkäsitykselle), että taloudelliset reformit ovat meille muka arvokkaampia, että me pidämme juuri niitä muka erikoisen tärkeinä jne. »Tällaiset vaatimukset», sanoo Martynov edellä esittämistään konkreettisista lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevista vaatimuksista, »eivät olisi tyhjää sanahelinää, sillä työläisjoukot voisivat kannattaa niitä aktiivisesti, koska ne lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia...» Emme me ole »ekonomisteja», emme tietenkään! Me vain ryömimme polvillamme »kouraantuntuvien» konkreettisten tulosten edessä yhtä orjamaisesti kuin herrat Bernsteinit, Prokopovitšit, Struvet, R. M:t ja tutti quanti! Me vain annamme ymmärtää (yhdessä Narkissos Tuporylovin kanssa), että kaikki, mikä ei »lupaa kouraantuntuvia tuloksia», on »tyhjää sanahelinää»! Me vain lausumme ajatuksemme siten, ikään kuin työväenjoukot eivät olisi kykeneviä (eivätkä olisi jo todistaneet kykenevänsä vastoin niiden tahtoa, jotka sälyttävät oman poroporvarillisuutensa joukkojen kontolle) kannattamaan aktiivisesti jokaista vastalausetta, joka suuntautuu itsevaltiutta vastaan, vaikka se ei lupaisi sille kerrassaan mitään kouraantuntuvia tuloksia! Ottakaa vaikka ne samat Martynovin itsensä esittämät työttömyyttä ja nälänhätää vastaan suunnattuja »toimenpiteitä» valaisevat esimerkit. Samaan aikaan, kun »Rabotšeje Delo» lupauksestaan päätellen muokkailee ja valmistelee »konkreettisia» (lakiehdotusten muodossako?) »lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevia vaatimuksia», jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia», samaan aikaan »Iskra», joka »asettaa alinomaa dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle», on yrittänyt selittää työttömyyden olevan kiinteässä yhteydessä koko kapitalistiseen järjestelmään ja varoittanut, että »uhkaa nälänhätä», paljastanut poliisin »taistelua nälkää kärsiviä vastaan»68 sekä inhottavia »väliaikaisia pakkotyösääntöjä»69, samaan aikaan »Zarja» on julkaissut eripainoksena agitaatiokirjasen muodossa sen osan »Katsauksesta maan sisäisiin asioihin», mikä koskee nälänhätää. Mutta auta armias, miten »yksipuolisia» tällöin olivatkaan nuo parantumattoman ahdasmieliset ortodoksit, nuo dogmaatikot, jotka ovat kuuroja »itsensä elämän» käskyille! Heidän ainoassakaan kirjoituksessa ei ole ollut — voi kauhistusta! — yhtään ainoata, voitteko kuvitella, ei yhtään ainoata »konkreettista vaatimusta», »joka olisi luvannut kouraantuntuvia tuloksia»! Onnettomat dogmaatikot! Heidät pitää panna oppiin Kritševskeille tai Martynoveille, jotta he vakuuttuisivat siitä, että taktiikka on kasvun, kasvavan prosessi jne., ja että itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne!

»Työläisten taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan» (»taloudellinen taistelu hallitusta vastaan»!!) »on välittömän vallankumouksellisen merkityksensä ohella vielä se merkitys, että se sysää työläisiä lakkaamatta heidän j poliittista oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen» (Martynov, s. 44). Emme ole esittäneet tätä lainausta toistaaksemme sadannen tai tuhannennen kerran sen, mikä edellä on jo sanottu, vaan erikoisesti kiittääksemme Martynovia tästä uudesta ja erinomaisesta sanonnasta: »Työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan». Mikä helmi! Miten verrattoman lahjakkaasti ja eliminoimalla mestarillisesti kaikki »ekonomistien» välillä vallitsevat yksityiset erimielisyydet ja vivahde-erot tässä lyhyessä ja selvässä lauseessa onkaan tuotu ilmi »ekonomismin» koko olemus alkaen siitä, että työläisiä kehotetaan osallistumaan »poliittiseen taisteluun, jota he käyvät yhteisten etujen nimessä parantaakseen kaikkien työläisten asemaa» edelleen asteellisuusteoria ja lopuksi edustajakokouksen päätöslauselma, jossa puhutaan »laajimmasta soveltuvaisuudesta» ym. »Taloudellinen taistelu hallitusta vastaan” on nimenomaan tradeunionistista politiikkaa, josta on vielä hyvin pitkä matka sosialidemokraattiseen politiikkaan

b) KERTOMUS SIITÄ, MITEN MARTYNOV SYVENSI PLEHANOVIA

»Miten paljon meillä onkaan viime aikoina ilmestynyt sosialidemokraattisia Lomonosoveja!» huomautti kerran eräs toveri tarkoittaen monien »ekonomismiin» taipuvaisten henkilöiden hämmästyttävää pyrkimystä päästä välttämättömästi »omalla järjellään» perille suurista totuuksista (esimerkiksi sentapaisista, että taloudellinen taistelu sysää työläiset oikeudettomuuskysymyksen eteen) ja samalla sivuuttaa huomiotta suurenmoisen ylenkatseellisesti kuin luontainen nero kaikki se, mitä vallankumouksellisen ajattelun ja vallankumouksellisen liikkeen aikaisempi kehitys jo on antanut. Juuri sellainen luontainen nero on Lomonosov-Martynov. Silmäilkää hänen kirjoitustaan »Päivän-kysymyksiä», niin huomaatte, miten hän lähestyy »omalla järjellään» sitä, minkä Axelrod on jo kauan sitten sanonut (josta meidän Lomonosovimme tietystikin visusti vaikenee), miten hän esimerkiksi alkaa ymmärtää, että me emme voi olla ottamatta huomioon porvariston joidenkin kerrosten oppositioasennetta (»Rabotseje Delo» n: o 9, s. 61, 62, 71, vertaa »Rabotšeje Delon» toimituksen »Vastaukseen» Axelrodille, s. 22, 23—24) jne. Mutta, ikävä kyllä, hän vasta »lähestyy» ja vasta »alkaa» eikä sen enempää, sillä Axelrodin ajatus on hänelle jäänyt kuitenkin vielä siinä määrin käsittämättömäksi, että hän puhuu »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Kolmen vuoden aikana (1898—1901) »Rabotšeje Delo» keräsi voimia ymmärtääkseen Axelrodia eikä — eikä kuitenkaan ole ymmärtänyt häntä! Ehkäpä tämäkin johtuu siitä, että sosialidemokratia, »kuten ihmiskuntakin», asettaa aina itselleen vain toteutettavissa olevia tehtäviä?

Mutta Lomonosoveille ei ole ominaista ainoastaan se, että on paljon asioita, joita he eivät tiedä (se olisi vielä pieni vahinko!), vaan myös se, että he eivät tajua tietämättömyyttään. Se on jo suuri vahinko, ja tämä vahinko panee heidät suoraa päätä »syventämään» Plehanovia.

»Sen jälkeen, kun Plehanov kirjoitti mainitun kirjansa (’Sosialistien tehtävistä taistelussa nälänhätää vastaan Venäjällä’), on vierähtänyt pitkä aika», kertoo Lomonosov-Martynov. »Sosialidemokraatit, jotka ovat kymmenen vuoden ajan johtaneet työväenluokan taloudellista taistelua... eivät ole vielä ehtineet perustella laajasti teorian kannalta puolueen taktiikkaa. Nyt tämä kysymys on kypsynyt, ja jos me tahtoisimme perustella sen teoreettisesti, meidän täytyisi epäilemättä syventää huomattavasti niitä taktiikan periaatteita, joita Plehanov aikoinaan kehitteli... Meidän tulisi nykyään määritellä propagandan ja agitaation välinen ero toisin kuin Plehanov sen määritteli. » (Martynov on esittänyt vähän aikaisemmin Plehanovin sanat: ”Propagandisti antaa paljon ajatuksia yhdelle tai muutamille henkilöille, agitaattori taas antaa vain yhden tai muutamia ajatuksia, mutta antaa ne kokonaiselle ihmisjoukolle. ») »Propagandalla me ymmärtäisimme koko nykyisen järjestelmän tai sen erillisten ilmausten vallankumouksellista valaisemista, huolimatta siitä, tapahtuuko tämä yksilöille vai laajoille joukoille käsitettävässä muodossa. Agitaatiolla tämän sanan täsmällisessä mielessä (sic!) me tarkoittaisimme joukkojen kehottamista tiettyihin konkreettisiin tekoihin, sitä, että edistetään proletariaatin välitöntä vallankumouksellista puuttumista yhteiskuntaelämään. »

Onnittelemme Venäjän — sekä kansainvälistäkin — sosialidemokratiaa uuden, Martynovin antaman terminologian johdosta, joka on paljon tarkempaa ja syvällisempää. Tähän saakka olemme (yhdessä Plehanovin ja kaikkien kansainvälisen työväenliikkeen johtohenkilöiden kanssa) olleet sitä mieltä, että propagandistin, jos hän ottaa käsiteltäväksi esimerkiksi työttömyyskysymyksen, tulee selittää pulien kapitalistinen luonne, osoittaa syy, miksi ne ovat kiertämättömiä nykyisessä yhteiskunnassa, kuvata tämän yhteiskunnan sosialistiseksi yhteiskunnaksi muuttamisen välttämättömyys jne. Sanalla sanoen hänen tulee antaa »paljon ajatuksia», niin paljon että vain harvat (verrattain harvat) henkilöt voivat heti yhdellä kertaa omaksua kaikki nämä ajatukset kaikessa kokonaisuudessaan. Agitaattori taas, puhuessaan samasta kysymyksestä, ottaa eriteltäväksi kaikille kuulijoillensa tunnetuimman ja huomattavimman esimerkin: sanokaamme työttömän perheen nälkäkuoleman, kurjuuden lisääntymisen jne., ja käyttäen tätä yleisesti tunnettua tosiasiaa tekee kaikkensa antaakseen »joukoille» yhden ajatuksen: ajatuksen rikkauden kasvamisen ja kurjuuden lisääntymisen välisen ristiriidan mielettömyydestä, hän pyrkii nostattamaan joukoissa tyytymättömyyttä ja suuttumusta tämän huutavan vääryyden johdosta, jättäen tämän ristiriidan tyhjentävän selittämisen propagandistin tehtäväksi. Siksi propagandisti vaikuttaa etupäässä painetun, agitaattori elävän, sanan avulla. Propagandistilta vaaditaan toisia ominaisuuksia kuin agitaattorilta. Esimerkiksi Kautskya ja Lafargueta me nimitämme propagandisteiksi, Bebeliä ja Guesdea agitaattoreiksi. Mutta käytännöllisen toiminnan erottaminen kolmanneksi alaksi eli kolmanneksi tehtäväksi, jolla tarkoitetaan »joukkojen kehottamista määrättyihin konkreettisiin tekoihin», on mitä suurinta tolkuttomuutta, sillä »kehottaminen» erityisenä tekona joko liittyy luonnollisesti niin teoreettiseen tutkielmaan, propagandakirjaseen kuin agitaatiopuheeseenkin ja ehdottomasti täydentää niitä, tahi sillä on pelkästään toimeenpaneva tehtävä. Todellakin, tarkastelkaapa esimerkiksi Saksan sosialidemokraattien nykyistä taistelua viljatulleja vastaan. Teoreetikot kirjoittavat tutkielmia tullipolitiikasta »kehottaen» taistelemaan sanokaamme kauppasopimusten ja kauppavapauden puolesta; propagandisti tekee samaa aikakauslehdessä, agitaattori julkisissa puheissa. Joukkojen »konkreettiset teot» ovat tällä hetkellä valtiopäiville osoitettujen viljatullien korottamista vastustavien vaatimusten allekirjoittamista. Kehotus näihin tekoihin tulee välillisesti teoreetikoilta, propagandisteilta ja agitaattoreilta ja välittömästi niiltä työläisiltä, jotka tehtaissa ja kaikissa yksityisasunnoissa keräävät nimiä vaatimuslistojen alle. »Martynovin terminologian» mukaan käy niin, että sekä Kautsky että Bebel ovat kumpikin propagandisteja, mutta allekirjoitusten kerääjät agitaattoreita, eikö niin?

Saksalaisten esimerkki toi mieleeni saksalaisen sanan Verballhornung, joka sananmukaisesti käännettynä merkitsee: ballhornisoida. Johann Ballhorn oli leipzigiläinen kirjankustantaja 16. vuosisadalla; hän julkaisi aapisen ja painatti sen kanteen tavan mukaan myös kukon kuvan; mutta tavallisen kukon asemesta, jolla on kannukset jalassa, hän kuvasi kukon ilman kannuksia ja sen viereen pari munaa. Ja aapisen kanteen hän lisäsi »Johann Ballhornin parannettu painos». Siitä lähtien saksalaiset sanovatkin Verballhornungiksi sellaista »parannusta», joka itse asiassa on huononnus. Väkisinkin muistuu mieleen Ballhorn, kun näet, miten Martynovit »syventävät» Plehanovia...

Missä tarkoituksessa meidän Lomonosovimme on »keksinyt» tuon sekasotkun? Kuvatakseen havainnollisesti sitä, että »Iskra» »kiinnittää huomiota vain asian yhteen puoleen, samoin kuin Plehanov teki jo puolisentoista vuosikymmentä sitten» (39). »’Iskrassa’ ainakin nykyään propagandatehtävät työntävät agitaatiotehtävät taka-alalle» (52). Jos tämä viimeinen väite käännetään Martynovin kielestä yleisinhimilliselle kielelle (sillä ihmiskunta ei ole vielä ennättänyt oppia vastalöydettyä uutta terminologiaa), niin saadaan seuraavaa: »Iskrassa» poliittisen propagandan ja poliittisen agitaation tehtävät työntävät taka-alalle tehtävän: »asettaa hallitukselle konkreettisia lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevia vaatimuksia», »jotka lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia» (eli vaatia yhteiskunnallisia reformeja, jos on lupa käyttää edes kerran vielä ihmiskunnan vanhaa terminologiaa, ihmiskunnan, joka ei ole vielä kasvanut Martynovin tasolle). Kehotamme lukijaa vertaamaan tähän teesiin seuraavaa lauselmaa:

»Meitä hämmästyttää näissä ohjelmissa» (vallankumouksellisten sosialidemokraattien ohjelmissa) »myös se, että he asettavat aina ensi sijalle no etuisuudet, joita on työläisten toiminnalla parlamentissa (jota meillä ei ole olemassa), eivätkä ota lainkaan huomioon (vallankumouksellisen nihilisminsä vuoksi) sitä, miten tärkeää on työläisten osallistuminen meillä oleviin tehdasasioita käsitteleviin tehtailijoiden lainsäädäntökokouksiin... tahi vaikkapa työläisten osanotto kaupunkien itsehallintoihin... »

Tämän lauselman kirjoittaja tuo vähän suoremmin, selvemmin ja avomielisemmin ilmi sen saman ajatuksen, johon Lomonosov-Martynov oli päätynyt omalla järjellään. Tämä kirjoittaja on »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteen» (s, 15) R. M.

c) POLIITTISET PALJASTUKSET JA »VALLANKUMOUKSELLISEN AKTIIVISUUDEN KASVATTAMINEN»

Esittäessään »Iskraa» vastaan »teoriansa» »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta» Martynov on itse asiassa ilmaissut pyrkivänsä heikentämään tätä aktiivisuutta, sillä tämän aktiivisuuden suositeltavimmaksi, erikoisen tärkeäksi ja »laajimmin soveltuvaksi» herättämiskeinoksi ja toimikentäksi hän on julistanut sen saman taloudellisen taistelun, jonka edessä kaikki »ekonomistitkin» ovat madelleet. Sen tähden tämä hairahdus onkin niin kuvaava, ettei se ole lainkaan yksin Martynoville ominainen. Itse asiassa »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohoaminen» voidaan saada aikaan vain sillä ehdolla, että emme rajoitu harjoittamaan »poliittista agitaatiota taloudelliselta pohjalta». Ja poliittisen agitaation välttämättömän laajentamisen yhtenä perusehtona on kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen. Joukkojen poliittista tietoisuutta ja vallankumouksellista aktiivisuutta ei voida kasvattaa muuten kuin näiden paljastusten pohjalla. Siksi tämän tapainen toiminta on koko kansainvälisen sosialidemokratian tärkeimpiä tehtäviä, sillä poliittinen vapauskaan ei. missään määrin poista näitä paljastuksia, vaan ainoastaan muuttaa vähän niiden suuntaa. Esimerkiksi Saksan puolue lujittaa erikoisesti asemiaan ja laajentaa vaikutustaan juuri siten, että se pitää heikentymättömällä tarmolla yllä poliittista paljastustoimintaa. Työväenluokan tietoisuus ei voi olla todella poliittista tietoisuutta, jollei työläisiä ole opetettu reagoimaan kaikkiin ja kaikenlaisiin tapauksiin, joissa ilmenee mielivalta ja sorto, väkivalta ja vääryys, koskekootpa nämä tapaukset mitä luokkaa tahansa; ja reagoimaan nimenomaan sosialidemokraattiselta eikä miltään muulta näkökannalta. Työläisjoukkojen tietoisuus ei voi olla oikeata luokkatietoisuutta, elleivät työläiset opi konkreettisten ja samalla ehdottomasti päivänpolttavien (aktuaalisten) poliittisten tosiasiain ja tapahtumain pohjalla tarkkailemaan jokaista muuta yhteiskuntaluokkaa näiden luokkien henkisen, siveellisen ja poliittisen elämän kaikissa ilmenemismuodoissa; jos he eivät opi soveltamaan käytännössä materialistista analyysia ja materialistista arviointia kaikkien luokkien, väestöryhmien ja -kerrosten toiminnan ja elämän kaikkiin puoliin. Se, joka suuntaa työväenluokan huomion, tarkkaavaisuuden ja tietoisuuden yksinomaan tai vaikkapa pääasiallisestikin siihen itseensä, ei ole sosialidemokraatti, sillä työväenluokan itsetajunta on erottamattomassa yhteydessä ei ainoastaan aivan selviin teoreettisiin... oikeammin sanoen: ei niinkään paljon teoreettisiin kuin poliittisen elämän kokemusten pohjalla kehiteltyihin käsityksiin nykyisen yhteiskunnan kaikkien luokkien välisistä keskinäissuhteista. Sen vuoksi onkin niin syvästi vahingollista ja käytännöllisen merkityksensä puolesta niin syvästi taantumuksellista se »ekonomistiemme» saarnailu, että taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi poliittiseen liikkeeseen. Jotta työläisestä voisi tulla sosialidemokraatti, hänellä täytyy olla selvä käsitys tilanomistajan ja papin, virkaherran ja talonpojan, ylioppilaan ja ryysyläisen taloudellisesta luonteesta ja yhteiskunnallis-poliittisesta olemuksesta, hänen täytyy tietää näiden vahvat ja heikot puolet, osata käsittää oikein ne yleiset fraasit ja kaikenkaltaiset sofismit, joilla jokainen luokka ja jokainen yhteiskuntakerros salaa itsekkäät pyrkimyksensä ja varsinaisen »olemuksensa», hänen täytyy osata käsittää oikein, mitkä laitokset ja lait kuvastavat yksiä tai toisia etupyyteitä ja miten nimenomaan. Mutta tätä »selvää käsitystä» ei voida ammentaa mistään kirjasta: sen voivat antaa vain elämästä saadut selvät kuvat ja tuoreeltaan tehdyt paljastukset siitä, mitä ympärillämme kullakin hetkellä tapahtuu, mistä kaikki omalla tavallaan puhuvat tai ainakin kuiskuttelevat, mikä ilmenee näissä tai noissa tapahtumissa, näissä tai noissa numerotiedoissa, näissä tai noissa oikeuden tuomioissa yms. yms. yms. Nämä kaikinpuoliset poliittiset paljastukset ovat joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisen välttämätön ja tärkein ehto.

Miksi venäläinen työmies osoittaa vielä vähän vallankumouksellista aktiivisuuttaan tapauksissa, jolloin poliisi kohtelee julmasti kansaa, lahkolaisia vainotaan, talonpoikia piestään, sensuuri harjoittaa ilkivaltaa, sotilaita piinataan, viattomimpiakin kulttuurialoitteita vainotaan yms. ? Siksiköhän, että ”taloudellinen taistelu» ei »sysää» häntä siihen, että se »lupaa» hänelle vähän »kouraantuntuvia tuloksia», tarjoaa vähän »myönteistä»? Ei, toistamme, että sellainen ajatus ei ole mitään muuta kuin yritys vierittää syy toisten niskoille, vierittää oma poroporvarillisuutensa (samoin bernsteiniläisyytensä) työläisjoukkojen kontolle. Siitä, ettemme ole vielä kyenneet järjestämään kaikkien näiden ruokottomuuksien kyllin laajaa, selvää ja nopeaa paljastamisia, meidän on syytettävä itseämme, jälkeenjääneisyyttämme joukkoliikkeestä. Kun me sen teemme (ja meidän pitää ja me voimme sen tehdä), niin takapajuisinkin työläinen käsittää tai tuntee, että ylioppilasta ja lahkolaista, talonpoikaa ja kirjailijaa solvaa ja polkee se sama musta voima, mikä sortaa ja painaa työläistä niin raskaasti joka askelella, ja kun työläinen tulee sen tajuamaan, hänessä syntyy halu, vastustamaton halu puuttua itsekin asiaan, ja silloin hän osaa järjestää tänään kissannaukujaiset sensoreille, huomenna osoittaa mieltään talonpoikaiskapinan tukahduttaneen kuvernöörin asunnon edessä, ylihuomenna läksyttää niitä papinkauhtanassa kulkevia santarmeja, jotka tekevät pyhän inkvisition töitä, jne. Me olemme tehneet vastailevin vahan, emme juuri mitään, levittääksemme työläisten keskuuteen monipuolisia ja tuoreita paljastuksia. Monet meistä eivät vielä edes käsitä tätä velvollisuuttaan, vaan laahustavat vaistonvaraisesti ahtaissa tehdaselämän puitteissa käydyn »harmaan jokapäiväisen taistelun» jäljessä. Kun tällaisen asiaintilan vallitessa sanotaan: »’Iskra’ pyrkii väheksymään merkitystä, mikä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisellä on loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna» (Martynov, s, 51), niin se merkitsee puolueen kiskomista taaksepäin, se merkitsee meidän valmistumattomuutemme ja taka-pajuisuutemme puolustamista ja ylistämistä.

Mitä tulee joukkojen kohottamiseen toimintaan, niin se käy itsestään niin pian kuin meillä on käynnissä tarmokas poliittinen agitaatio, tehdään eläviä ja iskeviä paljastuksia. Kun saadaan joku kiinni itse teossa ja hänet leimataan heti kaikkien edessä ja kaikkialla, so vaikuttaa jo sellaisenaan paremmin kuin mikään »kehotus», se vaikuttaa usein niin, ettei sitten enää voida edes sanoa, kuka oikeastaan »kehotti» väkijoukkoa ja kuka oikeastaan esitti sen tai tämän mielen-osoitussuunnitelman jne. Kehottaa — ei yleensä, vaan sanan konkreettisessa merkityksessä — voidaan vain tapahtumapaikalla, kehottaa voi vain se, joka itsekin on jo menossa. Mutta meidän tehtävänämme, sosialidemokraattisten sanomalehtimiesten tehtävänä, on syventää, laajentaa ja voimistaa poliittista paljastustoimintaa ja poliittista agitaatiota.

Niin, vieläkin »kehotuksista». »Iskra» oli ainoa lehti, joka ennen keväällisiä tapahtumia70 kehotti työläisiä sekaantumaan aktiivisesti ylioppilaiden sotamiehiksi ottoon, vaikka tämä kysymys ei luvannut työläisille kerrassaan minkäänlaisia kouraantuntuvia tuloksia. Heti sen jälkeen, kun tammikuun 11. pnä oli julkaistu määräys »183 ylioppilaan sotamiehiksi otosta», »Iskrassa» oli siitä kirjoitus (n: o 2, helmikuu) ja ennen minkäänlaisten mielenosoitusten alkamista se suoraan kehotti »työmiestä rientämään ylioppilaan avuksi», kehotti »kansaa» vastaamaan julkisesti tähän hallituksen röyhkeään haasteeseen. Me kysymme kaikilta ja jokaiselta: miten on selitettävissä se merkittävä seikka, että puhuessaan niin paljon »kehotuksista», erottaessaan »kehotukset» jopa erikoiseksi toiminnan lajiksikin Martynov ei maininnut sanallakaan tästä kehotuksesta? Ja eikö tämän jälkeen ole poroporvarillisuutta se, että Martynov julistaa »Iskran» yksipuoliseksi, kun se ei »kehota» Mittavasti taisteluun sellaisten vaatimusten puolesta, jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia»?

Meidän »ekonomisteillamme» ja mm. »Rabotšeje Delolla» on ollut menestystä sen vuoksi, että ne ovat laskeutuneet kehittymättömien työläisten tasolle. Mutta sosialidemokraattityöläinen, vallankumouksellinen työläinen (ja sellaisten työläisten luku kasvaa yhä) hylkää suuttumuksella kaikki nuo puheet taistelusta vaatimusten puolesta, jotka lupaavat kouraantuntuvia tuloksia», yms.. sillä hän ymmärtää, että ne ovat vain vanhan rallin — kopeekka ruplan päälle — muunnoksia. Sellainen työläinen sanoo »Rabotšaja Myslistä» ja »Rabotšeje Delosta» oleville neuvonantajilleen: turhaan te, hyvät herrat, touhuatte, sekaannutte liian innokkaasti asiaan, josta me kyllä itsekin suoriudumme, ja kartatte varsinaisten velvollisuuksienne täyttämistä. Eihän se ole lainkaan järkevää, kun te puhutte, että sosialidemokraattien tehtävänä on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne; se on vain alkua, eikä se ole sosialidemokraattien päätehtävänä, sillä kaikissa maissa ja mm. myös Venäjällä poliisi alkaa itse hyvin usein antaa taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, ja työläiset oppivat itse ymmärtämään, kenen puolta hallitus pitää . Sitä »työläisten taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan», josta te pidätte sellaista ääntä aivan kuin olisitte löytäneet Amerikan, sitähän käyvät Venäjän monilla syrjäseuduilla itse työläiset, jotka ovat kuulleet lakoista, mutta sosialismista eivät ole kuulleet tuskin mitään. Meillähän jo on sitä meidän, työläisten »aktiivisuutta», jota te aina tahdotte kannattaa esittämällä kouraantuntuvia tuloksia lupaavia konkreettisia vaatimuksia, ja arkipäiväisessä, ammatillisessa pikkuahertelussamme me esitämme itse näitä konkreettisia vaatimuksia usein ilman minkäänlaista intellektuellien apua. Mutta tällainen aktiivisuus ei meille riitä; me emme ole lapsia, joita voidaan ruokkia pelkällä »taloudellisen» politiikan puurolla; me haluamme tietää kaiken sen, mitä muutkin tietävät, me haluamme tutustua perinpohjaisesti poliittisen elämän kaikkiin puoliin ja osallistua aktiivisesti kaikkiin poliittisiin tapahtumiin. Sitä varten on tarpeellista, että intellektuellit pänttäisivät päähämme vähemmän sitä, minkä me itsekin tiedämme , ja antaisivat meille enemmän sitä, mitä emme vielä tiedä, mitä emme itse oman tehdaselämämme ja »taloudellisen» kokemuksemme perusteella voi koskaan saadakaan, nimittäin: poliittista tietoa. Tätä tietoa te, intellektuellit, voitte itsellenne hankkia, ja te olette velvollisia antamaan sitä meille sata ja tuhat kertaa enemmän kuin olette tähän saakka antaneet ja antamaan sitä ei ainoastaan puheiden, kirjasten ja kirjoitusten muodossa (jotka usein ovat — suokaa anteeksi avomielisyytemme! — ikävänpuoleisia), vaan ehdottomasti tekemällä selviä paljastuksia siitä, mitä hallituksemme ja hallitsevat luokkamme tekevät juuri tänä aikana kaikilla elämän aloilla. Täyttäkäähän vähän innokkaammin tätä velvollisuuttanne ja jaaritelkaa vähemmän »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta». Meillä on aktiivisuutta paljon enemmän kuin te luulettekaan, ja me kykenemme tukemaan avoimella katutaistelulla sellaisiakin vaatimuksia, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia»! Eikä teidän asianne ole »kohottaa» meidän aktiivisuuttamme, sillä teiltä itseltänne tuota aktiivisuutta juuri puuttuukin. Kumartakaa vähemmän vaistonvaraisuutta ja ajatelkaa enemmän oman aktiivisuutenne kohottamista, hyvät herrat!

d) MITÄ YHTEISTÄ ON EKONOMISMILLA JA TERRORISMILLA?

Edellä, alaviitteessä, esitimme rinnatusten »ekonomistin» ja sosialidemokraatteihin kuulumattoman terroristin, jotka sattumalta olivat samaa mieltä. Mutta yleensä heidän välillään ei ole satunnainen, vaan välttämätön sisäinen yhteys, joka meidän pitää tuonnempana ottaa vielä puheeksi ja jota on kosketeltava juuri vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamista koskevan kysymyksen yhteydessä. »Ekonomisteilla» ja nykyisillä terroristeilla on sama yhteinen juuri: nimenomaan se vaistonvaraisuuden kumartaminen, josta edellisessä luvussa puhuimme, kuten yleisestä ilmiöstä, ja jota nyt tarkastelemme siltä kannalta, miten se vaikuttaa poliittiseen toimintaan ja poliittiseen taisteluun. Ensi näkemältä väitteemme saattaa tuntua paradoksilta: niin suuri ero näyttää olevan ihmisten välillä, joista toiset tähdentävät »harmaata jokapäiväistä taistelua» ja toiset kutsuvat yksityisiä henkilöitä mitä uhrautuvimpaan taisteluun. Mutta tämä ei ole paradoksi. »Ekonomistit» ja terroristit kumartavat vaistonvaraisen virtauksen eri puolia: »ekonomistit» »puhtaan työväenliikkeen» vaistonvaraisuutta ja terroristit niiden intellektuellien mitä kiihkeimmän suuttumuksen vaistonvaraisuutta, jotka eivät osaa tai joilla ei ole mahdollisuutta yhdistää vallankumouksellista toimintaa työväenliikkeen kanssa yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Sen, joka on menettänyt uskonsa tai ei ole koskaan uskonut tähän mahdollisuuteen, on todellakin vaikeaa löytää suuttumuksen tunteelleen ja vallankumoukselliselle tarmolleen muuta ulospääsyä kuin terrori. Siten vaistonvaraisuuden kumartaminen molempiin yllä mainitsemiimme suuntiin ei ole mitään muuta kuin sen kuuluisan »Credon» ohjelman toteuttamisen alkua, jonka mukaan työläiset käyvät itsekseen omaa »taloudellista taisteluaan isäntiä ja hallitusta vastaan» (suokoon »Credon» kirjoittaja meille anteeksi, että lausumme hänen ajatuksensa Martynovin sanoin! Katsomme olevamme oikeutettuja tekemään niin, sillä »Credossakin» puhutaan siitä, miten työläiset taloudellisessa taistelussa »törmäävät poliittiseen komentoon») ja intellektuellit käyvät itsekseen omin voiminsa poliittista taistelua, luonnollisesti terrorin avulla! Tämä on täysin loogillinen ja kiertämätön johtopäätös, jota ei voida olla korostamatta, vaikka ne, jotka alkavat tätä ohjelmaa toteuttaa, eivät itse olisi sen kiertämättömyyttä käsittäneetkään. Poliittisella toiminnalla on oma logiikkansa, joka ei riipu niiden henkilöiden tietoisuudesta, jotka mitä parhaimmassa tarkoituksessa kehottavat joko ryhtymään terroriin tai antamaan itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, ja tässä tapauksessa hyvät aikomukset eivät vielä pelasta vaistonvaraiselta viettymykseltä »pienemmän vastustuksen suuntaan», »Credon» puhtaasti porvarillisen ohjelman suuntaan. Sillä eihän suinkaan sekään ole sattuma, että monet venäläiset liberaalit — sekä selvät liberaalit että marxilaisen naamion taakse verhoutuneet — ovat koko sydämestään myötämielisiä teorialle ja pyrkivät tukemaan tällä hetkellä terrorististen mielialojen nousua. Kun sitten syntyi »vallankumouksellis-sosialistinen ryhmä Svoboda», joka asetti tehtäväkseen nimenomaan työväenliikkeen kaikinpuolisen avustamisen, mutta otti ohjelmaansa terrorin ja niin sanoaksemme emansipoi itsensä sosialidemokratian vaikutuksesta, niin se oli vielä yksi todistus P. B. Axelrodin erinomaisesta kaukonäköisyydestä, joka jo vuoden 1897 lopulla kirjaimellisesti ennusti etukäteen sosialidemokraattisten horjahtelujen johtavan tällaisiin tuloksiin (»Kysymykseen nykyisistä tehtävistä ja taktiikasta») ja viitoitti kuuluisat »kaksi perspektiiviään». Kaikki Venäjän sosialidemokraattien myöhemmät väittelyt ja erimielisyydet sisältyvät jo aivan kuin kasvi siemeneensä näihin kahteen perspektiiviin .

Tältä näkökannalta käy ymmärrettäväksi sekin, että. »Rabotšeje Delo», joka ei ollut kyennyt pitämään puoliansa, »ekonomismin» vaistonvaraisuutta vastaan, ei kyennyt tekemään sitä myöskään terrorismin vaistonvaraisuutta vastaan. Tässä on sangen mielenkiintoista panna merkille se erikoinen todistelu terrorin puolustamiseksi, jonka »Svoboda» on esittänyt. Se »kiistää kokonaan» terrorin kauhua herättävän merkityksen (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 64), mutta sen sijaan korostaa sen »eksitaatio-(kiihdyttävää) merkitystä». Tämä on luonteenomaista ensiksikin eräänä sen perinteellisen (esisosialidemokraattisen) ajatuspiirin hajoamis- ja rappeutumisasteena, joka pakotti pitämään kiinni terrorista. Sen tunnustaminen, että hallitusta ei voida nykyään saattaa terrorin avulla »kauhun valtaan» — eikä siis myöskään epäjärjestykseen — merkitsee asiallisesti terrorin tuomitsemista tykkänään taistelumenetelmänä ja ohjelman pyhittämällä toimintapiirinä. Toiseksi se on vieläkin luonteenomaisempana esimerkkinä siitä, miten ei ymmärretä jokapäiväisiä tehtäviämme »joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisessa». »Svoboda» propagoi terroria keinona, jonka avulla »kiihotetaan» työväenliikettä, annetaan sille »voimakas sysäys». On vaikea kuvitella toista todistelutapaa, joka kumoaisi havainnollisemmin itse itsensä! Herää kysymys, onko Venäjän elämässä todellakin niin vähän sellaisia ruokottomuuksia, että pitää keksiä erikoisia »kiihotus»-keinoja? Ja toisaalta, jos jotakuta ei kiihdytä eikä saa kiihdyksiin edes Venäjällä vallitseva mielivaltakaan, niin eiköhän ole ilmeistä, että myös hallituksen ja pienen terroristiryhmän kamppailua hän tulee katselemaan sivusta »nenäänsä kaivellen»? Siinähän se juuri onkin, että Venäjän elämän inhottavat puolet kiihottavat työläisjoukkoja suuresti, mutta me emme osaa koota, jos niin voidaan sanoa, ja liittää yhteen kaikkia niitä kansan kiihtymyksen pisaroita ja puroja, joita Venäjän elämästä tihkuu esiin monin verroin suuremmassa määrässä kuin me luulemmekaan ja jaksamme käsittää, mutta jotka täytyy nimenomaan yhdistää yhdeksi valtavaksi virraksi. Työväenliikkeen valtava kasvu ja jo edellä mainitsemamme poliittisen kirjallisuuden nälkä työläisten keskuudessa osoittavat vääjäämättömästi, että tämä tehtävä on toteutettavissa. Kehotukset terrorin harjoittamiseen samoin kuin sellaiset kehotukset, että pitää antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne, ovat vain erilaisia keinoja pakoilla Venäjän vallankumouksellisten tuiki välttämätöntä velvollisuutta: kaikinpuolisen poliittisen agitaation järjestämistä. »Svoboda» haluaa korvata agitaation terrorilla tunnustaen suoraan, että »kun kerran alkaa voimaperäinen ja tarmokas agitaatio joukkojen keskuudessa, niin sen eksitaatio- (kiihdyttävä) merkitys on jo loppuun näytelty» (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 68). Tämä juuri osoittaakin, että sekä terroristit että »ekonomistit» aliarvioivat joukkojen vallankumouksellista aktiivisuutta, vaikka keväälliset tapahtumat todistavat ilmeisesti päinvastaista, ja sitä paitsi eräät rientävät etsimään keinotekoisia »kiihokkeita» ja toiset puhuvat »konkreettisista vaatimuksista». Kummatkin kiinnittävät liian vähän huomiota oman aktiivisuutensa kohottamiseen poliittisen agitaation alalla ja poliittisten paljastusten järjestämisessä. Mutta tätä tehtävää ei voida korvata millään muulla, ei nykyään enempää kuin minään muunakaan aikana.

e) TYÖVÄENLUOKKA ETURIVIN TAISTELIJANA DEMOKRATIAN PUOLESTA

Olemme nähneet, että mitä laajaperäisimmän poliittisen agitaation harjoittaminen ja siis myös kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen on ehdottomasti välttämätön ja jopa kaikkein välttämättömin tehtävä toiminnassa, jos tämä toiminta on oikeata sosialidemokraattista toimintaa. Mutta me teimme tämän johtopäätöksen pitäen lähtökohtana vain kipeimpiä työväenluokan tarpeita poliittisen tiedon ja poliittisen kasvatuksen alalla. Vain tällainen kysymyksenasettelu olisi kuitenkin liian suppea, se jättäisi huomioon ottamatta yleensä sosialidemokratian ja erikoisesti Venäjän nykyisen sosialidemokratian yleisdemokraattiset tehtävät. Selittääksemme tämän teesin mahdollisimman konkreettisesti yritämme käsitellä asiaa »ekonomistille» »läheisimmältä», nimittäin käytännölliseltä puolelta. »Kaikki ovat yhtä mieltä» siitä, että työväenluokan poliittista tietoisuutta on kehitettävä. Herää kysymys, miten se voidaan tehdä ja mitä tarvitaan, että se voitaisiin tehdä? Taloudellinen taistelu »sysää» työläisiä vain sellaisten kysymysten eteen, jotka koskevat hallituksen suhtautumista työväenluokkaan, ja siksi, vaikka yrittäisimme kuinka innokkaasti tahansa »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen», emme voi koskaan kehittää työläisten poliittista tietoisuutta (sosialidemokraattisen poliittisen tietoisuuden asteelle) tämän tehtävän puitteissa, sillä itse nämä puitteet ovat ahtaat. Martynovin määritelmä ei ole meille arvokas lainkaan sen vuoksi, että se kuvaa Martynovin sotkemiskykyä, vaan siksi, että se tuo selvästi ilmi kaikkien »ekonomistien» perusvirheen, nimittäin sen vakaumuksen, että työläisten poliittinen luokkatietoisuus voidaan kehittää niin sanoaksemme heidän taloudellisen taistelunsa sisältä, so. pitäen lähtökohtana vain (tai ainakin pääasiallisesti) tätä taistelua, nojautuen vain (tai ainakin pääasiallisesti) tähän taisteluun. Tällainen katsantokanta on perin pohjin virheellinen, — ja juuri sen vuoksi, kun »ekonomistit», ollen suutuksissaan meille siitä polemiikista, jota me heitä vastaan käymme, eivät halua harkita tarkoin erimielisyyksien lähdettä, käykin niin, että emme lainkaan ymmärrä toisiamme ja puhumme eri kieltä.

Poliittinen luokkatietoisuus voidaan työläiselle tuoda vain ulkoa käsin, siis taloudellisen taistelun ulkopuolelta, niiden suhteiden ulkopuolelta, jotka työläisillä on isäntiin. Sinä alana, mikä vain voi olla tämän tiedon lähteenä, ovat kaikkien luokkien ja kerrosten suhteet valtioon ja hallitukseen, kaikkien luokkien väliset keskinäissuhteet. Sen vuoksi kysymykseen: mitä on tehtävä poliittisen tietoisuuden antamiseksi työläisille? ei voida antaa vain sitä vastausta, johon käytännönmiehet yleensä, »ekonomismiin» taipuvista käytännönmiehistä puhumattakaan, useimmissa tapauksissa tyytyvät, nimittäin sitä vastausta, että »on mentävä työläisten keskuuteen». Antaakseen työläisille poliittisen tietoisuuden sosialidemokraattien on mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen, lähetettävä armeijansa osastot kaikille tahoille.

Me valitsemme tahallamme tällaisen kulmikkaan sanonnan, ilmaisemme tahallamme ajatuksemme yksinkertaistetun jyrkästi, emme ollenkaan halusta esittää paradokseja, vaan »sysätäksemme» »ekonomistit» oikein kunnollisesti niiden tehtävien eteen, joita he niin anteeksiantamattomalla tavalla hyljeksivät, ajattelemaan sitä tradeunionistisen ja sosialidemokraattisen politiikan välistä eroa, jota he eivät halua ymmärtää. Sen vuoksi pyydämme lukijaa pysymään kärsivällisenä ja kuuntelemaan meitä tarkkaavasti loppuun saakka.

Ottakaa viime vuosien aikana eniten levinnyt sosialidemokraattien kerhotyyppi ja tarkastelkaa sen toimintaa. Sillä on »yhteydet työläisiin» ja se tyytyy siihen, julkaisee lentolehtisiä, joissa ruoskitaan tehtaissa tapahtuvia väärinkäytöksiä, hallituksen puolueellista suhtautumista kapitalisteihin ja poliisin väkivaltaisuuksia; kokouksissa keskustelu työläisten kanssa ei mene tai tuskin menee näitä samoja aiheita pitemmälle; alustukset ja esitelmät vallankumouksellisen liikkeen historiasta, hallituksemme ulko- ja sisäpolitiikan kysymyksistä, Venäjän ja Euroopan taloudellisen kehityksen kysymyksistä ja eri luokkien asemasta nykyisessä yhteiskunnassa jne. ovat sangen harvinaisia, eikä kukaan edes ajattelekaan yhteyksien järjestelmällistä aikaansaamista ja laajentamista muiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Asiallisesti tällaisen kerhon jäsenten silmissä muodostuu useimmissa tapauksissa toimihenkilön ihanteeksi henkilö, joka muistuttaa paljon enemmän trade unionin sihteeriä kuin sosialistia — poliittista johtajaa. Sillä esimerkiksi Englannin jokaisen trade unionin sihteeri auttaa aina työläisiä käymään taloudellista taistelua, järjestää tehdasolojen paljastuksia, selittää sellaisten lakien ja toimenpiteiden epäoikeudenmukaisuutta, mitkä rajoittavat lakkovapautta ja vapautta asettaa lakkovahteja (varoittamaan kaikkia, että kysymyksessä olevassa tehtaassa on lakko), hän selittää porvarilliseen kansanluokkaan kuuluvan rauhantuomarin puolueellisuutta yms. yms. Sanalla sanoen jokainen trade unionin sihteeri käy ja auttaa käymään »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Eikä voida tarpeeksi painostaa sitä, että tämä ei vielä ole sosialidemokratismia, että sosialidemokraatin ihanteena ei pidä olla trade unionin sihteeri, vaan kansantribuuni, joka osaa reagoida kaikkiin mielivallan ja sorron ilmauksiin, tapahtukoot ne sitten missä tahansa ja koskekoot ne mitä väestökerrosta tai luokkaa tahansa, kansantribuuni, joka osaa yhdistää kaikki nämä ilmiöt poliisimielivallan ja kapitalistisen riiston kokonaiskuvaksi ja osaa käyttää hyväkseen jokaista pikku-seikkaa esittääkseen kaikkien kuullen sosialistisia vakaumuksiaan ja demokraattisia vaatimuksiaan, selittääkseen kaikille ja jokaiselle proletariaatin vapaustaistelun maailmanhistoriallista merkitystä. Verratkaa toisiinsa esimerkiksi sellaisia toimihenkilöitä kuin Robert Knightia (Englannin yhden mahtavimman trade unionin, pannuseppien liiton, tunnettu sihteeri ja johtaja) ja Wilhelm Liebknechtiä, ja yrittäkää sovittaa heihin niitä vastakkaisia teesejä, joihin Martynov pukee erimielisyydet, joita hänellä on »Iskran» kanssa. Te huomaatte — alan selailla Martynovin kirjoitusta —, että R. Knight on paljon enemmän »kehottanut joukkoja tiettyihin konkreettisiin tekoihin» (39), mutta W. Liebknecht on enemmän harrastanut »koko nykyisen järjestelmän tai sen erillisten ilmausten vallankumouksellista valaisemista» (38—39); että R. Knight »on määritellyt proletariaatin lähimmät vaatimukset ja osoittanut niiden toteuttamiskeinot» (41), mutta W. Liebknecht tehden tämänkin ei kieltäytynyt myöskään »samanaikaisesti johtamasta eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa» ja »sanelemasta niille myönteistä toimintaohjelmaa» (41); että R. Knight on pyrkinyt nimenomaan »antamaan mikäli mahdollista itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen» (42) ja osannut erinomaisesti »asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia, jotka lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia» (43), silloin kun W. Liebknecht on paljon enemmän harrastanut »yksipuolisia» »paljastuksia» (40); että R. Knight on antanut paljon suuremman merkityksen »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymiselle» (61), mutta W. Liebknecht »loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiselle» (61); että W. Liebknecht on luonut johtamastaan lehdestä nimenomaan »vallankumouksellisen opposition äänenkannattajan, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme, mikäli ne ovat ristiriidassa mitä erilaisimpien väestökerrosten etujen kanssa» (63), kun taas R. Knight »on työskennellyt työväenasian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun» (63) — jos »kiinteällä ja elimellisellä yhteydellä» ymmärretään sitä vaistonvaraisuuden kumartamista, jota olemme edellä tutkineet Kritševskin ja Martynovin esimerkkien pohjalla, — sekä »supistanut vaikutuspiiriään» vakuuttuneena tietysti kuten Martynovkin siitä, että hän »on siten tehnyt itse vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Sanalla sanoen huomaatte, että Martynov de facto madaltaa sosialidemokratian tradeunionismin tasolle, vaikkei hän tietystikään tee sitä sen takia, ettei hän haluaisi hyvää sosialidemokratialle, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän on hiukkasen kiirehtinyt syventämään Plehanovia sen sijaan, että olisi vaivautunut ymmärtämään Plehanovia.

