Vallankumous

ja

kansalaissota

Suomessa

 

 1925

M. S. Svetshnikov

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisällys:

Heikki Nurmio: Huomautuksia suomalaisille lukijoille

Johdanto

I. Tilanne Suomessa ennen vuoden 1917 helmikuun vallankumousta Suomen köyhälistö, sosialidemokratinen puolue ja sen suhde Venäjään

II. Tilanne Suomessa helmikuun ja lokakuun vallankumouksen välisenä aikana

III. Suomen köyhälistön taistelu porvaristoa vastaan a) Parlamentarinen taistelu vallasta

b) Taistelu venäläisten joukkojen poistumisesta

c) Taistelu kansallisen armeijan perustamisesta Suomeen

d) Parlamentarinen taistelu jatkuu eri puolueitten kesken. Aktivisuutta kummaltakin puolelta

IV. Kansalaissodan vaiheet Suomessa

A) Ensimmäinen vaihe – valkokaartin perustaminen

B) Punaisten joukkojen perustaminen; venäläiset sotajoukot kansalaissodan puhjetessa ja vastarinnan järjestäminen

C) Sotatoimet toiselta puolen Suomen valkokaartin ja toiselta puolen venäläisten sotajoukkojen ja punakaartin välillä a) Lyhyt selonteko sotanäyttämöstä

b) Taistelu Länsi-Suomessa

c) Punaisten joukkojen yleisen johdon järjestäminen

d) Valtiollisen vallan järjestäminen

D) Taistelun kulku ennen Brestin rauhansopimusta s. o. siihen hetkeen saakka, jolloin venäläiset sotajoukot poistuivat Suomesta a) Tampereen alue

b) Sotaliikkeet Länsi-Suomen muilla alueilla 1) Porin alue

2) Rauman alue

3) Turun alue

4) Hämeenlinnan alue

5) Riihimäen alue

6) Helsingin alue

E) Strategisten liikkeitten järjestäminen. Voimien jaoittelu

F) Venäläisten sotajoukkojen asema maaliskuun l päivänä

G) Taistelun toinen vaihe: venäläisten poistumisesta saksalaisten maihinnousuun saakka – 1 (14) päivästä maaliskuuta 6 (19) päivään huhtihuuta a) Suomen punakaartin järjestäminen

b) Sotaliikkeet

c) Aktiviset puolustussuunnitelmat

d) Hyökkäys alkaa

e) Toisen vaiheen loppu; valkoisten ja punaisien suunnitelmat

H) Taistelun kolmas vaihe a) Saksalaiset valmistautuvat nousemaan maihin Suomessa

b) Punaisen Suomen hallitus, sen mieliala ja toimenpiteet saksalaisten varalta

I) Sotaliikkeet kolmannen vaiheen aikana a) Taistelevien puolien asema 1 (14) päivänä huhtikuuta

b) Saksalaisten suunnitelmat

c) Valkoisten sotaliikkeet

d) Saksalaisten sotaliikkeet

e) Punaisten vastarinta päättyy

f) Viipurin kukistuminen ja hallitus poistuu Venäjälle

V. Johtopäätökset

 

 

 

Heikki Nurmio:

Huomautuksia suomalaisille lukijoille.

Suomalaisen yleisön käsiin lasketaan tässä suomennettuna venäläisen eversti M. S. Svetshnikovin teos »Vallankumous ja kansalaissota Suomessa, vuodet 1917-1918». Kirjan tekijä on entinen tsaarin-armeijan upseeri, joka vallankumouksen tapahduttua meni virran mukana ja antautui vihdoin bolshevikien palvelukseen ottaen osaa 1918 vuoden sotaan ja sen valmisteluihin Suomessa sangen huomattavissa tehtävissä m. m. länsi-Suomessa olevien venäläisvoimien sekä punakaartin osastojen komentajana sekä sittemmin punaisen armeijan ylipäällikön apulaisena ja punakaartin ylijohtajana.

Näissä tehtävissään eversti Svetshnikov sai tilaisuuden voimakkaasti vaikuttaa punakaartin ja puna-armeijan järjestelyyn, voimmepa sanoa hänen vaikutuksensa ilmenevän kaikissa tärkeimmissä suunnitelmissa ja ratkaisuissa jo kapinan valmistelusta ja punakaartin synnystä alkaen sen lopulliseen tappioon saakka. Punaisen armeijan kokeneimpana sotilaallisena auktoriteettina ja pääasiallisena johtajana hän luonnollisesti suurimmalta osalta kantaa vastuun punaisen armeijan sotatoiminnasta, suunnitelmista ja niiden epäonnistumisesta, onpa hänellä huomattava vaikutuksensa useisiin tärkeimpiin sodan edellisiin politisiin vaiheisiin m. m. venäläisen sotaväen viipymiseen maassa ja osanottoon taisteluihin Suomessa, vaikkakin – siitä huomautettakoon erikoisesti – minään todellisena sodan johtajana eversti Svetshnikovia ei voida pitää. Siihen oli hänen toimivaltansa aivan liian rajoitettu eikä hän edes nimellisestikään ollut todellisena komentajana lukuunottamatta ehkä sodan puoltatoista alkukuukautta.

