1915

    1. Lenin



Dialektiikasta



Yhtenäisen kahtiajakautuminen ja sen ristiriitaisten osien tiedostaminen (ks. Herakleitosta koskevaa Filonilta otettua lainausta Lassallen "Herakleitoksen" III osan ("Tiedostamisesta") alussa) on dialektiikan  ydin  (eräs sen "olemuksista", sen perustavimpia erikoisuuksia eli piirteitä, ellei perustavin). Juuri näin asettaa kysymyksen myös Hegel (Aristoteles "Metafysiikassaan"  painiskelee alituisesti tämän asian parissa ja taistelee Herakleitosta vastaan respective Herakleitoksen ajatuksia vastaan).

Dialektiikan sisällön tämän puolen oikeellisuus on tarkistettava tieteen historian avulla. Dialektiikan tähän puoleen ei kiinnitetä tavallisesti (esimerkiksi Plehanov) kylliksi huomiota: vastakohtien samuus käsitetään  esimerkkien  summaksi ["esimerkiksi jyvä"; "esimerkiksi alkukantainen kommunismi". Samoin Engelsillä. Mutta se on "yleistajuisuuden vuoksi"...] eikä  tiedostamisen laiksi  (ja objektiivisen maailman laiksi).

Matematiikassa + ja -. Differentiaali ja integraali.
Mekaniikassa vaikutus ja vastavaikutus.
Fysiikassa positiivinen ja negatiivinen sähkö.
Kemiassa atomien yhdistyminen ja dissosiaatio.
Yhteiskuntatieteessä luokkataistelu.

Vastakohtien samuus (olisiko ehkä oikeammin sanoa niiden "ykseys"? vaikka samuus- ja ykseys-termien ero ei tässä ole erikoisen olennainen. Molemmat ovat tietyssä mielessä oikeat) on luonnon (muun muassa sekä hengen että yhteiskunnan)  kaikissa ilmiöissä ja prosesseissa esiintyvien ristiriitaisten, toisensa poissulkevien, vastakkaisten tendenssien tunnustamista (löytämistä). Ehtona maailman kaikkien prosessien tiedostamiselle niiden "itseliikunnassa", niiden spontaanisessa kehityksessä, niiden elävässä elämässä on vastakohtien "taistelua". Kaksi pääasiallista (vai kaksi mahdollista? vaiko kaksi historiassa havaittavaa?) käsitystä kehityksestä (evoluutiosta) ovat: kehitys vähentymisenä ja lisääntymisenä, toistumisena ja kehitys vastakohtien ykseytenä (yhtenäisen kahtiajakautumisena toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi ja niiden keskinäissuhteena).

Kun liike käsitetään ensiksi mainitulla tavalla, jää varjoon  itseliikunta, sen  liikkeellepaneva  voima, sen alkulähde, sen motiivi (tahi tämä alkulähde käsitetään ulkopuoliseksi - jumalaksi, subjektiksi etc.). Toinen käsitystapa suuntaa päähuomion nimenomaan "itse"liikunnan alkulähteen tiedostamiseen.
Edellinen käsitystapa on kuollut, kalpea, kuiva. Jälkimmäinen on elävä. 
Vain jälkimmäinen antaa avaimen kaiken olevaisen "itseliikunnan" ymmärtämiseen; vain se antaa avaimen "harppauksien", "asteittaisuuden keskeytymisen", "vastakohdaksi muuttumisen", vanhan tuhoutumisen ja uuden syntymisen ymmärtämiseen.

Vastakohtien ykseys (yhteellisyys, samuus, samantehoisuus) on ehdollista, tilapäistä, ohimenevää, relatiivista. Toisensa poissulkevien vastakohtien taistelu on absoluuttista, niin kuin on absoluuttista kehitys, liike.

NB: subjektivismi (skeptisismi ja sofistiikka etc.) eroaa dialektiikasta muun muassa siinä, että (objektiivisessa) dialektiikassa on suhteellista (relatiivista) myös relatiivisen ja absoluuttisen välinen ero. Objektiivisen dialektiikan kannalta relatiivisessa on absoluuttista. Subjektivismin ja sofistiikan kannalta relatiivinen on vain relatiivista ja sulkee pois absoluuttisen.