Mutta palatkaamme esitykseemme. Me sanoimme, että sosialidemokraatin, ellei hän ole ainoastaan sanoissa sillä kannalla, että on välttämätöntä kehittää kaikin puolin proletariaatin poliittista tietoisuutta, on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen». Herää kysymyksiä: miten se on tehtävissä? onko meillä voimia siihen? onko olemassa pohjaa sellaiselle toiminnalle kaikkien muiden luokkien keskuudessa? eikö se merkitse luokkanäkökannalta perääntymistä tai johda siltä perääntymiseen? Pysähdymme tarkastelemaan näitä kysymyksiä.

Meidän on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen» sekä teoreetikkoina, propagandisteina, agitaattoreina että organisaattoreina. Sitä, että sosialidemokraattien teoreettinen toiminta on suunnattava eri luokkien yhteiskunnallisen ja poliittisen aseman kaikkien erikoisuuksien tutkimiseen, ei epäile kukaan. Mutta siinä suhteessa tehdään mitättömän vähän, suhteettoman vähän siihen työhön verrattuna, mitä tehdään tehdasolojen erikoisuuksien tutkimiseksi. Komiteoissa ja kerhoissa te kohtaatte henkilöitä, jotka syventyvät jopa tutkimaan erikoisesti jotain rautateollisuuden haaraa, mutta ette löydä juuri lainkaan sellaisia tapauksia, että järjestöjen jäsenet (silloin kun heidän on pakko erinäisten syiden takia vetäytyä pois käytännöllisestä toiminnasta, kuten usein tapahtuu) harrastaisivat erikoisesti aineiston keräämistä jostakin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämämme päivänpolttavasta kysymyksestä, joka voisi antaa aihetta sosialidemokraattiseen toimintaan muiden väestökerrosten keskuudessa. Puhuttaessa työväenliikkeen nykyisten johtajien enemmistön vähäisestä valmentuneisuudesta ei voida olla huomauttamatta valmennuksesta tässäkin suhteessa, sillä tämäkin on yhteydessä siihen »ekonomistiseen» käsitykseen, että täytyy olla »kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun». Mutta tärkeintä tietenkin on propaganda ja agitaatio kaikkien kansankerrosten keskuudessa. Länsi-Euroopan sosialidemokraatin osalta tätä tehtävää helpottavat kansankokoukset ja joukkotilaisuudet, joihin jokainen haluava voi tulla, sitä helpottaa parlamentti, jossa hän puhuu kaikkien luokkien edustajien edessä. Meillä ei ole parlamenttia eikä kokoontumisvapautta, mutta me osaamme siitä huolimatta järjestää kokouksia työläisille, jotka haluavat kuunnella sosialidemokraattia. Meidän tulee myös osata järjestää kokouksia kaikkien väestöluokkien edustajien keskuudessa, jotka vain haluavat kuunnella demokraattia. Sillä se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että »kommunistit kannattavat jokaista vallankumouksellista liikettä»72 ja että sen vuoksi me olemme velvolliset esittämään ja korostamaan koko kansan edessä yleisdemokraattisia tehtäviä salaamatta hetkeksikään sosialistisia vakaumuksiamme. Se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että hänen velvollisuutensa on olla etumaisimpana asettamassa, kärjistämässä ja ratkaisemassa jokaista yleisdemokraattista kysymystä.

»Tässä suhteessa ovat aivan kaikki yhtä mieltä!» keskeyttää malttamaton lukija meidät, ja »Rabotšeje Delon» toimitukselle annetussa uudessa ohjeessakin, joka hyväksyttiin viimeksi pidetyssä liittokokouksessa, sanotaan suoraan: »Poliittisen propagandan ja agitaation aiheina tulee olla kaikkien yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän ilmiöiden ja tapahtumien, jotka koskevat proletariaattia joko välittömästi erikoisena luokkana tai kaikkien vallankumouksellisten voimien etujoukkona vapaustaistelussa» (»Kaksi edustajakokousta», s. 17, kursivointi meidän). Niin, nämä ovat aivan oikeita ja erikoisen hyviä sanoja, ja me olisimme täysin tyytyväisiä, jos »Rabotšeje Delo» ne ymmärtäisi, jos se ei puhuisi näiden sanojen ohella sellaista, mikä on ristiriidassa niiden kanssa. Eihän se riitä, että nimittää itseään »avantgardeksi», etujoukoksi, täytyy myös toimia niin, että kaikki muut joukko-osastot näkisivät ja niiden olisi pakko tunnustaa, että me kuljemme edellä. Ja me kysymme lukijalta: ovatko muiden »joukko-osastojen» edustajat todella niin tyhmiä, että uskovat meitä kun sanomme olevamme »etujoukko»? Kuvitelkaapa vain konkreettisesti seuraavanlaista näkyä. Venäjän sivistyneiden radikaalien tai liberaalisten perustuslaillisten »joukko-osastoon» ilmestyy sosialidemokraatti ja sanoo: me olemme etujoukko; »ratkaistavanamme on nyt tehtävä — miten itse taloudelliselle taistelulle voitaisiin mikäli mahdollista antaa poliittinen luonne». Vähänkin järkevä radikaali tai perustuslaillinen (ja venäläisten radikaalien ja perustuslaillisten joukossa on paljon järkeviä ihmisiä) vain hymähtäisi kuultuaan sellaista puhetta ja sanoisi (tietysti itsekseen, sillä he ovat useimmiten kokeneita diplomaatteja): »kylläpä tuo ’etujoukko’ on yksinkertaista väkeä! Ei ymmärrä edes sitä, että sehän on meidän tehtävämme, porvarillisen demokratian eturivin edustajien tehtävä antaa itselleen työläisten taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne. Niinhän mekin, samoin kuin kaikki Länsi-Euroopan porvarit, tahdomme vetää työläiset mukaan politiikkaan, mutta nimenomaan ainoastaan tradeunionistiseen emmekä sosialidemokraattiseen politiikkaan. Työväenluokan tradeunionistinen politiikka on juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa. Ja se määritelmä, minkä tämä ’etujoukko’ antaa tehtävästään, on nimenomaan tradeunionistisen politiikan määritelmä! Siksipä nimittäkööt he itseään sosialidemokraateiksi niin paljon kuin haluavat. Enhän minä totta totisesti ole mikään lapsi, että tulistuisin nimilapun takia! Mutta älkööt vain antako peräksi noille vahingollisille ortodoksisille dogmaatikoille, jättäkööt vain ’arvosteluvapauden’ niille, jotka kiskovat tiedottomasti sosialidemokratiaa tradeunionismin uomaan!»

Ja meidän perustuslaillisen poliitikkomme kevyt iva muuttuu homeeriseksi hohotukseksi, kun hän saa tietää, että nykyään, jolloin vaistonvaraisuus on liikkeessämme melkein täydellisesti vallalla, sosialidemokraatit, jotka puhuvat sosialidemokratian osuudesta etujoukkona, pelkäävät eniten juuri »vaistonvaraisen aineksen väheksymistä», pelkäävät »väheksyä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisen merkitystä loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna» ym. ym. ! »Etu»-joukko, joka pelkää, ettei tietoisuus vain pääsisi vaistonvaraisuuden edelle, pelkää esittää rohkeaa »suunnitelmaa», mikä pakottaisi myös toisinajattelevat tunnustamaan sen yleisesti! (Eivätköhän he vain sekoita toisiinsa sanoja etujoukko ja jälkijoukko?

Ajatelkaapa todellakin tarkemmin seuraavaa Martynovin järkeilyä. Sivulla 40 hän sanoo, että »Iskran» paljastustaktiikka on yksipuolista, että »kylvimmepä me kuinka paljon tahansa epäluottamusta ja vihaa hallitusta kohtaan, me emme saavuta päämääräämme, ennen kuin onnistumme kehittämään tarpeeksi aktiivisen yhteiskunnallisen energian sen kukistamiseksi». Sulkumerkeissä sanoen, tämä on jo meille tuttua huolenpitoa joukkojen aktiivisuuden kohottamisesta samalla kun pyritään alentamaan omaa aktiivisuutta. Mutta kysymys ei nyt ole siitä. Martynov puhuu tässä siis vallankumouksellisesta energiasta (»kukistamiseksi»). Ja johtopäätökseen hän tulee? Koska eri yhteiskuntakerrokset kulkevat tavallisina aikoina väistämättömästi omia teitään, niin »sen vuoksi on selvää, ettemme me sosialidemokraatit voi samanaikaisesti johtaa eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa, emme voi sanella niille myönteistä toimintaohjelmaa emmekä voi osoittaa niille, millaisin keinoin tulee päivästä toiseen taistella omien etujen puolesta... Liberaaliset kerrokset kyllä pitävät itse huolen siitä aktiivisesta taistelusta lähimpien tavoitteittensa puolesta, j mikä sysää ne vastakkain poliittisen järjestelmämme kanssa» (41). Siten Martynov, alettuaan puhua vallankumouksellisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta itsevaltiuden kukistamiseksi, alkoikin heti puhua ammatillisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta lähimpien tavoitteiden puolesta! On itsestään selvää, että me emme voi johtaa ylioppilaiden, liberaalien yms. taistelua heidän »lähimpien tavoitteittensa» puolesta, mutta, kunnioitettavin »ekonomisti», J eihän puhe ollut siitä! Puhe oli eri yhteiskuntakerrosten mahdollisesta ja välttämättömästä osanotosta itsevaltiuden kukistamiseen, ja tätä »eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa» me emme ainoastaan voi, vaan meidän myös täytyy ehdottomasti johtaa, jos haluamme olla »etujoukko». Siitä, että ylioppilaamme, liberaalimme ym. törmäisivät »vastakkain poliittisen järjestelmämme kanssa», eivät pidä huolta ainoastaan he itse, vaan siitä pitävät huolen ennen kaikkea ja etupäässä itse poliisi ja itsevaltiudellisen hallituksen virkamiehet. Mutta »meidän», jos tahdomme olla eturivin demokraatteja, on pidettävä huoli siitä, että henkilöitä, jotka ovat tyytymättömiä oikeastaan vain yliopistojen tai vain zemstvolaitoksen ym. oloihin, sysättäisiin ajattelemaan koko poliittisen järjestelmän kelvottomuutta. Meidän täytyy ottaa tehtäväksemme järjestää meidän puolueemme johdolla sellainen kaikinpuolinen poliittinen taistelu, että kaikki ja kaikenlaiset oppositiokerrokset voisivat antaa ja todella ryhtyisivät antamaan tälle taistelulle ja tälle puolueelle apua voimiensa mukaan. Meidän tulee valmentaa sosialidemokraattisista käytännönmiehistä sellaisia poliittisia johtajia, jotka osaisivat johtaa tämän monipuolisen taistelun kaikkia ilmenemismuotoja, osaisivat tarpeen tullen »sanella myönteisen toimintaohjelman» kiihtyneille ylioppilaille, tyytymättömille zemstvomiehille, suuttuneille lahkolaisille, katkeroituneille kansakoulunopettajille ym. ym. Sen vuoksi on kokonaan väärä se Martynovin väite, että »heihin nähden me voimme esiintyä vain kielteisessä olojen paljastajan osassa... Me voimme ainoastaan hälventää heidän toiveensa, joita he rakentavat erilaisiin hallituksen komiteoihin nähden» (kursivointi meidän). Näin sanomalla Martynov osoittaa, että hän ei ymmärrä yhtään mitään vallankumouksellisen »etujoukon» todellisista tehtävistä. Ja jos lukija ottaa tämän huomioon, niin hänelle käy selväksi Martynovin seuraavien loppusanojen todellinen ajatus. »’Iskra’ on vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme, mikäli ne ovat ristiriidassa mitä erilaisimpien väestökerrosten etujen kanssa. Mutta me työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväenasian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun. Supistamalla vaikutuspiiriämme me siten teemme itse vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Tämän johtopäätöksen todellinen sisältö on seuraava:

»Iskra» tahtoo nostaa työväenluokan tradeunionistisen politiikan (johon käytännönmiehet meillä niin usein rajoittuvat joko väärinkäsityksestä, valmennuksen puutteesta tai vakaumuksesta) sosialidemokraattisen politiikan tasolle. Mutta »Rabotšeje Delo» tahtoo madaltaa sosialidemokraattisen politiikan tradeunionistisen politiikan tasolle. Ja samalla se vielä vakuuttaa kaikille, että ne ovat »täysin yhteensoveltuvia katsantokantoja yhteisessä asiassa» (63). O, sancta simplicitas!

Menkäämme edelleen. Onko meillä voimia, jotta voisimme suunnata propagandamme ja agitaatiomme kaikkien väestöluokkien keskuuteen? Tietysti on. »Ekonomistimme», jotka ovat usein taipuvaisia kiistämään tämän, jättävät huomioon ottamatta sen jättiläismäisen edistysaskelen, minkä liikkeemme on ottanut vuodesta 1894 (suunnilleen) vuoteen 1901. Ollen todellisia »hvostisteja» he elävät usein liikkeen aikoja ohitetun alkukauden käsitysten vallassa. Silloin meillä oli todellakin tavattoman vähän voimia, silloin oli luonnollista ja oikeaa omistautua päättäväisesti ja kokonaan työläisten keskuudessa tehtävälle työlle ja tuomita ankarasti kaikki loittonemiset siitä, silloin oli tehtävänä päästä lujiin asemiin työväenluokan keskuudessa. Nyt on liikkeeseen saatu mukaan valtava määrä voimia, meihin liittyvät sivistyneiden luokkien nuoren polven kaikki parhaimmat edustajat, kaikkialla maaseudulla joutuu pakosta olemaan toimettomana ihmisiä, jotka ovat ottaneet tai haluavat ottaa osaa liikkeeseen, ihmisiä, jotka tuntevat vetovoimaa sosialidemokratiaan (silloin kun v. 1894 Venäjän sosialidemokraatit voitiin vielä sormin laskea). Eräs liikkeemme poliittisista ja organisatorisista peruspuutteista on se, että emme osaa käyttää kaikkia näitä voimia, antaa kaikille sopivaa työtä (käsittelemme sitä lähemmin seuraavassa luvussa). Valtava enemmistö näistä voimista on kokonaan vailla mahdollisuutta »mennä työläisten keskuuteen», joten ei voi olla puhettakaan sellaisesta vaarasta, että voimia vedettäisiin pois perustyöstämme. Mutta todellisen, monipuolisen ja elävän poliittisen tiedon antamiseen työläisille tarvitaan »omia ihmisiä», sosialidemokraatteja, joka paikassa ja kaikkialla, kaikkien yhteiskuntakerrosten keskuudessa ja kaikissa asemissa, jotka tekevät mahdolliseksi tuntea valtiokoneistomme sisäiset vieterit. Ja tällaisia henkilöitä tarvitaan ei ainoastaan propaganda- ja agitaatiotyössä, vaan vieläkin enemmän organisatorisessa työssä.

Onko olemassa maaperää toiminnalle kaikkien väestöluokkien keskuudessa? Se, joka ei tätä näe, jää taaskin tietoisuutensa puolesta jälkeen joukkojen vaistonvaraisesta noususta. Työväenliike on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleenkin eräissä tyytymättömyyttä, toisissa toiveita, että oppositio saa siitä tukea, kolmannet taas se on herättänyt tajuamaan itsevaltiuden mahdottomuuden ja sen romahtamisen kiertämättömyyden. Me olisimme vain sanoissa »poliitikkoja» ja sosialidemokraatteja (kuten asianlaita todellisuudessa hyvin usein onkin), jollemme käsittäisi, että tehtävämme on käyttää hyväksi kaikkia tyytymättömyyden ilmauksia, koota ja kehitellä pienimpiäkin, jopa alkeellisimmankin vastarinnan jyväsiä. Emme edes puhu siitä, että työtätekevän talonpoikaisten, kotiteollisuudenharjoittajain/pienten käsityöläisten ym. monimiljoonaiset joukot kuuntelisivat aina suurella halulla vähänkin taitavan sosialidemokraatin puhetta. Voidaankohan osoittaa ainoatakaan väestöluokkaa, jonka keskuudessa ei olisi henkilöitä, ryhmiä ja kerhoja, jotka ovat tyytymättömiä oikeudettomuuteen ja mielivaltaan ja jotka ovat sen vuoksi valmiit kuuntelemaan sosialidemokraattia polttavimpien yleisdemokraattisten vaatimusten ilmaisijana? Sitä, joka haluaa saada konkreettisen käsityksen tästä sosialidemokraatin poliittisesta agitaatiosta kaikkien luokkien ja väestökerrosten keskuudessa, kehotamme kiinnittämään huomiota poliittisiin paljastuksiin tämän sanan laajassa merkityksessä, jotka ovat tämän agitaation tärkein (mutta ei tietenkään ainoa) keino.

»Meidän on», kirjoitin artikkelissani »Mistä on alettava?» (»Iskra», n: o 4, toukokuu 1901), josta meidän on tuonnempana puhuttava yksityiskohtaisesti, »herätettävä kaikissa vähänkin tietoisissa kansankerroksissa kiihkeä halu tehdä poliittisia paljastuksia. Ei pidä joutua ymmälle sen vuoksi, että poliittisia paljastuksia tekevät äänet ovat nykyään niin heikkoja, harvinaisia ja arkailevia. Syynä siihen ei suinkaan ole yleinen nöyrtyminen poliisimielivaltaan. Syynä siihen on se, että henkilöillä, jotka kykenevät ja ovat valmiit tekemään paljastuksia, ei ole puhujalavaa, jolta he voisivat puhua, ei ole kuulijakuntaa, joka kuuntelisi kiihkeästi ja rohkaisisi puhujia, että he eivät näe missään kansan keskuudessa sellaista voimaa, jonka puoleen kannattaisi kääntyä valituksin ’kaikkivoipaa’ Venäjän hallitusta vastaan... Nyt me kykenemme ja olemme velvolliset luomaan puhujalavan tsaarihallituksen paljastamiseksi koko kansan edessä; sellaisena puhujalavana tulee olla sosialidemokraattisen sanomalehden.»

Juuri tällainen ihanteellinen kuulijakunta poliittisia paljastuksia varten on työväenluokka, joka ennen kaikkea ja eniten on kaikinpuolisen ja elävän poliittisen tiedon tarpeessa; joka on kaikkein kykenevin muuttamaan tämän tiedon aktiiviseksi taisteluksi, vaikka se ei lupaisikaan mitään »kouraantuntuvia tuloksia». Ja puhujalavana yleiskansallisia paljastuksia varten voi olla vain yleisvenäläinen sanomalehti. »Nykypäivien Euroopassa ei poliittisen liikkeen nimen ansaitseva liike ole ajateltavissa ilman poliittista äänenkannattajaa», ja tässä suhteessa myös Venäjä kuuluu epäilemättä nykypäivien Eurooppaan. Sanomalehdistö on jo kauan sitten muodostunut meillä voimaksi, sillä ei hallitus muuten kuluttaisi kymmeniä tuhansia ruplia sen lahjomiseen ja erilaisten Katkovien ja Meštšerskien rahalliseen avustamiseen. Eikä se ole itsevaltaisella Venäjällä mikään uutuus, että illegaalinen sanomalehdistö on murtanut sensuurin asettamat telkeet ja pakottanut legaaliset ja vanhoilliset lehdet Puhumaan avoimesti itsestään. Niin oli 70- ja jopa 50-lu-vullakin. Ja kuinka monin verroin laajempia ja syvempiä ovatkaan nykyään ne kansankerrokset, jotka ovat valmiit lukemaan illegaalista lehdistöä ja oppimaan siitä, »miten tulee elää ja kuolla», käyttääksemme erään »Iskralle» kirjeen lähettäneen työläisen sanontaa (»Iskra», n: o 7). Poliittiset paljastukset ovat juuri samanlaisia sodanjulistuksia hallitukselle kuin taloudelliset paljastukset ovat sodanjulistuksia tehtailijoille. Ja tällä sodanjulistuksella on sitä suurempi siveellinen merkitys, mitä laajempi ja voimakkaampi tällainen paljastuskamppailu on ja mitä monilukuisempi ja päättävämpi on se yhteiskuntaluokka, joka julistaa sodan ryhtyäkseen sotaan. Poliittiset paljastukset ovat tämän vuoksi jo sellaisinaan tehokkaita keinoja vihollisjärjestelmän hajottamiseksi, keinoja, joiden avulla vihollisesta vieroitetaan sen satunnaisia tai väliaikaisia liittolaisia, keinoja, joiden avulla kylvetään vihaa ja epäuskoa itsevaltiudellisen vallan vakinaisten osanottajien välille.

Meidän aikanamme voi vallankumouksellisten voimien etujoukoksi tulla ainoastaan puolue, joka järjestää todella yleiskansallisia paljastuksia. Ja sanalla »yleiskansallisia» on sangen laaja sisältö. Suuri enemmistö työväenluokkaan kuulumattomista paljastajista (ja jotta voitaisiin tulla etujoukoksi, täytyy nimenomaan saada mukaan muita luokkia) on selväjärkisiä poliitikkoja ja kylmästi laskelmoivia liikemiehiä. He tietävät erinomaisen hyvin, miten vaarallista on »valittaa» alintakin virkamiestä, saatikka sitten »kaikkivoipaa» Venäjän hallitusta vastaan. Ja he kääntyvät valituksilleen meidän puoleemme vasta sitten, kun näkevät, että tällä valituksella voi olla todella vaikutusta, että me olemme poliittinen voima. Voidaksemme tulla sellaiseksi voimaksi sivullisten silmissä meidän täytyy tehdä paljon ja sitkeästi työtä tietoisuutemme, aloitteellisuutemme ja tarmomme kohottamiseksi; siihen ei riitä se, että jälkijoukon teorian ja käytännöllisen toiminnan päälle ripustetaan nimilappu: »etujoukko».

Mutta jos meidän on otettava huoleksemme todella yleiskansallisten hallitusta koskevien paljastusten järjestäminen, niin missä sitten ilmenee liikkeemme luokkaluonne? saattavat kysyä ja jo kysyvätkin meiltä ne, jotka ylenmääräisen kiihkeästi ihailevat »kiinteää elimellistä yhteyttä proletariaatin taisteluun». Nimenomaan siinä, että näiden yleis-kansallisten paljastusten järjestäjinä olemme me, sosialidemokraatit; siinä, että kaikkia agitaatiossa herätettyjä kysymyksiä valaistaan järkähtämättä sosialidemokraattisessa hengessä ilman mitään myönnytyksiä niille, jotka tahallaan tai tahtomattaan väärentävät marxilaisuutta; siinä, että tätä kaikinpuolista poliittista agitaatiota tulee käymään puolue, joka liittää erottamattomaksi kokonaisuudeksi sekä koko kansan nimessä hallitusta vastaan harjoitettavan painostuksen että proletariaatin vallankumouksellisen kasvattamisen — varjellen samalla sen poliittista itsenäisyyttä — ja myös työväenluokan taloudellisen taistelun johtamisen käyttäen hyväkseen niitä työväenluokan ja sen riistäjien välisiä vaistonvaraisia yhteenottoja, jotka nostavat ja tuovat leiriimme yhä uusia proletariaatin kerroksia!

Mutta eräs »ekonomismin» luonteenomaisimpia piirteitä on juuri se, ettei se ymmärrä tätä proletariaatin kipeimmän tarpeen (kaikinpuolinen poliittinen kasvattaminen poliittisen agitaation ja poliittisten paljastusten avulla) ja yleis-demokraattisen liikkeen tarpeen välistä yhteyttä, enemmänkin: sitä, että ne käyvät yhteen. Se, ettei tätä ymmärretä, ilmenee paitsi »martynovilaisissa» fraaseissa, myös ajatukseltaan näiden fraasien kanssa yhtäpitävissä viittauksissa muka luokkakantaan. Esimerkiksi »Iskran» 1. 2. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajat sanovat näin: »Tuo sama ’Iskran’ peruspuute (ideologian yliarvioiminen) on syynä sen epäjohdonmukaisuuteen kysymyksissä, jotka koskevat sosialidemokratian suhdetta eri yhteiskuntaluokkiin ja suuntiin. Ratkaistuaan teoreettisten laskelmien avulla... » (eikä »yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien... » avulla) »tehtävän, joka edellyttää viipymätöntä siirtymistä taisteluun absolutismia vastaan ja nähtävästi tuntien, miten äärettömän vaikea tämä tehtävä on työläisille nykyisen asiaintilan vallitessa... » (eikä ainoastaan tuntien, vaan tietäen erinomaisen hyvin, että työläisistä tämä tehtävä näyttää vähemmän vaikealta kuin »ekonomistisista» intellektuelleista, jotka ovat vaalivinaan pikkulapsia, sillä työläiset ovat valmiit tappelemaan sellaistenkin vaatimusten puolesta, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia», ikimuistettavan Martynovin kieltä käyttääksemme)... »’Iskra’, kun sillä ei riitä kärsivällisyyttä odottaa, kunnes työläiset kartuttavat lisää voimia tätä taistelua varten, alkaa etsiä liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveistä... »

Niinpä niin, me olemme jo todellakin kadottaneet tyyten »kärsivällisyytemme» »odottaa» sitä kaikenlaisten »sovittelijain» meille jo kauan sitten lupaamaa siunattua aikaa, jolloin »ekonomistimme» lakkaavat sälyttämästä oman takapajuisuutensa työläisten kontolle, puolustelemasta omaa tarmottomuuttaan sillä, ettei työläisillä muka ole riittävästi voimia. Me kysymme »ekonomisteiltamme»: missä tulee ilmetä sen, että »työläiset kartuttavat voimia tätä taistelua varten»? Eikö ole ilmeistä, että työläisten poliittisessa kasvattamisessa, inhottavan itsevaltiutemme kaikkien puolien paljastamisessa heille? Ja eikö ole selvää, että juuri tätä työtä varten me tarvitsemmekin »liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveistä», liittolaisia, jotka ovat valmiita tutustuttamaan meidät zemstvomiehiä73, opettajia, tilasto-miehiä, ylioppilaita ym. vastaan käytyä poliittista sotaretkeä koskeviin paljastuksiin? Onko tämän niin ihmeen »konstikkaan mekaniikan» ymmärtäminen todellakin niin vaikeaa? Eikö P. B. Axelrod ole jo vuodesta 1897 lähtien teroittanut mieleenne sitä, että »Venäjän sosialidemokraattien tehtävän hankkia kannattajia ja välittömiä tai välillisiä liittolaisia ei-proletaaristen luokkien keskuudessa ratkaisee ennen kaikkea ja pääasiallisesti itsensä proletariaatin keskuudessa käytävän propagandatoiminnan luonne»? Mutta silti Martynov ja muut »ekonomistit» kuvittelevat edelleenkin asian olevan niin, että työläisten tulee ensiksi »taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan» kartuttaa voimiaan (tradeunionistista politiikkaa varten) ja nähtävästi vasta sitten »siirtyä» tradeunionistisesta »aktiivisuuden kasvattamisesta» sosialidemokraattiseen aktiivisuuteen!

»... Etsiskelyissään», jatkavat »ekonomistit», »’Iskra’ luisuu usein pois luokkanäkökannalta hämäten luokkaristiriitoja ja asettaen etualalle hallitusta kohtaan ilmenevän tyytymättömyyden yhteisyyden, vaikka tämän tyytymättömyyden syyt ja aste ovat ’liittolaisilla’ sangen erilaisia. Sellaista on esimerkiksi ’Iskran’ suhde zemstvoon... » »Iskra» muka »lupaa hallituksen antipaloihin tyytymättömille aatelismiehille työväenluokan apua mainitsematta tällöin sanallakaan näiden väestökerrosten välisestä luokkavihamielisyydestä». Jos lukija silmäilee kirjoituksia »Itsevaltius ja zemstvo» (»Iskra» n:ot 2 ja 4), joista kirjeen kirjoittajat nähtävästi puhuvat, niin hän huomaa, että nämä kirjoitukset käsittelevät hallituksen suhtautumista »säätybyrokraattisen zemstvon harjoittamaan sävyisään agitaatioon», »vieläpä omistavienkin luokkien omatoimisuuteen». Kirjoituksessa sanotaan, että työläinen ci saa seurata välinpitämättömänä hallituksen taistelua zemstvoa vastaan, ja zemstvomiehiä kehotetaan hylkäämään sävyisät puheet ja sanomaan jyrkät ja lujat sanat silloin, kun vallankumouksellinen sosialidemokratia nousee täydessä mitassaan hallituksen eteen. Tietämätöntä on, minkä suhteen kirjeen kirjoittajat ovat eri mieltä? Luulevatko he, että työläinen »ei ymmärrä» sanoja: »omistavat luokat» ja »säätybyrokraattinen zemstvo»? että zemstvomiesten kannustaminen siirtymään sävyisistä sanoista jyrkkiin on »ideologian yliarvioimista»? Kuvittelevatko he, että työläiset voivat »kartuttaa voimiaan» taistelua varten absolutismia vastaan, jos he eivät ole tietoisia itsevaltiuden suhtautumisesta myös zemstvoon? Kaikki tämä jää niin ikään tuntemattomaksi. Se vain on selvää, että kirjeen kirjoittajilla on sangen hämärä käsitys sosialidemokratian poliittisista tehtävistä. Tämä käy vieläkin selvemmäksi heidän sanoistaan: »Samanlaista on» (so. samoin »luokkavastakohtia hämäävää») »’Iskran’ suhde myös ylioppilasliikkeeseen. » Sen sijaan, että kehotimme työläisiä julkisella mielenosoituksella julistamaan, että oikea väkivallan, säädyttömyyden ja hillittömyyden tyyssija on Venäjän hallitus eivätkä ylioppilaat (»Iskra», n: o 2), meidän olisi nähtävästi pitänyt julkaista järkeilyjä »Rabotšaja Myslin» hengessä! Ja tällaisia ajatuksia esittävät sosialidemokraatit vuoden 1901 syksyllä, helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen, uuden ylioppilasnousun aattona, joka osoittaa, että tälläkin alalla itsevaltiutta vastaan tähdättyjen vastalauseiden »vaistonvaraisuus» menee edelle liikkeen tietoisesta johtamisesta sosialidemokratian taholta. Työläisten vaistonvarainen pyrkimys nousta puolustamaan poliisien ja kasakoiden pieksämiä ylioppilaita menee ohi ja edelle sosialidemokraattisen järjestön tietoisesta toiminnasta!

»Samalla kuitenkin toisissa kirjoituksissaan», jatkavat kirjeen kirjoittajat, »’Iskra’ tuomitsee jyrkästi kaikki kompromissit ja puolustaa esimerkiksi guesdelaisten suvaitsematonta menettelyä. » Me neuvomme henkilöitä, jotka tavallisesti niin itsevarmasti ja kevytmielisesti puhuvat nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevista erimielisyyksistä, etteivät nämä erimielisyydet muka ole oleellisia eivätkä oikeuta kahtiajakoa, miettimään tarkasti näitä sanoja. Voivatko samassa järjestössä toimia menestyksellisesti henkilöt, jotka sanovat, että me olemme tehneet vasta tavattoman vähän selittääksemme, miten vihattu itsevaltius on eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa, ja tutustuttaaksemme työläisiä mitä erilaisimpien väestökerrosten oppositioon itsevaltiutta kohtaan, — ja henkilöt, jotka pitävät sitä »kompromissina», nähtävästi kompromissina »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» -teorian kanssa?

Olemme puhuneet välttämättömyydestä herättää luokkataistelua maaseudulla talonpoikain vapautuksen nelikymmenvuotispäivän yhteydessä (n: o 3)74 ja Witten salaisen muistion aiheuttamasta itsehallinnon ja itsevaltiuden sovittamattomasta vihamielisyydestä (n: o 4)75; me hyökkäsimme maanomistajain ja heitä palvelevan hallituksen maaorjuuspolitiikkaa vastaan uuden lain yhteydessä (n: o 8)76 ja tervehdimme illegaalista zemstvojen edustajakokousta kehottaen zemstvomiehiä siirtymään nöyryyttävistä anomuksista taisteluun (n: o 8); me rohkaisimme ylioppilaita, jotka ovat alkaneet käsittää poliittisen taistelun välttämättömyyden ja ryhtyneet käymään sitä (n: o 3), ja samaan aikaan olemme ruoskineet sitä »pimeää ymmärtämättömyyttä», jota »pelkän ylioppilasliikkeen» kannattajat osoittavat kehottaessaan ylioppilaita olemaan osallistumatta katu-mielenosoituksiin (n: o 3, Moskovan ylioppilaiden toimeenpanevan komitean helmikuun 25. pnä antaman julistuksen johdosta); me paljastimme »Rossija» lehden” liberaalikettujen »mielettömät haaveilut» ja »petollisen ulkokultaisuuden» (n: o 5) ja samalla puhuimme hallituksen santarmilaitoksen riehumisesta, se kun »pani toimeen ajojahdin rauhallisia kirjailijoita, vanhoja professoreja ja tiedemiehiä sekä tunnettuja liberaalisia zemstvomiehiä vastaan» (n: o 5: »Poliisin päällekarkaus kirjallisuuden kimppuun»), me paljastimme, mikä todellinen merkitys on ohjelmalla, joka koskee »hallituksen huolenpitoa työläisten olojen parantamisesta», ja tervehdimme sitä »arvokasta tunnustusta», että »parempi on uudistuksilla ylhäältä käsin ehkäistä niiden vaatiminen alhaalta kuin odotella tätä viimeksi mainittua» (n: o 6); me olemme kannattaneet protestoivia tilastomiehiä (n: o 7) ja moittineet lakonrikkureina esiintyneitä tilastomiehiä (n: o 9). Se, joka pitää tätä taktiikkaa proletariaatin luokkatietoisuuden himmentämisenä ja kompromissina liberalismin kanssa, osoittaa vain siten, ettei hän ymmärrä lainkaan »Credon» ohjelman todellista merkitystä ja noudattaa de facto juuri tätä ohjelmaa, kieltäköön hän sen kuinka kovasti tahansa! Sillä siten hän kiskoo sosialidemokratiaa »taloudelliseen taisteluun isäntiä ja hallitusta vastaan» ja perääntyy liberalismin edessä kieltäytyen tehtävästä puuttua aktiivisesti jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen ja määritellä oma sosialidemokraattinen suhteensa tähän kysymykseen.

f) VIELÄ KERRAN »PANETTELIJOITA», VIELÄ KERRAN »MYSTIFIKAATTOREITA»

Kuten lukija muistanee, nämä herttaiset sanat kuuluvat »Rabotšeje Delolle», joka sillä tavalla vastasi syytökseemme, että se »välillisesti valmistaa maaperää työväenliikkeen muuttamiselle porvarillisen demokratian välikappaleeksi». Yksinkertaisuudessaan »Rabotšeje Delo» päätteli, että tämä syytös ei ole sen enempää kuin polemiikkihyökkäys: nuo ilkeät dogmaatikot ovat muka päättäneet ladella meille kaikenlaisia loukkauksia: mikäpä voisi olla sen epämiellyttävämpää kuin joutua porvarillisen demokratian välikappaleeksi? Niinpä sitten painetaan lihavalla »kumoava peruutus»: »millään peittelemätöntä panettelua» (»Kaksi edustajakokousta», s. 30), »mystifikaatiota» (31), »naamiopeliä» (33). »Rabotšeje Delo» vihoittelee Jupiterin tavoin (vaikka se muistuttaa kovin vähän Jupiteria) nimenomaan siksi, että se on väärässä ja osoittaa hätäisesti haukkumalla, ettei se kykene syventymään vastustajainsa ajatuksenkulkuun. Mutta eihän sitä varten tarvitsisi kovin paljoa ajatella, että ymmärtäisi, miksi kaikkinainen joukkoliikkeen vaistonvaraisuuden kumartaminen ja kaikkinainen sosialidemokraattisen politiikan madaltaminen tradeunionistisen politiikan tasolle on juuri maaperän valmistamista työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian välikappaleeksi. Vaistonvarainen työväenliike kykenee itse omin voimin luomaan (ja kiertämättä luokin) vain tradeunionismia, mutta työväenluokan tradeunionistinen politiikka on juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa. Työväenluokan osallistuminen poliittiseen taisteluun, vieläpä poliittiseen vallankumoukseenkin ei vielä lainkaan tee sen politiikkaa sosialidemokraattiseksi politiikaksi. Vai aikooko »Rabotšeje Delo» kiistää tämän? Aikooko se lopultakin sanoa suoraan ja verukkeitta kaikkien kuullen, miten se ymmärtää kansainvälisen ja Venäjän sosialidemokratian päivänpolttavat kysymykset? — Ei lainkaan, sille ei tule koskaan mieleenkään tehdä mitään sellaista, sillä se pitää tiukasti kiinni menettelytavasta, jota voisi nimittää »eipäs»-menetelmäksi. Minä en ole minä, hevonen ei ole minun, enkä minä ole ajuri. Me emme ole »ekonomisteja», »Rabotšaja Mysl» ei ole »ekonomismia» eikä Venäjällä ole yleensä »ekonomismia». Tämä on erinomaisen sukkela ja »poliitillinen» menettelytapa, jolla on vain se pieni vika, että sitä käyttäviä lehtiä on tapan nimittää lisänimellä »mitä suvaitsette?»78

»Rabotšeje Delosta» näyttää siltä, että yleensä porvarillinen demokratia Venäjällä on »kuvitelma» (»Kaksi edustajakokousta», s. 32) . Onnellisia ihmisiä! Kamelikurjen tavoin he kätkevät päänsä siiven alle ja kuvittelevat, että siten koko ympäristö katoaa olemattomiin. Joukko liberaalisia sanomalehtimiehiä, jotka joka kuukausi kuuluttavat kaikille riemuaan marxilaisuuden hajoamisen ja jopa sen katoamisen johdosta; joukko liberaalisia lehtiä (»S. P. B. Vedomosti»79, »Russkije Vedomosti»80 ja monet muut) kannustaa niitä liberaaleja, jotka levittävät työläisten keskuuteen brentanolaista käsitystä luokkataistelusta81 ja tradeunionistista käsitystä politiikasta; joukko marxilaisuuden arvostelijoita, joiden todelliset pyrkimykset »Credo» on niin hyvin tuonut esille ja joiden kirjalliset tavarat ovat ainoita, jotka saavat vero- ja tullivapaina kiertää Venäjällä; vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpyminen, erikoisesti helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen; kaikki tämä on muka kuvittelua! Kaikella tällä ei muka ole kerrassaan mitään yhteyttä porvarilliseen demokratiaan!

»Rabotšeje Delon» samoin kuin »Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajienkin sietäisi »tarkoin ajatella sitä, miksi keväälliset tapahtumat saivat aikaan sellaisen vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpymisen sen sijaan, että olisivat johtaneet, sosialidemokratian arvovallan ja vaikutuksen voimistumiseen»? — Siksi, kun me emme olleet tehtävien tasolla, työläisjoukkojen aktiivisuus osoittautui olevan korkeammalla kuin meidän aktiivisuutemme, meillä ei ollut käytettävissämme riittävän vaimentuneita vallankumouksellisia johtajia ja organisaattoreita, jotka olisivat tunteneet tarkalleen kaikkien oppositiokerrosten mielialat ja kyenneet astumaan liikkeen johtoon, muuttamaan vaistonvaraisen mielenosoituksen poliittiseksi mielenosoitukseksi, laajentamaan sen poliittista luonnetta jne. Tällaisissa olosuhteissa meidän takapajuisuuttamme tulevat ehdottomasti käyttämään hyväkseen joustavammat ja tarmokkaammat ei-sosialidemokraattiset vallankumoukselliset, ja työläiset, taistelkoot he poliisia ja sotaväkeä vastaan kuinka uhrautuvaisesti ja tarmokkaasti tahansa, esiintykööt he kuinka vallankumouksellisesti tahansa, osoittautuvat vain näitä vallankumouksellisia tukevaksi voimaksi, osoittautuvat porvarillisen demokratian jälkijoukoksi eivätkä sosialidemokraattiseksi etujoukoksi. Katsokaa esimerkiksi Saksan sosialidemokratiaa, jolta meidän »ekonomistimme» haluavat omaksua vain sen heikot puolet. Miksi ainoakaan poliittinen tapahtuma Saksassa ei mene ilman, ettei se voimistaisi jatkuvasti sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusta? Siksi, että sosialidemokratia arvioi tämän tapahtuman aina muita vallankumouksellisemmin, puolustaa ensimmäisenä kaikkia vastalauseita mielivaltaa” vastaan. Se ei tuudittele itseään järkeilyillä, että taloudellinen taistelu sysää työläiset heidän oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen ja että konkreettiset olot sysäävät työväenliikettä kohtalokkaasti vallankumoukselliselle tielle. Se sekaantuu kaikkiin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän aloihin ja kaikkiin kysymyksiin, siihenkin kysymykseen, miksi Vilhelm ei vahvistanut porvarillista edistysmielistä henkilöä kaupungin pääksi (meidän »ekonomistimme» eivät ole vielä ehtineet valistaa saksalaisia, että se on asiallisesti kompromissi liberalismin kanssa!), samoin sellaisiin kysymyksiin kuin lain laatiminen »siveettömiä» teoksia ja kuvituksia vastaan, hallituksen vaikutus professorien valintaan ym. jne. Kaikkialla he ovat kaikkia muita edellä nostattaen poliittista tyytymättömyyttä kaikkien luokkien keskuudessa, ravistellen hereille unisia, kannustaen jälkeenjääviä, antaen kaikinpuolista aineistoa proletariaatin poliittisen tietoisuuden ja poliittisen aktiivisuuden kehittämiseksi. Ja tulos on se, että eturivin poliittista taistelijaa alkavat kunnioittaa jopa tietoiset sosialismin vihollisetkin, ja tärkeä asiapaperi joutuu usein jollakin ihmeellisellä tavalla ei ainoastaan porvarillisista, vaan vieläpä byrokratian piireistä ja hovipiireistäkin »Vorwärtsin» toimitushuoneistoon.

Tässä juuri onkin ratkaisu siihen näennäiseen »ristiriitaan», joka menee niin paljon yli »Rabotšeje Delon» ymmärryksen, että se vain luo katseensa korkeuksiin ja huutaa: »naamiopeliä»! Ajatelkaahan tosiaankin: me, »Rabotšeje Delo», asetamme ensi sijalle työväen joukkoliikkeen (ja painatamme sen lihavilla kirjakkeilla!), me varoitamme kaikkia ja jokaista vaistonvaraisen aineksen aliarvioimisesta, me haluamme antaa itse, itse, itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, me haluamme olla edelleenkin kiinteässä ja elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun! Mutta meille sanotaan, että me valmistamme maaperää työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian välikappaleeksi. Ja kuka sitä puhuu? Ihmiset, jotka menevät »kompromissiin» liberalismin kanssa sekaantuen jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen (miten suurta ymmärtämättömyyttä, ei käsitetä »elimellistä yhteyttä proletariaatin taisteluun»!) ja kiinnittävät niin suurta huomiota ylioppilaisiin ja vieläpä (voi kauhistus!) zemstvomiehiin! Ihmiset, jotka yleensä haluavat omistaa voimistaan suuremman prosenttimäärän (kuin »ekonomistit») toiminnalle ei-proletaaristen väestöluokkien keskuudessa! Eikö tämä ole »naamiopeliä»??

Voi »Rabotšeje Delo» parkaa! Jaksaakohan se koskaan ajatella niin pitkälle, että pystyisi ratkaisemaan tämä: konstikkaan arvoituksen?















Kappale neljä

Ekonomistien näertely ja vallankumouksellisten järjestö



Edellä käsittelemämme »Rabotšeje Delon» väitteet, että taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva poliittisen agitaation keino, että meidän tehtävämme nykyään on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne jne., osoittavat ei ainoastaan poliittisten, vaan myös organisatoristen tehtäviemme ahdasta käsittämistä. »Taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» ei lainkaan vaadi — ja sen vuoksi tällaisen taistelun pohjalla ei voikaan kehittyä— yleisvenäläistä keskitettyä järjestöä, joka yhdistäisi yhteen yleiseen hyökkäykseen kaikki ja kaikenlaiset poliittisen opposition, vastalauseiden ja suuttumuksen ilmaukset, järjestöä, joka muodostuisi ammattivallankumouksellisista ja jota johtaisivat koko kansan todelliset poliittiset johtajat. Se onkin ymmärrettävää. Jokaisen laitoksen järjestöllinen luonne riippuu luonnollisesti ja väistämättömästi sen toiminnan sisällöstä. Siksi »Rabotšeje Delo» noilla edellä käsitellyillä väitteillään pyhittää ja laillistaa ei ainoastaan suppean poliittisen toiminnan, vaan myös suppean organisatorisen työn. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa se on sellainen lehti, jonka tietoisuus antaa peräksi vaistonvaraisuuden edessä. Mutta niiden järjestömuotojen kumartaminen, joihin liike vaistonvaraisesti hakeutuu, se, ettei käsitetä, miten suppeaa ja alkeellista on meidän organisatorinen työmme, minkälaisia »näpertelijöitä» me vielä olemme tällä tärkeällä alalla, se, ettei tätä käsitetä, on liikkeemme todellista sairautta, sanon minä. Tämä ei ole raihnauden tautia, vaan kasvun tautia, se on itsestään selvää. Mutta juuri nykyään, kun vaistonvaraisen suuttumuksen aalto painaa meidät suorastaan alleen liikkeen johtajina ja organisaattoreina, on erikoisen välttämätöntä mitä leppymättömin taistelu kaikenlaista takapajuisuuden puolustelua vastaan, kaikenlaista ahdasmielisyyden laillistamista vastaan tässä suhteessa, on erikoisen välttämätöntä herättää jokaisessa, joka osallistuu käytännölliseen työhön tai vasta hankkiutuu käymään siihen käsiksi, tyytymättömyyttä meillä vallitsevaan näpertelyyn ja horjumatonta tahtoa vapautua siitä.

a) MITÄ ON NÄPERTELY?