Käsillä olevasta teoksesta saa sen vaikutelman, että eversti S. on ryhtynyt kirjailemaan pääasiallisesti puhdistuakseen niistä syytöksistä ja arvosteluista, mitkä häneen epäilemättä aina edellämainittujen tekojensa ja edesottamistensa johdosta tulevat kohdistumaan. Hän pyrkii osoittamaan ensiksikin ne suuret vastukset, mitä hänellä oli voitettavanaan, esittämään epäonnistumisensa oleelliset syyt tai oikeammin työntämään nämä syyt muiden niskoille, antamaan yleisölle ja lukijakunnalle sen käsityksen, että juuri hänen suunnitelmansa, ehdotuksensa ja tekonsa olivat tarkoituksenmukaisimmat sekä että juuri hän olisi ollut mies viemään punaisen armeijan voittoon, vieläpä että hän todella olikin voitolla siihen hetkeen saakka, jolloin saksalaiset joukot nousivat Suomen rannikolle ja esiintyivät punaisen armeijan selkäpuolella.

Eversti S:n kirjanen on täten tullut polemiseksi luonteeltaan. Se sisältää paljon ristiriitaisia väitteitä, jopa suoranaisia virheitä, asiallisuus ja objektivisuus on usein saanut väistyä tendenssimäisten ja subjektivisten mielenpurkausten tieltä. Siitä huolimatta on teos suomalaiselle lukijakunnalle sangen mielenkiintoinen. Onhan se ensimäinen vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä teos, mitä Suomen vapauden ja vapaustaistelun vastustajain taholta on julkaistu. Kaikista vioistaan huolimatta se on kuitenkin sotilaallisen asiantuntijan kirjoittama teos, joka luo osaltaan uutta valoa monessa suhteessa ennen tämän teoksen ilmestymistä hämärän peittoon verhottuihin tapahtumiin vuosina 1917 ja 1918, punakapinan valmisteluihin, suomalaisten punaisten ja maassa olevien venäläisten joukko-osastojen keskinäiseen suhteeseen, punakaartin syntymiseen ja muodostamiseen puna-armeijaksi, venäläisten joukko-osastojen osanottoon sotatoimiin Suomessa sekä itse sotasuunnitelmiin ja -tapahtumiin vihollistemme puolelta.

Vaikkakin teosta jo osaksi on käytetty lähteenä eräissä vapaussotahistorioissamme, tarjoaa teos lukijoilleen tilaisuuden ikäänkuin kohottaa verhoa ja katsahtaa kapina-valmistelujen maailmaan ja ilmapiiriin sekä lyhytnäköisesti aloitetun sodan ja kevytmielisyyden aikaansaaman häviön suureen surulliseen tragediaan, jossa osa Suomen työläisiä harhaanjohdettuna sekä lopuksi omien johtajiensa että häikäilemättömien venäläisten seikkailijain pettämänä ja hylkäämänä taisteli – sitkeästi ja urhoollisesti, mutta turhaan niitä valtavia voimia vastaan, jotka taisteluun oli nostanut Suomen vapauden aate, joka ei enää milloinkaan salli tämän kansan taipua venäläisen sortovallan ikeeseen ja joka kerran vielä on yhdistävä kaikki nykyisinkin vielä hajoitetut ja vastakkaiset voimat yhtenäiseen ja lujaan kansalliseen rintamaan perivihollistamme, Venäjää, vastaan.

Ennenkuin tällainen osaksi agitatorisessa ja kokonaan Suomen vapaudelle vihamielisessä hengessä kirjoitettu teos voidaan laskea julkisuuteen, on pakko lyhyesti huomauttaa teoksen nurjamielisyydestä, puolueellisuudesta ja pahimmista suoranaisista virheistä. Kaikkia erehdyttäviä tai harhaanjohtavia kohtia ei tässä kuitenkaan voida ruveta oikomaan, eikä se ole tarpeellistakaan, koska vapaussodastamme ja sen valmisteluista par’aikaa ilmestyy kaksi laajaa kokonais-esitystä.

Oleellinen eroavaisuus eversti Svetshnikovin ja meikäläisen käsityskannan välillä, mikäli asia koskee vuoden 1918 tapahtumia, ilmenee jo siinä nimessä, minkä kirjoittaja on antanut teokselleen. Me puhumme Suomen vapaussodasta, eversti Svetshnikov käyttää yksinomaan nimiä kansalaissota ja kapina.

Teoksen alussa luodaan lyhyt yleiskatsaus venäläisen sortoajan tapahtumiin ja mielialaan Suomessa maailmansodan aikana. Pääpiirteissään kuvaus on tosiasioiden mukainen. Eräitä asiantuntemattomuudesta johtuvia virheellisyyksiä on kuitenkin jo tähänkin lukuun pujahtanut.

Niinpä lausutaan, että Suomen sosialidemokratinen puolue turvautui terroristisiin tekoihin, joiden uhriksi joutui kenraalikuvernööri Bobrikov. Mainittu tekohan oli yksityisen kansalaisen teko, jonka aiheutti aktivististen aatteiden leviäminen Suomen kansan keskuuteen.