Marx erittelee "Pääomassaan" aluksi porvarillisen (tavaratuotanto-) yhteiskunnan yksinkertaisinta, tavallisinta, pääasiallisinta, yleisintä, jokapäiväisintä, miljardeja kertoja esiintyvää suhdetta: tavaranvaihtoa. Erittely paljastaa tässä yksinkertaisimmassa ilmiössä (tässä porvarillisen yhteiskunnan "solussa") nykyajan yhteiskunnan  kaikki ristiriidat (respective kaikkien ristiriitojen idut). Edelleen saamme esityksestä nähdä näiden ristiriitojen ja tämän yhteiskunnan, sen eri osien S:n*, kehityksen (sekä kasvun että liikunnan) alusta loppuun.

* summan. Toim.

Samaa metodia on käytettävä myös esitettäessä (respective tutkittaessa) yleensä dialektiikkaa (sillä Marx käsittelee porvarillisen yhteiskunnan dialektiikkaa vain dialektiikan yksityistapauksena). Aloitettakoon yksinkertaisimmasta, tavallisimmasta, yleisimmästä etc., mistä tahansa lauseesta: puun lehdet ovat vihreitä; Ivan on ihminen; Halli on koira jne. Jo tässä (kuten Hegel on nerokkaasti huomauttanut) on dialektiikkaa erillinen on  yleistä (vrt. Aristoteles, Metaphysik, käänt. Schwegler, Bd. II, S. 40, 3. Buch, 4. Kapitel, 8-9: "denn natürlich kann man nicht der Meinung sein, daß es ein Haus - yleensä talo - gebe außer den sichtbaren Häusern", "ou gar an qeihmen einai tina oician para taz tinaz oiciaz" ¹). Siis vastakohdat (erillinen on yleisen vastakohta) ovat samoja: erillinen ei ole olemassa muutoin kuin siinä yhteydessä, joka johtaa yleiseen. Yleinen on olemassa vain erillisessä, erillisen kautta. Kaikenlainen erillinen on (tavalla tai toisella) yleistä. Kaikenlainen yleinen on (joltakin osaltaan tai puoleltaan tai olemukseltaan) erillistä. Kaikenlainen yleinen käsittää vain osapuilleen kaikki erilliset esineet. Mikään erillinen ei sisälly kokonaisuudessaan yleiseen jne. jne. Kaikenlainen erillinen on tuhansien muutosten kautta yhteydessä toisen lajin erillisiin (olioihin, ilmiöihin, prosesseihin) jne.  Jo siinä on välttämättömyys-käsitteen, luonnon objektiivisen yhteyden etc. aineksia ja alkeita. Satunnainen ja välttämätön, ilmiö ja olemus ovat olemassa jo siinä, sillä sanoessamme: Ivan on ihminen, Halli on koira, tämä on puun lehti jne. me jätämme syrjään koko joukon tunnusmerkkejä satunnaisina, erotamme oleellisen ilmenevästä ja asetamme ne vastakkain.

Näin muodoin mistä tahansa lauseesta voidaan (ja täytyy) löytää ikään kuin "solusta" kaikkien dialektiikan ainesten alkeita ja osoittaa siis, että dialektiikka on yleensä ominaista kaikelle ihmisen tiedostamistoiminnalle. Ja luonnontiede näyttää meille (ja se on taaskin osoitettava millä tahansa yksinkertaisimmalla esimerkillä) objektiivista luontoa näine samoine sille kuuluvine ominaisuuksineen, erillisen muuttumista yleiseksi, satunnaisen muuttumista välttämättömäksi, vastakohtien muuttumista, vaihtumista, keskinäistä yhteyttä.. Dialektiikka  onkin (Hegelin ja) marxilaisuuden tieto-oppi: Plehanov, muista marxilaisista puhumattakaan, ei ole kiinnittänyt huomiota nimenomaan kysymyksen tähän "puoleen" (tämä ei ole kysymyksen "puoli", vaan kysymyksen ydin).