Yritämme vastata tähän kysymykseen kuvaamalla lyhyesti vuosien 1894—1901 tyypillisen sosialidemokraattisen kerhon toimintaa. Olemme jo maininneet tämän kauden opiskelevan nuorison yleisestä viehättymisestä marxilaisuuteen. Tämä viehättyminen ei tietenkään kohdistunut yksistään marxilaisuuteen eikä niinkään paljon marxilaisuuteen teoriana kuin vastauksena kysymykseen: »mitä on tehtävä?» kuin kutsuna lähteä sotaretkelle vihollista vastaan. Ja uudet soturit lähtivät sotaretkelle hämmästyttävän alkeellisin varustein ja valmennuksin. Hyvin useissa tapauksissa ei ollut juuri minkäänlaisia varusteita eikä kerrassaan minkäänlaista valmennusta. Sotaan lähdettiin aivan kuin talonpojat aurankurjesta siepaten vain nuijan käteen. Ylioppilaiden kerho ottaa yhteyden työläisiin ja käy työhön käsiksi ilman minkäänlaista yhteyttä liikkeen vanhoihin toimihenkilöihin, ilman minkäänlaista yhteyttä muilla paikkakunnilla tai edes kaupungin muissa osissa (tai toisissa oppilaitoksissa) toimiviin kerhoihin, ilman minkäänlaista vallankumouksellisen toiminnan eri puolien järjestämistä ilman minkäänlaista vähänkään pitemmäksi ajaksi laadittua järjestelmällistä toimintasuunnitelmaa. Kerho kehittää vähitellen propagandan ja agitaation yhä laajemmaksi, saavuttaa pelkällä esiintymisellään aika laajojen työläispiirien kannatuksen ja myös kannatusta sivistyneistöpiirien erään osan taholta, jotka hankkivat varoja ja luovuttavat »Komitean» käytettäväksi yhä uusia nuorisoryhmiä. Komitean (tai taisteluliiton) tenhovoima kasvaa, sen toiminnan vauhti voimistuu ja se laajentaa tätä toimintaansa aivan vaistonvaraisesti: samat henkilöt, jotka vuosi tai muutama kuukausi sitten esiintyivät ylioppilaiden kerhoissa ja ratkaisivat kysymystä: »minne on mentävä?», jotka ottivat ja pitivät yllä yhteyksiä työläisiin, valmistivat ja julkaisivat lentolehtisiä, ottavat yhteyksiä muihin vallankumouksellisten ryhmiin, hankkivat kirjallisuutta, ryhtyvät järjestämään paikallisen lehden julkaisemista, alkavat puhua mielenosoituksen järjestämisestä, siirtyvät vihdoin avoimiin sotatoimiin (ja tällaisena avoimena sotatoimena saattaa olla asianhaaroista riippuen sekä ensimmäinen agitaatiolehtinen, sanomalehden ensimmäinen numero että ensimmäinen mielenosoitus). Ja tavallisesti nämä toimet johtavat jo heti! alussa pikaiseen ja täydelliseen romahdukseen. Pikaiseen ja täydelliseen juuri siksi, että nämä sotatoimet eivät olleet pitkäaikaista ja sitkeää taistelua varten laaditun johdonmukaisen, etukäteen harkitun ja laaditun suunnitelman tulosta, vaan yksinkertaisesti perinteellisesti harjoitetun kerhotyön vaistonvaraista kasvua; siksi, että poliisi luonnollisesti tunsi melkein aina kaikki paikallisen liikkeen päähenkilöt, jotka olivat tehneet itsensä »tunnetuiksi» jo yliopiston penkeillä, ja odotteli vain sopivinta hetkeä ratsian toimeenpanemista varten antaen tahallaan kerhon kasvaa riittävästi ja kehittää toimintaansa saadakseen siten kouraantuntuvan corpus delictin ja jättäen tahallaan aina muutamia sen tuntemia henkilöitä »siemeneksi» (niin kuin kuuluu ammattisana, jota, mikäli tiedän, käyttävät sekä meikäläiset että santarmit). Tällaista sotaa ei voida olla vertaamatta nuijilla aseistettujen talonpoikaispartioiden sotaretkeen nykyaikaista sotaväkeä vastaan. Täytyy vain ihmetellä liikkeen elinvoimaisuutta, liikkeen, joka laajeni, kasvoi ja saavutti voittoja tuosta taistelijoiden täydellisestä valmentumattomuudesta huolimatta. Tosin historialliselta näkökannalta katsoen varusteiden alkeellisuus oli alussa ei ainoastaan kiertämätöntä, vaan jopa aiheutettuakin eräänä laajojen soturi-joukkojen mukaan saamisen ehtona. Mutta heti kun alkoivat vakavat sotatoimet (ja ne alkoivat asiallisesti jo v. 1896 kesäkauden lakoista), meidän sotilasjärjestömme puutteellisuudet alkoivat tuntua yhä kipeämmin. Hallitus, jouduttuaan ensi alussa hämmingin valtaan ja tehtyään joukon virheitä (esim. vetoomus yhteiskuntapiireille sosialistien ilkitöiden kuvauksineen tai työläisten karkottamiset pääkaupungeista maaseudun teollisuuskeskuksiin), mukautui pian uusiin taisteluoloihin ja kykeni soluttamaan asianvaatimille paikoille omat mitä täydellisimmin aseistetut provokaattori-, urkkija- ja santarmijoukkonsa. Pogromit alkoivat toistua niin tiheästi, kohdistua niin suureen henkilömäärään, pyyhkäistä paikalliset kerhot niin tyhjiksi, että työläisjoukot menettivät kirjaimellisesti kaikki johtajansa, liike sai tavattoman harppauksellisen luonteen, eikä voitu saada aikaan kerrassaan minkäänlaista toiminnan periytyvyyttä ja yhtäjaksoisuutta. Paikallisten toimihenkilöiden tavaton hajanaisuus, kerhojen kokoonpanon satunnaisuus, kouluuntumattomuus ja ahdas näköpiiri teoreettisten, poliittisten ja organisatoristen kysymysten alalla olivat kiertämätön tulos kuvatuista oloista. Asia on mennyt niin pitkälle, että maltittomuutemme ja puutteellisen illegaalisuutemme vuoksi työläisissä alkaa eräillä seuduilla herätä epäluottamusta intelligenssiä kohtaan ja he alkavat karttaa sitä: intellektuellit toimivat liian harkitsemattomasti ja aiheuttavat vain paloja! sanovat he.

Sen, että kaikki ajattelevat sosialidemokraatit ovat alkaneet lopultakin tajuta tämän näpertelyn taudiksi, tietää jokainen, joka tuntee vähänkään liikettämme. Ja ettei sitä tuntematon lukija luulisi, että me keinotekoisesti »rakentelemme» liikkeelle erikoista vaihetta tai erikoista tautia, viittaamme jo aikaisemmin mainittuun todistajaan. Älköön meitä moitittako liian pitkän lainauksen takia.

»Kun asteittainen siirtyminen laajempaan käytännölliseen toimintaan», kirjoittaa B—v »Rabotšeje Delon» 6. numerossa, »siirtyminen, joka on suoranaisesti riippuvainen yleisestä siirtymiskaudesta, jota Venäjän työväenliike nykyisin elää, on luonteenomainen piirre... niin Venäjän työväenvallankumouksen yleisessä mekanismissa on vielä toinen yhtä mielenkiintoinen piirre. Tarkoitamme sitä yleistä toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutetta , mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä. Työväenliikkeen yleisesti vilkastuessa, työläisjoukkojen yleisesti kehittyessä, lakkojen yhä lisääntyessä, työläisten käydessä yhä avoimempaa joukkotaistelua. joka lisää hallituksen harjoittamaa vainoa, vangitsemisia, karkotuksia ja maanpakolaisuutta, tämä kyvykkäiden vallankumouksellisten voimien puute käy yhä tuntuvammaksi eikä se voi tietenkään olla vaikuttamatta, liikkeen syvyyteen ja yleiseen luonteeseen. Monet lakot käydään ilman vallankumouksellisten järjestöjen voimakasta ja välitöntä vaikutusta... tuntuu agitaatiolehtisten ja illegaalisen kirjallisuuden puute... työläiskerhot jäävät ilman agitaattoreita... Samaan aikaan on havaittavissa alituista rahavarojen puutetta. Sanalla sanoen työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä. Toimivien vallankumouksellisten joukko osoittautuu liian vähäiseksi voidakseen keskittää käsiinsä vaikutuksen koko liikehtivään työläisjoukkoon ja saadakseen kaikki liikehtimiset edes näyttämään johdonmukaisilta ja järjestyneiltä... Erillisiä kerhoja ja erillisiä vallankumouksellisia ei ole koottu, ei ole liitetty yhteen, ne eivät, muodosta yhtenäistä, voimakasta ja kurinalaista järjestöä suunnitelmallisesti kehitettyine, osineen... » Ja huomautettuaan, että uusien kerhojen viipymätön ilmestyminen hajotettujen tilalle »todistaa vain liikkeen elinvoimaisuutta... mutta ei vielä osoita, että on olemassa riittävä määrä täysin kelvollisia vallankumouksellisia toimihenkilöitä», kirjoittaja tekee johtopäätöksen: »Pietarilaisten vallankumouksellisten käytännöllinen valmentumattomuus ilmenee myös heidän työnsä tuloksissa. Viimeiset oikeusjutut, erikoisesti Itsevapautusryhmän ja Työn Taistelu Pääomaa Vastaan -ryhmän82 jutut, ovat osoittaneet selvästi, että nuori agitaattori, joka ei tunne seikkaperäisesti työoloja eikä siis myöskään agitaatioehtoja kyseessä olevassa tehtaassa, joka ei tunne maanalaisen” toiminnan periaatteita ja on omaksunut» (onkohan vaan omaksunut?) »ainoastaan sosialidemokratian yleiset katsantokannat, voi toimia vain 4, 5, 6 kuukautta. Sitten seuraa vangitseminen. jonka tuloksena on usein se, että koko järjestö tai ainakin osa l siitä hävitetään. Herää kysymys, onko ryhmän menestyksellinen ja tuloksellinen toiminta mahdollista, jos tämän ryhmän olemassaolon aika lasketaan kuukausissa? Ilmeistä on, ettei olemassa olevien järjestöjen puutteita voida laskea kokonaisuudessaan ylimenokaudesta johtuviksi... ilmeistä on, että toimivien järjestöjen jäsenistön lukumäärällisellä ja, mikä tärkeintä, laadullisella puolella on tässä tärkeä merkitys, ja sosialidemokraattiemme ensimmäisenä tehtävänä... tulee olla järjestöjen todellinen yhteenliittäminen ja samalla jäsenten tarkka valikointi. »

b) NÄPERTELY JA EKONOMISMI

Nyt meidän tulee viivähtää kysymyksessä, joka on varmaankin tullut jo jokaisen lukijan mieleen. Voidaanko tämä näpertely, joka on koko liikkeelle ominainen kasvun tauti, asettaa yhteyteen »ekonomismin» kanssa, joka on yksi virtaus Venäjän sosialidemokratiassa? Mielestämme voidaan. Käytännöllinen valmentumattomuus ja taitamattomuus organisatorisessa työssä on todella meille kaikille yhteistä, siinä luvussa myös niille, jotka ovat aivan alusta pitäen olleet horjumattomasti vallankumouksellisen marxilaisuuden kannalla. Ja valmentumattomuudesta sellaisenaan ei kukaan tietenkään voisi syyttääkään käytännönmiehiä. Mutta valmentumattomuuden lisäksi »näpertely»-käsitteeseen kuuluu vielä jotain muutakin: yleensä koko vallankumouksellisen toiminnan suppeus, se, ettei ymmärretä, että tämän suppean toiminnan pohjalla ei voikaan muodostua hyvää vallankumouksellisten järjestöä, ja vihdoin - ja tämä on tärkeintä — yritykset puolustella tätä suppeutta ja julistaa se erikoiseksi »teoriaksi», so. kumartaa vaiston-varaisuutta tälläkin alalla. Heti kun tällaisia yrityksiä ilmaantui, kävi jo selväksi, että näpertely on yhteydessä »ekonomismiin» ja että me emme voi vapautua organisatorisen toimintamme suppeudesta, ellemme vapaudu »ekonomismista» yleensä (so. sekä marxilaisuuden teorian, sosialidemokratian merkityksen että sen poliittisten tehtävien ahtaasta käsittämisestä). Ja näitä yrityksiä on esiintynyt kahdella suunnalla. Eräät ovat alkaneet puhua: työläisjoukot eivät ole vielä itse esittäneet sellaisia laajakantoisia ja poliittisia taistelutehtäviä, joita vallankumoukselliset niille »tyrkyttävät», niiden täytyy vielä taistella lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, käydä »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan» (tätä joukkoliikkeen »voimien mukaista» taistelua vastaa luonnollisesti myös kaikkein heikoimminkin vaimentuneen nuorison »voimien mukainen» järjestö). Toiset, jotka ovat kaukana kaikenlaisesta »asteellisuudesta», ovat alkaneet puhua: »poliittisen vallankumouksen suorittaminen» on mahdollista ja välttämätöntä, mutta sitä varten ei ole minkäänlaista tarvetta muodostaa lujaa vallankumouksellisten järjestöä, joka kasvattaisi proletariaattia horjumattoman ja sitkeän taistelun avulla; riittää, kun kaikki tartumme »voimien mukaiseen» ja meille jo tuttuun nuijaan. Puhuaksemme ilman vertauskuvia — että järjestäisimme suurlakon ; tai että kiihdyttäisimme työväenliikkeen »velttoa» kulkua »eksitaatio-terrorin» avulla. Nämä molemmat suunnat, sekä opportunistit että »vallankumouksen kannattajat», antautuvat vallitsevan näpertelyn edessä, eivät usko, että siitä vapautuminen on mahdollista, eivät ymmärrä meidän ensimmäistä ja pakottavinta käytännöllistä tehtäväämme: luoda sellainen vallankumouksellisten järjestö, joka kykenee turvaamaan poliittisen taistelun tarmokkuuden, kestävyyden ja sen periytyvyyden.

Esitimme äsken B—vin sanat: »työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä». Tällä »läheltä seuranneen tarkkailijan arvokkaalla lausunnolla» (»Rabotšeje Delon» toimituksen lausunto B—vin kirjoituksesta) on meille kaksinkertainen arvo. Se osoittaa, että olimme oikeassa, kun katsoimme Venäjän sosialidemokratian nykyisen kriisin perussyyksi johtajien (»ideologien», vallankumouksellisten, sosialidemokraattien) jälkeenjäämisen joukkojen vaistonvaraisesta noususta. Se osoittaa, että kaikki »ekonomistisen» kirjeen (»Iskra», n: o 12) kirjoittajien, B. Kritševskin ja Martynovin, järkeilyt vaistonvaraisen aineksen ja harmaan jokapäiväisen taistelun merkityksen väheksymisen vaarasta, prosessi-taktiikasta ym., ovat nimenomaan näpertelyn ylistelyä ja puolustamista. Nämä ihmiset, jotka eivät voi lausua sanaa »teoreetikko» ylenkatseellisesti irvistämättä ja nimittävät »elämäntunnoksi» polvistumistaan arkiseen elämään valmentumattomuuden ja kehittymättömyyden edessä, eivät todellisuudessa ymmärrä mitä välttämättömimpiä käytännöllisiä tehtäviämme. Jälkeen jääneille he huutavat: astukaa yhtä jalkaa! älkää menkö edelle! Ihmisille, joilta puuttuu tarmoa ja aloitekykyä organisaatiotyössä, joilta puuttuu »suunnitelmia» laajaa ja rohkeaa toiminnan järjestämistä varten, he huutavat »prosessi-taktiikasta»! Meidän perussyntinämme on poliittisten ja organisatoristen tehtäviemme madaltaminen jokapäiväisen taloudellisen taistelun lähimpien, »kouraantuntuvien», »konkreettisten» intressien mukaiseksi, mutta meille vain veisataan: itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne! Vielä kerran: tämä on aivan samanlaista »elämäntuntoa» kuin sekin, jota osoitti kansaneepoksen sankari, joka huusi hautaussaattueen nähdessään»: »enemmän vain teille sellaista kantamista!»

Muistakaahan, miten verrattoman, todella »narkissosmaisen»83 ylimielisesti nämä älyniekat opettivat Plehanovia: »työläiskerhoille yleensä (sic!) ovat ylivoimaisia poliittiset tehtävät tämän sanan todellisessa, käytännöllisessä mielessä, so. poliittisten vaatimusten puolesta käytävän tarkoituksenmukaisen ja menestyksellisen käytännön taistelun mielessä» (»’Rabotšeje Delon’ toimituksen vastaus», s. 24). Kerhoilla ja kerhoilla on ero, hyvät herrat! »Näpertelijäin» kerholle poliittiset tehtävät ovat tietenkin ylivoimaisia niin kauan, kunnes nämä näpertelijät käsittävät työnsä näpertelyksi ja vapautuvat siitä. Jos nämä näpertelijät lisäksi vielä ovat ihastuneet näpertelyynsä, jos he kirjoittavat sanan »käytännöllinen» ehdottomasti kursiivilla ja kuvittelevat, että käytännöllisyys vaatii omien tehtävien madaltamista joukkojen takapajuisimpien kerrosten käsityskyvyn tasolle, niin silloin nämä näpertelijät ovat tietenkin toivottomia, ja poliittiset tehtävät ovat todella heille yleensä ylivoimaisia. Mutta sellaisten johtajakykyjen kuin Aleksejevin ja Myškinin, Halturinin ja Željabovin kerholle ovat voimien mukaisia poliittiset tehtävät aivan tämän sanan varsinaisessa, käytännöllisessä mielessä, ne ovat voimien mukaisia juuri siksi ja sikäli, mikäli heidän tuliset puheensa löytävät vastakaikua vaistonvaraisesti heräävissä joukoissa, mikäli vallankumouksellinen luokka tukee ja kannattaa tarmokkaasti heidän kuohuvaa tarmoaan. Plehanov oli tuhannesti oikeassa, kun hän ei tyytynyt vain viittaamaan tähän vallankumoukselliseen luokkaan ja vain todistamaan sen vaistonvaraista heräämistä välttämättömäksi ja kiertämättömäksi, vaan asetti jopa »työläiskerhoillekin» ylevän ja suuren poliittisen tehtävän. Mutta te viittaatte sen jälkeen syntyneeseen joukkoliikkeeseen madaltaaksenne tätä tehtävää, rajoittaaksenne »työläiskerhojen» toiminnan tarmoa ja vauhdikkuutta. Mitä muuta tämä on kuin näpertelijän mieltymystä näpertelyynsä? Te kerskailette käytännöllisyydellänne, mutta ette huomaa sitä jokaiselle venäläiselle käytännönmiehelle tunnettua tosiasiaa, miten suuria ihmeitä vallankumouksen hyväksi voi saada aikaan ei ainoastaan kerhon, vaan vieläpä yksityisen henkilönkin tarmokkuus. Vai luuletteko te, ettei meidän liikkeessämme voi olla sellaisia johtajakykyjä kuin oli 70-luvulla? Miksi se niin olisi? Siksikö, että olemme heikosti vaimentuneita? Mutta mehän valmennamme ja tulemme valmentamaan itseämme ja meistä tulee vaimentuneita! Tosin »isäntiä ja hallitusta vastaan käytävän taloudellisen taistelun» seisovassa vedessä on onnettomuudeksemme muodostunut hometta, on ilmaantunut ihmisiä, jotka lankeavat polvilleen ja rukoilevat vaistonvaraisuutta tarkkaillen hartaina Venäjän proletariaatin »takamusta» (Plehanovin sanontaa käyttääksemme). Mutta me kykenemme vapautumaan tästä homeesta. Juuri nykyään Venäjän vallankumoustaistelija, todella vallankumouksellisen teorian johtamana ja todella vallankumoukselliseen ja vaistonvaraisesti heräävään luokkaan nojautuen, voi vihdoinkin — vihdoinkin! — ojentua täyteen mittaansa ja päästää valloilleen koko väkevät sankarinvoimansa. Sitä varten tarvitaan vain, että kaikkinaiset poliittisten tehtäviemme madaltamisyritykset ja organisatorisen työmme vauhdikkuuden kaventamisyritykset saisivat osakseen pilkkaa ja ylenkatsetta lukuisten käytännönmiesten ja sellaisten vieläkin lukuisampien henkilöiden keskuudessa, jotka ovat jo koulunpenkiltä asti unelmoineet käytännöllisestä toiminnasta. Ja me pääsemme siihen, siitä voitte olla varmoja, hyvät herrat!

Artikkelissani »Mistä on alettava?» minä kirjoitin »Rabotšeje Deloa» vastaan: »Jotain erikoista kysymystä koskevaa agitaatiotaktiikkaa, puoluejärjestön jonkin osakysymyksen läpiviemiseksi tarkoitettua taktiikkaa voidaan muuttaa 24 tunnin kuluessa, mutta mielipidettään siitä, onko yleensä, aina ja ehdottomasti tarpeen taistelujärjestö ja poliittinen agitaatio joukkojen keskuudessa, eivät voi muuttaa 24 tunnissa eivätkä edes 24 kuukaudessa muut kuin kaikkia vakaumuksia vailla olevat ihmiset. » »Rabotšeje Delo» vastaa: »Tällä ’Iskran’ ainoalla asiallisuutta tavoittelevalla syytöksellä ei ole mitään pohjaa. ’Rabotšeje Delon’ lukijat tietavat hyvin, että ’Iskran’ ilmestymistä odottamatta me emme ole aivan alusta alkaen ainoastaan kehottaneet ryhtymään poliittiseen agitaatioon... » (ja sanoneet samalla, ettei työläiskerhoille »eikä edes työväen joukkoliikkeellekään voida asettaa ensimmäiseksi poliittiseksi tehtäväksi absolutismin kukistamista», vaan ainoastaan taistelu lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, ja että »lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille käsitettäviksi yhden tai äärimmäisessä tapauksessa ainakin muutaman lakon jälkeen»)... »vaan olemme myös toimittaneet julkaisujemme kautta Venäjällä työskenteleville tovereille ulkomailta ainoaa, sosialidemokraattista poliittista agitaatioaineistoa... » (ja tässä ainutlaatuisessa aineistossa sovellutitte mitä laajimmin vain taloudellisen taistelun pohjalta harjoitettua poliittista agitaatiota ja vieläpä päädyitte lopulta siihen, että tämä typistetty agitaatio on »kaikkein laajimmin soveltuvaa». Ettekö te, hyvät herrat, huomaa sitä, että teidän todistelunne, juuri todistaakin »Iskran» ilmaantumisen välttämättömäksi — kun ainoa aineisto on sellaista — ja välttämättömäksi »Iskran» taistelun »Rabotšeje Deloa» vastaan?)... »Toisaalta meidän julkaisutoimintamme asiallisesti valmisteli puolueemme taktillista yhtenäisyyttä... » (sen vakaumuksenko yhtenäisyyttä, että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvun prosessi? Arvokasta yhtenäisyyttä!)... »ja siten myös ’taistelujärjestön’ mahdollisuutta, jonka luomiseksi Liitto on tehnyt yleensä kaiken sen, mitä ulkomainen järjestö tehdä voi» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 15). Turhaan yritätte selviytyä asiasta kieroilulla! Sitä, että olette tehneet kaiken, mikä on ollut teille mahdollista, en ole koskaan edes aikonutkaan kieltää. Olen väittänyt ja väitän edelleenkin, että lyhytnäköinen ajatuskykynne typistää »mahdollisuuksienne» puitteita. Naurettavaa on edes puhuakaan »taistelujärjestöstä», joka käy taistelua »lähimpien poliittisten vaatimusten» Puolesta tai »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan».

Mutta jos lukija haluaa nähdä oikeita »ekonomistisen» näpertelyyn mieltymisen helmiä, niin hänen on tietenkin käännyttävä eklektisestä ja häilyvästä »Rabotšeje Delosta» Johdonmukaisen ja päättäväisen »Rabotšaja Myslin» puoleen. »Nyt pari sanaa varsinaisesta niin sanotusta vallankumouksellisesta sivistyneistöstä», kirjoitti R. M. »Erillisliitteessä», s. 13, »se on totta kyllä osoittanut moneen kertaan käytännössä olevansa täysin valmis ’ryhtymään ratkaisevaan otteluun tsarismia vastaan’. Onnettomuus on vain siinä, että valtiollisen poliisin julmasti vainoamana meidän vallankumouksellinen sivistyneistömme on käsittänyt taistelun tätä valtiollista poliisia vastaan poliittiseksi taisteluksi itsevaltiutta vastaan. Sen vuoksi sille on tähän saakka jäänytkin selvittämättömäksi kysymys, ’mistä saada voimia itsevaltiudenvastaista taistelua varten?’. »

Eikö tämä vaistonvaraisen liikkeen ihailijan (ihailijan huonossa mielessä) suurellisen ylenkatseellinen suhtautuminen poliisinvastaiseen taisteluun olekin verratonta? Hän on valmis puolustelemaan taitamattomuuttamme maanalaisen toiminnan alalla sillä, että joukkoliikkeen ollessa vaistonvaraista meille ei itse asiassa olekaan tärkeää taistelu valtiollista poliisia vastaan!! Mutta kysymys vallankumouksellisten järjestöjemme puutteellisuuksista on muodostunut kaikilla niin kipeäksi, että vain ani harvat kirjoittavat nimensä tämän pöyristyttävän johtopäätöksen alle, Mutta jos esimerkiksi Martynov ei kirjoita nimeään sen alle, niin vain siksi, ettei hän kykene ajattelemaan tai hänellä ei ole rohkeutta ajatella väitteitään loppuun asti. Todellakin, vaatiiko sellainen »tehtävä» kuin kouraan tuntuvia tuloksia lupaavien konkreettisten vaatimusten esittäminen joukkojen taholta mitään erikoista huolenpitoa vallankumouksellisten lujan ja keskitetyn taistelujärjestön luomisesta? eikö tätä »tehtävää» täytä sellainenkin joukko, joka ei lainkaan »taistele valtiollista poliisia vastaan»? Enemmänkin”: olisiko tämä tehtävä toteutettavissa, elleivät sitä ryhtyisi täyttämään harvalukuisten johtajien lisäksi myös sellaiset työläiset (niiden valtaenemmistö), jotka eivät lainkaan kykene »taistelemaan valtiollista poliisia vastaan»? Tällaiset työläiset, suurten joukkojen keskitason ihmiset, kykenevät osoittamaan tavattoman suurta tarmokkuutta ja uhrautuvaisuutta lakossa, katutaistelussa poliisia ja sotaväkeä vastaan, kykenevät (ja vain he yksin kykenevät) ratkaisemaan koko liikkeemme lopputuloksen, mutta juuri taistelu valtiollista poliisia vastaan vaatii erikoisia kykyjä, vaatii ammattivallankumouksellisia. Ja meidän on huolehdittava paitsi siitä, että joukot »esittäisivät» konkreettisia vaatimuksia, myös siitä, että työläisten joukot nostaisivat yhä suuremmassa määrin esiin tällaisia ammattivallankumouksellisia. Täten olemme tulleet kysymykseen, joka koskee ammattivallankumouksellisten järjestön ja puhtaasti työväenliikkeen välistä suhdetta. Tähän kysymykseen, jota on vähän käsitelty kirjallisuudessa, me, »poliitikot», olemme kiinnittäneet suurta huomiota keskusteluissamme ja väittelyissämme enemmän tai vähemmän »ekonomismiin» kallistuvien tovereitten kanssa. Sitä kannattaa pysähtyä tarkastelemaan erikoisesti. Mutta sitä ennen esitämme lopuksi vielä erään lainauksen sen väitteemme valaisemiseksi, että näpertely on yhteydessä »ekonomismiin».

»Työn Vapautus -ryhmä», kirjoitti hra N. N. »Vastauksessaan»84, »vaatii suoranaista taistelua hallitusta vastaan punnitsematta sitä, missä on aineellinen voima sitä taistelua varten, osoittamatta, mitä teitä sen pitää käydä». Ja alleviivattuaan viimeiset sanat kirjoittaja tekee sanaan »teitä» seuraavan huomautuksen; »Tätä seikkaa ei voida selittää konspiraatiotarkoitusperillä, sillä ohjelmassa ei ole puhe salaliitosta, vaan joukkoliikkeestä. Joukothan eivät voi kulkea salaisia teitä. Onko salainen lakko mahdollinen? Onko salainen mielenosoitus ja anomuskamppailu mahdollinen?» (»Vademecum, » s. 59). Kirjoittaja pääsi jo aivan lähelle sekä tätä »aineellista voimaa» (lakkojen ja mielenosoitusten järjestäjät) että taistelun »teitä», mutta sitten meni kuitenkin neuvottomaksi ja hämilleen, sillä hän »kumartaa» joukkoliikettä, so. pitää sitä jonain sellaisena, mikä vapauttaa meidät aktiivisuudestamme, vallankumouksellisesta aktiivisuudesta, eikä minään sellaisena, minkä tulee rohkaista ja kannustaa vallankumouksellista aktiivisuuttamme. Salainen lakko on mahdoton siihen osallistuvien ja siihen välittömästi kosketuksissa olevien henkilöiden kannalta. Mutta Venäjän työläisten suurille joukoille tämä lakko voi jäädä (ja useimmiten jääkin) »salaiseksi», sillä hallitus pitää huolen siitä, että kaikkinainen kanssakäyminen lakkolaisten kanssa katkaistaan, se pitää huolen siitä, että kaikenlainen tietojen levittäminen lakosta tehdään mahdottomaksi. Ja tässä tarvitaan jo erikoista »taistelua valtiollista poliisia vastaan», taistelua, jota ei milloinkaan voi käydä aktiivisesti niin suuri joukko kuin lakkoihin osallistuu. Tätä taistelua pitää Järjestää »kaikkien taiteen sääntöjen mukaan» niiden henkilöiden, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa. Tämän taistelun järjestäminen ei ole käynyt vähemmän tarpeelliseksi sen takia, että liikkeeseen tulevat vaistonvaraisesti mukaan suuret joukot. Päinvastoin järjestelytyö käy sen vuoksi vieläkin tarpeellisemmaksi, sillä me. sosialistit, emme täyttäisi suoranaisia velvollisuuksiamme joukkoja kohtaan, jos emme kykenisi estämään poliisia tekemästä salaiseksi (ja toisinaan emme itsekin valmistelisi salassa) jokaista lakkoa ja jokaista mielenosoitusta. Ja sen me kykenemme tekemään juuri sen vuoksi, että vaistonvaraisesti heräävät joukot tulevat myös nostamaan keskuudestaan yhä enemmän »ammattivallankumouksellisia» (jos emme vain ala kaikin tavoin kehotella työläisiä polkemaan paikallaan).

c) TYÖLÄISTEN JÄRJESTÖ JA VALLANKUMOUKSELLISTEN JÄRJESTÖ

Jos käsite »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» korvaa sosialidemokraatilla käsitettä poliittinen taistelu, on luonnollista olettaa, että käsite »työläisten järjestö» tulee korvaamaan hänellä enemmän tai vähemmän täydellisesti käsitettä »vallankumouksellisten järjestö». J a sellaista todellakin tapahtuu, niin että puhuessamme järjestöstä, me puhummekin aivan eri kieltä. Muistan esimerkiksi aivan kuin eilisen päivän keskusteluni erään melko johdonmukaisen »ekonomistin» kanssa, jota en sattunut aikaisemmin tuntemaan. 85 Keskustelimme kirjasesta »Kuka suorittaa poliittisen vallankumouksen?» ja olimme pian samaa mieltä siitä, että sen peruspuutteellisuutena on järjestökysymyksen sivuuttaminen ihan ilman huomiotta. Me kuvittelimme jo olevamme solidaarisia toistemme kanssa — mutta... keskustelu jatkui edelleen ja osoittautuikin, että puhumme eri asioista. Keskustelukumppanini syytti kirjoittajaa lakkorahastojen, keskinäisavun yhdistysten yms. sivuuttamisesta huomiotta, minä taas tarkoitin vallankumouksellisten järjestöä, joka tarvitaan poliittisen vallankumouksen »täytäntöönpanemista» varten. Ja heti kun tämä erimielisyys tuli ilmi, en muistaakseni voinut enää olla samaa mieltä tämän »ekonomistin» kanssa kerrassaan missään periaatteellisessa kysymyksessä!

Mikä oli erimielisyyksiemme syynä? Juuri se, että »ekonomistit» luisuvat alinomaa sosialidemokratismista tradeunionismiin sekä organisatoristen että poliittisten tehtävien alalla. Sosialidemokratian poliittinen taistelu on paljon laajempaa ja monimutkaisempaa kuin työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan. Aivan samoin myös (ja siitä johtuen) vallankumouksellisen sosialidemokraattisen puolueen järjestön täytyy välttämättä olla toisenluontoinen kuin työläisten järjestön sellaista taistelua varten. Työläisten järjestön täytyy olla ensiksikin ammatillinen; toiseksi sen täytyy olla mahdollisimman laaja; kolmanneksi sen täytyy olla mahdollisimman vähän salainen (puhun tässä ja etempänä pitäen tietenkin silmällä vain itsevaltiudellista Venäjää). Vallankumouksellisten järjestöön sitä vastoin täytyy kuulua ennen kaikkea ja pääasiallisesti sellaisia henkilöitä, joiden ammattina on vallankumouksellinen toiminta (siksi puhunkin vallankumouksellisten järjestöstä tarkoittaen vallankumouksellisia sosialidemokraatteja). Tämän tunnusmerkin tieltä, joka on tällaisen järjestön jäsenille yhteinen, pitää hävitä tyyten kaikkinaisen työläisten ja intellektuellien välisen eroavuuden, näiden eri ammattien välisestä eroavuudesta puhumattakaan. Tämän järjestön täytyy olla mahdollisimman salainen eikä kovin laaja. Pysähtykäämme tarkastelemaan näitä kolmea eroavuutta.

Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, on ammatillisen ja poliittisen järjestön eroavuus aivan selvä, samoin kuin eroavuus trade unionien ja sosialidemokratian välilläkin. Sosialidemokratian suhteet trade unioneihin saavat eri maissa tietenkin kiertämättä erilaisia muotoja historiallisista, juridisista ja muista ehdoista riippuen, ne voivat olla enemmän tai vähemmän kiinteitä, mutkallisia jne. (mielestämme niiden pitäisi olla mahdollisimman kiinteitä ja mahdollisimman mutkattomia), mutta ammattiliittojärjestön ja sosialidemokraattisen puolueen järjestön samuudesta vapaissa maissa ei ole puhettakaan. Venäjällä sen sijaan itsevaltiuden sorto näyttää ensi katsaukselta hävittävän kaiken eroavuuden sosialidemokraattisen järjestön ja työväenliiton väliltä, sillä kaikenlaiset työväenliitot ja kaikenlaiset kerhot ovat kiellettyjä, sillä työläisten taloudellisen taistelun pääasiallinen ilmenemismuoto ja keino — lakko — on yleensä kriminaalinen (toisinaan jopa poliittinenkin!) rikos. Täten meillä vallitsevat olosuhteet toisaalta »sysäävät» taloudellista taistelua käyviä työläisiä voimakkaasti poliittisten kysymysten eteen ja toisaalta ne »sysäävät» sosialidemokraatteja sekoittamaan tradeunionismin ja sosialidemokratismin toisiinsa (ja Kritševskimme, Martynovimme ja kumpp. puhuessaan innokkaasti tuosta ensimmäisen lajin »sysäämisestä» eivät huomaa toisen lajin »sysäämistä»). Tosiaankin, kuvitelkaapa henkilöitä, jotka ovat 99 sadasosaltaan kiinni »taloudellisessa taistelussa isäntiä ja hallitusta vastaan». Eräät heistä eivät joudu kertaakaan koko toimintakautenaan (4—6 kuukautta) törmäämään vallankumouksellisten monimutkaisemman järjestön välttämättömyyttä koskevaan kysymykseen; toiset ehkä »törmäävät» verrattain laajalti levinneeseen bernsteiniläiseen kirjallisuuteen, josta ammentavat vakaumuksen, että »harmaan jokapäiväisen taistelun edistyminen» on erikoisen tärkeä. Vihdoin kolmannet saattavat ehkä innostua viekoittelevaan ajatukseen antaa maailmalle uusi näyte »kiinteästä ja elimellisestä yhteydestä proletariaatin taisteluun», ammatillisen ja sosialidemokraattisen liikkeen välisestä yhteydestä. Tällaiset henkilöt saattavat järkeillä, että mitä myöhemmin maa astuu kapitalismin ja siis myös työväenliikkeen areenalle, sitä laajemmin sosialistit voivat ottaa osaa ammatilliseen liikkeeseen ja antaa sille tukeaan, sitä vähemmän voi ja tulee olla ei-sosialidemokraattisia ammattiliittoja. Tähän saakka tuollainen järkeily on aivan oikea, mutta onnettomuus on siinä, että he menevät vielä pitemmälle ja haaveilevat sosialidemokratismin ja tradeunionismin täydellisestä yhteensulautumisesta. Me näemme heti »Pietarin Taisteluliiton Sääntöjen» perusteella, miten vahingollisesti nämä haaveet heijastuvat järjestösuunnitelmissamme.

Taloudellista taistelua varten tarkoitettujen työväenjärjestöjen täytyy olla ammatillisia järjestöjä. Jokaisen työläissosialidemokraatin tulee mahdollisuuksien mukaan au taa niitä ja toimia aktiivisesti näissä järjestöissä. Se on oikein. Mutta ei ole lainkaan etujemme mukaista vaatia että »ammattikunta»-liittojen jäseninä voisivat olla vain sosialidemokraatit: se supistaisi vaikutuksemme laajuutta joukkojen keskuudessa. Osallistukoon ammattikuntaliittoon jokainen työläinen, joka käsittää yhdistymisen välttämättömäksi taisteltaessa isäntiä ja hallitusta vastaan. Ammattikuntaliittojen varsinainen tarkoitusperä ei olisi saavutettavissa, elleivät ne yhdistäisi kaikkia, jotka kykenevät nousemaan edes tälle alkeelliselle käsitystasolle, elleivät nämä ammattikuntaliitot olisi hyvin laajoja järjestöjä. mitä laajempia nämä järjestöt ovat, sitä laajempaa tulee olemaan myös meidän vaikutuksemme niihin, vaikutuksemme, joka ei ilmene ainoastaan taloudellisen taistelun »vaistonvaraisena» kehittymisenä, vaan myös siten, että liiton sosialistiset jäsenet vaikuttavat välittömästi ja tietoisesti tovereihinsa. Mutta järjestöjen ollessa jäsenmäärältään suuria ne eivät voi olla ehdottoman salaisia (tämä vaatii paljon suurempaa valmennusta kuin on välttämätöntä taloudelliseen taisteluun osallistumiseksi). Miten on sovitettavissa se ristiriitaisuus, että niiden on oltava jäsenmäärältään suuria ja ehdottoman salaisia? Miten voidaan päästä siihen, että ammattikuntajärjestöt olisivat mahdollisimman vähän salaisia? Sitä varten on olemassa yleensä puhuen vain kaksi tietä: joko ammattikuntaliittojen legalisoiminen (mikä on eräissä maissa edeltänyt sosialististen ja poliittisten liittojen legalisoimista) taikka järjestön säilyttäminen salaisena, mutta niin »vapaana», niin epämääräisenä muodoltaan, niin lose, kuten saksalaiset sanovat, että salaisuus supistuisi jäsenjoukoille melkein olemattomiin.

Ei-sosialististen ja ei-poliittisten työväenliittojen legalisoiminen Venäjällä on jo alkanut, eikä voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että nopeasti kasvavan sosialidemokraattisen työväenliikkeemme jokainen askel tulee lisäämään ja edistämään näitä legalisoimisyrityksiä, yrityksiä, jotka ovat lähtöisin pääasiallisesti vallitsevan järjestelmän kannattajien taholta, mutta osaksi myös itse työläisten ja liberaalisen intelligenssin taholta. Legalisoimisen lipun ovat jo nostaneet Vasiljevit ja Zubatovit, sitä ovat jo luvanneet edistää ja edistäneet hrat Ozerovit ja Wormsit, työläisten keskuudessa on jo uuden virtauksen seuraajia. Emmekä me voi olla tästä lähtien ottamatta lukuun tätä virtausta. Millä tavalla se on otettava lukuun, siitä sosialidemokraattien keskuudessa voi tuskin olla kahta mielipidettä. Velvollisuutemme on paljastaa järkähtämättä Zubatovien ja Vasiljevien, santarmien ja pappien kaikkinainen osallistuminen tähän virtaukseen ja selittää työläisille näiden osallistujien todelliset aikeet. Velvollisuutemme on paljastaa myös kaikenlaiset sovittelun ja »sopusoinnun» sävelet, joita tulee kajahtamaan liberaalisten toimihenkilöiden puheissa avoimissa työväen kokouksissa, saman tekevää, soittavatko he tuota säveltä siinä vilpittömässä vakaumuksessa, että luokkien rauhallinen yhteistoiminta on toivottavaa, vai sen vuoksi, että haluavat päästä palveluksia tekemällä esivallan suosioon, vai yksinkertaisesti taitamattomuudessaan. Ja vihdoin velvollisuutemme on varoittaa työläisiä siitä ansasta; jonka poliisi heille usein asettaa urkkien näissä avoimissa kokouksissa ja sallituissa yhdistyksissä »kuumaveri-ihmisiä», yrittäen näiden legaalisten järjestöjen kautta soluttaa provokaattoreita myös illegaalisiin järjestöihin. Mutta kaiken tämän tekeminen ei lainkaan merkitse sen unohtamista, että työväenliikkeen legalisoiminen hyödyttää loppujen lopuksi juuri meitä eikä suinkaan Zubatoveja. Päinvastoin juuri paljastustoiminnallamme me erotammekin nisut ohdakkeista. Olemme jo osoittaneet, mitä ovat ohdakkeet. Nisua on yhä laajempien ja kaikkein takapajuisimpien työläiskerrosten huomion kiinnittäminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin, sitä on meidän, vallankumouksellisten, vapautuminen sellaisista tehtävistä, jotka ovat oikeastaan legaalisia (legaalisten kirjojen levittäminen, keskinäinen avunanto jne. ) ja joiden kehittäminen tulee ehdottomasti antamaan meille yhä enemmän aineistoa agitaatiota varten. Tässä mielessä me voimme ia meidän tulee sanoa Zubatoveille ja Ozeroveille: ahkeroikaa, herrat, ahkeroikaa! Sikäli kuin te asettelette työläisille ansoja (suoranaisen provokaation mielessä tai siinä mielessä, että työläisiä turmellaan »rehellisesti» »struvelaisuudella»86), me kyllä pidämme huolen siitä, että teidät paljastetaan. Sikäli kuin te otatte todella askelen eteenpäin — vaikkapa vain »arasti luovien», mutta kuitenkin askelen eteenpäin —, me sanomme: olkaa hyvä! Todellisena askelena eteenpäin voi olla vain todellinen, vaikkapa pienoinenkin työläisten liikkuma-alan laajentaminen. Ja kaikkinainen tällainen laajentaminen hyödyttää meitä ja jouduttaa sellaisten legaalisten yhdistysten ilmestymistä, joissa eivät provokaattorit pyydystele sosialisteja, vaan sosialistit hankkivat itselleen kannattajia. Sanalla sanoen tehtävämme on nyt taistella ohdakkeita vastaan. Meidän asiamme ei ole nisujen kasvattaminen kukkaruukuissa. Kitkemällä ohdakkeet me puhdistamme maaperän nisun siementen mahdollista itämistä varten. Ja sillä aikaa, kun Afanasi Ivanytšit ja Pulheria Ivanovnat87 harjoittavat ruukkukasviviljelystä, meidän on valmistettava elonleikkaajia, jotka pystyisivät sekä niittämään tämänpäiväiset ohdakkeet että leikkaamaan huomispäivän vehnän.

Siis legalisoimisen kautta me emme voi ratkaista kysymystä mahdollisimman vähän salaisen ja mahdollisimman laajan ammatillisen järjestön hiomisesta (mutta olisimme hyvin iloisia, jos Zubatovit ja Ozerovit avaisivat meille edes osittaisen mahdollisuuden tällaista ratkaisua varten, _ sen vuoksi meidän tulee taistella mahdollisimman tarmokkaasti heitä vastaan!). Jää vielä salaisten ammatillisten järjestöjen tie, ja meidän on annettava kaikkinaista apua niille työläisille, jotka jo lähtevät tälle tielle (kuten aivan varmasti tiedämme). Ammatilliset järjestöt voivat tuoda ei vain valtavaa hyötyä taloudellisen taistelun kehittämisiä lujittamistyössä, vaan myös tulla sangen tärkeiksi poliittisen agitaation ja vallankumouksellisen järjestön avustajiksi. Tämän tuloksen saavuttamiseksi, alkavan ammatillisen liikkeen suuntaamiseksi sosialidemokratialle toivottavaan uomaan on välttämätöntä ennen kaikkea tehdä itselleen selväksi, miten tolkuton on se järjestösuunnitelma, jonka kimpussa pietarilaiset »ekonomistit» ovat touhunneet jo melkein viisi vuotta. Tämä suunnitelma on esitetty sekä »Työläiskassan säännöissä» heinäkuussa 1897 (»Listok ’Rabotnika’», nro 9—10, s. 46, »Rabotšaja Myslin» 1. numerosta”) että »Työläisten liittojärjestön säännöissä» lokakuussa 1900 (erikoislehtinen, joka julkaistiin Pietarissa ja josta on mainittu »Iskran» 1. numerossa). Molempien sääntöjen peruspuutteena on yksityiskohtainen muotojen säätäminen laajalle työväenjärjestölle ja vallankumouksellisten järjestön sekoittaminen siihen. Ottakaamme jälkimmäiset säännöt, jotka ovat täydellisemmät. Niiden runko muodostuu viidestäkymmenestä kahdesta pykälästä: 3 pykälässä selitetään »työläiskerhojen» rakennetta, asiain-hoidon järjestystä ja toimintapiiriä, kerhojen, joita järjestetään jokaisessa tehtaassa (»enintään 10 henkeä») ja jotka valitsevat »keskus- (tehdas-) ryhmät». »Keskusryhmä», sanotaan 2. §:ssä, »seuraa kaikkea, mitä tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä. » »Keskusryhmä tekee kuukausittain kaikille maksajille tilityksen kassan tilasta» (17. §) jne. 10 pykälää on omistettu »piirijärjestölle» ja 19 perin monimutkaiselle »Työläisjärjestön komitean» ja Pietarin Taisteluliiton komitean» yhteenpunoutumalle (valitut henkilöt jokaisesta piiristä ja »toimeenpanevista ryhmistä» — »propagandistiryhmistä, joiden tehtävänä on yllä yhteyttä maaseutuun, ulkomaihin, hoitaa varastoja, kustannustoimintaa, kassaa»).

Sosialidemokratia - työläisten taloudellisen taistelun »toimeenpanevia ryhmiä»! Vaikea olisi enää havainnollisemmin esittää sitä, miten »ekonomistin» ajatus luisuu sosialidemokratismista tradeunionismiin, miten vieras hänelle on kaikkinainen sellainen käsitys, että sosialidemokraatin on ennen kaikkea ajateltava proletariaatin koko vapaustaistelua johtamaan kykenevien vallankumouksellisten järjestöä. Kun puhutaan »työväenluokan poliittisesta vapauttamisesta», taistelusta »tsaristista mielivaltaa» vastaan - ja samalla kirjoitetaan tällaisia järjestösääntöjä, niin se merkitsee, ettei ole kerrassaan minkäänlaista käsitystä sosialidemokratian todellisista poliittisista tehtävistä. Ainoakaan noista puolestasadasta pykälästä ei osoita vähimmässäkään määrin sen seikan käsittämistä, että joukkojen keskuudessa on harjoitettava mitä laajinta poliittista agitaatiota, joka valaisee Venäjän absolutismin kaikkia puolia, Venäjän eri yhteiskuntaluokkien kaikkia piirteitä. Tällaisten sääntöjen pohjalla on mahdotonta toteuttaa ei ainoastaan poliittisia, vaan yksinpä tradeunionistisiakin päämääriä, sillä ne vaativat järjestäytymistä ammateittain, mistä säännöissä ei edes mainitakaan.