Eversti S. esittää erehdyttävästi Suomen työväenluokan suhtautumisen vapausliikkeeseemme. Hän väittää, että työväenluokka m. m. vastusti suuntautumista Saksaan. Väitämme, että aktivisti- ja jääkäriliike eivät suinkaan olleet vieraita Suomen työväellekään, vaan päinvastoin työväestössä ja sen johtohenkilöissä oli tällä liikkeellä paljon lämpimiä kannattajia.

Sellaiset lauseet kuin »Suomen porvariston onnistui turvautumalla vilppiin ja väärennyksiin hankkia itselleen enemmistö uusissa vaaleissa» (tarkoitetaan vaaleja v. 1917) – osoittaa jo heti, millä tavalla kirjan tekijä katsoo voivansa käsitellä historiallisia tapahtumia.

Näin ollen ei lukijaa enää hämmästytä sellainenkaan ristiriitainen ja nurinkurinen ajatus, mikä ilmenee lauseessa: »Svinhufvudin hallitus pakeni johtajineen pohjoiseen, jossa se valitsi olinpaikakseen Vaasan ja alkoi sieltä kansalaissodan.» Kun puhutaan kapinasta ja kansalaissodasta, ei luonnollisestikaan voida sanoa, että sellaisen alotti maan laillinen hallitus.

Kenties eniten mielenkiintoa herättävä luku teoksessa on se, missä käsitellään Suomen silloisen sosialidemokratisen puolueen vasemmistoainesten ja Suomeen sijoitetun vallankumouksellisen venäläisen sotaväen välillä kehittyvää yhteistoimintaa. Bolshevismi hapattaa nopeasti. Suomeen sijoitetut venäläiset joukko-osastot ja sen hurmahenkiset opit leviävät kulkutaudin tavoin myös erääseen osaan suomalaista työväkeä. Tässä suhteessa, s. o. bolshevististen oppien levittämisessä ja kapinan yllytyksessä esiintyvät bolshevikipuolueen komiteat erittäin tarmokkaina ja aktivisina.

Vihdoin venäläinen sotaväki alkaa luovuttaa aseita suomalaisille hengenheimolaisilleen ja antaa heille ohjausta aseiden käytössä, missä tehtävissä eversti S. alusta alkaen huomauttaa ansioituneensa ja olleensa suorastaan alotteen tekijänä. Valittuna useisiin luottamustehtäviin, m. m. kaksi kertaa divisionankomentajaksi S. ilmoittaa innokkaaasti ottaneensa osaa puoluetöihin.

Oikean luonnekuvan itsestään ja kehityksestään äärimäi-seksi vasemmistomieheksi S. piirtää sanoin: »Helmikuussa v. 1917 liityin sosialivallankumouksellisiin, mutta toukokuussa siirryin bolshevikipuolueeseen ja sitten kesäkuussa ryhdyin yhdessä Suomen sosialidemokratisen puolueen kanssa valmistelemaan kapinaa Suomessa.»

Se oli huimaavaa kehitystä, jossa maailmankatsomuksia ja politisia katsantokantoja rivakasti käännettiin nurin. Eversti S:ssä ei edelleen herätä laisinkaan edes arveluita käyminen kapinanvalmistelutyöhön pienen kansan keskuudessa, joka länsimaiseen sivistykseensä ja korkealle kehittyneeseen yhteiskuntajärjestykseensä ja kansalliseen tietoisuuteensa vedoten oli saavuttanut itsemääräämisoikeutensa, sittenkuin kaikki sitä Venäjään yhdistävät oikeudelliset siteet olivat katkenneet ja itse Neuvosto-Venäjä tunnusti tämän itsenäisyyden.

Eversti S. sai tässä toiminnassa vastaansa Suomen kansalliset ja isänmaalliset voimat; erikoisesti huomautettakoon vielä siitä, että kapinaliike ei saanut mukaansa lähimainkaan Suomen koko työväkeä. Niinpä on väärä se eversti S:n väite, että hän »Suomen sosialidemokratisen puolueen kanssa ryhtyi valmistelemaan kapinaa».

Sosialidemokratinen puolue jakaantui kahtia. Osa siitä kuten tunnettua antautui kokonaan venäläisen vaikutuksen alaiseksi ja ryhtyi tarmokkaasti kapinavalmisteluihin. Alkoi yleinen turvattomuusaikakausi kesällä ja syksyllä v. 1917 kotietsintöineen, meteleineen, suurlakkoineen ja rangaistusretkikuntineen, joissa venäläiset sotilaat näyttelivät huomattavaa osaa yhdessä kehittyvän suomalaisen punakaartin kera. Tokoi ilmoitti mahtavin elein eduskunnassa, että vallankumousta jatkuu.

Mutta korkeamman sivistysmäärän ja enemmän kansallistuntoa omaava sekä itsenäisemmin ajatteleva osa Suomen työväkeä pysyi yhä laillisuuden pohjalla ja erosi kapinan valmistelijoista, mikä seikka aina on luettava tälle ryhmälle kunniaksi.