Sekä Hegel (ks. Logiikkaa) että aikamme luonnontieteen "gnoseologi", eklektikko, hegeliläisyyden (jota hän ei ole käsittänyt!) vihollinen Paul Volkmann (ks. hänen Erkenntnistheoretiche Grundzüge", S. ovat käsittäneet tiedostamisen muodostuvan useista kehistä.


"Kehät filosofiassa: [onko kronologia välttämätön henkilöiden suhteen? Ei!]
Antiikkinen: Demokritoksesta Platoniin ja Herakleitoksen dialektiikkaan.
Renessanssi: Descartes versus Gassendi (Spinoza?)
Uusi: Holbach - Hegel (Berkeleyn, Humen, Kantin kautta). Hegel - Feuerbach - Marx



Dialektiikka elävänä, monipuolisena (puolien määrän alati lisääntyessä) tiedostamisena, jossa esiintyy lukemattomia erilaisia vivahteita todellisuuden tarkastelemisessa ja siihen lähentymisessä (filosofisin järjestelmin, joka kasvaa kokonaisuudeksi jokaisesta vivahteesta), on mittaamattoman rikassisältöistä verrattuna "metafyysiseen" materialismiin, jonka perusvikana on se, ettei osata soveltaa dialektiikkaa Bildertheorie*, tiedostamisprosessiin, tiedostuksen kehittämiseen.

* heijastusteoriaan. Toim.



Filosofinen idealismi on karkean, yksinkertaisen, metafyysisen materialismin kannalta vain hölynpölyä. Dialektisen materialismin kannalta filosofinen idealismi on sen sijaan tiedostuksen yhden piirteen, puolen, särmän yksipuolista, liiallista, überschwengliches (Dietzgen) kehittämistä (paisuttamista, pullistamista) absoluutiksi, joka irrotetaan materiasta, luonnosta ja jumalallistetaan. Idealismi on pappishapatusta. Oikein. Mutta filosofinen idealismi on ("oikeamminkin"  ja  "lisäksi") tie pappishapatuksen loputtoman monimutkaisen inhimillisen tiedostuksen (dialektisen)  erään vivahteen kautta.  

||
||
||
NB
||tämä
||aforismi
||
||
||





Inhimillinen tiedostus ei muodosta (respective ei käy) suoraa linjaa, vaan käyrän, joka loputtomasti lähenee kehäsarjaa, spiraalia. Tämän käyrän jokainen osa, kappale, palanen voidaan muuttaa (yksipuolisesti muuttaa) itsenäiseksi, kokonaiseksi, suoraksi linjaksi, joka siinä tapauksessa (ellei puilta nähdä metsää) johtaa suohon, pappishapatukseen (jonne hallitsevien luokkien luokkaetu  juuttaa sen). Suoraviivaisuus ja yksipuolisuus, puisevuus ja luutuneisuus, subjektivismi ja subjektiivinen sokeus voilà* idealismin gnoseologiset juuret. Tietysti on pappishapatuksellakin (= filosofisella idealismilla) on gnoseologiset juurensa, se ei ole vailla perusteita, se on marto kukka, epäilemättä, mutta sellainen marto kukka, joka kasvaa elävän, hedelmää kantavan, totuudellisen, mahtavan, kaikkivoivan, objektiivisen, absoluuttisen, inhimillisen tiedostuksen elävässä puussa.

* siinä. Toim.

Kirjoitettu 1915

V. I. LENIN


¹ Aristoteles: Metafysiikka, II osa, s.40, 3. kirja, 4. luku. 8-9: "eihän tietenkään voida luulla, että on olemassa jokin (yleensä) talo nähtävien talojen ohella". Kääntänyt Schwegler.

² P. Volkmann: "Erkenntnistheoretiche Grundzüge der Naturwissenschaften", Leipzig - Berlin, 1910, s. 35.

Lähde: V. I. Lenin: Valitut teokset, osa 4, s 353

Katso myös: Lenin, Vladimir (ei vuosilukua): Filosofian vihkot. Teokset. Osa 38. Sivut 307-315.