Mutta kaikkein kuvaavinta lienee kuitenkin koko tämän »systeemin» tavaton kankeus, »systeemin», joka yrittää sitoa jokaisen erillisen tehtaan ja »komitean» toisiinsa vakituisilla yhdentyyppisten ja naurettavan yksityiskohtaisten sääntöjen siteillä kolmiasteisen vaalijärjestelmän pohjalla. »Ekonomismin» ahtaan näköpiirin painamana ajatus kohdistuu tässä yksityiskohtiin, joista haiskahtaa virastokankeudelta ja -muodollisuudelta. Todellisuudessa kolmea neljäsosaa näistä pykälistä ei tietenkään koskaan sovelleta, mutta santarmeille sen sijaan tällainen »salainen» järjestö keskusryhmineen jokaisessa tehtaassa tekee helpommaksi ennen kuulumattoman suurten palojen järjestämisen. Puolalaiset toverit ovat jo eläneet läpi liikkeen sellaisen vaiheen, jolloin kaikki olivat viehättyneet laajaan työväen-kassojen perustamiseen, mutta huomattuaan, että siten he toimittavat vain santarmeille runsasta satoa, he luopuivat hyvin pian tästä ajatuksesta. Jos haluamme laajoja työväenjärjestöjä emmekä halua laajoja paloja, jos emme halua tuottaa mielihyvää santarmeille, niin meidän on pyrittävä siihen, ettei näillä järjestöillä olisi mitään virallisia muotoja. — Onko niiden toiminta silloin mahdollista? — Katsokaapa noita tehtäviä: »... seurata kaikkea, mitä tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä» (sääntöjen 2. §). Pitääkö tälle ehdottomasti antaa virallinen muoto? Eiköhän sitä voida suorittaa vielä paremmin illegaalisiin lehtiin lähetettävillä kirjoituksilla ilman minkäänlaista erikoisten ryhmien muodostamista sitä varten? »... Johtaa työläisten taistelua heidän asemansa parantamiseksi tehtaassa» (sääntöjen 3. §). Taaskaan ei ole mitään syytä antaa sille virallista muotoa. Sen, minkälaisia vaatimuksia työläiset haluavat asettaa, jokainen vähänkin järkevä agitaattori saa tietää tarkoin yksinkertaisesta keskustelusta, ja saatuaan sen tietää hän kykenee välittämään sen jo suppealle eikä laajalle vallankumouksellisten järjestölle tarpeen vaatiman lehtisen toimittamista varten. »... Järjestää kassa... kantaen jäsenmaksua 2 kop. ruplalta» (9. §) ja selostaa sitten kuukausittain kaikille kassan tilaa (17. §), erottaa jäsenet, jotka eivät suorita maksuja (10. §) jne. Sehän on poliisille suorastaan paratiisi, sillä ei mikään ole sen helpompaa kuin soluttautua tähän »tehtaan keskuskassan» salajärjestöön, takavarikoida rahat ja siepata kiinni kaikki parhaat henkilöt. Eikö olisi yksinkertaisempaa laskea liikkeelle tietyn (hyvin suppean ja hyvin salaisen) järjestön leimalla varustettuja kopeekan tai kahden kopeekan merkkejä taikka ilman minkäänlaisia merkkejä panna toimeen keräyksiä, joista illegaalinen lehti sitten julkaisee tilityksen sovitulla tunnussanalla? Saavutetaan sama päämäärä, mutta santarmien on silloin sata kertaa vaikeampaa päästä lankoihin käsiksi.

Voisin jatkaa edelleen tätä sääntöjen erittelyä esimerkkien perusteella, mutta mielestäni edellä sanottukin jo riittää. Pieni, kiinteästi yhteenliittynyt luotettavimpien, kokeneimpien ja karaistuneimpien työläisten ydinryhmä, Jolla on luottamusmiehet kaikissa tärkeimmissä piireissä ia joka on mitä salaisimman maanalaisen toiminnan kaikkien sääntöjen mukaisesti yhteydessä vallankumouksellisten järjestöön, voi joukkojen mitä laajimmalla myötävaikutuksella ja ilman mitään kiinteitä muotoja täyttää aivan hyvin kaikki ammatilliselle järjestölle kuuluvat tehtävät ja sitä paitsi täyttää ne juuri siten kuin on toivottavaa sosialidemokratialle. Vain tällä tavalla voidaankin saada aikaan sosialidemokraattisen ammatillisen liikkeen lujittuminen ja kehittyminen kaikkien santarmien uhallakin.

Minulle esitetään vastaväite: järjestöä, joka on siinä määrin lose , ettei sille ole lainkaan annettu mitään muotoa, ettei siinä ole edes mitään oikeita ja rekisteröityjä jäseniäkään, ei voida nimittää järjestöksikään. — Mahdollisesti. En minä aja takaa nimeä. Mutta tämä »järjestö ilman jäseniä» tekee kyllä kaiken mitä tarvitaan ja turvaa heti alusta lähtien meidän tulevien trade unioniemme lujan yhteyden sosialismiin. Mutta se, joka haluaa absolutismin oloissa työläisten laajaa järjestöä vaaleineen, tilivelvollisuuksineen, yleisine äänestyksineen ym. ym., on yksinkertaisesti auttamaton utopisti.

Tästä seuraa yksinkertainen opetus: jos me aloitamme siitä, että panemme vankasti jaloilleen lujan vallankumouksellisten järjestön, me pystymme saamaan kestäväksi liikkeen kokonaisuudessaan, toteuttamaan sekä sosialidemokraattiset että varsinaiset tradeunionistiset tarkoitusperät. Mutta jos rae aloitamme muka joukoille »sopivimmasta» laajasta työväenjärjestöstä (mutta joka asiallisesti on sopivin santarmeille ja tekee vallankumouksellisten jahtaamisen poliiseille mahdollisimman helpoksi), niin emme kykene saavuttamaan kumpaisiakaan tarkoitusperiä, emme vapaudu näpertelystä ja aina hajalle lyötyinä vain teemme pirstoutuneisuutemme takia zubatovilais- ja ozerovilaistyyppiset trade unionit joukoille sopivimmiksi.

Minkälaisia tämän vallankumouksellisten järjestön tehtävien oikeastaan täytyy olla? — Siitä puhumme heti yksityiskohtaisesti. Mutta ensiksi käsittelemme vielä terroristimme erästä sangen tyypillistä järkeilyä, terroristimme, joka taaskin osoittautuu (surkea on hänen kohtalonsa!) »ekonomistin» lähimmäksi naapuriksi. Työläisiä varten julkaistussa aikakauslehdessä »Svoboda» (n: o 1) on kirjoitus: »Organisaatio», jonka kirjoittaja haluaa puolustaa hänelle tuttuja ivanovo-voznesenskilaisia »ekonomisti»-työläisiä.

»Huonosti ovat asiat», kirjoittaa hän, »kun joukot ovat vaiti, kehittymättömiä, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä. Todellakin: kun ylioppilaat matkustavat yliopistokaupungista juhlien ajaksi tai kesäksi kotiinsa, työväen toimintakin pysähtyy. Voiko tällainen, syrjästä käsin eteenpäin sysättävä työväenliike olla mikään todellinen voima? Mitä vielä... Se ei ole oppinut vielä kävelemään omin jaloin ia sitä talutetaan valjaissa. Ja niin on kaikessa: kun ylioppilaat matkustivat pois, niin tuli pysähdys; kun kermakerroksesta kaapattiin kaikkein kyvykkäimmät, maito happani; ’Komitea’ vangittiin, taas on hiljaista, kunnes uusi muodostetaan; eikä ole vielä tiettyä, minkälainen siitä tulee, ehkä aivan toisenlainen kuin entinen: se puhui yhtä, tämä kokonaan toista. Katoaa yhteys eilis- ja huomispäivän väliltä, menneen kokemus ei koidu opiksi tulevalle. Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei ole juuria syvässä, joukkojen keskuudessa, että työtä ei tee sata tyhmyriä, vaan kymmenkunta älyniekkaa. Kymmenkunta hauki voi aina pyydystää kitaansa, mutta kun järjestö käsittää joukot, kun kaikki lähtee joukoista, kenenkään ponnistelut eivät kykene saattamaan asiaa hunningolle» (s. 63).

Tosiseikat on kuvattu oikein. Kuva näpertelystämme ei ole hullumpi. Mutta johtopäätökset ovat »Rabotšaja Myslin» arvon mukaisia sekä tolkuttomuutensa että poliittisen tahdittomuutensa puolesta. Se on järjettömyyden huippu, sillä kirjoittaja sekoittaa liikkeen »syvässä» olevia »juuria» koskevan filosofisen ja yhteiskuntahistoriallisen kysymyksen teknillis-organisatorista laatua olevaan kysymykseen, siihen, miten on parasta taistella santarmeja vastaan. Se on poliittisen tahdittomuuden huippu, sillä sen sijaan, että vetoaisi huonoista johtajista hyviin johtajiin, kirjoittaja vetoaa johtajista yleensä »joukkoon». Tämä on samanlainen yritys vetää meitä taaksepäin järjestöllisessä suhteessa kuin poliittisessa suhteessa meitä kiskoo taaksepäin ajatus eksitaatio-terrorin asettamisesta poliittisen agitaation tilalle. Tunnen todellakin suoranaista embarras de richesses , kun en tiedä, mistä oikein aloittaisin tämän »Svobodan» meille tarjoaman sekasotkun selvittämisen. Havainnollisuuden vuoksi yritän aloittaa eräästä esimerkistä. Ottakaamme saksalaiset. Luullakseni te ette ryhdy kiistämään sitä, että heillä järjestö käsittää joukot, kaikki lähtee joukoista ja työväenliike on oppinut kävelemään omilla jaloillaan? Mutta miten suuressa arvossa tämä miljoona-joukko osaakaan siitä huolimatta pitää »kymmenkuntaa» koeteltua poliittista johtajaansa, miten lujasti se pitääkään kiinni heistä! Valtiopäivillä vihollispuolueiden edustajat ovat usein härnänneet sosialisteja: »on siinäkin demokraatteja! teillä liike on vain sanoissa työväenliikettä, mutta itse teoissa esiintyy aina vain yksi ja sama johtajien sakki. Aina vain sama Bebel, sama Liebknecht vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Nuo teidän muka työläisten valitsemat edustajannehan ovat vakinaisempia kuin keisarin nimittämät virkamiehet!» Mutta saksalaiset ovat vain hymähtäneet ylenkatseellisesti näille demagogisille yrityksille asettaa »joukot» »johtajien» vastakohdaksi, lietsoa edellä mainituissa huonoja ja turhamaisia vaistoja, riistää liikkeeltä sen lujuus ja kestävyys horjuttamalla joukkojen luottamusta »kymmenkuntaan älyniekkaan». Saksalaisilla on poliittinen ajattelu jo kyllin pitkälle kehittynyt, karttunut riittävästi poliittista kokemusta, jotta he ymmärtävät, että ilman »kymmenkuntaa» kyvykästä (ja kykyjä ei synny sadoittain), koeteltua, ammattiinsa vaimentunutta ja pitkäaikaisen koulutuksen opettamaa, hyvin toisiaan ymmärtävää johtajaa ei nykyajan yhteiskunnassa voi olla ainoankaan luokan järkkymätöntä taistelua. Saksalaiset ovat nähneet omassa keskuudessaankin demagogeja, jotka ovat imarrelleet »satoja tyhmyreitä», nostaneet heidät »kymmenkunnan älyniekan» yläpuolelle, ovat imarrelleet joukkojen »känsäistä kouraa», kiihottaneet niitä (kuten Most tai Hasselmann) harkitsemattomiin »vallankumouksellisiin» tekoihin ja kylväneet epäluottamusta lujia ja horjumattomia johtajia kohtaan. Saksalainen sosialismi onkin kasvanut ja lujittunut niin suuresti vain sen ansiosta, että se on käynyt horjumatonta ja leppymätöntä taistelua kaikkia ja kaikenlaisia demagogisia aineksia vastaan sosialismin sisällä. Mutta meidän neropattimme julistavat Ivanuškan tapaan syvämielisesti: »se on paha asia, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä», julistavat sitä aikana, jolloin koko Venäjän sosialidemokratiaa vaivaavan kriisin syynä on se, että vaistonvaraisesti heräävillä joukoilla ei ole riittävästi kouliintuneita, kehittyneitä ja kokeneita johtajia.

»Ylioppilaista muodostuva komitea ei kelpaa, se on epävarma. » — Se on aivan oikein. Mutta tästä seuraa johtopäätös, että tarvitaan ammattivallankumouksellisista muodostuva komitea, jolloin on aivan saman tekevää ylioppilasko vai työläinen kykenee kehittymään ammattivallankumoukselliseksi. Mutta te teette sellaisen johtopäätöksen, että ei pidä sysätä syrjästä käsin työväenliikettä eteenpäin! Poliittisen naiiviutenne vuoksi te ette edes huomaa pelaavanne siten »ekonomistiemme» ja näpertelymme pussiin. Sallikaa kysyä, missä ylioppilaittemme taholta on ilmennyt tuota työläistemme »eteenpäin sysäämistä»? Yksinomaan siinä, että ylioppilas on tuonut työläisille niitä poliittisen tiedon murusia, joita hänellä oli, niitä sosialististen aatteiden murusia, joita hänelle oli varissut (sillä nykyajan ylioppilaan pääasiallinen henkinen ravinto, legaalinen marxilaisuus, ei ole voinutkaan antaa hänelle muuta kuin aakkosia, muuta kuin murusia). Tämän tapaista »eteenpäin sysäämistä syrjästä käsin» ei liikkeessämme ole ollut liian paljon, vaan päinvastoin liian vähän, äärimmäisen vähän, ihan hävettävän vähän, sillä me olemme liian paljon kiehuneet omassa liemessämme, kumartaneet liian orjamaisesti alkeellista »työläisten taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Tämän tapaista »eteenpäin sysäämistä» on meidän, ammattivallankumouksellisten, harjoitettava sata kertaa enemmän ja me tulemme sitä harjoittamaan. Ja juuri siksi, että te valitsette sellaisen iljettävän sanan kuin »sysääminen syrjästä käsin», joka herättää työläisessä (ainakin sellaisessa työläisessä, joka on yhtä heikosti kehittynyt kuin tekin) pakostakin epäluottamusta kaikkia niitä kohtaan, jotka tuovat hänelle syrjästä käsin poliittista tietoa ja vallankumouksellista kokemusta, sanan, joka herättää hänessä vaistomaista halua nousta vastustamaan kaikkia tällaisia henkilöitä, juuri siksi te osoittaudutte demagogiksi, ja demagogit ovat työväenluokan pahimpia vihollisia.

Niin, niin! Älkää kiirehtikö nostamaan melua polemiikkini »epätoverillisten otteiden» vuoksi! En ajattelekaan epäillä teidän tarkoitustenne vilpittömyyttä, sanoin jo, että demagogiksi voi tulla myös yksistään poliittisen naiiviuden vuoksi. Mutta osoitin, että te olette vajonnut demagogiaan. Enkä väsy koskaan toistamaan, että demagogit ovat työväenluokan pahimpia vihollisia. Pahimpia nimenomaan siksi, että he lietsovat joukoissa huonoja vaistoja, että kehittymättömien työläisten on mahdotonta tuntea näitä vihollisia, jotka esiintyvät ja toisinaan esiintyvät vilpittömästikin heidän ystävinään. Pahimpia siksi, että hajaannuksen ja horjunnan kaudella, jolloin liikkeemme piirteet ovat vasta muodostumassa, mikään ei ole sen helpompaa kuin demagogian avulla vietellä mukaansa joukot, jotka tulevat sitten vasta mitä karvaimpien koettelemusten kautta vakuuttuneiksi erehdyksestään. Juuri sen vuoksi Venäjän nykyajan sosialidemokraatin päiväntunnuksena tulee olla päättävä taistelu sekä demagogiaan vajoavaa »Svobodaa» että demagogiaan vajoavaa »Rabotšeje Deloa» vastaan (josta tulee tuonnempana vielä yksityiskohtaisesti puhe ).

»Kymmenkunta älyniekkaa on helpompi pyydystää kuin sata tyhmyriä. » Tämä suurenmoinen totuus (jonka esittämisestä teille osoittavat aina suosiotaan sata tyhmyriä) näyttää itsestään selvältä vain siksi, että käsittelyn kulussa te olette hypännyt kysymyksestä toiseen. Te aloitte puhua ja puhutte edelleenkin »komitean» pyydystämisestä, »järjestön» pyydystämisestä, mutta nyt olette hypännyt kysymykseen liikkeen »syvässä olevien juurien» pyydystämisestä. Tietenkin liikettämme on mahdotonta saada kiinni vain siksi, että sillä on syvässä satoja tuhansia juuria, mutta eihän kysymys ole lainkaan siitä. »Syvässä olevien juurien» mielessä meitä ei voida »pyydystää» nytkään, vaikka olemme näpertelijöitä, ja silti me kaikki valitamme emmekä voi olla valittamatta »järjestöjen» pyydystämistä, mikä rikkoo liikkeen kaiken periytyvyyden. Mutta kun te kerran asetatte kysymyksen järjestöjen pyydystämisestä ettekä poikkea siitä syrjään, niin sanon teille, että kymmenkunta älyniekkaa on paljon vaikeampi pyydystää kuin sata tyhmyriä. Ja tätä väitettä tulen puolustamaan, vaikka te kuinka usuttaisitte joukkoja kimppuuni syyttäen minua »antidemokratismista» yms. »Älyniekoilla» organisaatiosuhteessa täytyy ymmärtää vain ammattivallankumouksellisia, kuten olen jo monesti sanonut, saman tekevää, kehittyvätkö nämä ylioppilaista vai työläisistä. Ja nyt väitän: 1) että ei mikään vallankumouksellinen liike voi olla vankkaa ilman kestävää, periytyvyyden säilyttävää johtajien järjestöä; 2) että mitä laajempi on vaistonvaraisesti taisteluun mukaan tuleva joukko, joka muodostaa liikkeen perustan ja osallistuu siihen, sitä pakottavampi on sellaisen järjestön tarve ja sitä lujempi täytyy tämän järjestön olla (sillä muutoin kaikenlaisten demagogien olisi sitä helpompaa saada joukkojen kehittymättömät kerrokset mukaansa); 3) että sellaisen järjestön täytyy muodostua pääasiallisesti henkilöistä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa; 4) että mitä pienemmäksi me itsevaltiuden maassa supistamme sellaisen järjestön jäsenmäärän, aina niin pitkälle, että siihen osallistuu vain sellaisia jäseniä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa ja ovat saaneet ammattivalmennuksen taidossa taistella valtiollista poliisia vastaan, sitä vaikeampaa on sellaisen järjestön »pyydystäminen», ja 5) — sitä laajemmaksi tulee niiden sekä työväenluokkaan että muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden joukko, joilla on mahdollisuus osallistua liikkeeseen ja toimia siinä aktiivisesti.

Kehotan »ekonomistejamme», terroristejamme ja »ekonomistiterroristejamme” kumoamaan nämä väittämät, joista ryhdyn nyt käsittelemään kahta viimeksi mainittua. »Kymmenkunnan älyniekan» ja »sadan tyhmyrin» pyydystämisen helppoutta koskeva kysymys on oikeastaan sama kuin se edellä erittelemämme kysymys, onko joukkojärjestö mahdollinen oloissa, jolloin vaaditaan äärimmäistä salaisuutta. Laajaa järjestöä me emme voi koskaan saada niin salaiseksi, ja ilman sitä ei voi olla puhettakaan sitkeästä ja jatkuvuutensa säilyttävästä taistelusta hallitusta vastaan. Ja kaikkien salaisten tehtävien keskittäminen mahdollisimman harvalukuisten ammattivallankumouksellisten käsiin ei lainkaan merkitse, että he tulevat »ajattelemaan kaikkien puolesta», etteivät joukot tule ottamaan toimeliaasti osaa liikkeeseen. Päinvastoin joukot tulevat nostamaan näitä ammattivallankumouksellisia yhä suuremmassa määrin, sillä joukot tulevat silloin tietämään, että muutamien ylioppilaiden ja taloudellista taistelua käyvien työläisten kokoontuminen ei riitä »komitean» muodostamista varten, vaan että pitää vuosikausia kehittää itsestään ammattivallankumouksellista, eivätkä joukot tule »ajattelemaan» yksistään näpertelyä, vaan nimenomaan tällaista kehittämistä. Järjestön salaisten tehtävien keskittäminen ei lainkaan merkitse liikkeen kaikkien tehtävien keskittämistä. Mitä laajimpien joukkojen aktiivinen osallistuminen illegaaliseen kirjallisuuteen ei vähene, vaan Lisääntyy kymmenkertaisesti sen tuloksena, että »kymmenkunta» ammattivallankumouksellista keskittää käsiinsä tämän alan salaiset tehtävät. Näin ja vain näin me pääsemme siihen, että illegaalisen kirjallisuuden lukeminen, sen avustaminen ja osaksi vieläpä sen levittäminenkin lakkaavat melkein kokonaan olemasta salaisia asioita, sillä poliisi käsittää pian järjettömiksi ja mahdottomiksi pitkät oikeudelliset ja hallinnolliset käsittelyt tuhantisin painoksin levitettyjen painotuotteiden jokaisen eri kappaleen johdosta. Eikä tämä koske ainoastaan lehdistöä, vaan myös kaikkia liikkeen tehtäviä aina mielenosoituksia myöten. Joukkojen mitä aktiivisin ja laajin osallistuminen niihin ei lainkaan kärsi, vaan päinvastoin voittaa paljon siitä, että »kymmenkunta» koeteltua vallankumouksellista, jotka ovat kouliintuneet ammattiinsa yhtä hyvin kuin poliisimmekin, keskittää käsiinsä kaikki työn salaiset puolet, lentolehtisten valmistamisen, yleispiirteisen suunnitelman laatimisen, johtajaryhmän määräämisen jokaiseen kaupunkipiiriin, jokaiseen tehdaskortteliin, jokaiseen oppilaitokseen jne. (tiedän, että minulle tehdään vastaväite katsomusteni »epädemokraattisuuden» vuoksi, mutta tähän vallan typerään väitteeseen vastaan yksityiskohtaisesti tuonnempana). Kaikkein salaisimpien tehtävien keskittämisellä vallankumouksellisten järjestö ei heikennä, vaan tekee laajemmaksi ja sisältörikkaammaksi monien muiden järjestöjen toiminnan, järjestöjen, jotka on tarkoitettu laajaa yleisöä varten ja jotka ovat sen vuoksi mahdollisesti vähemmän muotoutuneita ja mahdollisesti vähemmän salaisia kuten työväen ammattiliitot, työläisten itseopiskelukerhot ja illegaalisen kirjallisuuden lukukerhot, sosialistiset ja demokraattiset kerhot kaikkien muiden väestökerrosten keskuudessa ym. ym. Tällaisia tehtäviensä puolesta mitä erilaisimpia kerhoja, liittoja ja järjestöjä tarvitaan kaikkialla mahdollisimman paljon, mutta järjetöntä ja vahingollista on sekoittaa niitä vallankumouksellisten järjestöön, hävittää rajaa niiden väliltä, tyrehdyttää joukoissa se jo muutenkin tavattomasti himmentynyt käsitys, että joukkoliikettä »palvelemaan» tarvitaan henkilöitä, jotka erikoisesti omistautuvat kokonaan sosialidemokraattiselle toiminnalle, ja että tällaisten henkilöiden on kärsivällisesti ja hellittämättä kehitettävä itsestään ammattivallankumouksellisia.

Niin, tämä käsitys on himmentynyt tavattomasti. Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme horjuttaneet pahasti vallankumousmiehen arvovaltaa Venäjällä. Henkilö, joka on selkärangaton ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan viittaamalla joukkojen vaistonvaraisuuteen, joka muistuttaa enemmän trade unionin sihteeriä kuin kansantribuunia eikä osaa esittää niin laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissakin, ja joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan — taistelussa valtiollista poliisia vastaan —, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jokin viheliäinen näpertelijä.

Älköön yksikään käytännönmies loukkaantuko minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa88, joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä, ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä, että tajusimme olevamme näpertelijöitä sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voitu, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme Venäjän paikoiltaan! Ja mitä useammin mieleeni on sen jälkeen muistunut se polttava häpeän tunne, jota silloin tunsin, sitä enemmän minussa on kertynyt katkeruutta niitä vale-sosialidemokraatteja kohtaan, jotka saarnoillaan »häpäisevät vallankumouksellisen arvoa», jotka eivät ymmärrä sitä, ettei meidän tehtävämme ole puolustella vallankumouksellisen madaltamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.

d) ORGANISATORISEN TYÖN VAUHTI JA MITTAVUUS

Olemme edellä kuulleet B—vilta siitä »toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutteesta, mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä». Ja tuskinpa kukaan ryhtyy kiistämään tätä tosiasiaa. Mutta kysymys on siitä, miten se selitetään. B—v kirjoittaa:

»Emme ryhdy selvittelemään tämän ilmiön historiallisia syitä sanomme vain, että yhteiskunta, jonka pitkäaikainen poliittinen taantumus on demoralisoinut ja jo tapahtuneet tai tapahtumassa olevat taloudelliset muutokset pirstoneet, nostaa keskuudestaan äärettömän vähän vallankumoukselliseen työhön kelpaavia henkilöitä; että työväenluokka, nostaessaan esiin työläisvallankumouksellisia, osaksi täydentää illegaalisten järjestöjen rivejä, — mutta että näiden vallankumouksellisten määrä ei vastaa ajan vaatimuksia. Sitäkin vähemmän, kun työläinen, joka tekee tehtaassa ll1/2 tunnin työpäiviä, voi asemansa vuoksi suorittaa etupäässä vain agitaattorin tehtäviä; sen sijaan propaganda ja järjestötyö, illegaalisen kirjallisuuden hankkiminen ja uusintapainatus, julistusten julkaiseminen jne. jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille» (»Rabotšeje Delo», n: o 6, s. 38—39).

Olemme monissa kohdin eri mieltä kuin B—v ja varsinkin olemme eri mieltä alleviivaamiimme sanoihin nähden, jotka erikoisen havainnollisesti osoittavat, että näpertelymme johdosta tuskaantuneena (kuten kaikki vähänkin ajattelevat käytännönmiehet) B—v ei voi »ekonomistisen» painolastinsa takia löytää ulospääsyä sietämättömästä tilanteesta. Ei, kyllä yhteiskunta nostaa tavattoman paljon henkilöitä, jotka ovat kelvollisia »työhön», mutta me emme osaa käyttää heitä kaikkia hyväksemme. Liikkeemme kriitillinen ylimenotila tässä suhteessa voidaan määritellä sanoilla: väkeä ei ole ja – väkeä on paljonkin. Väkeä on paljonkin sen vuoksi, että työväenluokka ja yhä erilaisemmat yhteiskuntakerrokset nostavat esiin joka vuosi yhä suuremman määrän väkeä, joka on tyytymätöntä, joka haluaa protestoida, joka on valmis voimiensa mukaan auttamaan taistelua itsevaltiutta vastaan, jonka sietämätöntä komentoa eivät kaikki vielä tajua, mutta jonka yhä laajemmat joukot jo yhä selvemmin tuntevat. Mutta samaan aikaan väkeä puuttuu siksi, kun ei ole ohjaajia, ei ole poliittisia johtajia, ei ole organisaattorikykyjä, jotka pystyvät järjestämään niin laajan ja samalla niin yhtenäisen ja sopusuhtaisen toiminnan, että siinä tarjoutuisi tilaisuus käyttää jokaista pienintäkin voimaa. »Vallankumouksellisten järjestöjen kasvu ja kehitys» ei jää jälkeen ainoastaan työväen liikkeen kasvusta, minkä B—vkin tunnustaa, vaan myös yleisdemokraattisen liikkeen kasvusta kaikissa väestökerroksissa. (Nykyään B—v nähtävästi hyväksyisi tämänkin lisäyksenä johtopäätökseensä. ) Vallankumouksellisen toiminnan vauhti ja mittavuus on liian suppea liikkeen laajaan vaistonvaraiseen perustaan verrattuna, sitä painaa liian raskaana vaivainen teoria »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Vaikka nykyään muuten täytyy ei ainoastaan poliittisten agitaattorien, vaan myös sosialidemokraattiorganisaattorien »mennä kaikkien väestöluokkien keskuuteen» . Ja tuskinpa ainoakaan käytännönmies epäilee sitä, että sosialidemokraatit voisivat jakaa organisatorisen työnsä tuhansia osatehtäviä mitä erilaisimpien luokkien edustajien kesken. Spesialisoinnin puute on työmme teknisen puolen suurimpia puutteellisuuksia, jota B—v niin katkerasti ja täysin oikeutetusti valittaa. Mitä pienempiä tulevat olemaan yhteisen asian erilliset »operaatiot», sitä enemmän voidaan löytää henkilöitä, jotka ovat kykeneviä suorittamaan sellaisia operaatioita (ja jotka useimmissa tapauksissa ovat aivan kykenemättömiä kehittymään ammattivallankumouksellisiksi), ja sitä vaikeampaa poliisin on »pyydystää» kaikkia näitä »osatehtävien suorittajia», sitä vaikeampaa poliisin on pidätettyään henkilön jonkin pikkuasian vuoksi paisuttaa »juttua», joka vastaisi valtion »suojelus»-menoja. Mitä taas tulee niiden henkilöiden lukumäärään, jotka ovat valmiit avustamaan meitä, niin edellisessä luvussa jo viittasimme siihen tavattomaan muutokseen, mikä tässä suhteessa on tapahtunut joidenkin viiden vuoden kuluessa. Mutta toiselta puolen sitä varten, että kaikki nämä pienet osatehtävät voitaisiin koota yhdeksi kokonaisuudeksi ja ettei liikkeen tehtävien mukana pirstottaisi itse liikettä, sekä sitä varten, että voitaisiin valaa pikkutehtävien täyttäjään sitä uskoa hänen työnsä välttämättömyyteen ja tärkeyteen, jota ilman hän ei tule koskaan toimimaankaan , kaikkea tätä varten tarvitaan nimenomaan luja koeteltujen vallankumouksellisten järjestö. Kun tällainen järjestö on olemassa, niin usko puolueen voimaan lujittuu sitä enemmän ja leviää sitä laajemmalle, mitä salaisempi tämä järjestö on, ja onhan selvä asia, että sodassa on kaikkein tärkeintä saada ei ainoastaan oma armeija luottamaan voimaansa, vaan myös vihollinen ja kaikki puolueettomat ainekset tunnustamaan se; hyvänsuopainen puolueettomuus voi toisinaan ratkaista asian. Kun on olemassa sellainen järjestö, joka seisoo vankalla teoreettisella pohjalla ja jolla on sosialidemokraattinen äänenkannattaja, ei ole l mitään syytä pelätä, että monilukuiset liikkeen mukaan l vedetyt »sivulliset» ainekset suistaisivat sen pois oikealta tieltä (päinvastoin me huomaamme, miten juuri nykyään, näpertelyn vallitessa, monet sosialidemokraatit kallistuvat »Credon» linjalle kuvitellen, että vain he ovat sosialidemokraatteja). Sanalla sanoen spesialisointi edellyttää välttämättömästi keskitystä ja vuorostaan ehdottomasti vaatii sitä.

Mutta mielestämme itse B—v, joka on kuvannut niin erinomaisesti spesialisoinnin välttämättömyyttä, ei anna sille riittävästi arvoa edellä esitetyn lausuntonsa toisessa osassa. Hän sanoo, ettei ole riittävästi työläisistä lähtöisin olevia vallankumouksellisia. Se on aivan oikein sanottu, ja taaskin me alleviivaamme sitä, että »läheisen tarkkailijan arvokas tiedonanto» vahvistaa täysin oikeaksi käsityksemme sosialidemokratian nykyisen kriisin syistä ja siis myös keinoista, joiden avulla siitä voidaan parantua. Eivät ainoastaan vallankumoukselliset yleensä jää jälkeen joukkojen vaistonvaraisesta noususta, vaan vieläpä työläisvallankumouksellisetkin jäävät jälkeen työläisjoukkojen vaistonvaraisesta noususta. Ja tämä tosiasia todistaa mitä havainnollisimmin, vieläpä »käytännölliseltäkin» näkökannalta ei ainoastaan tolkuttomaksi, vaan jopa poliittisesti taantumukselliseksikin sen »pedagogian», jota meille niin usein tarjoillaan käsiteltäessä kysymystä velvollisuuksistamme työläisiä kohtaan. Tämä seikka todistaa, että kaikkein ensimmäinen, välttämättömin velvollisuutemme on edistää sellaisten työläisvallankumouksellisten kehittämistä, jotka ovat puoluetoimintaan nähden samalla tasolla kuin intellektuellivallankumouksellisetkin (alleviivaamme sanat puoluetoimintaan nähden, sillä muissa suhteissa samanlaisen tason saavuttaminen on työläisille, vaikkakin tarpeellista, niin kuitenkin paljon vaikeampaa eikä niin ehdottoman tärkeää). Sen vuoksi päähuomio on. kiinnitettävä siihen, että työläisiä nostetaan vallankumouksellisten tasolle, eikä suinkaan siihen, että itse laskeuduttaisiin ehdottomasti »työläisjoukon» tasolle, niin kuin »ekonomistit» tahtovat, tai ehdottomasti »keskitason työläisten» tasolle kuten »Svoboda» haluaa (kohoten tässä suhteessa »ekonomistisen» »pedagogian» toiselle portaalle). En ollenkaan tahdo kieltää työläisille tarkoitetun helppotajuisen kirjallisuuden ja erikoisen takapajuisille työläisille tarkoitetun hyvin helppotajuisen (mutta ei tietenkään humpuuki-) kirjallisuuden välttämättömyyttä. Mutta minua suututtaa tuo ainainen pedagogian sekoittaminen politiikan kysymyksiin, järjestökysymyksiin. Tehän, herrat »keskitason työläisestä» huolehtijat, itse asiassa pikemminkin loukkaatte työläisiä, kun tahdotte välttämättömästi kumartua ennen kuin alatte puhua työväenpolitiikasta ja työväenjärjestöstä. Puhukaa toki vakavista asioista selkä suorana ja jättäkää pedagogia pedagogeille älkääkä poliitikoille ja organisaattoreille! Eikö intelligenssin keskuudessa ole samoin eturivin miehiä, »keskitason» väkeä ja »joukkoja»? Eivätkö kaikki tunnusta välttämättömiksi myös intelligenssille tarkoitettuja helppotajuisia kirjoja ja eikö niitä kirjoiteta? Mutta kuvitelkaapa, että ylioppilaiden tai lukiolaisten järjestämistä käsittelevän artikkelin kirjoittaja ryhtyisi artikkelissaan märehtimään aivan kuin jonakin uutuutena ajatusta, että ennen kaikkea tarvitaan »keskitason ylioppilaiden» järjestö. Sellainen kirjoittaja joutuisi varmasti pilkaksi eikä syyttä. Hänelle sanottaisiin: antakaa meille organisaatioaatteita, jos teillä sellaisia on, kyllä me itse osaamme ottaa selvän, kuka meistä on »keskitasoa», kuka ylempänä ja kuka alempana. Mutta jos teillä ei ole omia organisaatioaatteita, niin kaikki väkinäiset »joukkoja» ja »keskitason» väkeä koskevat ajatuksenne osoittautuvat suorastaan ikävystyttäviksi. Ymmärtäkää toki, että »politiikka»- ja »järjestö»-kysymykset ovat jo sellaisinaan siksi vakavia, ettei niistä voida puhua muuten kuin täysin vakavasti: työläisiä (samoin kuin ylioppilaita ja lukiolaisia) voidaan ja täytyy valmentaa siihen, että heidän kanssaan voitaisiin ottaa puheeksi nämä kysymykset, mutta kun te kerran olette jo ottaneet ne puheeksi, niin antakaa todellisia vastauksia älkääkä peruutuko, älkää pitäkö mittapuuna »keskitason» väkeä tai »joukkoja», älkää yrittäkö selviytyä asiasta sanasutkauksilla tai fraaseilla .

Täysin valmentuakseen tehtäväänsä myös työläisvallan-kumouksellisen täytyy tulla ammattivallankumoukselliseksi. Sen vuoksi B—v on väärässä sanoessaan, että kun työläinen tekee työtä tehtaassa 111/2 tuntia, niin muut vallankumouksellisen toiminnan tehtävät (paitsi agitaatiota) »jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille». Näin ei tapahdu ollenkaan »pakosta», vaan meidän takapajuisuutemme takia, sen vuoksi, ettemme tajua velvollisuuttamme auttaa jokaista kykyjensä puolesta etevää työläistä muuttumaan ammattiagitaattoriksi, -organisaattoriksi, -propagandistiksi, kirjallisuuden ammattilevittäjäksi ym. ym. Tässä suhteessa me tuhlaamme suorastaan häpeällisesti voimiamme, emme osaa varjella sitä, mitä tulisi kasvattaa ja kehittää erikoisen huolehtivaisesti. Katsokaa saksalaisia: heillä on sata kertaa enemmän voimia kuin meillä, mutta he ymmärtävät erinomaisesti, ettei »keskitason» väen keskuudesta nouse kovinkaan usein todella kyvykkäitä agitaattoreita ym. Sen vuoksi he pyrkivät asettamaan jokaisen kyvykkään työläisen heti paikalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa hänen kykyjään voitaisiin kehittää täydellisiksi ja käyttää täydellisesti: hänestä tehdään ammattiagitaattori, häntä rohkaistaan avartamaan työkenttäänsä laajentamalla sitä yhdestä tehtaasta koko ammattia käsittäväksi ja yhden paikkakunnan puitteista koko maata käsittäväksi. Hän hankkii kokemusta ja taitoa ammatissaan, hän laajentaa näköpiiriään ja tietojaan, hän tarkkailee läheltä muiden paikkakuntien ja muiden puolueiden eteviä poliittisia johtajia, hän pyrkii nousemaan itse yhtä korkealle ja yhdistämään työväentuntemuksensa ja verekset sosialistiset vakaumuksensa siihen ammattikoulutukseen, jota ilman proletariaatti ei voi käydä sitkeää taistelua vihollistensa erinomaisen hyvin koulutettuja rivistöjä vastaan. Siten ja vain siten työläisjoukosta nousee esiin Bebeleitä ja Auereita. Mutta se, mikä poliittisesti vapaassa maassa tapahtuu huomattavassa määrin itsestään, meillä pitää järjestöjemme tehdä järjestelmällisellä työllä. Vähänkään lahjakas ja »toiveita herättävä» työläisagitaattori ei saa työskennellä tehtaassa 11 tuntia. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän eläisi puolueen varoilla, että hän osaisi hyvissä ajoin siirtyä illegaaliseen asemaan, että hän voisi vaihtaa toimintapaikkaansa, sillä muuten hän ei saa hankituksi laajaa kokemusta, ei voi laajentaa näköpiiriään eikä kykene kestämään edes muutamia vuosia taistelussa santarmeja vastaan. Mitä laajemmaksi ja syvemmäksi tulee työläisjoukkojen vaistonvarainen nousu, sitä enemmän niiden keskuudesta nousee sekä lahjakkaita agitaattoreita että lahjakkaita organisaattoreita, propagandisteja ja »käytännönmiehiä» tämän sanan hyvässä merkityksessä (joita on niin vähän meidän intelligenssimme keskuudessa, joka suurelta osaltaan on hiukan venäläisittäin leväperäistä ja kankealiikkeistä). Kun meillä tulee olemaan erikoisesti valmennettujen ja pitkäaikaisen koulun käyneiden työläisvallankumouksellisten joukko-osastoja (ja sitä paitsi tietysti »kaikkien eri aselajien» vallankumouksellisia), niin silloin näitä osastoja ei voi lannistaa minkäänlainen valtiollinen poliisi maailmassa, sillä nämä joukko-osastot, jotka on kokoonpantu vallankumoukselle rajattoman uskollisista ihmisistä, tulevat nauttimaan samalla mitä laajimpien työläisjoukkojen rajatonta luottamusta. Ja se on meidän suoranainen vikamme, että me liian vähän »sysäämme» työläisiä tälle ammattivallankumouksellisen kouliintumisen tielle, mikä heillä on yhteinen »intellektuellien» kanssa, että me liian usein vedämme työläisiä taaksepäin tyhmillä puheillamme siitä, mikä on »voimien mukaista» työläisjoukoille, »keskitason työläisille» jne.

Tässä kuten muissakin suhteissa organisatorisen työn vähäinen vauhti ja mittavuus on ilmeisessä ja kiinteässä (joskin »ekonomistien» ja aloittelevien käytännönmiesten valtavalle enemmistölle käsittämättömässä) yhteydessä teoriamme ja poliittisten tehtäviemme kaventamiseen. Vaistonvaraisuuden kumartaminen synnyttää jonkinlaista pelkoa astua askeltakaan edemmäksi sitä, mikä on joukkojen »voimien mukaista», pelkoa kohota liian korkealle, yläpuolelle joukkojen lähimpien ja välittömien tarpeiden yksinkertaista palvelemista. Älkää pelätkö, hyvät herrat! Muistakaa, että me olemme organisatorisessa suhteessa niin alhaalla, että typerä on itse ajatuskin, että me voisimme kohota liian korkealle!

e) »SALALIITTOLAIS»-JÄRJESTÖ JA »DEMOKRATISMI»

Mutta keskuudessamme on hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat niin herkkiä »elämän äänelle», että pelkäävät juuri sitä enemmän kuin mitään muuta ja syyttävät tässä esitettyjen mielipiteiden kannattajia »narodnajavoljalaisuudesta», »demokratismin» ymmärtämättömyydestä ym. Pitää pysähtyä tarkastelemaan näitä syytöksiä, joita »Rabotšeje Delo» on tietysti rientänyt kannattamaan.

Näiden rivien kirjoittaja tietää oikein hyvin, että pietarilaiset »ekonomistit» syyttivät narodnajavoljalaisuudesta jo »Rabotšaja Gazetaakin» (mikä onkin ymmärrettävää, jos sitä verrataan »Rabotšaja Mysliin»). Meitä ei sen vuoksi ollenkaan hämmästyttänyt, kun pian sen jälkeen, kun »Iskra» oli alkanut ilmestyä, saimme eräältä toverilta kuulla, että X: n kaupungin sosialidemokraatit nimittävät »Iskraa» »narodnajavoljalaiseksi» lehdeksi. Meistä tuo syytös oli tietystikin vain mairitteleva, sillä ketäpä kunnon sosialidemokraattia eivät »ekonomistit» olisi syyttäneet narodnajavoljalaisuudesta?

Nämä syytökset aiheutuvat kahdenlaisista väärinkäsityksistä. Ensiksikin meillä tunnetaan niin huonosti vallankumouksellisen liikkeen historiaa, että jokaista ajatusta sellaisen keskitetyn taistelujärjestön luomisesta, joka julistaa päättävän sodan tsarismille, nimitetään »narodnajavoljalaisuudeksi». Mutta sitä erinomaista järjestöä, joka oli 70-luvun vallankumouksellisilla ja jonka tulisi olla esikuvana meille kaikille, eivät suinkaan luoneet narodnajavoljalaiset, vaan zemlja-i-voljalaiset69, jotka jakautuivat kahtia tsornyi peredelin kannattajiin ja narodnajavoljalaisiin. Sen vuoksi on sekä historiallisesti että loogillisesti järjetöntä nähdä vallankumouksellisessa taistelujärjestössä jotakin erikoisesti narodnajavoljalaisuudelle ominaista, sillä mikään vallankumouksellinen suunta, jos se todella ajattelee vakavaa taistelua, ei voi tulla toimeen ilman tällaista järjestöä. Narodnajavoljalaisten virhe ei ollut se, että he pyrkivät vetämään järjestöönsä kaikki tyytymättömät ja suuntaamaan tämän järjestön ratkaisevaan taisteluun itsevaltiutta vastaan. Päinvastoin se oli heidän suuri historiallinen ansionsa. Heidän virheensä oli se, että he nojautuivat teoriaan, joka itse asiassa ei ollut lainkaan vallankumouksellinen teoria, eivätkä osanneet tai eivät voineet yhdistää liikettään erottamattomasti yhteen luokkataistelun kanssa, mikä oli käynnissä kehittyvän kapitalistisen yhteiskunnan sisällä. Ja vain se, ettei ole ymmärretty lainkaan marxilaisuutta (tai se on »ymmärretty» »struvelaisuuden» hengessä), on voinut synnyttää sellaisen mielipiteen, että työväen vaistonvaraisen joukkoliikkeen syntyminen vapauttaa meidät velvollisuudesta luoda yhtä hyvä ja vielä verrattomasti paljon parempikin vallankumouksellisten järjestö kuin oli Zemlja i Voljan jäsenillä. Tämä liike päinvastoin juuri asettaa meille sen velvollisuuden, sillä proletariaatin vaistonvarainen taistelu ei muodostukaan proletariaatin oikeaksi »luokkataisteluksi» ennen kuin sitten vasta, kun sitä johtaa luja vallankumouksellisten järjestö.

Toiseksi monet, heidän joukossaan nähtävästi myös B. Kritševski (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 18), ymmärtävät väärin sen polemiikin, jota sosialidemokraatit ovat aina käyneet sellaista mielipidettä vastaan, että poliittinen taistelu on »salaliittoilua». Me olemme vastustaneet ja tulemme tietysti aina vastustamaan poliittisen taistelun typistämistä salaliittoiluksi , mutta on ilman muuta selvää, ettei tämä merkinnyt lainkaan lujan vallankumouksellisen järjestön välttämättömyyden kiistämistä. Ja esimerkiksi alaviitteessä mainitussa kirjasessa, samalla kun siinä polemisoidaan poliittisen taistelun salaliittoiluksi typistämistä vastaan, kuvaillaan (sosialidemokraattisena ihanteena) järjestöä, joka on niin luja, että se voisi »ryhtyä ratkaisevan iskun antamiseksi itsevaltiudelle» sekä »kapinaan» että kaikkiin »muihin hyökkäysmenetelmiin» . Muotonsa puolesta tällaista lujaa vallankumouksellista järjestöä itsevaltiuden maassa voidaan nimittää »salaliittolais»-järjestöksikin, sillä ranskalaisperäinen sana »konspiraatio» merkitsee samaa kuin venäjän kielessä »zagovor» , ja salaisuus on välttämätöntä tällaiselle järjestölle mitä suurimmassa määrin. Salaisuus on sellaiselle järjestölle niin välttämätön ehto, että kaikki muut ehdot (jäsenten lukumäärä, niiden valikointi, tehtävät yms. ) on sovitettava sen mukaisesti. Siksi olisi tavattoman naiivia pelätä syytöksiä, että me sosialidemokraatit tahdomme luoda salaliittolaisjärjestön. Näiden syytösten pitää olla jokaiselle »ekonomismin» viholliselle ylitä mairittelevia kuin syytökset »narodnaja-voljalaisuudestakin».