Tämä päätös on epäilemättä asettanut ryhmän vaikeaan, jopa vaaranalaiseen asemaan ja vaatinut siltä lujaa ryhtiä ja kypsynyttä, jaloa vakaumusta. Tilanteen vaikeuden me voimme tajuta, jos otamme huomioon vasemmistoaineisten häikäilemättömän painostuksen ja sen masentavan vaikutuksen, minkä bolshevismin hurja leviäminen teki tuona aikana kaikkialla Europassa. Monin verroin suurempi kuin nykyisin oli niiden luku, jotka todella arvelivat vanhan järjestyksen kaikkialla maailmassa romahtavan ja antavan tilaa uudelle. Me emme silloin vielä tunteneet bolshevistista »ihannevaltiota» siinä kunnossa ja asussa, mitä nykyinen Neuvosto-Venäjä esittää. Kansainväliset aatteet, sikäli kun niillä erikoisesti tarkoitetaan bolshevismia ja isänmaattomuutta, kohtasivat valistuneessa osassa Suomen työväkeä kansallistunnon ja isänmaallisen mielen, mikä jakoi sosialidemokratisen puolueen kahtia.

Eversti S. raivoaa tätä ilmiötä vastaan. Hän kirjoittaa:

»Puolueen keskuudessa on havaittavissa jakautumista ryhmiin. Opportunistinen ryhmä käy taistelua vasemmisto» ryhmää vastaan, joka on venäläisen vaikutuksen alaisena. Tämä erimielisyys sosialidemokratisen puolueen keskuudessa vaikuttaa taistelun onnistumiseen ja on yhtenä syynä punaisten häviöön kansalaissodassa.»

Vähän edempänä hän jatkaa:

»- - - itse suomalaisten keskuudessa oli havaittavissa kansalliskiihkoista shauvinismiä. Se vieroitti yhteisestä taistelusta sekä osan työläisiä että tuntuvan määrän pikku porvareita, rautateitten, postin y. m. henkilökuntaa ja myöskin osan talonpoikaisväestöä, joka on valtiollisesti kypsymätöntä ja tuskin osaa lukea, syystä kun maakysymyksen ratkaisua viivyteltiin, ja työnsi heidät taantumuksen syliin.»

Viimemainittu lause, jos mikään on omiaan osoittamaan, miten perin vähän eversti S. tunsi Suomen oloja ja sen kansaa. Hän, venäläinen, ryhtyy arvostelemaan Suomen • talonpoikaisväestön valtiollista kypsyneisyyttä ja sivistystasoa – Suomen talonpoikaisväestön, joka aina on elänyt itsenäisenä omalla maaperällään sen todellisena omistajana ja isäntänä ja joka omaa suhteellisesti korkean omintakeisen kansansivistyksen.

Ja mitä tarkoittaa eversti S. puheellaan viivytellystä maareformista, joka muka oli heittänyt talonpojat bolshevismin syliin. Tässä paljastunee harhaluulo, että Suomen maanomistusolot olisivat muka olleet samanlaatuiset kuin Venäjällä sekä että jollakin maanomistusolojen uudistuksella täällä olisi ollut vastaavanlainen vaikutus.

Tällainen tietämättömyys ja olojemme tuntemattomuus tuntuu suorastaan hämmästyttävältä, sillä näin suuret sanat eivät voine tarkoittaa yksinomaan torpparikysymyksen ratkaisua.

Samaa kysymystä koskettelee eversti S. eräässä toisessakin kohdassa:

»Hallitus (punainen) viivytteli maakysymyksen ratkaisua ja kuitenkin olisi saattanut luulla kaikkien seikkojen viittaavan siihen, että olisi ryhdyttävä sellaiseen toimenpiteeseen, joka olisi heikontanut valkoisia vetämällä punaisten puolelle talonpoikaisluokan (ei siis vain torppareita, ja mäkitupalaisia), jonka keskuudesta valkoiset ammensivat suuren määrän voimiaan ja liittänyt sen läheisillä siteillä työväenluokkaan, ei ainoastaan platonisesti, vaan myöskin tosiasiallisesti.»

Paitsi Suomen työväkeä syyttää eversti S. myöskin Suomeen sijoitettua venäläistä sotaväkeä kansainvälisten tunteitten puutteesta. Hän lausuu:

»Joskin venäläiset sotavoimat ja Suomen työläiset olivat selvillä yhteisen rintaman välttämättömyydestä taistelussa porvareita vastaan, eivät kansainvälisyyden idut päässeet heti versomaan heidän keskuudessaan. Venäläisissä joukoissa, joihin pääasiallisesti kuului venäläisiä talonpoikia, ilmeni vielä tuntuvassa määrässä kansalliskiihkoista chauvinismia.»

Kansalliset eroavaisuudet ovat siis, kuten luonnollista olikin, suuressa määrässä vaikeuttaneet yhteisymmärrystä ja lähestymistä suomalaisten ja venäläisten kesken, huolimatta eversti S:n ja hänen hengenheimolaisten äärimäisistä ponnistuksista saada venäläiset joukko-osastot Suomessa liittymään yhteiseksi sotavoimaksi Suomen vapauden tuhoamista varten.

Sitä vaaraa, mikä Suomen itsenäisyyttä ja koko suomalaista kansallisuutta uhkasi puheenaolevana aikana, ei tajunnut suuri osa Suomen työväestöstä. Se ei ymmärtänyt Leninin ja Svetshnikovin y. m. salaisia aikeita Suomen takaisin valloittamiseksi ja alistamiseksi Neuvosto-Venäjän täydelliseen käskynalaisuuteen, aikeita, mitkä ensinmainittu suoraan purki sanoihin, vaikkakaan ei olosuhteitten vuoksi kyennyt viemään niitä tekoihin. Tämä salattu tarkoitus näkyi m. m. venäläisen sotaväen viipymisessä Suomessa, huolimatta siitä että Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta vielä selvemmin näyttää tämä salainen päämäärä tulevan ilmi siinä epäluulossa, millä venäläiset johtohenkilöt suhtautuivat kysymykseen Suomen työläisten aseistamisesta, josta myöhemmin tulee puhe. Tässä huomautettakoon erikoisesti siitä mielenkiintoisesta tuloksesta, mihin eversti S. on tullut harkitessaan kansallistunteen merkitystä Suomen tapahtumissa v. 1918. Hän lausuu johtopäätöksissään:

»Siksi minä olen mieskohtaisesti tullut siihen vakaumukseen, että kansalaissotaa niissä maissa, joissa mieliala on kansalliskiihkoista, on käytävä yksinomaan tämän maan työväenluokan voimilla. Tämä ei luonnollisestikaan estä hankkimasta aatteellisia johtajia neuvostotasavalloista.»

Tulemme sitten kysymykseen itse punakaartin synnystä ja punaisen armeijan muodostamisesta, mikä sekin saa lisävalaistusta eversti S:n teoksessa.

Punakaarti syntyi Tampereella, josta kirjan tekijä sanoo, että se oli kuin etulinjana taistelussa työläisten ja valkokaartilaisten välillä. S. väittää, että täällä heti vallankumouksen (helmikuun) ensi päivistä sosialidemokratisen puolueen paikalliskomitea ryhtyi johtamaan työläisten varustautumista. Tämän komitean päämääränä oli Suomen punakaartin ydinjoukkojen luominen venäläisten joukko-osastojen avulla. Venäläisen sotaväen edustajana toimi eversti S. tässä komiteassa ja hän sekä venäläiset näyttävät – sellaisen kuvan asioista antaa ainakin käsillä oleva teos – tässäkin esiintyneen sangen aktivisina ja myötämielisinä m. m. aseitten luovutuskysymyksessä, missä asiassa venäläiset yleensä muualla Suomessa todellakin osoittivat huomattavaa pidättymistä ja epäluuloisuutta.

Mikä sitten lienee ollut erimielisyyksien lähteenä tässä kysymyksessä? Eversti S. ei mainitse itse syytä, vaikka hän kohdistaakin moitteensa tätä ilmiötä vastaan. Näyttää siltä kuin venäläiset olisivat kyllä halunneet käyttää hyväkseen Suomen punakaartia, mutta alistaa sen ylijohtonsa alaiseksi ja saada sen taistelemaan suunnitelmiensa puolesta. Kuitenkin he näyttävät samalla pelänneen, että jos Suomen punakaarti liian aikaisin saa aseet käteensä, se voi alkaa toimia itsenäisesti ja omintakeisesti. Muuhun johtopäätökseen ilmiön johdosta tuskin voi tulla.

Eversti S. ilmoittaa heti luovuttaneensa 300 kivääriä Tampereen punakaartin käytettäväksi, ottaneensa useiden venäläisten ohjaajain kanssa innokkaasti osaa punakaartin salaisiin harjoituksiin. Venäläinen sotaväki esiintyy kesällä ja syksyllä punakaartilaisten apuna kotitarkastuksissa Tampereella ja sen ympäristössä.

Tampereen esimerkin mukaan punakaartin osastoja perustettiin kaikkialle yli Suomen. Se tuli yht’äkkiä mahtavaksi voimaksi puolueessa, käsitti etupäässä puolueen vasemmistoaineksen ja kulki nyt vastustamattomalla voimalla aseellista taistelua ja vallankaappausta kohti. Kun puolueen johto ei enää mahtanut mitään uudelle ilmiölle, joka näyttää esiintyneen sille osittain yllätyksenä, ryhtyi se vaikutusvaltaansa pelastaakseen ainoaan jäljellä olevaan keinoon. Joulukuun 4 p:nä punakaarti alistettiin puolueen johdon valvonnan alaiseksi ja tehtiin sikäli »viralliseksi».

Punakaartin vahvuuden taistelun alkaessa eversti S. ilmoittaa mitättömän pieneksi, koko Suomessa vain 1,500 mieheksi, joista Tampereen punakaartiin kuuluvia 500, mutta hän sanoo sodan puhjettua lukumäärän lisääntyneen nopeasti, niin että joka päivä kaikkialla syntyi uusia komppanioita. Huhtikuun alkupuolelle mentäessä eversti S. arvelee punakaartin vahvuuden nousseen 60,000 mieheksi sekä että kaarti sai venäläisiltä 50,000 kivääriä, 200 konekivääriä ja 50 tykkiä. Venäläisten sotilasohjaajien luvun S. ilmoittaa 50 mieheksi. Huomatuimmat niistä olivat S. itse, Tampereen puolustaja eversti Bulatselj sekä Viipurin puolustuksen johtaja yleisesikuntaeversti Peresvet.