Meille esitetään vastaväite: sellainen voimakas ja ehdottoman salainen järjestö, joka keskittää käsiinsä kaikki maanalaisen toiminnan langat ja joka välttämättömyyden pakosta on sentralistinen järjestö, voi liian helposti syöksyä ennenaikaiseen hyökkäykseen, voi kärjistää harkitsemattomasti liikettä ennen kuin se poliittisen tyytymättömyyden kasvun, työväenluokan kuohunnan ja suuttumuksen voiman yms. kannalta on mahdollista ja tarpeellista. Siihen n vastaamme: abstraktisesti puhuen ei tietenkään voida kieltää sitä, että taistelujärjestö saattaa viedä harkitsemattomaan taisteluun, joka voi päättyä tappioon, mikä toisissa olosuhteissa ei olisi lainkaan välttämätön. Mutta tällaisessa kysymyksessä ei voida rajoittua abstraktisiin käsityksiin, sillä jokaiseen taisteluun sisältyy abstraktinen tappion mahdollisuus, eikä ole muuta keinoa vähentää tätä mahdollisuutta kuin valmistella järjestyneesti taistelua. Mutta jos me asetamme tämän kysymyksen Venäjän nykyolojen konkreettiselle pohjalle, niin on tehtävä se myönteinen johtopäätös, että luja vallankumouksellinen järjestö on ehdottomasti välttämätön juuri lujuuden antamiseksi liikkeelle ja sen varjelemiseksi mahdollisilta harkitsemattomilta hyökkäyksiltä. Juuri nyt, kun puuttuu tällainen järjestö ja vallankumouksellinen liike kasvaa nopeaa vauhtia vaistonvaraisesti, havaitaan jo kaksi toisilleen vastakohtaista äärimmäisyyttä (jotka, kuten kuuluukin, »koskettavat toisiaan»): milloin täysin kestämätön »ekonomismi» ja maltillisuuden saarnaaminen, milloin taas yhtä kestämätön »eksitaatio-terrori», joka pyrkii »kehittyvässä ja lujittuvassa, mutta vielä lähempänä alkua kuin loppuaan olevassa liikkeessä herättämään keinotekoisesti sen lopun enteitä» (V. Zasulitš, »Zarja», n: o 2—3, s. 353). Ja »Rabotšeje Delon» esimerkki osoittaa, että on jo olemassa sosialidemokraatteja, jotka antautuvat näiden molempien äärimmäisyyksien edessä. Tällainen ilmiö on luonnollinen kaikkien muiden syiden lisäksi myös siitä syystä, että »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» ei koskaan tyydytä vallankumouksellista, ja aina tulee syntymään vastakkaista äärimmäisyyttä milloin siellä, milloin täällä. Vain keskitetty taistelujärjestö, joka noudattaa järkähtämättä sosialidemokraattista politiikkaa ja tyydyttää niin sanoaksemme kaikki vallankumoukselliset vaistot ja pyrkimykset, kykenee varjelemaan liikettä harkitsemattomalta hyökkäykseltä ja valmistelemaan menestystä lupaavan hyökkäyksen.

Edelleen meille esitetään vastaväite, että organisaatiosta esitetty mielipide on ristiriidassa »demokratismin periaatteen» kanssa. Siinä määrin kuin edellinen syytös on erityisesti venäläistä alkuperää, samassa määrin tämä syytös on luonteeltaan erityisesti ulkomaista laatua. Ja vain ulkomainen järjestö (Venäläisten Sosialidemokraattien Liitto) on voinut antaa toimitukselleen muiden ohjeiden muassa seuraavan ohjeen:

»Organisaatioperiaate. Sosialidemokratian menestyksellisen kehityksen ja yhdistämisen nimessä tulee korostaa, kehittää ja puolustaa sen puolue järjestön periaatteena laajaa demokratismia, mikä on erikoisen välttämätöntä puolueemme riveissä ilmenneiden antidemokraattisten tendenssien vuoksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18).

Seuraavassa luvussa tulemme näkemään, kuinka nimenomaan »Rabotšeje Delo» taistelee »Iskran» »antidemokraattisia tendenssejä» vastaan. Mutta nyt tarkastelkaamme lähemmin tätä »ekonomistien» esittämää »periaatetta». Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että »laajan demokratismin periaatteeseen» sisältyy kaksi seuraavaa välttämätöntä ehtoa: ensiksikin täydellinen julkisuus ja toiseksi kaikkien toimipaikkojen täyttäminen vaalien kautta. Olisi naurettavaa puhua demokratismista ilman julkisuutta ja vielä ilman sellaista julkisuutta, mikä ei rajoittuisi vain järjestön jäseniin. Me sanomme Saksan sosialistisen puolueen järjestöä demokraattiseksi, sillä siinä tapahtuu kaikki avoimesti aina puolueen edustajakokouksen istuntoja myöten; mutta kukaan ei sano demokraattiseksi sellaista järjestöä, joka on peitetty salaisuuden verholla kaikilta sen jäsenyyteen kuulumattomilta. Herää kysymys, mikä tarkoitus on »laajan demokratismin periaatteen» esittämisellä, kun salainen järjestö ei voi toteuttaa tämän periaatteen perusehtoa? »Laaja periaate» osoittautuu vain helskyväksi, mutta tyhjäksi fraasiksi. Eikä siinä kaikki. Tämä fraasi on todistuksena siitä, ettei lainkaan ymmärretä ajankohdan polttavia päivän tehtäviä organisatorisessa suhteessa. Kaikki tietävät, kuinka suuri on meillä vallitseva vallankumouksellisten »laajan» joukon julkisuus. Me näimme, miten katkerasti valittaa tätä seikkaa B—v, joka aivan oikein vaatii »jäsenten tarkkaa valikointia» (»Rabotšeje Delo», n: o 6, s. 42). Ja nyt ilmaantuu »elämän tunnollaan» kerskailevia henkilöitä, jotka tällaisten olosuhteiden vallitessa eivät korosta välttämättömänä mitä ankarinta salaisuutta ja jäsenten mitä tarkinta (ja siis rajoitetumpaa) valikointia, vaan — »laajaa demokratismin periaatetta»! Tällaisesta sanotaan, että kylläpä meni männikköön!

Demokratismin toiseen tunnusmerkkiin, valinnallisuuteen nähden, eivät asiat ole sen paremmalla kannalla. Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, tämä ehto on luonnostaan lankeava. »Puolueen jäseneksi katsotaan jokainen, joka tunnustaa puolueohjelman periaatteet ja tukee puoluetta voimiensa mukaan», sanotaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen järjestösääntöjen ensimmäisessä pykälässä. Ja kun koko poliittisen toiminnan areena on kaikkien nähtävissä kuin teatterin näyttämölava katsojien edessä, niin sen, tunnustetaanko vai ei, kannatetaanko vai vastustetaan, tietävät kaikki sekä sanomalehdistä että kansankokousten kautta. Kaikki tietävät, että sellainen ja sellainen poliittinen toimihenkilö on alkanut uransa siitä ja siitä, kehittynyt niin ja niin, esiintynyt vaikealla elämän hetkellä niin ja niin, hänelle ovat ominaisia yleensä sellaiset ja sellaiset piirteet, ja sen vuoksi kaikki puolueen jäsenet voivat tietenkin asiantuntemuksella valita tällaisen toimihenkilön määrättyyn puoluetehtävään tai jättää valitsematta. Puoluehenkilön jokaisen askelen yleinen (kirjaimellisessa merkityksessä) valvonta hänen poliittisen toimintansa uralla luo automaattisesti toimivan koneiston, joka antaa tulokseksi sen, mitä biologiassa nimitetään »parhaiten mukautuneiden eloon jäämiseksi». »Luonnollinen valinta» täydellisen julkisuuden, valinnallisuuden ja yleisen valvonnan pohjalla on takeena siitä, että jokainen toimihenkilö joutuu lopultakin »omalle hyllylleen», antautuu hänen voimilleen ja kyvyilleen sopivimpaan työhön, saa itse kokea nahassaan virheittensä kaikki seuraukset ja todistaa kaikkien edessä pystyvänsä tunnustamaan virheensä ja välttämään niitä.

Koettakaapa sijoittaa tämä kuva meidän itsevaltiutemme sallimiin puitteisiin! Onko meillä ajateltavissa, että kaikki, jotka »tunnustavat puolueohjelman periaatteet ja tukevat puoluetta voimiensa mukaan», voisivat valvoa maanalaisena toimivan vallankumouksellisen jokaista askelta? Että he kaikki valitsisivat viimeksi mainittujen joukosta tämän tai tuon, silloin kun vallankumouksellisen on pakko toiminnan edun tähden salata näiden »kaikkien» yhdeksältä kymmenesosalta, kuka hän on? Ajatelkaa edes hiukan syvemmin noiden »Rabotšeje Delon» suurten sanojen merkitystä, niin te huomaatte, että puoluejärjestön »laaja demokratismi» itsevaltiuden pimeydessä, santarmien seuloessa tarkasti väkeä, on vain mitätön ja vahingollinen leikkikalu. Se on pelkkä leikkikalu, sillä mikään vallankumouksellinen järjestö ei ole milloinkaan toteuttanut käytännössä laajaa demokratismia eikä parhaalla tahdollaankaan voi sitä toteuttaa. Se on vahingollinen leikkikalu, sillä yritykset noudattaa käytännössä »laajaa demokratismin periaatetta» auttavat vain poliisia laajojen palojen järjestämisessä ja ikuistavat vallitsevan näpertelyn, kääntävät käytännönmiesten ajatukset pois vakavasta ja välttämättömästä tehtävästä kehittää itsestään ammattivallankumouksellisia ja kiinnittävät heidän huomionsa kaikenlaisten yksityiskohtaisten vaalijärjestelmien »paperi»-sääntöjen laatimiseen. Vain ulkomailla, minne usein kokoontuu ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta löytää itselleen oikeaa, elävää työtä, on tällainen »demokratismilla leikkiminen» voinut kehittyä siellä täällä ja varsinkin erilaisten pikku ryhmien keskuudessa.

Osoittaaksemme lukijalle täysin kelvottomaksi sen »Rabotšeje Delon» mielimenetelmän, jonka mukaan etualalle nostetaan sellainen miellyttävältä näyttävä »periaate» kuin demokratismi vallankumoustoiminnassa, viittaamme jälleen todistajaan. Tämä todistaja — Lontoossa ilmestyvän »Nakanune» -lehden toimittaja J. Serebrjakov — tuntee suurta mieltymystä »Rabotšeje Deloa» kohtaan ja vihaa suuresti Plehanovia ja »plehanovilaisia»; kirjoituksissa ulkomaisen Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton jakautumisen johdosta »Nakanune» on asettunut päättävästi »Rabotšeje Delon» puolelle ja syytänyt koko ryöpyn viheliäisiä sanoja Plehanovin niskaan. Mutta sitä arvokkaampi tämä todistaja on meille nyt tässä asiassa. »Nakanune» -lehden 7. n:ossa (heinäkuu 1899) julkaistussa kirjoituksessa »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksen johdosta» J. Serebrjakov sanoi »säädyttömäksi» sitä, että nostetaan esiin kysymyksiä »omahyväisyydestä, johtoasemasta ja niin sanotusta areiopagista vakavassa vallankumouksellisessa liikkeessä», ja kirjoitti muun ohella:

»Myškin, Rogatšov, Željabov, Mihailov, Perovskaja, Figner ym. eivät koskaan pitäneet itseään johtohenkilöinä, eikä kukaan ollut heitä valinnut eikä määrännyt johtajiksi, vaikka ho itse asiassa olivat niitä, sillä niin propagandakaudella kuin myös hallitusta vastaan käydyn taistelun kaudella he ottivat suorittaakseen raskaimman työn, menivät vaarallisimmille paikoille ja heidän toimintansa oli kaikkein tuloksellisinta. Eikä johtaja-asema langennut heille toiveittensa tuloksena, vaan se oli tulos heitä ympäröivien tovereitten luottamuksesta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa. Liian naiivia on pelätä jotakin areiopagia (ja jos sitä ei pelätä, niin miksi siitä sitten kirjoitetaan), joka voisi omavaltaisesti hallita liikettä. Kuka sitä kuuntelisi?»

Me kysymme lukijalta, mitä eroa on »areiopagin» ja »antidemokraattisten tendenssien» välillä? Ja eikö ole ilmeistä, että »Rabotšeje Delon» »miellyttävältä näyttävä» järjestöperiaate on aivan yhtä naiivi ja säädytön, — naiivi sen vuoksi, että »areiopagia» tai henkilöitä, joilla on »anti-demokraattisia tendenssejä», ei kukaan kerta kaikkiaan rupeaisi tottelemaan, jos kerran ei ole »heitä ympäröivien tovereitten luottamusta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa». Säädytön, sillä se on demagoginen edesottamus, joka keinottelee yksien kunnianhimolla, toisten tietämättömyydellä liikkeemme todellisesta tilasta, kolmansien valmentumattomuudella sekä vallankumousliikkeen historian tuntemattomuudella. Ainoa vakava järjestöperiaate liikkeemme toimihenkilöitä varten tulee olla: mitä ankarin salaisuus, mitä tarkin jäsenten valikoiminen, ammattivallankumouksellisten valmentaminen. Kun nämä ominaisuudet ovat olemassa, niin on taattu enemmänkin kuin »demokratismi», nimittäin: täydellinen toverillinen luottamus vallankumouksellisten kesken. Ja tuo enemmän on meille ehdottoman välttämätöntä, sillä sen korvaamisesta yleisellä demokraattisella valvonnalla ei meillä Venäjällä voi olla puhettakaan. Ja olisi suuri virhe luulla, että todella »demokraattisen» valvonnan mahdottomuus tekisi vallankumouksellisen järjestön jäsenet valvontaa vailla oleviksi: heillä ei ole aikaa ajatella mitään demokratismin leikkimuotoja (demokratismin leikkimistä täydellistä keskinäistä luottamusta nauttivan suppean ryhmän sisällä), mutta vastuunalaisuutensa he tuntevat hyvin selvästi ja tietävät samalla kokemuksesta, että todellisten vallankumouksellisten järjestö ei kavahda mitään keinoja vapautuakseen kelvottomasta jäsenestä. Ja meillähän on myös aika pitkälle kehittynyt, kokonaisen historian omaava venäläisen (ja kansainvälisen) vallankumouksellisen väen yleinen mielipide, joka rankaisee armottoman ankarasti jokaisesta toverillisuuden velvoituksista poikkeamisesta (ja sisältyyhän »demokratismi», oikea eikä mikään leikkidemokratismi, elimellisenä osana tähän toverillisuuden käsitteeseen!) Kun otatte kaiken tämän huomioon, te ymmärrätte, että noista »antidemokraattisia tendenssejä» koskevista puheista ja päätöslauselmista löyhähtää yhtä ummehtunut haju kuin ulkomaisesta kenraalileikistä!

Täytyy vielä huomauttaa, että näiden puheiden toisen alkulähteen, so. naiiviuden, aiheuttajina ovat myös epäselvät käsitykset siitä, mitä on demokratia. Webb-puolisoiden kirjoittamassa kirjassa Englannin trade unioneista on mielenkiintoinen luku: »Alkeellinen demokratia». Kirjoittajat kertovat siinä, miten Englannin työläiset liittojensa olemassaolon ensi aikoina pitivät demokratian ehdottomana tunnusmerkkinä sitä, että kaikki suorittaisivat kaikkia tehtäviä liittojen johtamisessa: paitsi sitä, että kaikki kysymykset ratkaistiin kaikkien jäsenten äänestyksellä, myös virkatehtäviä hoitivat kaikki jäsenet vuorotellen. Tarvittiin pitkäaikaista historiallista kokemusta ennen kuin työläiset tulivat ymmärtämään, että sellainen käsitys demokratiasta on tolkuton ja että tarvitaan välttämättömästi toisaalta edustuslaitoksia ja toisaalta ammattitoimitsijoita. Tarvittiin muutamia finanssivararikkoja liittojen kassoissa ennen kuin työläiset tulivat käsittämään, että sellaista kysymystä kuin maksettavien jäsenmaksujen ja saatavien avustusten välinen suhteellisuus ei voida ratkaista vain pelkällä demokraattisella äänestyksellä, vaan että siinä tarvitaan myös vakuutusasiain erikoistuntijan mielipidettä. Tarkastelkaa edelleen Kautskyn kirjaa parlamentarismista ja kansan lainsäädännöstä, niin te näette, että marxilaisen teoreetikon tekemät johtopäätökset käyvät yhteen »vaistonvaraisesti» yhteenliittyneiden työläisten monivuotisen käytännön antamien opetusten kanssa. Kautsky nousee jyrkästi vastustamaan Rittinghausenin alkeellista käsitystä demokratiasta ja ivaa ihmisiä, jotka ovat valmiit demokratian nimessä vaatimaan, että »kansa toimittaisi välittömästi kansan lehdet», hän todistaa välttämättömiksi ammattilehtimiehet, -parlamenttimiehet ym. proletariaatin luokkataistelun johtamiseksi sosialidemokratian taholta, hyökkää »anarkistien ja kirjailijain sosialismia» vastaan, jotka »vaikutusta tavoitellen» ylistävät välitöntä kansan lainsäädäntöä eivätkä ymmärrä, että sen soveltaminen nykyisessä yhteiskunnassa on varsin ehdollista.

Se, joka on tehnyt käytännöllistä työtä liikkeessämme, tietää, miten laajalle opiskelevan nuorison ja työläisten keskuudessa on levinnyt »alkeellinen» käsitys demokratiasta. Ei ole ihme, että tämä käsitys löytää tiensä myös sääntöihin ja kirjallisuuteen. Bernsteiniläisen oppisuunnan »ekonomistit» kirjoittavat säännöissään: »10. §. Kaikki koko liitto-järjestön etuja koskevat asiat ratkaistaan sen kaikkien jäsenten äänten enemmistöllä. » Terroristisen oppisuunnan »ekonomistit» säestävät heitä: »on välttämätöntä, että komitean päätökset kiertäisivät kaikkien kerhojen kautta ja vasta sen jälkeen tulisivat varsinaisiksi päätöksiksi» (»Svoboda», n:o l, s. 67). Pankaa merkille, että tämä vaatimus laajasta yleisen äänestyksen soveltamisesta esitetään niiden vaatimusten lisäksi, joiden mukaan koko järjestö on rakennettava valinnallisuuden pohjalle! Meillä ei tietenkään ole ajatustakaan syyttää tästä käytännönmiehiä, joilla on ollut liian pienet mahdollisuudet tutustua todella demokraattisten järjestöjen teoriaan ja käytäntöön. Mutta kun »Rabotšeje Delo», joka tavoittelee johtavaa osaa, rajoittuu tällaisten olojen vallitessa päätöslauselmaan laajasta demokratismin periaatteesta, niin miten sitä voitaisiin olla nimittämättä pelkäksi »vaikutuksen tavoitteluksi»?

f) PAIKALLINEN JA YLEISVENÄLÄINEN TYÖ

Kun ne tässä esitettyä järjestösuunnitelmaa vastaan tehdyt väitteet, että tällainen järjestö on muka luonteeltaan epädemokraattinen ja salaliittolainen, ovat täysin perusteettomia, niin jää vielä kysymys, joka hyvin usein asetetaan ja joka vaatii yksityiskohtaista käsittelyä. Se on kysymys paikallisen ja yleisvenäläisen työn välisistä suhteista. Esitetään arveluja, eikö keskitetyn järjestön muodostaminen siirrä painopistettä edellisestä jälkimmäiseen? eikö se vahingoita liikettä heikentämällä yhteyksiämme työläisjoukkoihin ja yleensä paikallista agitaatiota? Me vastaamme tähän, että liikkeemme on viime vuosina kärsinyt juuri siitä, että paikalliset työntekijät ovat liian paljon kiinni paikallisessa työssä; että sen vuoksi on ehdottoman välttämätöntä siirtää jonkin verran painopistettä yleisvenäläiseen työhön; että sellainen siirtäminen ei heikennä, vaan lujittaa sekä yhteyksiämme että paikallista agitaatiotamme. Tarkastelemme kysymystä keskuslehdestä ja paikallisista sanomalehdistä ja pyydämme lukijaa muistamaan, että lehtityö ei ole meille muuta kuin esimerkki, joka valaisee paljon laajempaa ja monipuolisempaa vallankumouksellista toimintaa yleensä.

Joukkoliikkeen ensimmäisellä kaudella (vuosina 1896— 1898) paikalliset työntekijät tekivät yrityksen yleisvenäläisen äänenkannattajan »Rabotšaja Gazetan» perustamiseksi; seuraavalla kaudella (vuosina 1898—1900) liike ottaa valtavan askelen eteenpäin, mutta paikalliset äänenkannattajat vievät johtajien huomion kokonaan. Jos laskemme yhteen kaikki nämä paikalliset äänenkannattajat, niin tulokseksi saadaan suunnilleen yksi lehden numero kuukaudessa . Eikö tämä kuvaakin havainnollisesti näpertelyämme? Eikö tämä osoitakin selvästi, että vallankumouksellinen järjestömme jää jälkeen liikkeen vaistonvaraisesta noususta?

Jos hajallisten paikallisryhmien asemesta yhtenäinen järjestö olisi julkaissut saman numeromäärän lehtiä, niin me olisimme säästäneet huomattavasti voimia ja olisimme samalla myös turvanneet työllemme paljon suuremman lujuuden ja periytyvyyden. Tämän yksinkertaisen näkökohdan jättävät liian usein huomioon ottamatta niin ne käytännönmiehet, jotka aktiivisesti työskentelevät melkein yksinomaan paikallisia äänenkannattajia varten (valitettavasti asia on useimmissa tapauksissa nytkin niin), kuin ne sanomalehtimiehetkin, jotka tässä kysymyksessä osoittavat ihmeteltävää donquijotemaisuutta. Käytännönmies tyytyy tavallisesti l siihen käsitykseen, että paikallisten työntekijäin on »vaikea» ryhtyä perustamaan yleisvenäläistä lehteä ja että parempi on julkaista paikallisia lehtiä kuin ei mitään. Tämä viimeksi mainittu on tietysti aivan oikein, ja yleensä paikallisten lehtien tavattoman suuren merkityksen ja hyödyn j tunnustamisessa me emme jää jälkeen yhdestäkään käytännönmiehestä. Mutta eihän kysymys ole siitä, vaan siitä, eikö voitaisi vapautua hajanaisuudesta ja näpertelystä, jotka niin havainnollisesti ilmenevät siinä, että 21/2 vuoden aikana on koko Venäjällä ilmestynyt 30 numeroa paikallislehtiä. Älkää siis rajoittuko kiistattomaan, mutta liian yleiseen väitteeseen, että paikalliset lehdet ovat yleensä hyödyllisiä, vaan olkaa myös kyllin miehuullisia tunnustaaksenne avoimesti niiden kielteiset puolet, jotka kahden ja puolen vuoden kokemus on tuonut ilmi. Tämä kokemus todistaa, että paikalliset lehdet meidän oloissamme osoittautuvat useimmissa tapauksissa periaatteellisesti häilyviksi, poliittisesti merkityksettömiksi ja suhteettoman kalliiksi vallankumouksellisten voimien kulutuksen kannalta sekä teknisesti aivan epätyydyttäviksi (en tietenkään tarkoita painatustekniikkaa, vaan ilmestymisen tiheyttä ja säännöllisyyttä). Ja mainitut puutteellisuudet eivät ole satunnaisia, vaan väistämätön tulos siitä hajanaisuudesta, joka toisaalta selittää sen, että paikalliset sanomalehdet ovat olleet vallitsevina käsiteltävänä olevalla kaudella ja jota toisaalta pitää yllä tämä niiden vallitseva asema. Erilliselle paikallisjärjestölle on suorastaan ylivoimaista lehtensä periaatteellisen lujuuden turvaaminen ja sen nostaminen poliittisen äänenkannattajan tasolle, sille on ylivoimaista riittävän aineiston kokoaminen ja käyttäminen koko poliittisen elämämme valaisemiseksi. Ja se perustelu, jolla tavallisesti puolustetaan monilukuisten paikallisten sanomalehtien välttämättömyyttä vapaissa maissa — ne ovat halpoja, sillä paikalliset työläiset suorittavat painatuksen, sekä uutisaineisto saatetaan täydellisemmin ja nopeammin paikallisen väestön tietoon —, se perustelu kääntyy meillä paikallisia lehtiä vastaan, kuten kokemus osoittaa. Vallankumouksellisten voimien kulutuksen kannalta ne käyvät suhteettoman kalliiksi ja erikoisen harvoin ilmestyviksi siitä yksinkertaisesta syystä, että illegaalista lehteä varten, olipa se miten pieni tahansa, tarvitaan niin suuri maanalainen koneisto, että se vaatii suurta tehdasteollisuutta, sillä käsityöläisverstaassa ei sellaista koneistoa voida valmistaa. Maanalaisen koneiston alkeellisuus taas vie tämän tästä siihen (jokainen käytännönmies tietää paljonkin sellaisia esimerkkejä), että poliisi käyttää hyväkseen yhden tai parin numeron ilmestymistä ja levittämistä pannakseen toimeen joukkopalon, joka tekee niin puhdasta jälkeä, että kaikki pitää taas alkaa alusta. Hyvä maanalainen koneisto vaatii vallankumouksellisten hyvää ammattivalmennusta ja mitä johdonmukaisimmin toteutettua työnjakoa, mutta nämä molemmat vaatimukset ovat erilliselle paikallisjärjestölle aivan ylivoimaisia, olkoonpa se kyseellisellä hetkellä kuinka voimakas tahansa. Liikkeen erikoisia paikallisiakin etuja koko liikkeemme yleisistä eduista (työläisten periaatteellinen johdonmukainen sosialistinen ja poliittinen kasvattaminen) puhumattakaan palvelevat paremmin ei-paikalliset lehdet: tämä näyttää paradoksilta vain ensi silmäyksellä, todellisuudessa esittämämme kahden ja puolen vuoden kokemus todistaa sen kumoamattomasti. Jokainen myöntää, että jos kaikki ne paikalliset voimat, jotka julkaisivat 30 numeroa lehtiä, olisivat tehneet työtä yhden lehden hyväksi, niin sitä olisi voitu helposti julkaista 60, ellei satakin numeroa, ja se olisi siis täydellisemmin heijastanut liikkeen kaikkia puhtaasti paikallisluontoisiakin erikoisuuksia. Sellaisen järjestyneisyyden saavuttaminen on kieltämättä vaikeaa, mutta täytyyhän meidän tajuta sen välttämättömyys, jokaisen paikallisen kerhon pitää ajatella sitä Ja työskennellä aktiivisesti sen hyväksi, odottamatta sysäystä ulkoapäin ja viehättymättä siihen paikallisen lehden julkaisemismahdollisuuteen ja läheisyyteen, mikä — meidän vallankumouksellisen kokemuksemme antamien tietojen perusteella — osoittautuu huomattavassa määrin luulotelluksi. Ja huonon palveluksen käytännölliselle työlle tekevät ne käytännönmiehille erikoisen läheisiksi tekeytyvät sanoma-lehtimiehet, jotka eivät näe, että tuo on luulottelua, ja yrittävät selviytyä asiasta ihmeteltävän halpahintaisilla ja ihmeteltävän tyhjillä järkeilyillä: tarvitaan paikallislehtiä, tarvitaan piirilehtiä, tarvitaan yleisvenäläisiä lehtiä. Tietysti yleensä sanoen kaikkia niitä tarvitaan, mutta pitäähän ajatella myös paikan ja ajan asettamia ehtoja, kun kerran käydään käsiksi konkreettiseen organisaatiokysymykseen. Eikö se ole todellakin donquijotemaisuutta, kun »Svoboda» (n:o l, s. (38) varta vasten »pysähtyen sanomalehti-kysymykseen» kirjoittaa: »Meidän mielestämme kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa täytyy olla oma työväenlehti. Ei mistään muualta tuotu, vaan nimenomaan oma sanomalehti.» Kun tämä sanomalehtimies ei tahdo ajatella sanojensa merkitystä, niin ajatelkaa edes te, lukija, hänen puolestaan: kuinka monia kymmeniä ja ehkä satojakin »vähänkin huomattavia työläiskeskuksia» Venäjällä on ja millaista näpertelymme ikuistamista se olisikaan, jos jokainen paikallisjärjestö todellakin ryhtyisi julkaisemaan omaa lehteään! Miten suuresti tämä hajanaisuus auttaisikaan santarmejamme saamaan kiinni — ja vieläpä ilman »vähänkään huomattavaa» vaivaa — paikalliset työntekijät heti toiminnan alussa, antamatta heidän kehittyä todellisiksi vallankumouksellisiksi! — Yleisvenäläisessä sanomalehdessä, jatkaa kirjoittaja, eivät olisi mielenkiintoisia kuvaukset tehtailijain kolttosista ja »tehdasolojen pikkuseikoista erilaisissa, vieraissa kaupungeissa», mutta »orelilaisen ei ole lainkaan ikävää lukea omista Orelin asioista. Hän tietää joka kerta, ketä taas on ’otettu niskavilloista’, ketä ’löylytetty’, ja hän pääsee henkeen» (s. 69). Niin, niin, orelilainen pääsee henkeen, mutta liian suuresti »pääsee henkeen» myös sanomalehtimiehemme ajatus. Onko tällainen pikkunäpertelyn puolustaminen tahdikasta? sitä hänen olisi pitänyt ajatella. Me olemme yhtä valmiit kuin kuka tahansa tunnustamaan tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamisen välttämättömyyden ja tärkeyden, mutta onhan muistettava, että me olemme jo päässeet niin pitkälle, että pietarilaisten on ikävä lukea pietarilaisen »Rabotšaja Myslin» pietarilaisia kirjeitä. Tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamiseksi paikkakunnilla meillä on aina ollut ja täytyy aina vastedeskin olla lentolehtisiä, mutta lehtityyppiä meidän tulee kohottaa eikä alentaa tehdasoloja käsittelevän lentolehtisen tasolle. »Lehteä» varten me emme tarvitse niinkään paljon »pikkuseikkain» kuin suurten, tehdaselämälle tyypillisten epäkohtien paljastuksia, sellaisia paljastuksia, jotka on tehty erikoisen silmiinpistävien esimerkkien perusteella ja jotka sen vuoksi ovat omiaan kiinnostamaan kaikkia työläisiä ja liikkeen kaikkia johtajia, ovat omiaan todella rikastuttamaan heidän tietojaan, laajentamaan heidän näköpiiriään ja panemaan alulle työläisten heräämisen’ uudella paikkakunnalla, uudella ammattialalla.

»Sitä paitsi paikallisessa lehdessä voidaan puuttua heti tuoreeltaan kaikkiin tehtaan päällystön ja muidenkin viranomaisten kolttosiin. Mutta ennen kuin tiedonanto saapuu kaukana olevaan yhteiseen lehteen, on itse paikalla jo ennätetty unohtaa, mitä oli tapahtunut: ’Koskahan se luokin tapahtui, kunpa sen nyt muistaisi!’» (sama). Niinpä juuri: kunpa sen muistaisi! Kahden ja puolen vuoden kuluessa ilmestyneet 30 numeroa jakautuvat 6 kaupungin kesken, kuten samasta tietolähteestä saamme tietää. Kaupunkia kohti tulee siis keskimäärin yksi lehden numero puolessa vuodessa! Ja vaikkapa meidän kevytmielinen sanomalehtimiehemme otaksumissaan lisäisi paikallisen työn tuottavuuden kolminkertaiseksi (mikä keskisuureen kaupunkiin nähden olisi ehdottomasti väärin, sillä näpertelyn puitteissa on mahdotonta laajentaa huomattavasti tuottavuutta), niin sittenkin saataisiin vain yksi numero kahdessa kuukaudessa, ts. jotakin sellaista, mikä ei muistuta lainkaan »puuttumista heti tuoreeltaan». Ja kuitenkin olisi riittävää, jos kymmenen paikallisjärjestöä liittyisi yhteen ja panisi edustajansa’ toimimaan aktiivisesti yhteisen lehden järjestämiseksi, ja silloin voitaisiin koko Venäjällä »puuttua» ei pikkuseikkoihin, vaan todella huomattaviin ja tyypillisiin väärinkäytöksiin kerran kahdessa viikossa. Tätä ei epäile kukaan, joka tuntee asiaintilan järjestöissämme. Illegaalisen lehden ei kannata yleensä ajatellakaan vihollisen saamista kiinni itse teossa, mikäli tämä ymmärretään vakavassa mielessä eikä vain koreina sanoina: sen voi tehdä vain salaa levitettävä lentolehtinen, sillä tällaisen kiinnisaamisen Pitää tavallisesti tapahtua korkeintaan päivän tai parin kuluessa (ottakaa esimerkiksi tavallinen lyhytaikainen lakko, tehdasmellakka tai mielenosoitus jne.).

»Työläinen ei elä ainoastaan tehtaassa, vaan myös kaupungissa», jatkaa kirjoittajamme kohoten yksityisasioista yleisiin niin ankaran johdonmukaisesti, että se olisi kunniaksi itse Boris Kritševskille. Ja hän viittaa kysymyksiin, jotka koskevat kaupunkiduumia, kaupunkien sairaaloita ja kaupunkien kouluja, vaatien, ettei työväenlehti sivuuttaisi vaitiololla kaupungin asioita yleensä. — Vaatimus on sinänsä erinomainen, mutta se kuvaa erikoisen havainnollisesti sitä sisällyksetöntä abstraktisuutta, johon liian usein rajoitutaan paikallisista sanomalehdistä puhuttaessa. Ensiksikin, jos »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» ilmestyisi todellakin lehtiä niin yksityiskohtaisine kaupunkiosastoineen kuin »Svoboda» tahtoo, niin meidän oloissamme, Venäjän oloissa, se rämettyisi kiertämättömästi todelliseksi pikkunäpertelyksi, johtaisi siihen, että heikkenisi tietoisuus tsaarin itsevaltiutta vastaan kohdistuvan yleisvenäläisen vallankumouksellisen rynnistyksen tärkeydestä, se voimistaisi sen suunnan hyvin elinvoimaisia, pikemminkin kätkeytyneitä tai tallattuja kuin juurineen poiskitkettyjä taimia, joka on jo tehnyt itsensä tunnetuksi kuuluisalla lauseellaan vallankumousmiehistä, jotka puhuvat muka liian paljon olemattomasta parlamentista ja liian vähän olemassa olevista kaupunkien duumista91. Me sanomme: kiertämättömästi, korostaen täten, että »Svoboda» tieten tahtoen ei halua sitä, vaan päinvastaista. Mutta pelkät hurskaat toivomukset eivät riitä. — Sitä varten, jotta kaupunkiasioiden valaiseminen tapahtuisi kaiken työmme yleistä perspektiiviä vastaavasti, tarvitaan ensin sitä, että tämä perspektiivi olisi aivan selvä, että se olisi määritelty kiinteästi ei ainoastaan pohdinnan, vaan myös lukuisien esimerkkien pohjalla, niin että se olisi jo luja kuin perinne. Sitä meillä ei vielä ole läheskään, mutta sitä nimenomaan tarvitaan ensin, ennen kuin voidaan ajatella laajaa paikallista sanomalehdistöä ia puhua siitä. Toiseksi, jotta voitaisiin kirjoittaa todella hyvin ja kiinnostavasti kaupungin asioista, nämä asiat täytyy tuntea hyvin, eikä vain kirjoista. Mutta tällaisen tuntemuksen omaavia sosialidemokraatteja meillä on koko Venäjällä tuskin mainittavasti. Jotta voitaisiin kirjoittaa lehdessä (eikä kansanomaisessa kirjasessa) kaupungin ja valtion asioista tarvitaan tuoretta ja monipuolista, järkevän henkilön kokoamaa ja muokkailemaa aineistoa. Mutta sellaisen aineiston kokoamista ja muokkaamista varten ei riitä sen alkeellisen kerhon »alkeellinen demokratia», jossa kaikki suorittavat kaikkia tehtäviä ja huvittelevat leikkimällä yleistä äänestystä. Sitä varten tarvitaan ammattilurjailijain, erikoiskirjeenvaihtajain esikunta, kokonainen armeija sosialidemokraattisia reporttereja, jotka ottavat yhteyksiä kaikkialle ja joka paikkaan, jotka osaavat saada tietoonsa kaikki ja kaikenlaiset »valtiosalaisuudet» (joiden vuoksi venäläinen virkamies tekeytyy niin tärkeäksi ja joita hän niin helposti lavertelee julki) ja jotka osaavat päästä silmäilemään »kulissien taakse», tarvitaan armeija ihmisiä, joiden on »virkansa puolesta» oltava aina kaikkialla ja kaikkitietäviä. Ja me, kaikkinaista taloudellista, poliittista, yhteiskunnallista ja kansallisuussortoa vastaan taisteleva puolue, voimme ja meidän täytyy löytää, koota, opettaa, mobilisoida ja panna liikkeelle tällainen armeija kaikkitietäviä ihmisiä, — mutta sehän on vielä tehtävä! Useimmilla paikkakunnilla meillä ei ole kuitenkaan otettu vielä askeltakaan tähän suuntaan, eikä useimmiten ole edes käsitystäkään siitä, että se on välttämätöntä. Koettakaapa etsiä meidän sosialidemokraattisesta lehdistöstämme piirteitä ja mielenkiintoisia kirjoituksia, uutisia ja paljastuksia diplomaattisista, sotilaallisista, kirkollisista, kaupunki-, finanssi- ym. ym. asioistamme ja kolttosista: te ette löydä juuri mitään tai löydätte perin vähän . Siinä syy, miksi »minua suututtaa aina hirveästi, kun tulee henkilö, joka lavertelee hyvin kauniita ja erinomaisia asioita» siitä, että »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» on välttämättömästi oltava sanomalehdet, jotka paljastavat sekä tehtaissa, kaupungeissa että koko maassa tapahtuvia väärinkäytöksiä!

Paikallisten sanomalehtien vallitseva asema keskuslehdistöön nähden on merkki joko köyhyydestä tai ylellisyydestä. Köyhyydestä, silloin kun liike ei ole vielä kehittänyt kylliksi voimia suurtuotantoa varten, kun se vielä elää kituuttaa näpertelyn vallassa ja melkein hukkuu »tehdaselämän pikkuseikkoihin». Ylellisyydestä, silloin kun liike hallitsee jo täysin kaikinpuolista paljastustoimintaa ja kaikinpuolista agitaatiota, niin että keskuslehden lisäksi käyvät välttämättömiksi monilukuiset paikalliset sanomalehdet. Päätelköön kukin itse, mitä paikallisten lehtien vallitseva asema meillä nykyään merkitsee. Minä rajoitun määrittelemään tarkasti oman johtopäätökseni, etten antaisi aihetta väärinkäsityksiin. Tähän saakka meillä suurin osa paikallisjärjestöistä pitää huolta miltei yksinomaan vain paikallisista lehdistä ja tekee aktiivisesti työtä miltei vain niitä varten. Se ei ole normaalista. Pitää olla päinvastoin: että suurin osa paikallisjärjestöistä pitäisi pääasiassa huolta yleisvenäläisestä äänenkannattajasta ja työskentelisi pääasiassa sen hyväksi. Niin kauan kuin siihen ei ole päästy, me emme kykene panemaan pystyyn ainoatakaan sanomalehteä, joka olisi edes jossain määrin kykenevä todella palvelemaan liikettä kaikinpuolisella agitaatiolla sanomalehdistössä. Mutta silloin, kun siihen pääsemme, syntyy itsestään normaali suhde välttämättömän pää-äänenkannattajan ja välttämättömien paikallisten äänenkannattajien välillä.

Ensi silmäykseltä saattaa näyttää siltä, että puhtaasti taloudellisen taistelun alalla ei päde se johtopäätös, että painopiste on siirrettävä paikallisesta työstä yleisvenäläiseen työhön: työläisten välittöminä vihollisina tällä alalla ovat eri tehtailijat tai tehtailijaryhmät, joita ei sido yhteen järjestö, mikä vähäisimmälläkään tavalla muistuttaisi sitä Venäjän hallituksen puhtaasti sotilaallista ja tiukasti keskitettyä sekä pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten yhden tahdon ohjaamaa järjestöä, joka on välitön vihollisemme poliittisessa taistelussa.

Mutta asia ei ole niin. Taloudellinen taistelu — sen olemme sanoneet jo monta kertaa — on ammatillista taistelua, ja sen tähden se vaatii työläisten yhteenliittymistä ammateittain eikä ainoastaan heidän työpaikkansa mukaan. Ja tällainen ammatillinen yhteenliittyminen käy sitä pakottavammaksi, mitä nopeammin edistyy liikkeenharjoittajiemme yhteenliittyminen kaikenlaisiin yhtiöihin ja syndikaatteihin. Hajanaisuutemme ja näpertelymme ovat suoranaisena haittana tälle työläisten yhteenliittymiselle, jota varten tarvitaan välttämättä vallankumouksellisten yhtenäinen yleisvenäläinen järjestö, joka kykenee ottamaan tehtäväkseen työläisten yleisvenäläisten ammattiliittojen johtamisen. Edellä olemme jo puhuneet siitä, minkä tyyppinen järjestö olisi toivottava tätä tarkoitusta varten, ja nyt lisäämme vain muutaman sanan sanomalehdistöämme koskevan kysymyksen yhteydessä.

Tuskin kukaan asettaa epäilyksen alaiseksi sitä, että jokaisessa sosialidemokraattisessa lehdessä tulee olla ammatillisen (taloudellisen) taistelun osasto. Mutta ammatillisen liikkeen kasvu pakottaa ajattelemaan myös ammatillista sanomalehdistöä. Kuitenkin meistä näyttää siltä, että Venäjällä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ei voi toistaiseksi olla edes puhettakaan ammatillisista lehdistä: pe on ylellisyyttä, kun meillä ei usein ole edes jokapäiväistä leipääkään. Muotonsa puolesta illegaalisen toiminnan oloihin sopivana ja nyt jo välttämättömänä ammatillisena lehdistönä meillä pitäisi olla ammatillisten kirjasten. Niihin tulisi koota ja järjestelmällisesti ryhmitellä legaalinen ja illegaalinen aineisto, joka koskee työehtoja kyseisellä ammattialalla ja erilaisuuksia tässä suhteessa Venäjän eri seutujen välillä, kysymyksessä olevan ammattialan työläisten päävaatimuksia, lainsäädännön puutteellisuuksia tämän ammattialan suhteen, huomattavimpia tapahtumia tämän ammattialan työläisten taloudellisessa taistelussa, heidän ammatillisen järjestönsä oraita, nykyistä tilaa ja tarpeita yms. Ensinnäkin tällaiset kirjaset vapauttaisivat sosialidemokraattisen sanomalehdistömme suuresta määrästä sellaisia ammatillisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat erityisesti vain kyseellisen ammattialan työläisiä; toiseksi niissä pantaisiin paperille ammatillisen taistelumme kokemuksen antamat tulokset, ne tallettaisivat kerätyn aineiston, mikä nykyään suorastaan hukkuu lentolehtisten ja hajauutisten paljouteen, ja tekisivät yhteenvetoja tästä aineistosta; kolmanneksi ne voisivat olla eräänlaisena ohjeena agitaattoreille, sillä työehdot muuttuvat verrattain hitaasti, saman ammatin työläisten perusvaatimukset ovat sangen muuttumattomia (vrt. Moskovan piirin kutojain vaatimuksia v. 188594 Pietarin piirin kutojain vaatimuksiin v. 1896), ja näiden vaatimusten kokoelma voisi olla vuosikausia erinomaisena apukirjana taloudellisessa agitaatio-työssä takapajuisilla seuduilla tai takapajuisten työläis-kerrosten keskuudessa; esimerkit

onnistuneista lakoista jossain yhdessä piirissä, tiedot korkeammasta elintasosta ja” paremmista työehdoista jollain paikkakunnalla kannustaisivat toisten seutujen työläisiä yhä uudelleen taisteluun; neljänneksi ottamalla huolekseen aloitteenteon ammatillisen taistelun yleistämisessä ja lujittamalla siten Venäjän ammatillisen liikkeen ja sosialismin yhteyttä sosialidemokratia pitäisi samalla huolen siitä, ettei tradeunionistinen työmme saisi liian pientä eikä liian suurta sijaa sosialidemokraattisen työmme yleissummassa. Paikallisjärjestön, jos se on irrallaan muiden kaupunkien järjestöistä, on hyvin vaikea ja toisinaan miltei mahdotonkin noudattaa tällä alalla oikeat suhdetta (ja »Rabotšaja Myslin» esimerkki osoittaa, miten hirveän pitkälle tradeunionismin yliarvioinnissa tällöin voidaan mennä). Mutta horjumattomalla marxilaisella kannalla oleva vallankumouksellisten yleisvenäläinen järjestö, joka johtaa poliittista taistelua kokonaisuudessaan ja jolla on ammattiagitaattorien esikunta, ei joudu koskaan vaikeuksiin tämän oikean suhteen määrittelemisessä.













Kappale viisi

Yleisvenäläisen poliittisen lehden "suunnitelma



»’Iskran’ pahin vikapisto tässä suhteessa», kirjoittaa B. Kritševski (»Rabotšeje Delo», n:o 10, s. 30) syyttäessään meitä pyrkimyksestä »muuttaa teoria kuolleeksi opin-kaavaksi eristämällä se käytännöstä», »on sen yleisen puoluejärjestön ’suunnitelma’» (so. kirjoitus »Mistä on alettava?»). Ja Martynov säestää häntä lausumalla, että »’Iskran’ pyrkimys väheksyä merkitystä, mikä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisellä on loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna... on johtanut puolueen järjestösuunnitelmaan, jonka se esittää 4. numeron kirjoituksessa ’Mistä on alettava?’» (sama, s. 61). Ja vihdoin, aivan äskettäin on niihin, joita tämä »suunnitelma» suututtaa (lainausmerkkien tarkoituksena on osoittaa ironista suhtautumista siihen), liittynyt myös L. Nadeždin juuri saamassamme kirjasessa »Vallankumouksen aatto» (meille jo ennestään tutun »vallankumouksellis-sosialistisen ryhmän» Svobodan julkaisu), jossa sanotaan, että »kun nyt puhutaan järjestöstä, joka haarautuisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, se on omiaan synnyttämään kabinettiajatuksia ja kabinettitoimintaa» (s. 126), se on »kirjaviisauden» ilmausta yms.

Se, että meidän terroristimme osoittautui solidaariseksi »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymistä» puolustavien kanssa, ei enää ollenkaan ihmetytä meitä sen jälkeen, kun olemme politiikkaa ja organisaatiota käsittelevissä luvuissa tarkastelleet tämän läheisyyden syviä juuria. Mutta meidän täytyy heti samalla huomauttaa, että L. Nadeždin on ainoa, joka on tunnollisesti yrittänyt syventyä kirjoitukseen, mikä ei miellyttänyt häntä, syventyä sen ajatuksen juoksuun ja yrittänyt asiallisesti vastata siihen, kun sen sijaan »Rabotšeje Delo» ei ole sanonut kerrassaan mitään asiallista, vaan on pyrkinyt ainoastaan sekoittamaan kysymystä tekemällä koko joukon säädyttömiä demagogisia hyökkäilyjä. Ja niin epämiellyttävää kuin se onkin, täytyy aluksi kuluttaa aikaa tämän Augiaan-tallin puhdistamiseen95.

a) KUKA LOUKKAANTUI ARTIKKELISTA »MISTÄ ON ALETTAVA» ?