Huomautettakoon, että kansanvaltuuskunnan sota-asiain-osaston huhtikuun 15 p:nä tekemän arvion mukaan punaiseen armeijaan laskettiin kuuluvan 75,000 aseellista miestä. Vapaussodan historian komitean julkaisemassa sotahistoriassa arvioidaan tämän määrän loppujen lopuksi nousseen 100,000 mieheen.

Punakaartin järjestämistä puna-armeijaksi ja taistelukuntoiseksi voimaksi eversti S. pitää etupäässä omana ja venäläisten sotilasohjaajain ansiona. Yhdistämällä eri lausuntoja ja tiedonantoja saa seuraavanlaatuisen kuvan tästä kehityksestä.

Aluksi punakaartin vastamuodostetut osastot ovat sangen vähäisessä määrin käyttökelpoisia sotaan ja perin herkkiä taistelun järkyttäville vaikutuksille. Ensi vaiheen taisteluissa esiintyikin etupäässä venäläisiä joukkoja, tukenaan ja ikäänkuin opissa mukanaan kaikkialla suomalaisia puna-kaartilaisosastoja. Tekijä lausuu suorastaan, että sodan ensi vaiheessa maaliskuun l p:ään saakka »taistelua työväenluokan puolesta Suomen valkokaartia vastaan käytiin melkein yksinomaan venäläisillä joukko-osastoilla ja venäläisten upseerien, sotamiesten ja matruusien johdolla. Tällä voitettiin aikaa ja punakaarti sai järjestyä taisteluun.»

Epäilemättä tämä suunnitelma, minkä suorittamisen S:n komentovaltuudet tekivät mahdolliseksi, oli kapinallisille ainoa pelastus, sillä valkoisen armeijan osastot etenivät heti sodan alussa kaikilla tahoilla uhkaavasti Etelä-Suomea kohti. Tästä johtuneissa tunnustelu- ja kohtaamistaisteluissa muodostui sitten rintama halki Suomen, ja molemmin puolin alkoi armeijan muodostamis- ja varusteluaikakausi.

Tämä lyhyt voimanäyte olikin sitten ainoa, mihin venäläiset joukot Suomessa pystyivät. Havaittuaan, että tosi-taistelu elämästä ja kuolemasta oli edessä, ei venäläisjoukoilla enää ollut mitään halua pysyä Suomessa. Lisäksi Saksan vaatimuksesta alettiin nyt venäläisiä joukko-osastoja poistaa Suomesta, mutta kuka tahansa sai oikeuden erota joukostaan ja vapaaehtoisena liittyä puna-armeijaan. Huolimatta kaikista ponnistuksista oli tulos vapaaehtoisten värväyksestä perin laiha. – S:n ilmoituksen mukaan tuhatkunta miestä.

Venäläiset sotavoimat Suomessa, tuo demoralisoitunut kuriton armeija, jonka taistelukunto oli vähentynyt murto-osaan entisestään, oli levittänyt bolshevismin myrkyttävät opit Suomen työväkeen, harjoittanut vallattomuutta ja lisännyt sekasortoa maassa.

Sodan ensi vaihe vaikutti järkyttävästi tähän armeijaan. Kun se nyt kuljetettiin Suomesta pois, oli alunperin sen suojassa kehittyneen Suomen punakaartin turva sen pelastajana. Eversti S. itse lausuu: »Punakaartin kestävyydestä ja puolustuksen menestyksellisestä järjestämisestä oli seurauksena, että punaiset voivat suorittaa venäläisten joukkojen siirtämisen Venäjälle järjestelmällisesti ja Neuvosto-Venäjä sai pelastetuksi suuren määrän puoluevoimiaan ja vallankumouksellisia sotamiehiään, joita sitten tarvittiin Venäjän puna-armeijaa luotaessa ja rintamalla Venäjän kansalaissodassa».

Käymme sitten tarkastamaan itse sotatoimia.

Alotamme siitä eversti S:n kansanomaisin sanoin lausumasta väitteestä, että punakaarti tai oikeammin eversti S. itse venäläisine ja punakaartin joukkoineen sodan 2 ½ ensi kuukauden aikana oli voitolla taisteluissaan valkoista armeijaa vastaan.

Sodan ensi päivinä alueellisesti suurin osa Suomea joutui valkoisten haltuun. Suojeluskunnat riisuivat aseista joko taistelulla uhaten tai itse taistelun kautta koko Pohjanmaalle sijoitetut venäläiset joukko-osastot lähes 6,000 miestä. Sitten siirrettiin valkoisen alueen rajat etelään päin Haapamäen eteläpuolelle, vallattiin Haapamäen–Pieksämäen rata ja aikaansaatiin yhteys Savon ja Karjalan suojeluskuntiin. Suurin osa Savoa puhdistettiin punaisista ja helmikuun 6 p. saavutettiin Varkauden suuri voitto. Karjalassa riisuttiin aseet venäläisiltä joukoilta, vallattiin Vuoksenniskalla venäläinen Saimaan laivasto. Nyt muodostui halki Suomen luja rintama, jota mitkään vihollishyökkäykset eivät voineet murtaa ja sen takana muodostui suuri valkoinen armeija. Kun kritilliset alkupäivät olivat ohi ja rintama muodostettu, silloin oli valkoisten voitto taattu.

Mitä on eversti S:llä mainittava näiden saavutusten vastapainoksi. Etelä-Suomi suurine kaupunkeineen, jotka olivat punakaartin keskuspaikkoja, joutui punaisten haltuun, mutta missä ovat todelliset voitot taisteluissa. Pellingin joukko vetäytyi taistellen rannikolle jopa Suomen lahden yli Viroon, Uudenkaupungin suojeluskunta samosi Ahvenanmaalle, porilaiset vetäytyivät valkoisen armeijan riveihin. Vain Kirkkonummen suojeluskunta uljaan vastarinnan jälkeen joutui vangiksi. Nämä suojeluskunnat olivat urhoollisuudellaan sitäpaitsi tehneet suuren palveluksen vapauden asialle kiinnittäessään vastaansa vihollisvoimia, joita ei siten voitu heittää pohjoiseen sodan vaarallisina alkupäivinä.

Suomeen sijoitetuilla venäläisillä voimilla ja muodostuvalla punaisella milisiarmeijalla ei eversti S. siis ollut saanut aikaan tämän enempää vasta aseisiin nousseita suojeluskuntia vastaan. Lyhyessä mutta kiivaassa alkutaistelusarjassa Tampereen pohjoispuolella, Satakunnassa, Savossa ja Karjalassa syntyy sitten rintama. Eversti S. lausuu: »Taistelut Tampereen pohjoispuolella, joitten tarkoituksena oli vihollisen tunkeminen Seinäjoelle, ja vapauttaa pohjoisessa yllätetty varusväkemme, vaikka ne eivät täysin onnistuneetkaan, kun voimamme olivat liian heikot aktiviseen toimintaan, olivat kuitenkin vakavia sotatoimia.» Edellisen lisäksi huomautettakoon, että punainen ylijohto hajoitti voimansa taisteluun Etelä-Suomen heikkoja suojeluskuntia vastaan, eikä koonnut niitä voimia, joita sillä oli käytettävissään pohjoiselle rintamalle, millä oli ratkaiseva merkitys.

Näissä taisteluissa pääosaa näyttelivät venäläiset joukot suomalaisten punakaartilaisten tukemina. Eversti S. keskitti venäläiset joukko-osastot Pori–Tampere–Lempäälä – Hämeenlinna–Riihimäen radan varsille pitääkseen peräytymistien hallussaan. Eversti S:llä oli siis kylläkin pyrkimys heti käydä hyökkäykseen Pohjanmaalle vasta muodostumassa olevaa valkoista armeijaa vastaan, joka vielä ei ollut ehtinyt järjestäytyä, mutta valkoisten päättäväisyys, aktivinen toiminta kaikkialla ja taisteluissa osoittama jäykkyys teki tämän yrityksen tyhjäksi.

Nyt alkoi vihollistemme kannalta asiaa katsellen sodan toinen jakso. Eversti S. ryhtyi järjestämään todellista suurta yleishyökkäystä Haapamäkeä vastaan murtaakseen valkoisten rintaman ja tuhotakseen ensin valkoisten sotavoimat lännessä ja sitten idässä.

Venäläiset sotavoimat keskitettiin siten, että 421. Tsarskoje Selon rykmentti sijoitettiin Lempäälä–Hämeenlinnan seuduille ja 106. jalkaväkidivisiona Tampere–Riihimäen rauta-tielinjan varsille.

Punakaartin osastot sekä Helsingistä että Tampereen alueelta koottiin Tampereelle. Helsingistä saapui avuksi matruuseja ja vapaaehtoisia jalkaväestä.

Eversti S:llä oli siis käytettävänään sangen huomattavat voimat. Mutta niiden taistelukuntoa jäytivät useat seikat.

Venäläiset eivät halunneet taistelua. Venäläinen armeijakunnan komentaja piti pääasiana saada venäläiset osastot kuljetetuiksi pois Suomesta. Eversti S:n ponnistukset ja halu saada käyttää koko venäläistä sotavoimaa taisteluun valkoista armeijaa vastaan menivät myttyyn. Hän lausuukin, että puolustukseen hän voi käyttää kaikki venäläiset joukot, mutta hyökkäykseen vain venäläisiä vapaaehtoisia ja suomalaisia punakaarteja.

Juuri niiden valmistelujen kestäessä tapahtui venäläisten joukkojen suhteen ratkaisevia päätöksiä. Brest-Litovskin rauhan perusteella oli Suomi tyhjennettävä venäläisistä joukoista. Seuraus tämän määräyksen ja tyhjentämissuunnitelman yleiseen tietoon tulosta oli yleinen hajaantuminen sotilaallisessa suhteessa venäläisten joukko-osastojen keskuudessa. Vapaaehtoisina sallittiin kuitenkin jokaisen halukkaan astua Suomen puna-armeijaan «palvelukseen. Edellä on viitattu tämän värväyksen laihaan tulokseen.