Esitämme kimpun niitä lausuntoja ja huudahduksia, joilla »Rabotšeje Delo» on hyökännyt kimppuumme. »Ei sanomalehti voi luoda puoluejärjestöä, vaan päinvastoin...» »Sanomalehti, joka on puolueen yläpuolella, sen valvonnan ulkopuolella ja siitä riippumaton oman asiamiesverkkonsa ansiosta...» »Millä ihmeen tavalla ’Iskra’ on voinut unohtaa oman puolueensa faktillisesti olemassa olevat sosialidemokraattiset järjestöt?...» »Lujien periaatteiden ja vastaavan suunnitelman haltijat esiintyvät myös puolueen todellisen taistelun ylimpinä säännöstelijöinä, jotka määräävät puolueen täyttämään heidän suunnitelmansa...» »Suunnitelma ajaa elävät ja elinkykyiset järjestömme haamujen valta kuntaan ja tahtoo herättää henkiin mielikuvituksellisen asiamiesverkoston...» »Jos ’Iskran’ suunnitelma toteutettaisiin, niin se johtaisi siihen, ettei muodostumassa’ olevasta Venäjän Sosialidemokraattisesta Työväenpuolueesta jäisi jälkeäkään...» »Propagandalehti muuttuu valvontaa vailla olevaksi, kaiken käytännöllisen vallankumoustaistelun itsevaltaiseksi lainsäätäjäksi...» »Miten puolueemme on suhtauduttava sen täydelliseen alistamiseen autonomisen toimituksen määräysvaltaan» jne. jne.

»Rabotšeje Delo» on loukkaantunut, kuten lukija näkee näiden lainausten sisällöstä ja sävystä. Mutta se ei ole loukkaantunut omasta puolestaan, vaan puolueemme järjestöjen ja komiteain puolesta, jotka »Iskra» muka tahtoo ajaa haamujen valtakuntaan ja jopa hävittää niiden jäljetkin. Ajatelkaa toki, miten kauheaa! Eräs seikka vain kummastuttaa. Kirjoitus »Mistä on alettava?» ilmestyi toukokuussa 1901, »Rabotšeje Delon» kirjoitukset syyskuussa 1901, ja nyt ollaan jo puolivälissä tammikuuta 1902. Näiden viiden kuukauden aikana (sekä ennen syyskuuta että syyskuun jälkeen) ei yksikään puolueen komitea eikä yksikään järjestö ole esittänyt asianomaisessa muodossa vastalausettaan tätä hirviötä vastaan, joka tahtoo ajaa komiteat ja järjestöt haamujen valtakuntaan! Mutta onhan tänä aikana sekä »Iskrassa» että lukuisissa muissa niin paikallisissa kuin ei-paikallisissakin julkaisuissa ilmestynyt kymmeniä ja satoja tiedotuksia Venäjän kaikilta kulmilta. Kuinka on voinut käydä niin, etteivät sitä ole huomanneet eivätkä loukkaantuneet siitä ne, joita tahdotaan ajaa haamujen valtakuntaan, vaan loukkaantunut on joku kolmas, sivullinen henkilö?

Näin on käynyt siksi, että komiteat ja muut järjestöt ovat olleet kiinni todellisessa työssä eivätkä leikkineet »demokratismia». Komiteat ovat lukeneet kirjoituksen »Mistä on alettava?» ja nähneet, että se on yritys »laatia määrätynlainen suunnitelma järjestön luomiseksi, jotta tätä järjestöä voitaisiin ryhtyä rakentamaan kaikilta tahoilta», ja kun ne ovat tietäneet ja nähneet erinomaisen hyvin, ettei yksikään näistä »kaikista tahoista» aio »ryhtyä rakennustyöhön», ennen kuin on tullut vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta ja siitä, että rakennussuunnitelma on oikein laadittu, niin heidän mieleenkään ei ole tullut »loukkaantua» niiden henkilöiden tavattomasta röyhkeydestä, jotka kirjoittivat »Iskrassa»: »Ottaen huomioon, että kysymys on ratkaisevan tärkeä, olemme puolestamme päättäneet esittää toverien harkittavaksi suunnitelmaluonnoksen, jota kehittelemme yksityiskohtaisemmin parhaillaan painokuntoon valmisteltavassa kirjasessa.» Voiko todellakin tunnollisesti asiaan suhtautuen olla ymmärtämättä sitä, että jos toverit hyväksyvät harkittavakseen esitetyn suunnitelman, niin he eivät tule toteuttamaan sitä »alistumisen» pakosta, vaan siitä vakaumuksesta, että se on välttämätöntä yhteiselle asiallemme, ja jos he eivät hyväksy sitä, niin »luonnos» (mikä vaativa sana, eikö totta?) jääkin vain pelkäksi luonnokseksi? Eikö se ole demagogiaa, kun suunnitelmaluonnosta vastaan ei taistella ainoastaan siten, että sitä »repostellaan» ja kehotetaan tovereita hylkäämään se, vaan myös siten, että usutetaan vallankumouksellisessa työssä kokemattomia henkilöitä luonnoksen kirjoittajia vastaan vain sen vuoksi, että nämä rohkenevat esiintyä »lainsäätäjinä», esiintyä »ylimpinä säännöstelijöinä», so. rohkenevat esittää suunnitelmaluonnoksen?? Voiko puolueemme kehittyä ja päästä eteenpäin, jos yritystä kohottaa paikallisia työntekijöitä laajempien näköalojen, tehtävien, suunnitelmien jne. tasolle ei vastusteta vain siltä kannalta, että nämä katsomukset olisivat virheellisiä, vaan myös siltä kannalta, että »loukkaannutaan» siitä, kun meitä »tahdotaan» »kohottaa»? Sillä kyllähän L. Nadeždinkin »reposteli» suunnitelmaamme, mutta hän ei kuitenkaan alentunut harjoittamaan sellaista demagogiaa, jota ei voida enää selittää pelkästään naiiviudesta tai poliittisten käsitysten alkeellisuudesta johtuvaksi, ja syytöksen »puolueen alistamisesta valvontaan» hän torjui jyrkästi ja aivan alun perin. Ja sen vuoksi Nadeždinin antamaan suunnitelman arvosteluun voidaan ja täytyykin vastata asiallisesti, mutta »Rabotšeje Delolle» voidaan vastata vain halveksintaa osoittaen. Mutta se, että halveksimme kirjoittajaa, joka on alentunut kirkumaan »itsevaltiudesta» ja »alistamisesta», ei vielä vapauta meitä velvollisuudesta selvittää se sekasotku, jota sellaiset henkilöt lukijalle tarjoavat. Ja tässä me voimmekin osoittaa kaikille havainnollisesti, mitä laatua ovat nuo yleiset fraasit »laajasta demokratismista». Meitä syytetään komiteoiden unohtamisesta, siitä, että haluamme tai yritämme ajaa ne haamujen valtakuntaan yms. Miten tulee vastata näihin syytöksiin, kun emme voi kertoa lukijalle juuri mitään tosiasioihin perustuvaa todellisista suhteistamme komiteoihin, emme voi siksi, että ne on pidettävä salassa? Henkilöt, jotka esittävät purevan ja joukkoja ärsyttävän syytöksen, osoittautuvat pääsevän edelle meistä sen ansiosta, että ovat häikäilemättömiä ja suhtautuvat ylenkatseellisesti velvollisuuksiin, joita on vallankumousmiehellä, joka salaa tarkoin maailman silmiltä ne suhteet ja yhteydet, joita hänellä on, joita hän järjestää tai yrittää järjestää. On selvää, että me kerta kaikkiaan kieltäydymme kilpailemasta »demokratismin» alalla sellaisten henkilöiden kanssa. Mitä tulee lukijaan, joka ei ole kaikista puolueasioista selvillä, niin ainoa keino, jonka avulla voimme täyttää velvollisuutemme häntä kohtaan, ei ole se, että kerromme hänelle, mitä on olemassa ja mikä on im Werden , vaan se, että kerromme vähäsen, mitä on ollut ja mistä on lupa kertoa kuten vanhoista asioista.

Bund vihjailee, että me olemme »vallananastajia» , ulkomainen liitto syyttää meitä, että me yritämme hävittää puolueen jäljettömiin. Hyvä on, herrat. Te saatte täyden tyydytyksen, kun kerromme yleisölle neljä tosiasiaa menneisyydestä.

Ensimmäinen tosiasia. Erään Taisteluliiton jäsenet, jotka ottivat välittömästi osaa puolueemme perustamiseen ja edustajan lähettämiseen edustajakokoukseen, jossa puolue perustettiin, sopivat »Iskran» ryhmän erään jäsenen kanssa erikoisen työväenkirjaston perustamisesta palvelemaan koko liikkeen tarpeita. Työväenkirjastoa ei onnistuta perustamaan ja sitä varten kirjoitetut kirjaset »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät» ja »Uusi tehdaslaki» joutuvat syrjäteitä ja kolmansien henkilöiden välityksellä ulkomaille, missä ne sitten painetaan.

Toinen tosiasia. Bundin Keskuskomitean jäsenet kääntyvät »Iskran» ryhmän erään jäsenen puoleen ehdottaen »kirjallisuuslaboratorion» järjestämistä, kuten Bund sitä silloin nimitti. Samalla he mainitsevat, että ellei siinä onnistuta, niin liikkeemme voi ottaa pitkän taka-askelen. Neuvottelujen tuloksena on kirjanen: »Työväenasia Venäjällä» .

Kolmas tosiasia. Bundin Keskuskomitea kääntyy erään maaseutukaupungin kautta »Iskran» erään jäsenen puoleen ehdotuksella, että hän ottaisi huolehtiakseen »Rabotšaja Gazetan» toimittamisesta, joka aiotaan saada uudelleen ilmestymään, ja saa tietysti myönteisen vastauksen. Myöhemmin ehdotusta muutetaan: häntä pyydetään lehden avustajaksi toimituksen uuden järjestelyn vuoksi. Siihenkin saadaan luonnollisesti suostumus. Lähetetään kirjoituksia (jotka on onnistuttu säilyttämään): »Ohjelmamme», jossa esitetään selvästi vastalause bernsteiniläisyyttä vastaan sekä legaalisessa kirjallisuudessa ja »Rabotšaja Myslissä» tapahtunutta käännettä vastaan; »Lähin tehtävämme» (»säännöllisesti ilmestyvän ja kaikkiin paikallisiin ryhmiin kiinteässä yhteydessä olevan puoluelehden perustaminen»; vallitsevana olevan »näpertelyn» epäkohdat); »Päivänpolttava kysymys» (jossa käsitellään niitä vastaväitteitä, joiden mukaan on ensin kehitettävä paikallisten ryhmien toimintaa ennen kuin ryhdytään järjestämään yleistä äänenkannattajaa, ja jossa korostetaan »vallankumouksellisen järjestön» ensivuoroista tärkeyttä ja välttämättömyyttä »nostaa järjestötoimintamme, kurimme ja maanalaisen toimintamme taito täydellisyyden korkeimmalle asteelle»). Ehdotusta »Rabotšaja Gazetan» uudelleen julkaisemisen aloittamisesta ei saada toteutetuksi ja kirjoitukset jäävät julkaisematta. Neljäs tosiasia. Puolueemme toista sääntömääräistä edustajakokousta järjestävän komitean jäsen ilmoittaa »Iskran» ryhmän jäsenelle edustajakokouksen työjärjestyksen ja asettaa tämän ryhmän ehdokkaaksi hoitamaan uudistettavan »Rabotšaja Gazetan» toimitustyötä. Hänen niin sanoaksemme alustavan askelensa hyväksyvät sittemmin sekä se komitea, johon hän kuuluu, että Bundin Keskuskomitea; »Iskran» ryhmä saa tiedon edustajakokouksen paikasta ja ajasta, mutta (epätietoisena siitä, voiko se erinäisten syiden vuoksi lähettää edustajan tähän edustajakokoukseen) laatii myös kirjallisen selostuksen kokoukselle. Tässä selostuksessa esitetään se ajatus, että tällaisena täydellisen horjunnan aikana, jota nykyään elämme, emme voi pelkällä Keskuskomitean valitsemisella ratkaista yhteenliittymiskysymystä, vaan voimme samalla saattaa huonoon huutoon puolueen suuren perustamisajatuksen uuden pikaisen ja täydellisen palon sattuessa, mikä on enemmän kuin todennäköistä meillä vallitsevan epäillegaalisuuden oloissa; että tämän vuoksi on aloitettava kehottamalla kaikkia komiteoita ja kaikkia muita järjestöjä tukemaan uudelleen ilmestyvää yleistä äänenkannattajaa, mikä reaalisesti yhdistää kaikki komiteat todellisilla yhdyssiteillä ja mikä reaalisesti valmistelee johtajaryhmää koko liikettä varten, ja tällaisen komiteain perustaman ryhmän voivat komiteat ja puolue muuttaa sitten helposti Keskuskomiteaksi, jos sellainen ryhmä kerran alkaa kasvaa ja lujittua. Edustajakokous ei kuitenkaan monien sattuneiden palojen takia kokoonnu ja selostus hävitetään illegaalisista syistä sen jälkeen, kun vain muutamat toverit, niiden mukana erään komitean valtuutetut, ovat sen lukeneet.

Päätelköön nyt lukija itse, mitä laatua on sellainen menettely kuin Bundin viittaus vallananastukseen tai »Rabotšeje Delon» syytös, että me tahdomme häätää komiteat haamujen valtakuntaan ja »korvata» puoluejärjestön järjestämällä vain yhden sanomalehden aatteiden levittämisen. Juuri komiteoillehan, niiltä saatujen monien kehotusten jälkeen, me selostimmekin, että on välttämätöntä hyväksyä määrätty yhteistyösuunnitelma. Juuri puoluejärjes-löä varten me kehittelimme tätä suunnitelmaa »Rabotšaja Gazetalle» kirjoittamissamme kirjoituksissa ja puolueen edustajakokoukselle laatimassamme selostuksessa, ja teimme sen taaskin niiden kehotuksesta, joilla oli puolueessa niin vaikutusvaltainen asema, että ottivat itselleen aloitteenteon puolueen uudelleenluomiseksi (faktillisesti). Ja vasta sen jälkeen, kun puoluejärjestön yhdessä meidän kanssamme kahteen kertaan tekemät yritykset ryhtyä uudelleen julkaisemaan virallisesti puolueen pää-äänenkannattajaa menivät myttyyn, me katsoimme suoranaiseksi velvollisuudeksemme ryhtyä julkaisemaan epävirallista äänenkannattajaa, että ryhtyessään kolmanteen yritykseen tovereilla olisi jo määrättyjä kokemuksen antamia tuloksia eikä vain pelkkiin arvailuihin perustuvia olettamuksia. Tämän kokemuksen eräät tulokset ovat nykyään jo kaikkien nähtävissä, ja kaikki toverit voivat päätellä, olemmeko me käsittäneet oikein velvollisuutemme ja mitä pitää ajatella ihmisistä, jotka pyrkivät johtamaan harhaan äskeistä menneisyyttä tuntemattomia henkilöitä närkästyneinä siitä, että olemme todistaneet toisille heidän epäjohdonmukaisuutensa »kansallisuus»-kysymyksessä ja toisille sen, ettei voida sallia periaatteetonta horjuntaa.

b) VOIKO SANOMALEHTI OLLA KOLLEKTIIVINEN ORGANISAATTORI?

Kirjoituksen »Mistä on alettava?» koko ydinajatus on nimenomaan tämän kysymyksen asettamisessa ja sen ratkaisemisessa myönteisesti. Ainoan meille tunnetun yrityksen käsitellä tätä kysymystä asiallisesti ja todistaa, että kysymys on välttämättä ratkaistava kielteisesti, on tehnyt L. Nadeždin, jonka perustelut esitämme kokonaisuudessaan:

»...Meitä miellyttää suuresti se, että Iskrassa’ (n:o 4) asetetaan, kysymys yleisvenäläisen sanomalehden välttämättömyydestä, mutta emme voi mitenkään hyväksyä sitä, että tämä kysymyksenasettelu olisi paikallaan kirjoituksessa, jonka otsikkona on: ’Mistä on alettava?’. Tämä on epäilemättä eräs äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta ei sillä, ei kokonaisella sarjalla kansanomaisia lehtisiä eikä röykkiöillä julistuksiakaan voida laskea perustaa vallankumouksellista ajankohtaa vastaavalle taistelujärjestölle. On ryhdyttävä muodostamaan voimakkaita poliittisia järjestöjä paikkakunnilla. Meillä ei niitä ole, meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua. Ellei paikkakunnilla kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä, niin mitä merkitsee yleisvenäläinen sanomalehti, vaikkapa se olisi erinomaisestikin järjestetty? Se on orjantappurapensas, joka palaa ilmitulossa, muttei kuitenkaan kulu eikä saa myöskään ketään syttymään! Väki ryhmittyy lehden ympärille, kokoontuu yhteen ja järjestyy sen hyväksi tehtävässä työssä, ajattelee ’Iskra’. Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille! Sellaisena voi ja täytyy olla paikallisten sanomalehtien laaja perustaminen, työväen voimien valmentaminen nyt heti mielenosoituksiin, paikallisjärjestöjen vakituinen työ työttömien keskuudessa (levittää väsymättä lentolehtisiä heidän keskuuteensa, koota heitä kokouksiin, esiintymään hallitusta vastaan jne.). Paikkakunnilla on saatava aikaan vilkas poliittinen työ, ja kun yhtyminen käy välttämättömäksi tällä reaalisella perustalla, niin se ei ole keinotekoista, paperilla yhdistymistä, — tällaista paikallisen toiminnan yhdistämistä , yleisvenäläiseksi toiminnaksi ei saada aikaan sanomalehtien kautta!»! (»Vallank. aatto», s. 54).

Olemme alleviivanneet tämän kaunopuheisen lausunnon ne kohdat, jotka osoittavat silmäänpistävimmin sekä kirjoittajan suunnitelmastamme antaman arvion virheellisyyden että yleensä hänen virheellisen katsantokantansa, joka tässä asetetaan »Iskraa» vastaan. Ellei paikkakunnilla kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä, niin ei erinomainenkaan yleisvenäläinen lehti tule merkitsemään mitään. — Aivan oikein sanottu. Mutta siinähän se kysymys onkin, että ei ole muuta keinoa kasvattaa voimakkaita poliittisia järjestöjä kuin tehdä se yleisvenäläisen sanomalehden avulla. Kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta »Iskran» kaikkein oleellisin lausunto, jonka se teki ennen kuin siirtyi »suunnitelmansa» esittämiseen: on välttämätöntä »kutsua sellaisen vallankumouksellisen järjestön ” muodostamiseen, joka pystyy yhdistämään kaikki voimat ja johtamaan liikettä ei ainoastaan nimellisesti, vaan myös itse asiassa, so. olemaan aina valmis tukemaan jokaista vastalausetta ja jokaista purkausta ja käyttämään niitä hyväkseen sellaisten sotilaallisten voimien kartuttamiseksi ja lujittamiseksi, jotka kelpaavat ratkaisevaan taisteluun». Nykyään, helmi- ja maaliskuun jälkeen, kaikki ovat siitä periaatteellisesti samaa mieltä, jatkaa »Iskra», mutta me emme tarvitse kysymyksen periaatteellista, vaan sen käytännöllistä ratkaisua, on esitettävä viipymättä sellainen selvästi määritelty rakennussuunnitelma, että kaikki voisivat eri tahoilta ryhtyä heti rakennustyöhön käsiksi. Mutta käytännöllisestä ratkaisusta meitä vedetään taaskin takaisin — periaatteellisesti oikeaan, kiistattomaan ja suureen, mutta työhön osallistuville laajoille joukoille aivan riittämättömään ja aivan käsittämättömään totuuteen: »on kasvatettava voimakkaita poliittisia järjestöjä»! Nyt ei enää ole puhe siitä, arvoisa kirjoittaja, vaan siitä, miten nimenomaan on kasvatettava ja saadaan kasvatetuksi!

Ei ole totta, että »meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tässä muodossaan tuo väite luisuu »Svobodalle» tavalliseen ja perin juurin virheelliseen valistuneiden työläisten ja »joukkojen» vastakkainasettamiseen. Meillähän ovat myös valistuneet työläiset viime vuosina »käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tämä toisaalta. Ja toisaalta, joukotkaan eivät opi milloinkaan käymään poliittista taistelua niin kauan, kun me emme auta tämän taistelun johtajien kasvattamista sekä valistuneiden työläisten että intellektuellien keskuudesta; ja tällaiset johtajat voivat kehittyä yksinomaan harkitsemalla systemaattisesti ja joka päivä poliittisen elämämme kaikkia eri puolia, kaikkia eri luokkien taholta ja erilaisista syistä tapahtuvia vastarinta- ja taisteluyrityksia. Siksi on suorastaan naurettavaa puhua »poliittisten järjestöjen kasvattamisesta» ja asettaa samaan aikaan vastakkain poliittisen sanomalehden suorittama »paperityö» ja »vilkas poliittinen työ paikkakunnilla»! »Iskrahan» johtaakin lehti- »suunnitelmansa» sellaisesta »suunnitelmasta», jonka mukaan kehitetään sellainen »taisteluvalmius», että voidaan tukea sekä työttömien liikettä, talonpoikain kapinoita, zemstvomiesten tyytymättömyyttä että »väestön suuttumusta tsaarin villiintynyttä basi-bozukkia kohtaan» yms. Tietäähän jokainen liikettä tunteva henkilö vallan hyvin, että valta enemmistö paikallisista järjestöistä ei edes ajattele tätä, että monia tässä hahmoteltuja »vilkkaan poliittisen työn» suuntaviivoja ei yksikään järjestö ole vielä kertaakaan toteuttanut elämässä, että yritykset kiinnittää huomiota esimerkiksi zemstvointelligenssin tyytymättömyyden ja pro- testimielen kasvuun herättää hämmentynyttä ihmettelyä sekä Nadeždinissa (»herra armahtakoon, zemstvoja vartenko tämä äänenkannattaja onkin?», »Vallank. aatto», s. 129), »ekonomisteissa» (»Iskra», n:o 12, kirje) että monien käytännönmiesten keskuudessa. Tällaisissa oloissa voidaan »alkaa» vain siitä, että saadaan ihmiset ajattelemaan kaikkea tätä, saadaan heidät tekemään yhteenvetoja ja yleisiä johtopäätöksiä kaikista ja kaikenlaisista kuohunnan purkauksista ja aktiivisen taistelun leimahduksista. »Vilkas poliittinen työ» voidaan nykyisenä sosialidemokraattien tehtävien madaltamisen kautena alkaa ainoastaan vilkkaasta poliittisesta agitaatiosta, mikä on mahdotonta ilman yleisvenäläistä, usein ilmestyvää ja oikein levitettyä sanomalehteä.

Henkilöt, jotka pitävät »Iskran» »suunnitelmaa» »kirjaviisauden» ilmauksena, eivät ole lainkaan ymmärtäneet suunnitelman ydinajatusta, vaan he ovat käsittäneet päämääräksi sen, mikä on esitetty tälle ajankohdalle sopivimpana keinona. Nämä henkilöt eivät ole vaivautuneet ajattelemaan niitä kahta vertausta, joilla esitettyä suunnitelmaa valaistiin havainnollisesti. Yleisvenäläisen poliittisen lehden järjestämisen, sanottiin »Iskrassa», tulee olla sinä peruslankana, jota seuraten me voisimme järkähtämättä kehittää, syventää ja laajentaa tätä järjestöä (so. vallankumouksellista järjestöä, joka olisi aina valmis tukemaan jokaista vastalausetta ja jokaista purkausta). Sanokaahan, olkaa hyvä: kun muurarit muuraavat seinäkiviä suuren ja ennen näkemättömän rakennuksen eri paikoissa, niin eikö se ole »paperi» -työtä, kun vedetään lanka, joka auttaa löytämään oikean muurauskohdan, osoittaa yhteisen työn lopullisen päämäärän, antaa mahdollisuuden käyttää jokaisen kiven, vieläpä jokaisen kivenkappaleenkin, joka liittyen edelliseen ja seuraavaan kiveen luo lopulliset ja täydelliset ääri-piirteet? Ja emmekö me elä puolue-elämässämme juuri sellaista aikaa, jolloin meillä on sekä kiviä että muurareita, mutta puuttuu kaikille näkyvää lankaa, johon kaikki voisivat tarttua? Huutakoot vain, että vetämällä tämän langan me haluamme komentaa: jos me olisimme halunneet komentaa, hyvät herrat, niin me olisimme kirjoittaneet »Iskra n:o l» asemesta »Rabotšaja Gazeta n:o 3», niin kuin eräät toverit meille ehdottivat ja niin kuin meillä olisi ollut täysi oikeus tehdä niiden tapausten jälkeen, joista edellä kerroimme. Mutta me emme tehneet sitä: me halusimme jättää itsellemme vapaat kädet käydäksemme leppymätöntä taistelua kaikenlaisia valesosialidemokraatteja vastaan; me halusimme, että lankaamme, jos se on vedetty oikein, alettaisiin pitää arvossa sen oikean suunnan vuoksi eikä siksi, että sen on vetänyt virallinen äänenkannattaja.

»Paikallisen toiminnan yhdistäminen keskuslehtien kautta kiertää noiduttua kehää», opettaa meitä L. Nadeždin, »yhtymistä varten vaaditaan ainesten yhdenlaatuisuutta, mutta itse tämän yhdenlaatuisuuden voi saada aikaan vain jokin yhdistävä, mutta tämä yhdistävä voi olla voimakkaiden paikallisjärjestöjen tuote, paikallisjärjestöjen, joille ei nykyään ole lainkaan ominaista yhdenlaatuisuus». Tämä totuus on yhtä kunnioitettava ja yhtä kiistaton kuin sekin, että täytyy kasvattaa voimakkaita poliittisia järjestöjä. Tämä totuus on yhtä hyödytön kuin sekin. Jokainen kysymys »kiertää noiduttua kehää», sillä koko poliittinen elämä on loputtomasta rengassarjasta muodostunut loputon ketju. Poliitikon koko taito onkin juuri siinä, että löydetään ja tartutaan oikein lujasti kiinni juuri sellaiseen renkaaseen, jota on kaikkein vaikein lyödä pois käsistä, joka on tärkein tällä ajankohdalla, joka parhaiten takaa sen, että renkaan omistaja pystyy pitämään käsissään koko ketjun . Jos meillä olisi joukko kokeneita muurareita, jotka olisivat niin tottuneita toisiinsa, että voisivat ilman lankaakin muurata kivet juuri oikeaan paikkaansa (abstraktisesti puhuen se ei ole lainkaan mahdotonta), silloin me voisimme ehkä tarttua kiinni toiseenkin renkaaseen. Mutta siinähän se onnettomuus onkin, että kokeneita ja toisiinsa tottuneita muurareita meillä ei vielä ole, että kiviä muurataan hyvin usein aivan turhaan, niitä ei muurata yhteisen langan mukaan, vaan niin hajanaisesti, että vihollinen puhaltaa ne pois aivan kuin ne eivät olisikaan kiviä, vaan hiekkajyväsiä. Toinen vertaus: »Sanomalehti ei ole ainoastaan kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen agitaattori, vaan myös kollektiivinen organisaattori. Tässä viimeksi mainitussa sitä voidaan verrata rakennustelineisiin, jotka pystytetään rakennettavan talon ympärille, jotka hahmottelevat rakennuksen ääriviivat, helpottavat yhteydenpitoa eri rakentajien kesken, auttavat heitä jakamaan työn ja saamaan yleiskuvan järjestetyllä työllä saavutetuista yleisistä tuloksista» . Kuinka suuresti tämä muistuttaakaan oman osuutensa liioittelemista kirjailijan, kabinettityöntekijän taholta, eikö niin? Rakennustelineitä ei tarvita lainkaan itse asuntoa varten, ne tehdään huonommista tarpeista, ne rakennetaan lyhyeksi ajaksi ja joutuvat polttopuiksi heti, kun talo on edes pääpiirteissään valmis. Vallankumouksellisten järjestöjen rakentamiseen nähden kokemus on osoittanut, että niitä onnistutaan toisinaan rakentamaan ilman telineitäkin — otetaan esimerkiksi vaikkapa seitsemänkymmentäluvun vuodet. Mutta nyt meillä ei voida kuvitellakaan tarvitsemamme rakennuksen rakentamista mahdolliseksi ilman rakennustelineitä.

Nadeždin ei ole samaa mieltä siitä ja sanoo: »väki ryhmittyy lehden ympärille, kokoontuu yhteen ja järjestyy sen hyväksi tehtävässä työssä, ajattelee ’Iskra’. Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille!» Siis: »paljon läheisempää konkreettisemman asian ympärille...» Venäläinen sananlasku sanoo: älä sylje kaivoon, tarvitset sitä vielä juodaksesi. Mutta on ihmisiä, jotka ovat valmiit juomaan kaivosta, johon on syljeksitty. Millaisiin iljettävyyksiin meidän suurenmoiset legaaliset »marxilaisuuden arvostelijamme» ja »Rabotšaja Myslin» illegaaliset ihailijamme ovat menneetkään tämän suuremman konkreettisuuden nimessä! Miten suuresti liikettämme painostaakaan ahdaskatseisuutemme, aloitekyvyttömyytemme ja arkuutemme, joita puolustellaan perinteellisillä perusteluilla: »paljon läheisempää on konkreettisemman asian ympärille»! Ja Nadeždin, joka pitää itseään erikoisen herkkänä »elämää» kohtaan, joka arvostelee erikoisen ankarasti »kabinetti»-ihmisiä, joka syyttää (terävä-älyisyyttä tavoitellen) »Iskraa» heikkoudesta nähdä kaikkialla »ekonomismia» ja joka kuvittelee olevansa paljon ylempänä kaikkea tätä ortodokseihin ja arvostelijoihin jakautumista, ei huomaa sitä, että hän noilla perusteluillaan pelaa häntä suututtavan ahdaskatseisuuden pussiin, että hän juo kaivosta, johon on syljeksitty eniten! Niin, vilpittöminkään ahdaskatseisuuden herättämä suuttumus, palavinkaan halu nostaa ylös sen eteen polvistuneet ihmiset ei vielä riitä, jos tuo suuttunut henkilö ajelehtii ilman peräsintä ja purjeita ja tarrautuu yhtä »vaistonvaraisesti» kuin 70-luvun vallankumouksellisetkin »eksitaatio-terroriin», »agraariterroriin», »hälytykseen» jne. Silmäilkääpä sitä »konkreettisempaa», jonka ympärille — hänen mielestään — on »paljon läheisempää» kokoontua ja järjestyä: i. paikalliset sanomalehdet; 2. mielenosoitusten valmistelut; 3. toiminta työttömien keskuudessa. Heti ensi silmäyksellä nähdään, että kaikki nämä asiat on temmattu aivan satunnaisesti, umpimähkään, jotta olisi vain jotain sanottu, sillä katseltakoonpa niitä miltä puolelta tahansa, niin olisi suorastaan tolkutonta nähdä niissä jotain sellaista, mikä olisi kelvollista erikoisesti »kokoamaan ja järjestämään». Ja itse sama Nadeždinkin sanoo paria sivua myöhemmin: »meidän olisi jo aika yksinkertaisesti todeta tosiasia: paikkakunnilla tehdään perin viheliäistä työtä, komiteat eivät tee kymmenesosaakaan siitä, mitä ne voisivat tehdä... ne yhdistävät keskukset, joita meillä nykyään on, ovat näennäisiä, ne ovat — vallankumouksellista kansliatouhua, toistensa ylentämistä kenraaleiksi, ja näin tulee olemaan siihen saakka, kunnes kasvaa voimakkaita paikallisia järjestöjä.» Nämä sanat, niissä esiintyvän liioittelun ohella, sisältävät epäilemättä paljon katkeraa totuutta, ja eikö Nadeždin todellakaan näe sitä yhteyttä, mikä on olemassa paikkakunnilla tehtävän viheliäisen työn ja toimihenkilöiden suppean näköpiirin, heidän rajoitetun toimintansa välillä, mikä on kiertämätöntä paikallisten järjestöjen puitteisiin sulkeutuneiden työntekijäin valmentumattomuuden takia? Onko hän todellakin, samoin kuin »Svobodassa» julkaistun organisaatiokysymystä koskevan artikkelin kirjoittajakin, unohtanut sen,’ että laajaan paikalliseen lehdistöön siirtymisen (v:sta 1898) seurauksena oli »ekonomismin» ja »näpertelyn» erikoinen voimistuminen? Ja vaikkapa »laajan paikallislehdistön» vähänkin tyydyttävä järjestäminen olisikin mahdollista (mutta me osoitimme edellä, että se on mahdotonta, lukuun ottamatta aivan erikoisia tapauksia), niin silloinkaan paikalliset sanomalehdet eivät kykenisi »kokoamaan ja järjestämään» vallankumouksellisten kaikkia voimia yleistä itsevaltiudenvastaista ryntäystä varten, yhteisen taistelun johtamista varten. Älkää unohtako, että tässä on kysymys vain lehden »kokoavasta», sen organisoivasta merkityksestä, ja me voisimme asettaa hajanaisuutta puolustavalle Nadeždinille hänen itsensä asettaman pilkallisen kysymyksen: »vai olemmeko me saaneet jostain perinnöksi 200 000 vallankumouksellista organisaattoria?» Edelleen, »mielenosoitusten valmistelua» ei voida asettaa »Iskran» suunnitelman vastakohdaksi jo senkään vuoksi, että tämä suunnitelma juuri edellyttääkin yhtenä päämääränä mitä laajimpia mielenosoituksia; mutta kysymyshän on käytännöllisen keinon valinnasta. Nadeždin on taas sotkeutunut tässäkin asiassa jättäen huomioon ottamatta sen seikan, että mielenosoitukset (jotka ovat tähän saakka tapahtuneet valtaosaltaan aivan vaistonvaraisesti) voi »valmistella» vain jo »koottu ja järjestetty» sotajoukko, mutta me nimenomaan emme osaa koota emmekä järjestää. »Toiminta työttömien keskuudessa.» Taaskin sama sotku, sillä sekin on eräs liikekannalla olevan sotajoukon taistelutoimista eikä sotajoukon liikekannallepanon suunnitelma. Missä määrin Nadeždin tässäkin suhteessa aliarvioi hajanaisuutemme vahingollisuuden, sen, että meiltä puuttuu »200 000», näkyy seuraavasta. Monet (heidän joukossaan myös Nadeždin) ovat moittineet »Iskraa» työttömyyttä koskevien tietojen niukkuudesta ja maaseutuelämän ihan jokapäiväisiä ilmiöitä kuvaavien kirjeiden satunnaisuudesta. Moite on aiheellinen, mutta »Iskra» on tässä »syyttä syyllinen». Me pyrimme »vetämään langan» myös maaseudun kautta, mutta siellä ei ole muurareita juuri missään, ja täytyy innostaa jokaista, joka tiedottaa vaikkapa jokapäiväisistäkin asioista, siinä toivossa, että siten voidaan kartuttaa avustajien lukumäärää tällä alalla ja opettaa meitä kaikkia lopultakin valikoimaan myös todella huomionarvoisia tosiasioita. Mutta aineistoa on opiskelua varten niin vähän, että ilman sen yleistämistä koko Venäjän mitassa meillä ei ole kerrassaan mitään, minkä pohjalla opiskella. Epäilemätöntä on, että henkilö, jolla on vaikkapa lähimainkin sellaiset agitaattorinkyvyt ja sama ryysyköyhälistön elämän tuntemus kuin Nadeždinilla näyttää olevan, voisi agitoimalla työttömiä keskuudessa tehdä liikkeelle suuria palveluksia, mutta tämä henkilö panisi kynttilänsä vakan alle, ellei hän pitäisi huolenaan saattaa kaikkien venäläisten tovereiden tietoon jokaista työssään ottamaansa askelta opiksi ja esimerkiksi henkilöille, jotka suurimmalta osaltaan eivät vielä osaa käydä käsiksi uuteen asiaan.

Kerrassaan kaikki puhuvat nyt yhdistymisen tärkeydestä, siitä, että on välttämätöntä »koota ja järjestää», mutta useimmissa tapauksissa ei ole minkäänlaista varmaa käsitystä siitä, miten tämä yhdistämistyö pitää alkaa ja suorittaa. Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että jos me »yhdistämme» sanokaamme yhden kaupungin erilliset kaupunki-piirien kerhot, niin sitä varten tarvitaan yhteisiä laitoksia, so. ei ainoastaan yhteinen »liiton» nimi, vaan todella yhteistä toimintaa, aineistojen, kokemusten ja toimivoimien vaihtoa, tehtävien jakamista ei enää ainoastaan piireittäin, vaan yleiskaupunkilaisen toiminnan erikoisalojen mukaan. Jokainen myöntää, että perusteellisen maanalaisen koneiston kulunkeja (jos voidaan käyttää kauppakielen sanontaa) eivät kata yhden piirin »varat» (tietysti niin aineelliset kuin ihmis-»varatkaan») ja ettei spesialisti voi tällä ahtaalla työkentällä käyttää laajasti kykyjään. Kuitenkin samoin on asianlaita myös eri kaupunkien yhdistämisen suhteen, sillä sellainenkin työkenttä kuin erillinen paikkakunta osoittautuu ja on jo osoittautunut sosialidemokraattisen liikkeemme historiassa liian ahtaaksi: sen me olemme edellä todistaneet seikkaperäisesti sekä poliittista agitaatiota että järjestötyötä koskevilla esimerkeillä. Täytyy, täytyy ehdottomasti ja ennen kaikkea laajentaa tätä työkenttää, luoda todellinen yhteys kaupunkien välille säännöllisen yhteisen työn pohjalla, sillä hajanaisuus painaa ihmisiä, jotka »istuvat kuin kuopassa» (erään »Iskralle» saapuneen kirjeen kirjoittajan sanat) tietämättä, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, kenestä pitää ottaa oppia, miten hankkia itselleen kokemusta, miten tyydyttää laajan toiminnan kaipuuta. Ja olen edelleenkin sillä kannalla, että tätä todellista yhteyttä voidaan alkaa luoda vain yhteisen lehden avulla, joka on ainoa säännöllinen yleisvenäläinen yritys, joka kokoaa yhteen mitä erilaisimman toiminnan tulokset ja siten kannustaa ihmisiä kulkemaan väsymättä eteenpäin kaikkia niitä monilukuisia teitä, jotka vievät vallankumoukseen, niin kuin kaikki tiet vievät Roomaan. Jos emme halua yhtymistä ainoastaan sanoissa, niin jokaisen paikallisen kerhon täytyy heti kiinnittää sanokaamme neljäsosa voimistaan aktiiviseen työhön yhteisen asian hyväksi, ja sanomalehti näyttää sille heti tämän asian yleiset ääriviivat, mittasuhteet ja luonteen, osoittaa, nimenomaan minkälaiset puutteellisuudet tuntuvat pahimmin koko yleisvenäläisessä toiminnassa, missä ei harjoiteta agitaatiota, missä yhteydet ovat heikkoja, millaisia suuren yhteisen koneiston pikkurattaita tämä kerho voisi parannella tai vaihtaa parempiin. Sellainen kerho, joka ei vielä toimi, vaan vasta etsii työtä, voisi alkaa ei pienen erillisen verstaan käsityöläisenä, joka ei tunne aikaisempaa »teollisuuden» kehitystä eikä kyseisten teollisten tuotantomenetelmien yleistä tilaa, vaan sellaisen suuren yrityksen osanottajana, joka kuvastaa kokonaisuudessaan yleistä vallankumouksellista rynnistystä itsevaltiutta vastaan. Ja mitä täydellisemmin jokainen pikku ratas olisi viimeistelty, mitä suurempi olisi yhteisen asian eri aloilla toimivien detaljityöntekijöiden lukumäärä, sitä tiheämmäksi kävisi verkkomme ja sitä vähemmän hämminkiä yhteisissä riveissä aiheuttaisivat väistämättömät palot.

Todellista yhteyttä alkaisi luoda jo yksistään lehden levittämistehtävä (jos tämä lehti olisi lehden nimen arvoinen, so. ilmestyisi säännöllisesti eikä kerran kuukaudessa, kuten paksut aikakausjulkaisut, vaan nelisen kertaa kuukaudessa). Nykyään on kaupunkien välinen kanssakäyminen vallankumouksellisessa työssä mitä suurin harvinaisuus tai joka tapauksessa poikkeus; silloin tämä kanssakäyminen tulisi säännöksi ja takaisi tietenkin ei ainoastaan lehden levittämisen, vaan myös (mikä on paljon tärkeämpää) kokemusten, aineistojen, toimivoimien ja varojen vaihdon. Järjestötyö tulisi heti monin verroin laajemmaksi ja jollain paikkakunnalla saavutettu menestys kannustaisi jatkuvasti parantelemaan toimintamuotoja, synnyttäisi halua käyttää hyväksi jossain toisella puolella maata toimivan toverin jo saamaa valmista kokemusta. Paikallinen työ kävisi paljon sisältö-rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin mitä se on nykyään: kautta Venäjän kootut poliittiset ja taloudelliset paljastukset antaisivat kaikkien ammattien ja kaikilla kehitysasteilla oleville työläisille henkistä ravintoa, antaisivat aineistoa ja aihetta keskusteluihin sekä lukemista mitä moninaisimmista kysymyksistä, joita sitä paitsi nostaisivat esiin vihjauksin myös legaalinen lehdistö, yhteiskuntapiireissä käydyt keskustelut ja hallituksen »ujot» tiedonannot. Jokaista purkausta ja jokaista mielenosoitusta arvioitaisiin ja käsiteltäisiin kaikinpuolisesti Venäjän kaikilla äärillä ja näin heräisi halu olla jäämättä jälkeen muista, tehdä muita paremmin (me sosialistit emme lainkaan hylkää kaikkea kilpailua yleensä, kaikkinaista »kilvoittelua»!), valmistella tietoisesti sitä, mikä ensimmäisellä kerralla kävi jollain tavalla vaistonvaraisesti, käyttää hyväkseen kyseessä olevan paikkakunnan tai kyseellisen ajankohdan otollisia olosuhteita muutoksien tekemiseksi rynnäkkösuunnitelmaan ym. Samalla tämä paikallisen toiminnan elävöityminen ei johtaisi sellaiseen tilaan, että kaikki voimat on jännitetty äärimmilleen aivan kuin »kuoleman edellä» ja kaikki työntekijät pantu vaaralle alttiiksi, kuten nykyään on usein laita jokaisen mielenosoituksen ja paikallisen sanomalehden jokaisen numeron julkaisemisen yhteydessä: toisaalta poliisin on paljon vaikeampaa päästä käsiksi »juuriin», kun se ei tiedä, miltä paikkakunnalta niitä pitäisi etsiä; toisaalta säännöllinen yhteinen työ totuttaisi työntekijöitä sovittamaan kyseessä olevan rynnäkön voiman yhteisen armeijan määrätyssä joukko-osastossa sillä hetkellä vallitsevan voimatilanteen mukaiseksi (nykyään tuskin kukaan koskaan ajatteleekaan tällaista sovittamista, sillä yhdeksän kymmenesosaa rynnäköistä tapahtuu vaistonvaraisesti) ja helpottaisi ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myös vallankumouksellisten voimien »kuljetusta» muilta paikkakunnilta. Nykyään nämä voimat useissa tapauksissa menehtyvät ahtaassa paikallisessa työssä, mutta silloin tulisi mahdolliseksi ja olisi aina aiheita siirtää vähänkin kykeneviä agitaattoreita ja organisaattoreita maan toiselta ääreltä toiselle. Tekemällä ensin puolueen asioissa ja puolueen varoilla pieniä matkoja työntekijät tottuisivat sitten siirtymään kokonaan puolueen ylläpitoon, muuttumaan ammattivallankumouksellisiksi, kehittämään itsestään oikeita poliittisia johtajia.

Ja jos meidän onnistuisi todella päästä siihen, että kaikki paikalliset’ komiteat, paikalliset ryhmät ja kerhot tai niiden huomattava enemmistö ryhtyisivät aktiivisesti toimimaan yhteisen asian hyväksi, niin me voisimme aivan lähitulevaisuudessa saada pystyyn viikkolehden, jota levitettäisiin säännöllisesti kymmenin tuhansin kappalein ympäri koko Venäjän, Tästä lehdestä tulisi niiden jättiläis- palkeiden osa, jotka lietsoisivat jokaisen luokkataistelu-kipinän ja kansan suuttumuksen kipinän yleiseksi paloksi. Tämän sellaisenaan vielä varsin viattoman ja vielä varsin pienen, mutta säännöllisen ja sanan täydessä merkityksessä yhteisen asian ympärille kerättäisiin ja koulutettaisiin järjestelmällisesti koeteltujen taistelijoiden vakinainen armeija. Tämän yhteisen järjestörakennuksen telineille kohoaisi ja astuisi pian esiin vallankumouksellistemme keskuudesta sosialidemokraattisia Željaboveja, työläistemme keskuudesta nousisi esiin venäläisiä Bebeleitä. jotka asettuisivat liikekannalle saatetun armeijan johtoon ja nostaisivat koko kansan tekemään selvän Venäjää painavasta häpeästä ja kirouksesta. Siitä meidän pitää haaveilla!

»Pitää haaveilla!» Kirjoitin nämä sanat ja säikähdin. Kuvittelin, että istun »yhdistävässä edustajakokouksessa» ja minua vastapäätä istuvat »Rabotšeje Delon» toimittajat ja avustajat. Toveri Martynov nousee ja sanoo minulle ankarana: »Sallikaa kysyä teiltä, onko autonomisella toimituksella vielä oikeus haaveilla kysymättä ensin puolueen komiteoiden mielipidettä? » Hänen perästään nousee toveri Kritševski ja (syventäen filosofisesti toveri Martynovia, joka on jo kauan sitten syventänyt toveri Plehanovia) jatkaa vieläkin ankarampana: »Minä menen vieläkin pitemmälle. Min kysyn, onko marxilaisella yleensä oikeus haaveilla, ellei hän unohda sitä, että Marxin mukaan ihmiskunta aina asettaa itselleen tehtäviä, jotka ovat toteutettavissa, ja että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien tehtävien kasvun prosessi?»

Jo yksin näiden ankarien kysymysten ajatteleminenkin karmii selkäpiitäni ja ajattelen vain, minne voisin piiloutua. Yritän piiloutua Pisarevin taakse.

»Ristiriidan ja ristiriidan välillä on ero», kirjoitti Pisarev haaveen ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. »Haaveeni voi mennä luonnollisen tapahtumain kulun edelle tai se voi mennä aivan sivuun, sinne, mihin mikään luonnollinen tapahtumain kulku ei voi koskaan johtaa. Edellisessä tapauksessa haave ei tuota mitään vahinkoa; se voi vieläpä tukea ja vahvistaa työskentelevän ihmisen tarmoa... Tämän tapaisissa haaveissa ei ole mitään sellaista, mikä turmelisi tai herpaannuttaisi työvoimaa. Vieläpä päinvastoin. Jos ihminen ei kykenisi lainkaan haaveilemaan tällä tavoin, jos hän ei kykenisi silloin tällöin rientämään edelle ja tarkkailemaan mielikuvituksessaan täydellisenä ja valmiina kuvana sitä samaa luomusta, joka vasta alkaa hahmottua hänen käsissään, niin silloin en kerta kaikkiaan käsitä, mikä kiihottava kannustin saattaisi ihmisen ryhtymään ja suorittamaan loppuun saakka laajoja ja uuvuttavia töitä taiteen, tieteen ja käytännöllisen elämän aloilla... Haaveen ja todellisuuden välinen ristiriita ei tuota minkäänlaista vahinkoa, kun vain haaveileva henkilö vakavasti uskoo unelmaansa, silmäilee tarkkaavaisesti elämää, vertailee havaintojaan pilvilinnoihinsa ja yleensä tekee tunnollisesti työtä mielikuvitelmiensa toteuttamiseksi. Silloin kun on olemassa jonkinlainen kosketuskohta haaveen ja todellisuuden välillä, on kaikki hyvin.»98

Juuri sellaista unelmointia on liikkeessämme onnettomuudeksi liian vähän. Ja siihen ovat syypäitä ennen kaikkea selvä-älyisyydellään pöyhkeilevät legaalisen arvostelun ja illegaalisen »hvostismin» edustajat, jotka ovat olevinaan niin »lähellä» »konkreettisuutta».

c) MINKÄ TYYPPISEN JÄRJESTÖN ME TARVITSEMME?

Edellä esitetystä lukija on nähnyt, että meidän »suunnitelmataktiikkamme» ei hyväksy viipymätöntä rynnäkköön kehottamista, vaan vaatii »vihollislinnoituksen säännöllisen piirityksen» järjestämistä eli toisin sanoen vaatii sitä, että kaikki ponnistukset on suunnattava vakituisen sotaväen kokoamiseen, järjestämiseen ja liikekannallepanoon. Kun me ivailimme »Rabotšeje Deloa» sen johdosta, että se hyppäsi »ekonomismista» suoraan rynnäkköhuutoihin (nämä huudot kajahtivat huhtikuussa 1901 »Listok ’Rabotšego Dela’» lehtisessä n:o 6”), niin se kävi tietenkin kimppuumme syyttäen meitä »kaavaoppisuudesta» ja siitä, että emme ymmärrä vallankumouksellista velvollisuuttamme, että kehotamme varovaisuuteen jne. Meitä nämä syytökset eivät tietysti lainkaan ihmetyttäneet, kun niitä esittivät henkilöt, joilla ei ole mitään vakaumuksia ja jotka kuittaavat kaiken syvämielisellä »prosessitaktiikalla», kuten ei ihmetyttänyt sekään, että näitä syytöksiä on kerrannut Nadeždin, joka yleensä tuntee mitä majesteetillisinta ylenkatsetta vankkoja ohjelmallisia ja taktillisia vakaumuksia kohtaan. 173

Sanotaan, että historia ei koskaan toistu. Mutta Nadeždin yrittää kaikin voimin saada sen toistumaan ja jäljittelee uutterasti Tkatšovia ruoskien »vallankumouksellista kulttuuriharrastelua», kirkuen »vetšekellon soitosta», erikoisesta »vallankumouksen aaton näkökannasta» jne. Hän näköjään unohtaa sen tunnetun lauselman, että jos alkuperäinen historian tapahtuma on ollut murhenäytelmä, niin sen toisinto on vain farssi100. Tkatšovin opetusten perustalla valmisteltu ja »kauhua herättävän» ja todella kauhua herättäneen terrorin avulla tehty vallananastusyritys oli suurenmoinen, mutta pikku Tkatšovin »eksitaatio»-terrori on suorastaan naurettavaa ja erikoisen naurettavaa, kun sitä täydennetään keskitason väen järjestön aatteella.

»Jos ’Iskra’ siirtyisi kirjaviisautensa harrastelupiirin ulkopuolelle», kirjoittaa Nadeždin, »niin se huomaisi, että nämä (sellaiset ilmiöt kuin työläisen kirje ’Iskran’ 7. numerossa ym.) ovat merkkejä siitä, että aivan kohta alkaa ’rynnäkkö’, ja kun nyt (sic!) puhutaan järjestöstä, joka leviäisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, se on omiaan synnyttämään kabinettiajatuksia ja kabinetti-toimintaa.» Katsokaa, miten mahdotonta sekasotkua tuo on: toiselta puolen eksitaatio-terrori ja »keskitason väen järjestö» sen mielipiteen rinnalla, että on »paljon läheisempää» kokoontua sellaisen »konkreettisemman» asian kuin paikallisten sanomalehtien ympärille, mutta toiselta puolen, kun »nyt» puhutaan yleisvenäläisestä järjestöstä, niin se merkitsee kabinettiajatusten synnyttämistä, siis suoraan ja selvemmin sanoen »nyt» on jo myöhäistä! Entä »paikallisten sanomalehtien laaja perustaminen», eikö se ole myöhäistä, kunnioitettavin L. Nadeždin? Ja verratkaa siihen »Iskran» katsantokantaa ja taktiikkaa: eksitaatio-terrori on joutavuuksia, puhuminen nimenomaan keskitason väen järjestöstä ja paikallisten sanomalehtien laajasta perustamisesta merkitsee oven avaamista selkosen selälleen »eko-nomismille». On puhuttava vallankumouksellisten yhtenäisestä yleisvenäläisestä järjestöstä, ja siitä puhuminen ei ole myöhäistä aina siihen hetkeen saakka, kun alkaa todellinen eikä paperirynnäkkö.

»Niin, järjestön suhteen meillä eivät ole asiat lainkaan loistavasti», jatkaa Nadeždin, »kyllä ’Iskra on aivan oikeassa sanoessaan, että sotavoimiemme perusjoukkona ovat vapaaehtoiset ja kapinoitsijat... Se on hyvä, että teillä on selvä kuva voimiemme tilasta, mutta miksi te samalla unohdatte sen, että väkijoukko ei ole lainkaan meidän ja siksi se ei kysy meiltä, milloin sotatoimet on aloitettava, Vaan lähtee ’kapinoimaan’... Kun itse väkijoukko nousee luonnonvoimaisella hävitysvoimallaan, niin sehän voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä pois ’vakinaisen sotaväen’, jossa yhä vain aiottiin, mutta ei ehditty saada aikaan erinomaista systemaattista järjestystä.» (Kursivointi meidän.)

Ihmeellistä logiikkaa! Juuri sen vuoksi, kun »joukko ei ole meidän», ei ole järkevää eikä soveliasta kirkua »rynnäköstä» heti tällä hetkellä, sillä rynnäkkö on vakinaisen sotaväen hyökkäys eikä mikään väkijoukon vaistonvarainen nousu. Juuri sen vuoksi, että joukko voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä pois vakinaisen sotaväen, meidän on ehdottomasti »ehdittävä» vaistonvaraisen nousun mukana toiminnassamme, jonka tarkoituksena on »saada aikaan erinomainen systemaattinen järjestys» vakinaisessa sotaväessä, sillä mitä enemmän me »ehdimme» saada aikaan tällaista järjestyneisyyttä, sitä todennäköisempää on, että joukko ei voi polkea jalkoihinsa vakinaista sotaväkeä, vaan sotaväki asettuu joukon etunenään ja sen johtoon. Nadeždin sotkeutuu siksi, että hän luulee tämän systemaattisesti järjestetyn sotaväen tekevän jotain sellaista, mikä irrottaa sen joukosta, kun se tosiasiassa harjoittaa yksinomaan kaikinpuolista ja kaikkikäsittävää poliittista agitaatiota, siis tekee juuri sitä työtä, mikä lähentää ja sulattaa toisiinsa joukkojen luonnonvoimaisen hävitys voiman ja vallankumouksellisten järjestöjen tietoisen hävitysvoiman. Tehän, hyvät herrat, panette syyn syyttömien niskoille, sillä juuri »Svoboda» ryhmä, ottaessaan ohjelmaan terrorin, kehottaa siten järjestämään terroristeja, ja sellainen järjestäminen estäisi todellakin sotaväkeämme lähentymästä joukkoa, joka valitettavasti ei vielä ole meidän ja joka valitettavasti ei vielä kysy meiltä tai kysyy harvoin, milloin ja miten sotatoimet on aloitettava.

»Meiltä jää huomaamatta itse vallankumous», jatkaa Nadeždin »Iskran» pelottelemista, »niin kuin jäivät huomaamatta nykyiset tapahtumat, jotka tulivat meille yllätyksenä kuin salama kirkkaalta taivaalta.» Tämä lause, samoin kuin edellä esitetytkin, osoittaa havainnollisesti »Svobodan» sepittämän erikoisen »vallankumouksen aaton näkökannan»* typeryyden. Erikoinen »näkökanta» merkitsee suoraan sanoen sitä, että »nyt» on jo myöhäistä harkita ja valmistautua. Jos asia niin on, oi sinä kunnianarvoisa »kirjaviisauden» vihollinen, niin mitä varten piti kirjoittaa 132 painosivua »teorian* ja taktiikan kysymyksistä»? Eikö teidänkin mielestänne »vallankumouksen aaton näkökannalta» olisi ollut paljon sopivampaa julkaista 132 tuhatta lentolehtistä lyhyin kehotussanoin: »lyö niitä!»?

Kaikkein vähimmin voi vallankumous jäädä huomaamatta juuri siltä, joka asettaa koko ohjelmansa, taktiikkansa ja järjestötyönsä kulmakiveksi koko kansan keskuudessa suoritettavan poliittisen agitaation, kuten »Iskra» tekee. Keväälliset tapahtumat eivät jääneet huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka kautta Venäjän punovat yleisvenäläisestä sanomalehdestä haarautuvia järjestölankoja, vaan päinvastoin he tekivätkin meille mahdolliseksi niiden ennustamisen. Heiltä eivät jääneet huomaamatta myöskään ne mielenosoitukset, joita kuvataan »Iskran» 13. ja 14. numerossa101: päinvastoin, he osallistuivat niihin, käsittivät elävästi velvollisuutensa rientää auttamaan joukon vaistonvaraista nousua ja auttaa samalla lehden välityksellä kaikkia venäläisiä tovereita tutustumaan näihin mielenosoituksiin ja käyttämään hyväkseen niiden antamaa kokemusta. Heiltä ei jää huomaamatta, mikäli he säilyvät hengissä, myöskään vallankumous, joka vaatii meiltä ennen kaikkea ja kaikkein eniten kokeneisuutta agitaatiotyössä, taitoa tukea (tukea sosialidemokraattisesta) jokaista vastalausetta, taitoa antaa suunta vaistonvaraiselle liikkeelle varjellen sitä sekä ystävien virheiltä että vihollisten virittämiltä ansoilta!

Täten olemme tulleet viimeiseen näkökohtaan, joka pakottaa meidät pitämään erikoisen lujasti kiinni suunnitelmasta, minkä mukaan yleisvenäläisen sanomalehden ympärille on luotava järjestö yhteisen lehden hyväksi tehtävän yhteistyön pohjalla. Vain tällainen järjestö turvaa sosialidemokraattiselle taistelujärjestölle välttämättömän joustavuuden, so. sen, että se kykenee mukautumaan viipymättä mitä erilaisimpiin ja nopeasti muuttuviin taisteluoloihin, sen, että se osaa» »toisaalta väistää taistelua avoimella kentällä ylivoimaista vihollista vastaan silloin, kun tämä on koonnut kaikki voimansa yhteen kohtaan, ja toisaalta käyttää hyväkseen tämän vihollisen kömpelyyttä ja hyökätä sen kimppuun siellä ja silloin, missä kaikkein vähimmin odotetaan hyökkäystä» . Olisi mitä suurin virhe rakentaa puoluejärjestö perustaen laskelmansa vain purkaukseen ja katutaisteluun tai vain »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymiseen». Meidän täyttyy aina tehdä arkipäiväistä työtämme, olla aina valmiina kaikkeen, sillä hyvin usein on miltei mahdotonta nähdä ennakolta purkauskausien vaihtumista taistelutaukojen kausiin, ja niissä tapauksissa, jolloin se on mahdollista, tätä ennakkonäkemystä ei voitaisi käyttää muutoksien suorittamiseksi järjestössä, sillä itsevaltiuden maassa tämä vaihtuminen tapahtuu hämmästyttävän nopeasti, toisinaan se voi johtua yhdestä ainoasta tsaarin janitsaarien102 öisestä päällekarkauksesta. Eikä itse vallankumoustakaan pidä kuvitella suinkaan kertakaikkiseksi teoksi (jollaisena se Nadeždineille nähtävästi häämöttää), vaan muodoltaan sellaiseksi, jossa muutamat enemmän tai vähemmän voimakkaat purkaukset ja enemmän tai vähemmän täydelliset taistelutauot vaihtelevat nopeasti. Sen vuoksi puoluejärjestömme toiminnan perussisältönä, tämän toiminnan polttopisteenä tulee olla sellainen työ, joka on sekä mahdollista että tarpeellista niin kaikkein voimakkaimman purkauksen kuin myös mitä täydellisimmän taistelutauon aikana, nimittäin: poliittinen agitaatiotyö, joka on yhdistetty koko Venäjän mitassa, valaisee elämän kaikkia puolia ja on suunnattu mitä laajimpiin joukkoihin. Mutta tämä työ ei ole ajateltavissa nykypäivien Venäjällä ilman yleisvenäläistä, hyvin usein ilmestyvää sanomalehteä. Tämän lehden ympärille itsestään muodostuva järjestö, sen avustajien (sanan laajassa merkityksessä, so. kaikkien sen hyväksi työskentelevien) järjestö tulee nimenomaan olemaan valmiina kaikkeen, alkaen puolueen kunnian, arvovallan ja periytyvyyden pelastamisesta vallankumouksen suurimman »ahdistuksen» hetkellä ja päätyen koko kansan aseellisen kapinan valmisteluun, sen alkamishetken määräämiseen ja kapinan suorittamiseen.

Kuvitelkaapa todellakin täydellistä paloa yhdellä tai muutamilla paikkakunnilla, mikä on meillä hyvin tavallista. Kun kaikilta paikallisjärjestöiltä puuttuu yksi yhteinen ja säännöllisesti tehtävä työ, tällaisten palojen seurauksena työ keskeytyy useinkin moniksi kuukausiksi. Mutta jos kaikilla olisi yhteinen työ, niin laajimmankin palon sattuessa pari kolme tarmokasta henkilöä kykenisi muutamassa viikossa yhdistämään yhteiseen keskukseen ne uudet nuorisokerhot, joita, kuten tunnettua, syntyy nykyäänkin sangen nopeasti; ja kun tämä paloista kärsivä yhteinen työ on kaikkien nähtävissä, niin uudet kerhot voivat syntyä ja ottaa yhteyden siihen vieläkin nopeammin.

Toiselta puolen, kuvitelkaa kansan kapinaa. Nykyään ovat kaikki luultavasti yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy ajatella sitä ja valmistautua siihen. Mutta miten tulee valmistautua? Eihän Keskuskomitea voi nimittää asiamiehiä jokaiselle paikkakunnalle kapinaa valmistelemaan! Vaikka meillä olisikin Keskuskomitea, niin Venäjän nykyisissä oloissa se ei voisi sellaisilla nimityksillä saavuttaa kerrassaan mitään. Sitä vastoin sen asiamiesverkoston , joka muodostuu itsestään yhteisen lehden perustamis- ja levittämistyössä, ei tulisi »istua ja odottaa» kapinatunnusta, vaan tehdä nimenomaan sitä säännöllistä työtä, joka takaisi kapinan sattuessa suurimman todennäköisen menestyksen. Juuri tällainen työ lujittaisi yhteyksiä mitä laajimpiin työläisjoukkoihin ja kaikkiin itsevaltiuteen tyytymättömiin väestökerroksiin, mikä on niin tärkeää kapinalle. Juuri tällaisessa työssä kehittyisi kyky arvioida oikein yleinen poliittinen tilanne ja siis myös kyky valita sopiva kapinahetki. Juuri tällainen työ opettaisi kaikkia paikallisia järjestöjä reagoimaan yhtä aikaa yksiin ja samoihin koko Venäjää kuohuttaviin poliittisiin kysymyksiin, tapauksiin ja tapahtumiin, vastaamaan näihin »tapahtumiin» mahdollisimman tarmokkaasti, mahdollisimman yhdenmukaisesti ja tarkoituksenmukaisesti, ja kapinahan on asiallisesti koko kansan kaikkein tarmokkain, kaikkein yhdenmukaisin ja kaikkein tarkoituksenmukaisin »vastaus» hallitukselle. Ja vihdoin juuri tällainen työ opettaisi kaikkia vallankumouksellisia järjestöjä Venäjän kaikilla puolilla pitämään yllä mitä vakinaisimpia ja samalla mitä salaisimpia yhteyksiä, jotka saavat aikaan todellisen yhtenäisyyden puolueessa, ja ilman tällaista yhteydenpitoa on mahdotonta käsitellä kollektiivisesti kapinasuunnitelmaa ja suorittaa kapinan aattona niitä välttämättömiä valmistelutoimenpiteitä, jotka täytyy pitää mitä ankarimmin salassa.

Sanalla sanoen »yleisvenäläisen poliittisen sanomalehden suunnitelma» ei ole kaavaoppineisuuden eikä kirjaviisauden vaivaamien henkilöiden kabinettityön tulos (jolta se on näyttänyt siihen huonosti syventyneistä ihmisistä), vaan se on päinvastoin käytännöllisin suunnitelma kapinaan valmistautumisen aloittamiseksi kaikilta tahoilta ja heti, unohtamatta samalla hetkeksikään päivänpolttavaa arkityötä.

LOPPULAUSE

Venäjän sosialidemokratian historia jakautuu selvästi kolmeen kauteen.

Ensimmäinen kausi käsittää noin kymmenisen vuotta, suunnilleen vuodet 1884—1894. Se oli sosialidemokratian teorian ja ohjelman syntymisen ja lujittumisen kausi. Uuden suunnan kannattajien määrä Venäjällä oli sormin laskettavissa. Sosialidemokratia oli olemassa ilman työväenliikettä eläen poliittisena puolueena sikiökehityksen prosessia.

Toinen kausi käsittää kolme neljä vuotta, vuodet 1894 — 1898. Sosialidemokratia ilmestyy maailmaan yhteiskunnallisena liikkeenä, kansanjoukkojen nousuna, poliittisena puolueena. Se oli lapsuuden ja poikavuosien kausi. Kulkutaudin nopeudella leviää sivistyneistön yleinen innostuminen taisteluun narodnikkilaisuutta vastaan ja menemiseen työväen keskuuteen, työläisten yleinen innostuminen lakkoihin. Liike saavuttaa valtavaa menestystä. Suurin osa johtajista on aivan nuorta väkeä, jotka eivät ole läheskään saavuttaneet sitä »kolmenkymmenen viiden vuoden ikää», jota hra N. Mihailovski piti jonkinlaisena luonnollisena rajana. Nuoruutensa vuoksi he ovat käytännölliseen työhön valmentumattomia ja hämmästyttävän pian katoavat näyttämöltä. Mutta heidän toimintansa on tavallisesti hyvin laajaa ja mittavaa. Monet heistä alkoivat vallankumouksellisen ajattelunsa narodnajavoljalaisina. Varhaisemmassa nuoruudessaan he melkein kaikki palvoivat ihastuneina terrorin sankareita. Tämän sankarillisen perinteen lumoavasta vaikutuksesta vapautuminen vaati taistelua, sen seurauksena oli välien rikkoutuminen niiden henkilöiden kanssa, jotka halusivat hinnalla millä hyvänsä pysyä uskollisina Narodnaja Voijalle ja joita nuoret sosialidemokraatit suuresti kunnioittivat. Taistelu pakotti opiskelemaan, lukemaan kaikenlaisten suuntien illegaalisia julkaisuja, pohtimaan uutterasti legaalisen narodnikkilaisuuden kysymyksiä. Tässä taistelussa kasvatuksensa saaneet sosialidemokraatit menivät työväenliikkeeseen unohtamatta »hetkeksikään» marxilaisuuden teoriaa, joka valaisi heidän ajatuksiaan kirkkaalla valolla, unohtamatta itsevaltiuden kukistamis-tehtävää. Puolueen perustaminen keväällä vuonna 1898103 oli tämän kauden sosialidemokraattien kaikkein huomattavin ja samalla viimeinen teko.

Kolmatta kautta valmisteli vuosi 1897, kuten näimme, ja se astuu lopullisesti toisen kauden sijalle vuonna 1898 (1898—?). Tämä on hajaannuksen, rikkinäisyyden ja horjunnan kausi. Poikaiässä käy niin, että ihmisellä tapahtuu äänenmurros. Niin Venäjän sosialidemokratiallakin alkoi tänä kautena ääni murtua, siinä alkoi kuulua soraääniä, toisaalta herrojen Struven ja Prokopovitšin, Bulgakovin ja Berdjajevin teoksissa, toisaalta V. I.—nilla ja R. M:llä, B. Kritševskillä ja Martynovilla. Mutta hajallaan ja takaisinpäin kulkivat vain johtajat: itse liike kasvoi edelleenkin ja otti suuria askeleita eteenpäin. Proletariaatin taistelu veti mukaansa uusia työläiskerroksia ja levisi yli koko Venäjän, vaikuttaen samalla välillisesti myös demokraattisen hengen elpymiseen ylioppilaiden ja muiden väestökerrosten keskuudessa. Mutta johtajien tietoisuus ei kestänyt vaistonvaraisen nousun laajuuden ja voiman edessä; sosialidemokraattien keskuudessa oli jo vallalla uusi vaihe — niiden toimihenkilöiden vaihe, jotka olivat kasvaneet melkein yksinomaan »legaalisen» marxilaisen kirjallisuuden perustalla, ja se oli sitä riittämättömämpää, mitä suurempaa tietoisuutta joukkojen vaistonvaraisuus heiltä vaati. Johtajat jäivät jälkeen sekä teoreettisessa suhteessa (»arvosteluvapaus») että käytännöllisessä suhteessa (»näpertely»), ja kaiken lisäksi he yrittivät vielä puolustella jälkeenjääneisyyttään kaikenlaisilla mahtipontisilla perusteluilla. Legaalisen kirjallisuuden brentanolaiset ja illegaalisen kirjallisuuden hvostistit madalsivat sosialidemokratismia tradeunionismin tasolle. »Credon» ohjelmaa alettiin toteuttaa, varsinkin kun sosialidemokraattien »näpertely» aiheutti vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpymisen.

Ja jos lukija nyt moittii minua siitä, että olen käsitellyt ylenpalttisen seikkaperäisesti jotakin »Rabotšeje Deloa», niin vastaan siihen: »Rabotšeje Delo» on saanut »historiallisen» merkityksen sen vuoksi, että se on selvimmin kuvastanut tämän kolmannen kauden »henkeä» . Ei johdonmukainen R. M., vaan nimenomaan tuuliviirin tapaiset Kritševskit ja Martynovit ovat voineet todellisessa muodossa ilmaista hajanaisuutta ja horjuntaa, valmiutta tehdä myönnytyksiä sekä »arvostelulle», »ekonomismille» että terrorismille. Tälle kaudelle ei ole luonteenomaista minkään »absoluutin» ihailijan majesteetillinen ylenkatse käytännön työtä kohtaan, vaan nimenomaan matalan käytännöllisyyden yhdistyminen mitä täydellisimpään huolettomuuteen teorian suhteen. Tämän kauden sankarit eivät niinkään suuressa määrin kiistäneet suoranaisesti »suuria sanoja» kuin madalsivat niitä: tieteellinen sosialismi lakkasi olemasta ehjä vallankumouksellinen teoria ja siitä tuli sekasotkua johon lisättiin »vapaasti» nesteitä jokaisesta uudesta saksalaisesta oppikirjasta; »luokkataistelu»-tunnus ei kannustanut eteenpäin yhä laajempaan ja yhä tarmokkaampaan toimintaan, vaan oli rauhoittamisen väline, koska »taloudellinen taistelu on erottamattomasti sidottu poliittiseen taisteluun»; puolueaate ei ollut kehotuksena vallankumouksellisten taistelujärjestöjen luomiseen, vaan se muodostui jonkinlaisen »vallankumouksellisen kanslia-askartelun» ja lapsellisen »demokraattisilla» muodoilla leikittelemisen puolusteluksi.

Milloin loppuu kolmas ja alkaa neljäs kausi (josta monet merkit ainakin ovat jo enteenä), sitä me emme tiedä. Historian alalta me siirrymme tässä nykyisyyden ja osaksi tulevaisuuden alalle. Mutta me uskomme vankasti, että neljäs kausi johtaa taistelevan marxilaisuuden vakiintumiseen, että Venäjän sosialidemokratia selviytyy kriisistä lujittuneena ja miehistyneenä, että opportunistien jälkijoukon »vaihtaa» vallankumouksellisimman luokan todellinen etujoukko.

Siinä mielessä, että kehotamme suorittamaan tuon »vaihdoksen», ja yhteenvetona kaikesta edellä esittämästämme voimme kysymykseen: mitä on tehtävä? vastata lyhyesti: On tehtävä loppu kolmannesta kaudesta.













Selitykset

1 »Iskra» (Kipinä), ensimmäinen yleisvenäläinen illegaalinen marxilainen sanomalehti. Lenin perusti sen joulukuussa 1900 ulkomailla, ja sieltä sitä lähetettiin salaa Venäjälle. »Iskralla» oli erittäin suuri merkitys Venäjän sosialidemokraattien aatteellisessa yhteenliittämisessä, kun valmisteltiin erillään toimivien sosialidemokratian paikallisjärjestöjen yhdistämistä vallankumoukselliseksi marxilaiseksi puolueeksi. Sen jälkeen, kun VSDTP:n 2. edustajakokouksessa 1903 oli tapahtunut puolueen kahtiajako bolševikeiksi ja menševikeiksi, »Iskra» joutui menševikkien haltuun (52. n: osta lähtien) ja sitä alettiin sanoa uudeksi »Iskraksi» erotukseksi leniniläisestä vanhasta »Iskrasta». Uusi »Iskra» lakkasi olemasta vallankumouksellisen marxilaisuuden äänenkannattaja, menševikit tekivät siitä marxilaisuutta ja puoluetta vastaan käymänsä taistelun äänenkannattajan, opportunismin levittäjän.

2 Vuoden 1901 keväällä ja kesällä sosialidemokratian ulkomaiset järjestöt (Venäläisten Sosialidemokraattien Liitto, Bundin ulkomainen komitea, vallankumouksellinen Sotsial-Demokrat -järjestö, »Iskran» ja »Zarjan» toimituksen ulkomainen osasto) kävivät Borba-ryhmän aloitteesta ja välityksellä neuvotteluja sopimuksesta ja yhdistymisestä. Yhdistävän edustajakokouksen valmistelutarkoituksessa pidettiin kesäkuussa 1901 Genevessä näiden järjestöjen edustajien konferenssi (joka saikin nimekseen »kesäkuun» eli »Geneven» konferenssi). Konferenssissa laadittiin päätöslauselma (periaatteellinen sopimus), jossa myönnettiin kaikkien sosialidemokraattisten järjestöjen yhtyminen välttämättömäksi ja tuomittiin opportunismi, kaikki sen ilmaukset ja vivahteet: ekonomismi, bernsteiniläisyys, millerandilaisuus yms. Mutta Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton ja sen äänenkannattajan »Rabotšeje Delon» uusi käänne opportunismiin rauensi yhdistymisyritykset. VSDTP:n ulkomaisten järjestöjen yhdistävä edustajakokous oli koolla 21. ja 22. syyskuuta (4. ja 5. lokakuuta) 1901 Zürichissä. Siihen osallistuivat »Iskran» ja »Zarjan» toimituksen ulkomainen osasto, vallankumouksellinen Sotsial-Demokrat -järjestö, Venäläisten Sosialidemokraattien Liitto ja Borba-ryhmä. Koska edustajakokous hyväksyi opportunistishenkisiä päätöksiä, sen vallankumoukselliset osanottajat (»Iskran» ja »Zarjan» osasto sekä Sotsial-Demokrat -järjestö) esittivät julkilausuman yhdistämisen mahdottomuudesta ja poistuivat kokouksesta.

3 »Rabotšeje Delo» (Työväen Asia) — epäsäännöllinen aikakausjulkaisu, Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomaisen Liiton äänenkannattaja. Ilmestyi Genevessä vuoden 1899 huhtikuusta helmikuuhun 1902. Kaikkiaan julkaistiin 12 numeroa (9 nidettä). »Rabotšeje Delon» toimitus oli »ekonomistien» ulkomainen keskus. Julkaisu kannatti bernsteiniläistä marxilaisuuden »arvosteluvapauden» tunnusta. VSDTP:n 2. edustajakokouksessa »rabotšejedelolaiset» edustivat puolueen äärioikeistolaista, opportunistista siipeä.

4 Ekonomismi oli Venäjän sosialidemokratiassa 19. ja 20. vuosisadan vaihteessa esiintynyt opportunistinen virtaus. »Ekonomistit» rajoittivat työväenluokan tehtävät taloudelliseen taisteluun palkankorotuksen, työehtojen parantamisen yms. puolesta, väittivät että poliittinen taistelu on liberaalisen porvariston asia; he kiistivät työväenluokan puolueen johtavan osuuden, jättivät sen tehtäväksi vaistonvaraisen liikkeen syrjästä seuraamisen ja tapahtumien kirjaamisen. Ollessaan työväenliikkeen vaistonvaraisuuden palvojia »ekonomistit» väheksyivät vallankumouksellisen teorian merkitystä, kuvittelivat sosialistisen ideologian syntyvän vaistonvaraisesta työväenliikkeestä.

5»Rabotšaja Gazeta» (Työväen Lehti) — kijeviläisten sosialidemokraattien illegaalinen lehti. Ilmestyi vain kaksi numeroa: vuoden 1897 elo- ja joulukuussa. VSDTP:n 1. edustajakokous (maaliskuu 1898) tunnusti lehden puolueen viralliseksi äänenkannattajaksi. Kokouksen jälkeen Keskuskomitean ja lehden toimituskunnan jäsenet vangittiin ja kirjapaino hajotettiin, joten latomakuntoinen kolmas numero ei nähnyt päivänvaloa. Vuonna 1899 yritettiin entistää »Rabotšaja Gazetan» julkaiseminen; tästä yrityksestä Lenin kertoo kirjansa »Mitä on tehtävä?» viidennessä luvussa

6 Lassallelaiset ja eisenachilaiset — kaksi puoluetta Saksan työväen liikkeessä 1860-luvulla ja 1870-luvun alussa; ne kävivät keskenään ankaraa taistelua etupäässä taktiikan kysymyksistä ja ennen kaikkea silloisen Saksan kärkevimmästä kysymyksestä: Saksan yhdistämisen teistä. Lassallelaiset olivat saksalaisen pikkuporvarillisen sosialistin Ferdinand Lassallen kannattajia ja seuraajia, Saksan Yleisen Työväenliiton jäseniä. Liitto perustettiin 1863 työväenyhdistysten Leipzigin edustajakokouksessa, sen ensimmäinen presidentti oli Lassalle, joka muotoili liiton taktiikan perusteet ja ohjelman. Työväenliiton poliittiseen ohjelmaan kuului taistelu yleisen äänioikeuden puolesta, sen taloudellinen ohjelma edellytti valtion rahoittamien tuotannollisten työväenyhdistysten luomista. Käytännöllisessä toiminnassaan Lassalle ja hänen kannattajansa tukivat Bismarckin suurvaltapolitiikkaa. Marx ja Engels arvostelivat monesti ja ankarasti lassallelaisten teoriaa, taktiikkaa ja järjestö-periaatteita, paljastivat lassallelaisuuden Saksan työväenliikkeen opportunistiseksi virtaukseksi. Eisenachilaiset kuuluivat Saksan Sosialidemokraattiseen Työväenpuolueeseen, joka perustettiin 1869 Eisenachissa pidetyssä edustajakokouksessa ja jonka johdossa olivat August Bebel ja Wilhelm Liebknecht; he olivat Marxin ja Engelsin aatteellisen vaikutuksen alaisia. Eisenachilaisten ohjelmassa sanottiin, että Saksan Sosialidemokraattinen Työväenpuolue katsoo olevansa »Kansainvälisen Työväenliiton jaosto ja sillä on samat pyrkimykset». Saksan yhdistämiskysymyksessä he puolsivat »demokraattista ja proletaarista tietä vastustaen pienimpiäkin myönnytyksiä, joita tehtiin preussilaisuudelle, bismarckilaisuudelle ja nationalismille» (V. I. Lenin, Teokset, 19. osa, s. 290). Saksan keisarikunnan perustaminen vuonna 1871 poisti lassallelaisten ja eisenachilaisten väliltä tärkeimmän taktisen erimielisyyden, ja vuonna 1875 työväenliikkeen laajetessa ja hallituksen varotoimenpiteiden voimistuessa nämä puolueet yhtyivät Gothassa pitämässään edustajakokouksessa yhtenäiseksi Saksan Sosialistiseksi Työväenpuolueeksi (sittemmin Saksan Sosialidemokraattinen Puolue).

7 Guesdeläiset ja possibilistit — virtaukset Ranskan sosialistisessa liikkeessä, edellinen vallankumouksellinen, toinen opportunistinen. Saivat alkunsa 1882, kun Ranskan Työväenpuolue jakautui Saint-Etiennen kongressissa kahtia. Guesdeläiset olivat Jules Guesden ja Paul Lafarguen kannattajia ja muodostivat marxilaisen vasemmistovirtauksen, joka ajoi proletariaatin itsenäistä vallankumouksellista politiikkaa. Guesdeläiset säilyttivät nimen Ranskan Työväenpuolue ja pysyivät uskollisina vuonna 1880 Havressa hyväksytylle puolueohjelmalle, jonka teoreettinen osa oli Marxin laatima. Heillä oli suuri vaikutusvalta Ranskan teollisuuskeskuksissa; työväenluokan valveutuneimmat ainekset liittyivät heihin. Vuonna 1901 guesdeläiset perustivat Ranskan Sosialistisen Puolueen. Possibilistit (Paul Brousse, Benoît Malon ym. ) edustivat pikkuporvarillista reformistista virtausta, he kehottivat proletariaattia luopumaan vallankumouksellisista taistelumenetelmistä. Possibilistit perustivat Sosialivallankumouksellisen Työväenpuolueen, joka kielsi proletariaatin vallankumouksellisen ohjelman ja taktiikan, sumutti työväenliikkeen sosialistiset päämäärät, kehotti työläisiä rajoittumaan taistelussaan »mahdollisuuden» puitteisiin (possible — mahdollinen); tästä sai alkunsa myös puolueen nimi. Possibilistien vaikutus ulottui pääasiassa Ranskan taloudellisesti takapajuisille alueille ja työväenluokan vähän kehittyneiden osien keskuuteen. Vuonna 1902 possibilistit perustivat yhdessä muiden reformististen ryhmien kanssa Ranskan Sosialistisen Puolueen, jonka johtoon tuli Jean Jaurès. Vuonna 1905 Ranskan Sosialistinen Puolue ja Ranskalainen Sosialistinen Puolue yhtyivät samaksi puolueeksi. Imperialistisen maailmansodan aikana (1914—1918) tämän puolueen johto (Guesde, Sembat ym. ) kavalsi työväenluokan aatteen ja siirtyi sosiali-sovinismin kannalle.

8 Fabiolaiset olivat Englannin reformistisen järjestön, vuonna 1884 perustetun fabiolaisseuran (Fabian Society) jäsenet. Seuran nimi oli johdettu Fabius Maximuksesta, joka oli 3. vuosisadalla eaa. elänyt roomalainen sotapäällikkö ja joka odottelevan taktiikkansa ja ratkaisevien taistelujen välttämisen vuoksi sodassa Hannibalia vastaan sai liikanimen Cunctator (Vitkastelija). Fabiolaisseuran jäsenet olivat enimmäkseen porvarillista sivistyneistöä: tiedemiehiä, kirjailijoita, poliitikkoja (Sidney ja Beatrice Webb, Bernard Shaw, Ramsay MacDonald ym. )- He kielsivät proletariaatin luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen välttämättömyyden ja väittivät että kapitalismista sosialismiin voidaan siirtyä vähittäisten uudistusten, reformien tietä. Vuonna 1900 fabiolaisseura liittyi Labour Partyyn. Sosialidemokraatit. Lenin tarkoitti Englannin Sosialidemokraattisen Liiton (perustettu 1884) jäseniä. Anarkistien ja reformistien (Hyndman ym. ) ohella liittoon kuului vallankumouksellisten sosialidemokraattien ryhmä (Harry Quelch, Thomas Mann, Edward Aveling, Eleanor Marx ym. ), joka kannatti marxilaisuutta. Tämä ryhmä muodosti Englannin sosialistisen liikkeen vasemmistosiiven. Friedrich Engels arvosteli jyrkästi sosialidemokraattista liittoa sen dogmaattisuuden ja lahkolaisen politiikan vuoksi, siitä että se eristäytyi Englannin työväenjoukkojen liikkeestä ja väheksyi sen erikoisuuksia. Vuonna 1907 sosialidemokraattinen liitto nimettiin sosialidemokraattiseksi puolueeksi, joka muodosti 1911 yhdessä Riippumattoman Työväenpuolueen vasemmistoainesten kanssa Britannian Sosialistisen Puolueen. Vuonna 1920 suurin osa puolueen jäsenistä otti osaa Ison-Britannian Kommunistisen Puolueen perustamiseen.

9 Narodnajavoljalaiset olivat terroristi-narodnikkien salaisen vallankumousjärjestön Narodnaja Voljan jäseniä. Järjestö syntyi elokuussa 1879. Narodnajavoljalaisten lähimmäistehtävänä oli itsevaltiuden kukistaminen ja demokraattisen tasavallan perustaminen. Narodnikkilaisuuden historiassa narodnajavoljalaiset asettivat ensimmäisinä kysymyksen poliittisen taistelun välttämättömyydestä, mutta taistelussa rajoittuivat salaliittoiluun ja yksilöterrorin taktiikkaan. Useat Aleksanteri II: n murhayritykset epäonnistuivat, kun hänet murhattiin kuitenkin 1. maaliskuuta 1881, attentaatin osanottajat teloitettiin, monet järjestön jäsenet joutuivat tuomiolle. Pian sen jälkeen Narodnaja Volja lakkasi. Virheellinen teoria ja taktiikka, eristyneisyys laajoista kansanjoukoista johtivat järjestön vararikkoon, vaikka narodnajavoljalaiset taistelivatkin uhrautuvaisesti ja urhoollisesti. Sosialidemokraateilla tässä tarkoitetaan venäläisiä marxisteja Georgi Plehanovia, Vladimir Leniniä ym., jotka kirjoissaan ja artikkeleissaan arvostelivat 1880- ja 90-luvulla narodnajavoljalaisten ideologiaa ja poliittisen taistelun menetelmiä.

10 Ranskalaiset ministerisosialistit (millerandilaiset) olivat ranskalaisen sosialistin Millerandin kannattajia. Millerand meni 1899 Waldeck-Rousseaun johtamaan taantumukselliseen porvarilliseen hallitukseen.

11 Bernsteiniläiset edustivat saksalaisessa ja kansainvälisessä sosialidemokratiassa 1800-luvun lopulla syntynyttä opportunistista liikettä, joka sai nimensä saksalaisen sosialidemokraatin Eduard Bernsteinin mukaan. Vuosina 1896—1898 Bernstein esitti Saksan sosialidemokratian teoreettisessa äänenkannattajassa »Die Neue Zeit» lehdessä artikkelisarjan rubriikilla »Sosialismin ongelmia». Siinä hän yritti »arvosteluvapauden» tunnuksen suojissa tarkistaa vallankumouksellisen marxilaisuuden filosofiset, taloudelliset ja poliittiset perusteet ja korvata ne porvarillisilla luokkaristiriitojen sovittamista ja luokkien yhteistyötä saarnaavilla teorioilla. Bernsteinin aatteet saivat Saksan sosialidemokratian oikeistosiiven ja II Internationaalin muiden puolueiden opportunististen ryhmien kannatusta.

12 Venäläiset arvostelijat olivat bernsteiniläisyyden kannattajia Venäjällä; heidät tunnetaan »legaalisina marxilaisina», jotka »arvosteluvapauden» tunnuksen varjolla vaativat, että tarkistettaisiin Marxin teoriat ja luovuttaisiin taistelusta sosialismin, sosialistisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin puolesta.

13 Jupiter ja Minerva, Muinais-Rooman pantheonin jumalat. Jupiter — taivaan, ukkosen jumala, Rooman valtakunnan pääjumala. Minerva — sodan jumalatar, käsityön, tieteiden ja taiteiden suojelija.

14 Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomainen Liitto perustettiin 1894 Genevessä Työn Vapautus -ryhmän aloitteesta. Ryhmän tehtävänä oli toimittaa liiton julkaisut. VSDTP:n 1. edustajakokous (maaliskuu 1898) hyväksyi liiton puolueen edustajaksi ulkomailla. Myöhemmin liitossa pääsivät voitolle opportunistiset ainekset, »ekonomistit» eli ns. nuoret. Huhtikuusta 1899 liitto ryhtyi julkaisemaan »ekonomistien» aikakauslehteä »Rabotšeje Delo». Työn Vapautus -ryhmä vastusti liiton opportunistista linjaa, se kieltäytyi toimittamasta tämän julkaisuja. Liiton 2. edustajakokouksessa (1900) tapahtui kahtiajako: Työn Vapautus -ryhmä ja sen aateystävät poistuivat kokouksesta ja perustivat itsenäisen järjestön Sotsial-Demokrat. VSDTP:n 2. edustajakokous julisti liiton hajotetuksi.

15 »Zarja», marxilainen tieteellis-poliittinen aikakauslehti, jota »Iskran» toimitus julkaisi Stuttgartissa vuosina 1901 ja 1902. Ilmestyi kaikkiaan neljä numeroa (kolme vihkoa). »Zarja» arvosteli kansainvälistä ja venäläistä revisionismia, puolusti marxilaisuuden teoreettisia perusteita.

16 Vuori ja Gironde, näin nimitettiin kahta porvariston poliittista ryhmittymää 1700-luvun lopulla tapahtuneen Ranskan porvarillisen vallankumouksen kaudella. Vuoreksi eli jakobiineiksi sanottiin sen ajan vallankumouksellisen luokan, porvariston, jyrkimpiä edustajia, jotka vaativat yksinvallan ja feodalismin hävittämistä. Girondistit, erotukseksi jakobiineista, horjuivat vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä ja hieroivat kauppoja monarkian kanssa. »Sosialistiseksi Girondeksi» Lenin nimitti sosialidemokratian opportunistista virtausta; proletaarisiksi jakobiineiksi, »Vuoreksi» hän sanoi vallankumouksellisia sosialidemokraatteja. VSDTP:n jakauduttua bolševikkeihin ja menševikkeihin Lenin korosti usein, että menševikit ovat girondistinen virtaus työväenliikkeessä.

17 Kadetit, perustuslaillis-demokraattinen puolue, Venäjän liberaalis-monarkistisen porvariston pääpuolue; perustettiin lokakuussa 1905. Puolue yhdisti porvariston, tilanherrojen ja porvarillisen älymystön edustajia. Saadakseen työtätekevät joukot puolelleen kadetit nimittivät valheellisesti itseään »kansanvapauden» puolueeksi, käytännössä he eivät menneet perustuslaillisen monarkian vaatimusta pitemmälle. Ensimmäisen maailmansodan vuosina (1914—1918) kadetit tukivat aktiivisesti tsaarihallituksen ekspansiopyrkimyksiä ulkopolitiikassa. Helmikuun porvarillis-demokraattisen vallankumouksen aikana he yrittivät pelastaa monarkian. Päästyään johtoasemaan porvarillisessa väliaikaisessa hallituksessa kadetit harjoittivat kansanvastaista, vastavallankumouksellista politiikkaa. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen voitettua kadetit olivat neuvostovallan leppymättömiä vihollisia.

18 »Bezzaglavijalaiset», Venäjän porvarillisen sivistyneistön puolittain kadettilainen, puolittain menševistinen ryhmä, joka muodostui vuosien 1905—1907 vallankumouksen laskukauden alussa. Nimensä se sai Pietarissa tammi—toukokuussa 1906 ilmestyneestä poliittisesta viikkolehdestä »Bez Zaglavija», jonka toimittajana oli Prokopovitš. Muodollisen puolueettomuutensa varjolla »bezzaglavijalaiset» levittivät porvarillisen liberalismin ja opportunismin aatteita, tukivat Venäjän ja kansainvälisen sosialidemokratian revisionisteja.

19 Menševikit, Venäjän sosialidemokratiassa esiintyneen opportunistisen virtauksen kannattajat. Vuonna 1903 VSDTP:n 2. edustajakokouksessa suoritetuissa puolueen keskuselinten vaaleissa Leninin johtamat sosialidemokraatit saivat äänten enemmistön (ven. bolšinstvo, tästä lähtöisin nimitys bolševikit), opportunistit jäivät vähemmistöksi (ven. menšinstvo, mistä nimitys menševikit). Vuosien 1905—1907 vallankumouksen kaudella menševikit vastustivat proletariaatin hegemoniaa vallankumouksessa sekä työväenluokan ja talonpojiston liittoa ja vaativat sopimusta liberaalisen porvariston kanssa, jonka käsiin vallankumouksen johtaminen piti heidän mielestään antaa. Vallankumouksen tappiota seuranneina taantumuksen vuosina menševikeistä tuli enimmäkseen likvidaattoreita, jotka vaativat että lakkautettaisiin työväenluokan maanalainen vallankumouksellinen puolue. Vuoden 1917 helmikuun porvarillis-demokraattisen vallankumouksen voitettua menševikit kuuluivat porvarilliseen väliaikaiseen hallitukseen, tukivat sen imperialistista politiikkaa ja taistelivat valmisteilla olevaa sosialistista vallankumousta vastaan. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen jälkeen menševikeistä tuli avoimesti vastavallankumouksellinen puolue, joka esiintyi neuvostovallan kukistamiseen tähdättyjen salaliittojen ja kapinoiden järjestäjänä ja osanottajana.

20 Vuoden 1871 Pariisin Kommuuni, historiassa ensimmäinen proletaarisen diktatuurin toteutus, työväenluokan vallankumouksellinen hallitus, jonka loi Pariisissa proletaarinen vallankumous ja joka piti valtaa 72 päivää, vuoden 1871 maaliskuun 18. päivästä touko kuun 28. päivään.

21 Poikkeuslain sosialisteja vastaan saattoi voimaan Saksassa vuonna 1878 Bismarckin hallitus. Sen oli määrä tukahduttaa työväen- ja sosialistinen liike. Lain nojalla kiellettiin kaikki sosialidemokraattisen puolueen järjestöt ja työväen joukkojärjestöt, lakkautettiin työväenlehdet, takavarikoitiin sosialistista kirjallisuutta, vainottiin ja karkotettiin sosialidemokraatteja. Vuonna 1890 laajenevan ja yhä voimistuvan työväenliikkeen painostuksesta poikkeuslaki sosialisteja vastaan kumottiin.

22 27. —29. toukokuuta 1877 Gothan kaupungissa pidettiin Saksan Sosialistisen Työväenpuolueen sääntömääräinen edustajakokous. Käsiteltäessä puoluelehdistöä koskevaa kysymystä torjuttiin muutamien edustajien (Most, Vahlteich) yritykset tuomita puolueen pää-äänenkannattajaa »Vorwärts» -lehteä siitä, että se oli julkaissut Dühringiä vastaan tähdättyjä Engelsin kirjoituksia (vuonna 1878 ne julkaistiin erillisenä kirjana: »Anti-Dühring. Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana»), sekä Engelsiä itseään jyrkkäsanaisesta polemiikista.

23 »Vorwärts», päivälehti, Saksan sosialidemokratian pää-äänenkannattaja; ilmestyi Berliinissä vuodesta 1891. Friedrich Engels kävi lehden palstoilla taistelua erilaisia opportunismin ilmauksia vastaan. 1890-luvun jälkipuoliskolta lähtien, Engelsin kuoleman jälkeen »Vorwärts» joutui puolueen oikeistosiiven haltuun ja lehdessä julkaistiin säännöllisesti Saksan sosialidemokratiassa ja II Internationaalissa vallassa olleiden opportunistien kirjoituksia. Ensimmäisen maailmansodan vuosina lehti puolsi sosialisovinismia. Lakkasi vuonna 1933.

24 Katederisosialistit edustivat 1870—1880-luvulla esiintynyttä porvarillisen taloustieteen virtausta. He levittivät yliopistojen katedereilta (saks. Katheder) sosialismin nimellä liberaalista porvarillista reformismia. Katederisosialismin kannattajat väittivät, että porvarillinen valtio on luokkien yläpuolella oleva instituutio, joka pystyy sovittamaan vihamieliset luokat ja saattamaan vähitellen voimaan »sosialismin», joka ei kajoa kapitalistien etuihin ja ottaa mikäli mahdollista huomioon työtätekevien joukkojen vaatimukset. Venäjällä katederisosialismin aatteita levittivät »legaaliset marxilaiset».

25 Nozdrjov, riitaisan ja petollisen tilanherran tyyppi, jonka Nikolai Gogol loi teoksessaan »Kuolleet sielut». Gogol sanoi Nozdrjovin olevan »historiallinen» henkilö, koska kaikkialla, mihin tämä ilmaantui, syntyi »historioita» ja skandaaleja.

26 Lenin tarkoittaa 9. —14. lokakuuta 1899 koolla olleessa Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Hannoverin edustajakokouksessa tehtyä päätöslauselmaa »Hyökkäilyt puolueen peruskatsomuksia ja taktiikkaa vastaan». August Bebel esitti tästä kysymyksestä virallisen selostuksen. Valtavalla äänten enemmistöllä kokous hyväksyi Bebelin ehdottaman päätöslauselman, joka torjui sosialidemokratian teoreettisten ja taktisten perusteiden tarkistamisyritykset. Päätöslauselmasta puuttui kuitenkin bernsteiniläisyyden asiallista arvostelua, siksi sen puolesta äänestivät Bernstein ja hänen kannattajansa.

27 Lenin tarkoittaa Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Lyypekin edustajakokouksen (22. —28. syyskuuta 1901) päätöslauselmaa; se oli suunnattu Eduard Bernsteiniä vastaan, joka ei vuoden 1899 Hannoverin edustajakokouksen jälkeen lakannut hyökkäilemästä sosialidemokratian ohjelmaa ja taktiikkaa vastaan, vaan päin vastoin hyökkäili entistä kiukkuisemmin ja jopa puolueeseen kuulumattomien keskuudessa. Keskustelun aikana sekä Bebelin ehdottamassa ja edustajakokouksen valtaenemmistön hyväksymässä päätöslauselmassa Bernsteiniä varoitettiin suoraan. Torjuttiin opportunisti Heinen laatima päätösehdotus, jossa vaadittiin »arvosteluvapautta» ja sivuutettiin kysymys Bernsteinistä. Lyypekin edustajakokouksessa ei kuitenkaan asetettu periaatteellisesti kysymystä siitä että marxilaisuuden revidointi ei sovi yhteen sosialidemokraattiseen puolueeseen kuulumisen kanssa.

28 Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Stuttgartin edustajakokous oli koolla 3. —8. lokakuuta 1898, siinä käsiteltiin ensi kertaa kysymystä Saksan sosialidemokratiassa ilmenneestä revisionismista. Edustajakokouksessa luettiin poissa olleen Bernsteinin kirje, jossa hän esitti useissa aikaisemmissa artikkeleissaan ilmaisemansa opportunistiset katsomukset ja puolusti niitä. Bernsteinin vastustajat eivät olleet kokouksessa yksimielisiä. August Bebel, Karl Kautsky ym. lausuivat kannattavansa aatteellista taistelua ja Bernsteinin virheiden arvostelua, mutta vastustivat järjestöllisten vaikutuskeinojen soveltamista häneen. Rosa Luxemburgin johtama vähemmistö vastusti bernsteiniläisyyttä jyrkemmin.

29 »Legaalinen marxilaisuus», 1890-luvulla itsenäiseksi yhteiskuntapoliittiseksi virtaukseksi muovautunut marxilaisuuden vääristelemisen tendenssi, joka levisi Venäjän liberaalisen porvarillisen sivistyneistön keskuudessa. Siihen aikaan mennessä marxilaisuus oli levinnyt Venäjällä melko laajalle ja porvarilliset intellektuellit ryhtyivät marxilaisuuden nimellä propagoimaan julkisissa lehdissä ja aikakausjulkaisuissa omia liberaalis-porvarillisia katsomuksia. Siksi heitä sanottiinkin »legaalisiksi marxilaisiksi».

30 »Ylpistyneestä kirjailijasta», Maksim Gorkin varhaiskertomuksen nimi.

31 Lenin tarkoittaa kokoelmaa »Материалы к характеристике нашего хозяйственного развития» (Aineistoa taloudellisen kehityksemme luonnehtimiseksi), jota painettiin 2000 kappaletta julkisessa kirjapainossa huhtikuussa 1895. Kokoelmassa julkaistiin Leninin artikkeli »Narodnikkilaisuuden taloudellinen sisältö ja sen arvostelu hra Struven kirjassa (Marxilaisuuden heijastuminen porvarillisessa kirjallisuudessa)», joka oli tähdätty »legaalisia marxilaisia» vastaan. Tsaarihallitus kielsi kokoelman levittämisen ja pidettyään sitä koko vuoden kiellonalaisena takavarikoi ja poltti sen. Onnistuttiin pelastamaan vain satakunta kappaletta, ja niitä levitettiin salaa sosialidemokraattien keskuuteen Pietarissa ja muissa kaupungeissa.

32 Kyseessä on Eduard Bernsteinin kirja »Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie» (Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät), jossa revidoitiin porvarillisen reformismin hengessä vallankumouksellista marxilaisuutta. Vuonna 1901 Bernsteinin kirjan venäjännös julkaistiin eri otsikoilla: 1) »Исторический материализм» (Historiallinen materialismi), 2) »Социальные проблемы» (Yhteiskunnallisia ongelmia), 3) »Проблемы социализма и задачи социал-демократии» (Sosialismin ongelmat ja sosialidemokraattien tehtävät). Herostratos, Efesoksen asukas, joka perimätiedon mukaan sytytti vuonna 356 eaa. palamaan maailman »seitsemään ihmeeseen» lasketun Efesoksen Artemis-temppelin. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli tehdä nimensä kuuluisaksi.

33 »Venäjän sosialidemokraattien vastalauseen» Lenin kirjoitti ollessaan elokuussa 1899 karkotuksessa. Se oli tähdätty »Credoa», »ekonomistien» ryhmän (Sergei Prokopovitšin, Jekaterina Kuskovan ym. myöhemmin kadeteiksi tulleiden) manifestia vastaan. »Vastalause» käsiteltiin ja hyväksyttiin yksimielisesti Leninin koolle kutsumassa 17 karkotetun marxilaisen neuvottelukokouksessa Minusinskin piirikunnan Jermakovskojen kylässä. Turuhanskissa ja Orlovissa (Vjatkan kuvernementissa) olleet karkotettujen siirtokunnat yhtyivät »Vastalauseeseen». Lenin lähetti »Venäjän sosialidemokraattien vastalauseen» ulkomaille Työn Vapautus -ryhmälle. Plehanov julkaisi sen vuoden 1900 alussa kokoelmassa »”Vademecum’ для редакции ’Рабочего дела’» (ks. selitystä 35).

34 »Rabotšaja Mysl», sanomalehti, »ekonomistien» äänenkannattaja; ilmestyi ulkomailla (n: osta 3) lokakuusta 1897 joulukuuhun 1902, kaikkiaan 16 numeroa. Leninin arvion mukaan »Rabotšaja Myslin» levittämät aatteet olivat kansainvälisen opportunismin venäläinen muunnelma. Lenin arvosteli niitä monissa teoksissaan, eritoten »Iskrassa» julkaistuissa artikkeleissa ja tässä kirjoituksessa.

35 »’Vademecum’ для редакции ’Рабочего дела’”» (»Vademecum» eli Matkaopas »Rabotšeje Delon» toimitukselle). Työn Vapautus-ryhmän julkaisema Plehanovin alkulauseella varustettu aineistokokoelma (Geneve, helmikuu 1900) oli suunnattu VSDTP:n riveissä ilmennyttä opportunismia, pääasiassa Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomaisen Liiton ja sen äänenkannattajan »Rabotšeje Delo» -lehden levittämää ekonomismia vastaan.

36 »Profession de foi» (uskontunnustus, ohjelma, maailmannäkemyksen esitys), lentolehtinen, jossa esitettiin VSDTP:n Kijevin komitean opportunistiset katsomukset; se laadittiin vuoden 1899 lopussa. Sisällöltään lehtinen oli hyvin lähellä »ekonomistien» »Credoa».

37 »’Rabotšaja Myslin’ erillisliite», kirjanen jonka »ekonomistien» lehden »Rabotšaja Myslin» toimitus julkaisi syyskuussa 1899. Kirjasessa ja varsinkin nimimerkillä R. M. varustetussa kirjoituksessa »Наша действительность» (Tosiolomme) esitettiin avomielisesti opportunistisia katsomuksia.

38 Työn Vapautus -ryhmä oli ensimmäinen venäläinen marxilaisryhmä, sen perusti Georgi Plehanov Genevessä 1883. Työn Vapautus -ryhmä edisti suuresti työllään marxilaisuuden levittämistä Venäjällä. Se venäjänsi, julkaisi ulkomailla ja levitti Venäjällä Marxin ja Engelsin teoksia sekä popularisoi julkaisuissaan marxilaisuutta. Ryhmällä oli suuri osuus narodnikkilaisuuden paljastamisessa. Plehanovin kirjoittamat ja Työn Vapautus -ryhmän julkaisemat kaksi venäläisten sosialidemokraattien ohjelmanluonnosta merkitsivät tärkeätä edistysaskelta Venäjän sosialidemokraattisen puolueen perustamisessa. Työn Vapautus -ryhmä otti yhteyden kansainväliseen työväenliikkeeseen ja edusti Venäjän sosialidemokratiaa kaikissa II Internationaalin kongresseissa alkaen ensimmäisestä vuonna 1889 Pariisissa. Ryhmän katsomuksissa ja toiminnassa oli kuitenkin vakavia virheitä: se yliarvioi liberaalisen porvariston osuuden, aliarvioi talonpojiston vallankumouksellisuutta, ei nähnyt talonpojistoa proletaarisen vallankumouksen reservinä. Näistä virheistä saivat alkunsa myöhemmät Plehanovin ja muiden ryhmän jäsenten menševistiset katsomukset.

39 Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton 3. edustajakokous pidettiin vuoden 1901 syyskuun jälkipuoliskolla Zürichissä. Siinä hyväksyttiin korjaukset ja lisäykset Geneven konferenssissa kesäkuussa 1901 laadittuun sopimusluonnokseen venäläisten sosialidemokraattien ulkomaisten järjestöjen yhdistämisestä. Edustajakokouksessa vahvistettiin revisionisteja rohkaisseet ohjeet »Rabotšeje Delon» toimitukselle. Kokouksen päätökset osoittivat, että liiton johto-henkilöiden keskuudessa vallitsivat opportunistiset mielialat ja j että he olivat luopuneet kesäkuun konferenssin päätöksistä.

40 Ks. Karl Marxin kirjettä Wilhelm Brackelle toukokuun 5. päivältä 1875; (Karl Marx — Friedrich Engels, Valitut teokset kolmessa osassa, 3. osa, kustannusliike Edistys, Moskova, s. 7—8).

41 Gothan ohjelma, Saksan Sosialistisen Työväenpuolueen ohjelma, joka hyväksyttiin vuonna 1875 pidetyssä Gothan edustajakokouksessa, jossa yhdistyivät kaksi siihen saakka erillään toiminutta Saksan sosialistista puoluetta: eisenachilaiset ja lassallelaiset. Ohjelman vikana oli eklektisyys, se oli opportunistinen, koska eisenachilaiset tekivät tärkeimmissä kysymyksissä myönnytyksiä lassallelaisille ja hyväksyivät lassallelaiset sanamuodot. Marx ja Engels arvostelivat ankarasti Gothan ohjelman luonnosta, arvioivat sen olevan melkoinen taka-askel verrattuna vuonna 1869 hyväksyttyyn Eisenachin ohjelmaan.

42 Proudhonismi, marxilaisuudelle vihamielinen pikkuporvarillinen virtaus, joka sai nimensä oman ideologin, ranskalaisen anarkistin Proudhonin mukaan. Proudhon arvosteli kärkevästi kapitalismia, mutta ei nähnyt ulospääsyä siinä, että hävitetään kapitalistinen tuotantotapa, joka aiheuttaa väistämättä kurjuutta, epätasa-arvoisuutta, työihmisten riistoa, vaan siinä että kapitalismia »korjataan», poistetaan sen epäkohdat ja väärinkäytökset suorittamalla muutamia uudistuksia. Proudhon halusi yksityisen pien-omistuksen tulevan ikuiseksi, joten hän kehotti perustamaan »vaihto»- ja »kansan»-pankin, joiden turvin työläiset voivat muka hankkia omat tuotantovälineet, tulla käsityöläisiksi ja turvata tuotteidensa »oikeudenmukaisen» myynnin. Proudhon ei käsittänyt proletariaatin historiallista osuutta, suhtautui kielteisesti luokkataisteluun, proletaariseen vallankumoukseen ja proletariaatin diktatuuriin; anarkistiselta näkökannalta kielsi valtion välttämättömyyden. Marx ja Engels vastustivat johdonmukaisesti Proudhonin yrityksiä tyrkyttää katsomuksiaan I Internationaalille. Marxin, Engelsin ja heidän kannattajiensa päättävä taistelu proudhonismiä vastaan I Internationaalissa päättyi marxilaisuuden täydelliseen voittoon,

43 Lenin tarkoittaa vuonna 1896 puhjennutta Pietarin tekstiilityöläisten joukkolakkoa. Lakon syynä oli se, että tehtailijat kieltäytyivät maksamasta työläisille täydellistä palkkaa. Lakko alkoi 23. toukokuuta Kalinkinin manufaktuurissa. Se levisi nopeasti kaikkiin Pietarin tärkeimpiin puuvillakehräämöihin ja kutomoihin, sitten suuriin konepajoihin ym. tehtaisiin. Pietarin proletariaatti lähti ensimmäisen kerran laajana rintamana taisteluun riistäjiä vastaan. Lakon osanottajien määrä ylitti 30 000. Lakkoa johti Pietarin Taisteluliitto Työväenluokan Vapauttamiseksi. Pietarin lakot edistivät työväenliikkeen kehitystä Moskovassa ja muissa Venäjän kaupungeissa, ne pakottivat tsaarihallituksen jouduttamaan tehdaslakien tarkistusta ja antamaan 2. (14. ) kesäkuuta 1897 lain työpäivän lyhentämisestä tehtaissa lll/2 tuntiin.

44 Taisteluliitto Työväenluokan Vapauttamiseksi, salainen järjestö, jonka Vladimir Lenin, Anatoli Vanejev, Pjotr Zaporožetš ym. perustivat syksyllä 1895 Pietarissa. Taisteluliitto yhdisti parikymmentä marxilaista työläiskerhoa. Koko sen toiminta rakentui sentralismin ja tiukan kurinalaisuuden periaatteelle. Taisteluliitto ohjasi työväenliikettä, yhdisti työläisten taloudelliset ja poliittiset tsarismia vastaan tähtäävät taistelutavoitteet. Leninin antaman arvion mukaan Taisteluliitto oli vallankumouksellisen työväenpuolueen itu. Joulukuussa 1895 tsaarihallitus pidätti Leninin ja muut liiton johtajat, sittemmin heidät karkotettiin Siperiaan. Taisteluliiton johtoon pääsivät ns. nuoret, jotka levittivät ekonomismin aatteita.

45 »Russkaja Starina», historiallinen aikakauslehti, jota julkaistiin Pietarissa vuosina 1870—1918. Lehdessä annettiin huomattava sija Venäjän valtiomiesten ja venäläisen kulttuurin edustajien muistelmille, päiväkirjoille, muistiinpanoille ja kirjeille sekä julkaistiin erilaista asiakirja-aineistoa.

46 Tarkoitetaan Jaroslavlin Suuren manufaktuurin lakkoilevien työläisten nujertamista 27. huhtikuuta (9. toukokuuta) 1895. Tämän yli 4000 työläisen lakko oli vastaus johtokunnan käytäntöön ottamiin uusiin palkkataksoihin, joilla alennettiin työläisten palkkaa. Lakko tukahdutettiin verisesti. Artikkeli vuoden 1895 Jaroslavlin lakosta oli Leninin kirjoittama; sitä ei ole tähän asti löydetty.

47 »Sankt-Peterburgski Rabotši Listok», illegaalinen sanomalehti, jota julkaisi Taisteluliitto Työväenluokan Vapauttamiseksi. Ilmestyi 2 numeroa: n: o l helmikuussa (merkitty tammikuu) 1897, painettu Venäjällä, ja n: o 2 syyskuussa 1897 Genevessä.

48 Kyseessä on »Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen manifesti», jonka VSDTP:n keskuskomitea julkaisi VSDTP:n 1. edustajakokouksen toimeksiannosta ja sen nimissä. Manifestissa Venäjän sosialidemokratian päätehtäväksi asetettiin taistelu poliittisen vapauden puolesta ja itsevaltiuden kukistaminen, siinä yhdistettiin poliittinen taistelu työväenliikkeen yleisiin tehtäviin.

49 Leninin mainitsema »yksityinen kokous» pidettiin Pietarissa helmikuun 14. ja 17. päivän (helmikuun 26. ja maaliskuun 1. ) välillä 1897. Kokouksessa olivat läsnä Vladimir Lenin, Anatoli Vanejev, Gleb Kržizanovski ym. vanhat jäsenet Pietarin Taisteluliitosta Työväenluokan Vapauttamiseksi, jotka oli laskettu kolmeksi päiväksi vapaalle jalalle Siperian karkotuksen edellä, ja »nuoret», jotka johtivat taisteluliittoa Leninin vangitsemisen jälkeen.

50 »Listok ’Rabotnika’1» (»Rabotnikin» Lisälehti), Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomaisen Liiton epäsäännöllinen julkaisu; ilmestyi Genevessä vuosina 1896—1898, kaikkiaan 10 n:oa, joista n:ot l— 8 olivat Työn Vapautus -ryhmän toimittamia. Kun enemmistö liiton jäsenistä kallistui ekonomismin kannalle, Työn Vapautus -ryhmä kieltäytyi toimittamasta liiton julkaisuja, 9. ja 10. nro (marraskuu 1898) ilmestyi »ekonomistien» toimittamana.

51 V. I—nin artikkeli, kyseessä on yksi »ekonomistien» johtomiehistä, Vladimir Pavlovitš Ivanšin.

52 Tsaarin santarmit käyttivät sinistä virkapukua.

53 V. V., Vasili Pavlovitš Vorontsovin salanimi; hän oli 1880—1890-luvun liberaalisen narodnikkilaisuuden ideologeja. »Venäjän sosialidemokratian V. V: llä» Lenin tarkoitti venäläisen sosialidemokratian opportunistisen virtauksen, ekonomismin, edustajia.

54 »Die Neue Zeit» (Uusi aika), Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen teoreettinen aikakausjulkaisu; ilmestyi Stuttgartissa vuosina 1883—1923. Siinä julkaistiin monet Marxin ja Engelsin kirjoitukset. Engels auttoi alituisesti lehden toimitusta neuvoillaan ja arvosteli sitä usein marxilaisuudesta poikkeamisen takia. 1890-luvun puolivälistä lähtien lehti julkaisi säännöllisesti revisioni tien kirjoituksia.

55 Itävallan Sosialidemokraattisen Puolueen Wienin edustajakokouksessa, joka oli koolla 2. —6. marraskuuta 1901, hyväksyttiin uusi puolueohjelma entisen Hainfeldin ohjelman (1888) tilalle. Uuden ohjelman luonnoksessa, jonka erikoinen valiokunta oli Brünnin edustajakokouksen (1899) toimeksiannosta laatinut, tehtiin oleellisia myönnytyksiä bernsteiniläisyydelle.

56 Tarkoitetaan zubatovštšinaa, santarmien yritystä luoda omien käskyläistensä johtamat »työläisseurat», jotka suuntaisivat työläiset pois poliittisesta taistelusta itsevaltiutta vastaan. Tällaisten järjestöjen alullepanijana oli santarmieversti Zubatov. Ensimmäinen zubatovilainen järjestö perustettiin Moskovaan toukokuussa 1901, sen nimi oli Konetuotannon työläisten keskinäisavun seura. Samanlaiset järjestöt perustettiin Pietariin, Minskiin, Kijeviin ym. kaupunkeihin. Paljastaessaan zubatovštšinan taantumuksellista luonnetta vallankumoukselliset sosialidemokraatit käyttivät julkisia työläisjärjestöjä vetääkseen yhä laajempia työväenjoukkoja taisteluun itsevaltiutta vastaan. Nouseva vallankumousliike pakotti tsaari-hallituksen lakkauttamaan vuonna 1903 zubatovilaiset järjestöt.

57 Hirsch-dunckerilaiset ammattiyhdistykset, Saksan reformistisia ammattijärjestöjä, joita porvarillisen progressistipuolueen toimihenkilöt Max Hirsch ja Franz Duncker perustivat vuonna 1868. Hirsch-dunckerilaisten ammattiyhdistysten perustajat julistivat työn ja pääoman etujen »sopusoinnun» aatteita, siksi he katsoivat voitavan ottaa yhdistyksiin työläisten ohessa kapitalisteja, pitivät lakkotaistelua epätarkoituksenmukaisena. He väittivät, että työläiset voidaan vapauttaa pääoman ikeestä kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa porvarillisen valtion lainsäädännön tietä, ammatillisen järjestön avulla. Ammattiyhdistysten päätehtävä oli heidän mielestään toimia työläisten ja työnantajien välittäjinä ja kartuttaa rahavaroja. Yhdistysten toiminta rajoittui pääasiassa apukassojen sekä kulttuuri- ja valistusjärjestöjen puitteisiin.

58 Työväenluokan Itsevapautusryhmä, vähäinen »ekonomistien» ryhmä; muodostui Pietarissa syksyllä 1898 ja oli olemassa muutamia kuukausia. Ryhmä julkaisi vetoomuksen, jossa selitti päämääriään (päivätty maaliskuussa 1899, painettu aikakauslehdessä »Nakanune» heinäkuussa 1899), säännöt ja muutamia lentolehtisiä työläisille.

59 ”Nakanune” (Aattona), suuntaukseltaan narodnikkilainen kuukausijulkaisu; ilmestyi Lontoossa venäjän kielellä tammikuusta 1899 helmikuuhun 1902, kaikkiaan 37 n:oa.

60 Narodnikkilaisuus, Venäjän vallankumousliikkeessä 1860- ja 1870-luvulla syntynyt pikkuporvarillinen virtaus. Narodnikkien tavoitteena oli itsevaltiuden hävittäminen ja tilanherrojen maiden luovuttaminen talonpojistolle. He sanoivat itseään sosialisteiksi, mutta heidän sosialisminsa oli utopistista. Narodnikit eivät pitäneet kapitalististen suhteiden kehitystä Venäjällä lainomaisena, siksi he näkivät vallankumouksen päävoiman talonpojistossa eivätkä proletariaatissa; kyläyhteisö oli heidän mielestään sosialismin alkeismuoto. Narodnikit kiistivät kansanjoukkojen historiallisen osuuden, he väittivät että historiaa tekevät suuret henkilöt, »sankarit», joiden vastapainoksi he asettivat innottomaksi leimaamansa lauman. Yrittäessään nostattaa talonpojat taisteluun itsevaltiutta vastaan narodnikit menivät maalle, »kansaan» (tästä johtuu nimityskin), mutta eivät saaneet kannatusta. Narodnikkilaisuus läpäisi monia kehitysvaiheita muuttuessaan vallankumouksellisesta demokratismista liberalismiksi. 1880—1890-luvulla narodnikit alkoivat hakea sovintoa tsaarivallan kanssa, ajoivat kulakiston etuja ja taistelivat marxilaisuutta vastaan.

61 Kyseessä on Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen pää-äänen-kannattaja »Der Sozialdemokrat» lehti, jota julkaistiin sosialisteja vainoavan poikkeuslain voimassa ollessa. Lehti ilmestyi Zürichissä syyskuusta 1879 syyskuuhun 1888 ja Lontoossa lokakuusta 1888 vuoden 1890 syyskuuhun.

62 Nimimerkillä N. Beltov Georgi Valentinovitš Plehanov julkaisi tunnetun kirjansa »К вопросу о развитии монистического взгляда на историю» (»Monistisen historiankäsityksen kehityksestä»), joka painettiin julkisesti vuonna 1895 Pietarissa.

63 Puhe on satiirisesta runosta »Гимн новейшего русского социалиста» (Uusimman venäläisen sosialistin hymni), joka julkaistiin »Zarjan» 1. numerossa (huhtikuu 1901) nimimerkillä »Narkissos Tuporylov». Siinä ivattiin »ekonomisteja», heidän mukautumistaan vaistonvaraiseen liikkeeseen. Runon oli sepittänyt Martov.

64 Tarkoitetaan Venäjän Sosialidemokraattien Ulkomaista Liittoa. Ks. selitystä 14.

65 Lujittaakseen tilanherrojen valtaa talonpoikain tsaarihallitus sääti vuonna 1889 zemstvopäällikön hallintoviran. Virkaan nimitettiin paikallisia aatelisia tilanherroja, jotka saivat paitsi hallinnollisia myös juridisia oikeuksia talonpoikiin nähden, jopa oikeuden vangita talonpoikia ja määrätä ruumiillisia rangaistuksia.

66 Bund eli Liettuan, Puolan ja Venäjän juutalaisten Yleinen Työväenliitto perustettiin 1897 juutalaisten sosialidemokraattisten ryhmien edustajakokouksessa Vilnossa. Se yhdisti etupäässä puoliproletaarisia aineksia, Venäjän läntisten alueiden juutalaisia käsityöläisiä. Bund oli Venäjän työväenliikkeessä nationalismin ja separatismin levittäjä: sillä oli opportunistinen kanta tärkeimmissä sosialidemokraattisen liikkeen kysymyksissä.

67 Lunastusmaksut, 19. helmikuuta 1861 annetun maaorjuuden lakkauttamista koskevan asetuksen mukaan Venäjän talonpojat joutuivat maksamaan tilanherroille lunnaat saamistaan maaosuuksista. Lunastusmaksujen summa oli paljon suurempi kuin talonpoikien maaosuuksien todellinen arvo. Lunastustoimitusta suoritettaessa hallitus maksoi tilanherroille lunastusrahat, joita pidettiin talon poikien velkana ja joita heidän oli määrä maksaa 49 vuoden ajan. Talonpoikien vuosittain maksamia velan osia nimitettiin lunastusmaksuiksi. Nämä maksut olivat talonpojille ylivoimaisia ja rasittavia, saattoivat heitä joukoittain vararikkoon ja kurjuuteen. Vuosien 1905—1907 ensimmäisen Venäjän vallankumouksen aikainen talonpoikaisliike pakotti tsaarihallituksen lakkauttamaan lunastusmaksut vuoden 1907 tammikuusta saakka.

68 Nälkävuosista 1891—1892 lähtien tsaarin Venäjällä nälkäajat toistuivat säännöllisesti. Tsaarihallitus taas sen sijaan että olisi auttanut nälkää kärsiviä esteli niitä julkisia järjestöjä, zemstvoja, lääkäreitä, yksityishenkilöitä, jotka yrittivät oma-aloitteisesti auttaa nälkäisiä keräämällä rahaa ja ruokatarvikkeita, järjestämällä ruokaloita, lääkintäpaikkoja yms. Kun vuonna 1901 nälän hätä levisi muutamiin kuvernementteihin, tsaarihallituksen sisäasiainministeri Sipjagin lähetti kadosta kärsineiden kuvernementtien »päälliköille» kiertokirjeen, jossa tuomittiin julkisten järjestöjen ja yksityishenkilöiden nälkää kärsiville antama apu sekä asetettiin kuvernöörien tehtäväksi valvoa tiukasti ja rajoittaa noiden järjestöjen ja henkilöiden toimintaa. Kiertokirjeessä sanottiin näet, että »huonosti tyydytetty tarve, sen ohessa väistämättömät sairaudet ja talouden lamatila ovat hyvin suotuisa maaperä hallituksen vastaista agitointia varten». Monissa nälkää kärsivissä kuvernementeissa kuvernöörit kielsivät järjestöjä ja yksityishenkilöitä järjestämästä ruokaloita tai ryhtymästä muihin aputoimenpiteisiin.

69 Kyseessä ovat tsaarihallituksen 15. syyskuuta 1901 säätämät »Väliaikaiset säännöt», jotka velvoittivat zemstvopäälliköt lähettämään nälkäkuvernementtien talonpoikia rautateiden rakennustöihin ym. töihin. Säännöt rajoittivat muutenkin oikeudettomien talonpoikien oikeuksia: lähetettävät työläisarttelit saatettiin työpaikkakunnalle erikoisviranomaisten valvonnan alaisina, aivan samoin kuin pakkotyövangit.

70 Tarkoitetaan ylioppilaiden ja työläisten joukkoesiintymisiä: poliittisia mielenosoituksia, kokouksia, lakkoja, joita järjestettiin helmi — maaliskuussa 1901 Pietarissa, Moskovassa, Kijevissä, Harkovissa, Kazanissa, Tomskissa ym. Venäjän kaupungeissa. Koululaitoksen uudistusta koskevien vaatimusten perustalta kasvanut lukuvuosien 1900—1901 ylioppilasliike sai itsevaltiuden taantumuksellista politiikkaa vastustavan vallankumouksellisen liikkeen luonteen. Sitä kannattivat valveutuneimmat työläiset, se herätti vastakaikua Venäjän yhteiskunnan kaikissa kerroksissa. Alkusysäyksenä mielenosoituksiin ja lakkoihin oli se, että helmi— maaliskuussa 1901 Kijevin yliopistosta ajettiin sotaväkeen 183 ylioppilasta, joita syytettiin osallistumisesta ylioppilaskokoukseen. Hallitus rynnisti vallankumouksellisten esiintymisten osanottajien kimppuun: poliisi ja kasakat hajottivat mielenosoitukset, pieksivät ylioppilaita, satoja ylioppilaita pidätettiin ja erotettiin korkeakouluista. Erikoisen julmasti kohdeltiin 4. (17. ) maaliskuuta 1901 pidetyn mielenosoituskokouksen osanottajia Pietarissa Kazanin kirkon edustalla.

71 »Svoboda» (Vapaus), aikakauslehti jota julkaisi 1901—1902 Sveitsissä samanniminen toukokuussa 1901 syntynyt ja »vallankumouksellis-sosialistiseksi» julistautunut ryhmä. Ilmestyi kaksi numeroa: n:o l vuonna 1901 ja n:o 2 vuonna 1902. Julkaisuissaan Svoboda-ryhmä saarnasi ekonomismin ja terrorismin aatteita, tuki Venäjän anti-iskralaisia ryhmiä. Ryhmä lakkasi olemasta vuonna 1903.

72 Ks. Karl Marx — Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», Kansankulttuuri OY, Helsinki 1970, s. 61.

73 Zemstvomiehet olivat zemstvojen toimihenkilöitä. Zemstvo oli tsaarin Venäjän keskikuvernementeissa 1864 perustettu niin sanottu paikallinen itsehallinto, jonka johdossa oli aatelisto. Zemstvojen toimivalta rajoittui pelkästään paikallisiin talousasioihin (sairaaloiden perustaminen, teiden rakentaminen, tilasto- ja vakuutuskysymykset). Niiden toimintaa valvoivat kuvernöörit sekä sisäministeriö, jotka saattoivat estää hallitukselle epämieluisten päätösten toimeenpanon. Huomattava osa zemstvomiehistä oli liberaalisesti asennoitunutta intelligenssiä: lääkäreitä, agronomeja, opettajia. 1900-luvun alkuun mennessä voimistui liberaalisten zemstvomiesten oppositioliike. Zemstvojen kokouksissa esitettiin suunnitelmia zemstvojen oikeuksien laajentamiseksi, laadittiin tsaarille osoitettuja anomuksia, joissa vaadittiin uudistuksia yms. Tsaarihallitus yritti vainotoimenpitein tukahduttaa zemstvoliikkeen.

74 Aleksanteri II: n manifesti maaorjuuden lakkauttamisesta Venäjällä julkaistiin 19. helmikuuta 18(51. Tämän tapahtuman nelikymmenvuotispäivän yhteydessä »Iskran» 3. n:ossa julkaistiin Leninin artikkeli »Työväenpuolue ja talonpojisto».

75 Kyseessä on finanssiministeri Sergei Witten tsaarille osoittama salainen muistio, jonka »Zarja» aikakauslehden toimitus julkaisi 1901 Stuttgartissa otsikolla »Caмодержавие и земство» (Itsevaltius ja zemstvo) ja varusti sen R. N. S: n (Pjotr Struven salanimi) laatimalla esipuheella. Zemstvoihin vihamielisesti suhtautunut Witte todisteli muistiossaan zemstvojen sopimattomuutta itsevaltiudelliseen järjestykseen ja esitti laajan aineiston näyttääkseen, miten tsaarihallituksen politiikka oli zemstvojen perustamisesta saakka tähdätty niiden oikeuksien rajoittamiseen. Esipuheessaan Struve arvosteli muistiota porvarillisen liberalismin näkökannalta.

76 Tarkoitetaan tsaarihallituksen 8. kesäkuuta 1901 säätämää lakia, jonka mukaan yksityishenkilöille myönnettiin kruununmaita Siperiassa. Laki turvasi huojennuksia aateleille, jotka ostivat ja vuokrasivat maita Siperiassa. »Iskran» 8. nrossa painettiin tätä lakia koskeva Leninin artikkeli »Maaorjuuttajat työssä».

77 »Rossija» (Venäjä), maltillis-liberaalinen päivälehti, ilmestyi Pietarissa 1899—1902.

78 Sanontaa »mitä suvaitsette?» venäjän kirjallisuudessa käytetään tarkoittamaan periaatteettomuutta, mielistelyä, lakeijamaista valmiutta palvella esimiehiään.

79 »Sankt-Peterburgskije Vedomosti» (Pietarin Sanomat), sanomalehti, ilmestyi Pietarissa vuosina 1728—1917.

80 »Russkije Vedomosti» (Venäläiset Sanomat), sanomalehti, ilmestyi Moskovassa vuodesta 1863 vuoteen 1918, edusti maltillis-liberaalisen intelligenssin katsomuksia. Vuodesta 1905 lehti oli kadettipuolueen oikeistosiiven äänenkannattaja.

81 Brentanolainen käsitys luokkataistelusta, »brentanolaisuus», liberaalis-porvarillinen oppi, joka julisti mahdolliseksi ratkaista työväenkysymyksen kapitalismin puitteissa tehdaslainsäädännön avulla ja järjestämällä työläiset ammattiliittoihin. Nimi johdettu Lujo Brentanosta, joka oli Münchenin yliopiston kansantaloustieteen professori, katederisosialismin päämiehiä.

82 Pääomaa Vastaan Taisteleva Työläisryhmä järjestyi keväällä 1899 Pietarissa Gutovskin aloitteesta. Ryhmään kuului muutamia työläisiä ja intellektuelleja, mutta sillä ei ollut lujia yhteyksiä Pietarin työväenliikkeeseen. Sen jälkeen kun kesällä 1899 oli pidätetty melkein kaikki ryhmän jäsenet se lakkasi olemasta. Katsantokannaltaan ryhmä oli lähellä ekonomismia.

83 Narkissos, kreikkalaisessa tarustossa kaunis nuorukainen, joka nähdessään lähteessä kuvansa rakastui itseensä,

84 N. N: n (Sergei Prokopovitšin salanimi) vastaus Axelrodin kirjaseen »К вопросу о современных задачах и тактике русских социал-демократов» (Kysymykseen Venäjän sosialidemokratian nykyisistä tehtävistä ja taktiikasta), jossa tämä arvosteli Axelrodia ekonomismin asenteista, julkaistiin Plehanovin toimesta »Vademecumissa ’Rabotšeje Delon’ toimitukselle» (1900).

85 Kyse on todennäköisesti Leninin ja Martynovin ensi kohtaamisesta, joka tapahtui vuonna 1901.

86 Struvelaisuus on »legaalinen marxilaisuus». Ks. selitystä 29.

87 Afanasi Ivanovitš ja Pulhheria Ivanovna, perin ahdasmielinen tilanomistajaperhe, jota venäläinen kirjailija Nikolai Gogol kuvasi pienoisromaanissaan »Vanhanajan tilanomistajat».

88 Lenin tarkoittaa johtamaansa Pietarin sosialidemokraattien (»vanhojen») kerhoa; sen perustalle vuonna 1895 muodostettiin Taisteluliitto Työväenluokan Vapauttamiseksi.

89 Zemlja-i-voljalaiset olivat syksyllä 1876 Pietarissa muodostuneen vallankumouksellisten narodnikkien salaisen Zemlja i Volja (Maa ja Vapaus) -järjestön jäseniä. Järjestön rakenneperiaatteita olivat keskitys ja ankara kuri. Tunnustaessaan päätavoitteekseen sosialismin Zemlja i Volja katsoi välittömäksi tehtäväkseen toteuttaa »kansan vaatimuksia sellaisina kuin ne ovat kyseisellä hetkellä», ts. maan ja vapauden vaatimuksia. Zemlja-i-voljalaiset pitivät talonpojistoa suurimpana vallankumouksellisena voimana Venäjällä, siksi he yrittivät nostattaa talonpojat kapinaan tsaarivaltaa vastaan. He tekivät agitaatiotyötä monissa Venäjän kuvernementeissa. Kun sosialistinen agitaatiotyö ei menestynyt talonpoikien keskuudessa ja kun hallitus voimisti vainoja, järjestön sisälle muodostui 1879 terroristiryhmä, joka kieltäytyi vallankumouksellisesta agitaatiosta talonpoikien keskuudessa ja piti tsarisminvastaisen vallankumouksellisen taistelun pääkeinona tsaarihallituksen toimihenkilöihin kohdistuvaa yksilöterroria. Samana vuonna Voronežissa pidetyssä edustajakokouksessa Zemlja i Voija jakautui kahdeksi järjestöksi: Narodnaja Volja (Kansan Vapaus), joka omistautui terroritoiminnalle, ja Tšornyi Peredel (Musta Uusjako), joka pysyi Zemlja i Voljan kannalla. Myöhemmin muutamat Tšornyi Peredelin jäsenistä — Plehanov, Axelrod, Zasulitš, Deutsch, Ignatov — siirtyivät marxilaisuuden kannalle ja perustivat 1883 ulkomailla ensimmäisen venäläisen marxilaisjärjestön: Työn Vapautus -ryhmän.

90 Tarkoitetaan kirjasta »Доклад о русском движении Международному социалистическому конгрессу в Париже 1900 года» (Selostus Pariisissa v. 1900 kokoontuneelle kansainväliselle sosialistikongressille Venäjän sosialidemokraattisesta liikkeestä), Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton julkaisu, Geneve 1901. Selostuksen oli laatinut »Rabotšeje Delon» toimitus liiton toimeksiannosta.

91 Lenin tarkoittaa »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteessä» syyskuussa 1899 painetun R. M: n artikkelin »Наша действительность» (Tosiolomme) sisältämää poleemista huomautusta, jota hän siteeraa III luvun b-kohdassa (ks. tämän osan s. 70).

92 »Južnyi Rabotši» (Etelän Työläinen), sosialidemokraattinen sanomalehti, jota julkaisi salaa samanniminen ryhmä tammikuusta 1900 huhtikuuhun 1903. Ilmestyi 12 numeroa. Lehteä levitettiin pääasiassa Etelä-Venäjän sosialidemokraattisten järjestöjen keskuudessa.

93 Lenin viittaa »Rabotšaja Mysl» (Työväen Ajatus) lehden toimituksen julkaisemaan lehtiseen »Вопросы о положении рабочего класса России» (Kysymyksiä Venäjän työväenluokan asemasta) (1898) ja kirjaseen »Вопросы для собирания сведений о положении положении рабочего класса в России» (Kysymyksiä Venäjän työväenluokan asemaa koskevien tietojen keräämiseksi) (1899). Lehtisessä oli 17 ja kirjasessa 158 kysymystä työläisten työ- ja elinoloista.

94 Vuoden 1885 lakkoliike levisi moniin tekstiilitehtaisiin keskisellä teollisuusalueella: Vladimirin, Moskovan, Tverin ym. kuvernementeissa. Tunnetuin oli Savva Morozovin omistaman Nikolskin manufaktuurin työläisten lakko tammikuussa 1885 (Morozovin lakko). Työläisten perusvaatimuksia olivat sakkojen pienentäminen, palkkausehtojen järjestely yms. Lakkoa johtivat valveutuneimmat työläiset. Noin 8 tuhannen työläisen Morozovin lakko tukahdutettiin sotaväen voimin. 33 lakkoilijaa asetettiin syytteeseen, yli 600 työläistä karkotettiin. Vuosien 1885—1886 lakkoliikkeen painostamana tsaarihallitus antoi vuoden 1886 kesäkuun 3. (15. ) päivän lain (ns. sakkolain). Vuoden 1896 lakosta ks. selitystä 43.

95 Augiaan tallit, kreikkalaisessa tarustossa Augias-tsaarin perin siivottomat tallit tarusankari Herakles puhdisti yhdessä päivässä.

96 Tämän alaviitteen Lenin teki harhauttamistarkoituksessa. Tosiasiat on esitetty juuri oikeassa järjestyksessä, niin kuin ne olivat todellisuudessa.

97 Venäjän Vallankumouksellisen Sosialidemokratian Ulkomainen Liiga perustettiin Leninin aloitteesta lokakuussa 1901. Liigan muodostivat ulkomainen Iskra-järjestö ja vallankumouksellinen Sotsial-Demokrat -järjestö (johon kuului myös Työn Vapautus -ryhmä). Liigan tarkoituksena oli levittää vallankumouksellisen sosialidemokratian aatteita ja edistää taisteluhenkisen sosialidemokraattisen järjestön luomista. Liiga oli Iskra-järjestön ulkomainen osasto. Se yhdisti »Iskraa» kannattavia venäläisiä sosialidemokraatteja ulkomailla, tuki »Iskraa» aineellisesti, järjesti lehden kuljetusta Venäjälle ja julkaisi yleistajuisia marxilaisia kirjasia. Liiga saattoi päivän valoon muutamia »Bulletiineja» ja kirjasia. VSDTP:n 2. edustajakokous vahvisti Liigan puolueen ainoaksi ulkomaiseksi järjestöksi ja velvoitti sen toimimaan VSDTP:n keskuskomitean ohjauksen ja valvonnan alaisena. Toisen edustajakokouksen jälkeen menševikit pesiytyivät ulkomaiseen liigaan ja aloittivat taistelun Leniniä, bolševikkeja vastaan. Liigan 2. edustajakokouksessa lokakuussa 1903 he ryhtyivät parjaamaan bolševikkeja; tämän jälkeen Lenin ja hänen kannattajansa poistuivat edustajakokouksen istunnosta. Menševikit vahvistivat liigan uudet säännöt, jotka oli tähdätty VSDTP:n 2. edustajakokouksessa hyväksyttyjä puolueen sääntöjä vastaan. Tästä lähtien liigasta tuli menševismin linnake, se oli olemassa vuoteen 1905.

98 Lenin siteeraa Dmitri Pisarevin artikkelia »Промахи незрелой мысли» (Epäkypsän ajattelun hairahduksia).

99 »Listok ’Rabotšego Dela’» (»Rabotšeje Delon» Lisälehti), epäsäännöllisesti ilmestynyt aikakauslehden »Rabotšeje Delo» (Työväen Asia) liite, jota julkaistiin Genevessä kesäkuusta 1900 heinäkuuhun 1901. Ilmestyi kaikkiaan kahdeksan numeroa.

100 Lenin tarkoittaa seuraavaa kohtaa Karl Marxin teoksesta »Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista»: »Hegel huomauttaa jossain, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät niin sanoaksemme kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa. » (Ks. Karl Marx — Friedrich Engels, Valitut teokset kolmessa osassa, 1. osa, kustannusliike Edistys, Moskova s. 360).

101 Marras—joulukuussa 1901 kautta Venäjän vyöryi työläisten tukemien ylioppilasmielenosoitusten aalto.

102 Janitsaarit, sulttaanin aikaisen Turkin vakinainen jalkaväki, joka muodostettiin 14. vuosisadalla ja oli sulttaanin valtajärjestelmän tärkein poliisivoima. Janitsaarit olivat tavattoman julmia. Lenin nimitti tsaarin poliiseja janitsaareiksi.

103 Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen 1. edustajakokous pidettiin 1. —3. (13. —15. ) maaliskuuta 1898 Minskissä. Kokouksen 9 edustajaa edustivat 5 järjestöä. Kokouksessa valittiin Keskuskomitea ja hyväksyttiin julkaistavaksi »Manifesti». Kokouksen päätyttyä Keskuskomitean jäsenet heti pidätettiin. Paikalliset järjestöt eivät itse asiassa yhdistyne .