Mutta punakaarti oli tällä välin järjestäytynyt ja sen sotilaallinen kunto oli suuresti parantunut. Punakaartin voimilla ja venäläisillä vapaaehtoisjoukoilla alotti nyt eversti S. suuren yleishyökkäyksen murtaakseen valkoisten rintaman.

Tämä yleishyökkäys epäonnistui täydelleen. Positivisia tuloksia ei saavutettu ainoassakaan kohdassa. Eversti S. tarkastelee syitä epäonnistumiseensa mainiten silloin m. m. venäläisten joukkojen puutteen, punaisten kykenemättömyyden laajaan hyökkäystoimintaan, kokeneen päällystön puutteen y. m.

Eversti S. ei ole tarkemmin selostanut hyökkäyskäskyään eikä taistelujen vaiheita yksityiskohtia myöten. Emme sen vuoksi tässä kajoa asiaan lähemmin, sillä ne seikat antavat myöskin aihetta arvosteluun, mikä ilmestyvissä vapaussotahistorioissa tapahtuukin.

Tässä teoksessa herättää huomiota vielä seuraava mielenpurkaus, jonka eversti S. pamauttaa kärsityn perinpohjaisen tappion jälkeen:

»Moralisessa ja valtiollisessa suhteessa kävi ilmi, että valkoiset häviävät ennemmin tai myöhemmin, ja etteivät he pysty kukistamaan punaista kapinaa».

Lause tekee tässä yhteydessä humoristisen vaikutuksen, varsinkin kun tiedämme, että vain muutamia päiviä tämän punaisen yleishyökkäyksen päätyttyä alkoi valkoisen armeijan suuri yleishyökkäys ja ne sotatoimet, jotka johtivat Tampereen valloitukseen. Ylivoima ja alote oli jälleen täydelleen valkoisen ylijohdon käsissä. Kaikessa tässä ilmeni siis päinvastoin valkoisen armeijan sekä moralinen että realinen ylivoima. Punainen armeija menetti nyt sen tuen, mitä maassa olevat venäläiset joukko-osastot olivat sille antaneet. Tämä seikka vaikutti luonnollisesti sekä itse voimasuhteisiin että ennen kaikkea moralisesti puna-armeijan mielialaan. Voiton mahdollisuuksista punaisella taholla ei sen jälkeen enää voinut olla puhettakaan.

Mutta toiselta puolen olivat punakaartin joukot tänä aikana järjestäytyneet puna-armeijaksi, joka monista puutteistaan komentosuhteisiin, harjoitukseen, kuriin ja johtajien kykeneväisyyteen nähden omasi kuitenkin mahdollisuuden jäykällä puoluekiihkon ja suomalaisen sisun vahvistamalla puolustuksella viivyttää ratkaisua jonkun aikaa.

Tältä taustalta lähdemme tarkastamaan kysymystä saksalaisen apuretkikunnan merkityksestä, sillä siihen pakottaa meidät se tapa, millä eversti S. käsittelee koko sodan jälkipuoliskoa. Hän näet väittää haikailematta, että valkoisen armeijan kaikki seuraavat menestykset johtuivat yksinomaan saksalaisten maihinnoususta ja esiintymisestä punaisen armeijan selkäpuolella. Hän tahtoo tyrkyttää lukijoilleen sen käsityksen, että ennen saksalaisten esiintymistä hän venäläisine ja sittemmin yksinomaan punaisine voimineen oli voitolla valkoisista, sekä että tällöin voiton jo kangastaessa – saksalaiset nousevat maihin ja hyökkäävät punaisen armeijan selkään. Kaikkeen siihen nähden, mitä tämän jälkeen seurasi, eversti S. pyrkii työntämään edesvastuun päältään tekemällä juhlallisen kädenliikkeen ja väittämällä tähän tapaan: Katsokaa, eihän enää ollut mitään tehtävissä, kaikki romahti nyt! Me pesemme kätemme.

Hän lausuu: »Svinhufvudin hallitus huomatessaan, ettei Mannerheim pysty tukahduttamaan punaista kapinaa, kääntyi avunpyynnöllä Saksan hallituksen puoleen ja keisari Wilhelm antoi määräyksen lähettää 20,000-miehisen maihinnousujoukon.»

Toisaalla hän kirjoittaa: »Puheet siitä, että kenraali Mannerheim olisi alkuaikoina asettunut vastustavalle kannalle hallitukseensa nähden luottaen yksinomaan omiin voimiinsa ja haluamatta jakaa tulevia laakereita kenenkään kanssa – ovat paljasta juttua.»

Meillä ei ole mitään syytä koettaa vähentää saksalaisten Suomelle antaman avun merkitystä. Suomen valkoinen armeija sai Saksasta aseita ja ampumavaroja, vaikkakin aseiden puute sodan alkuaikoina oli aivan huolestuttava. Jääkäripataljoona sai Saksan armeijassa monipuolisen koulutuksen ja eräitä saksalaisia upseereita liittyi Suomen armeijaan. Saksan painostuksesta täytyi lopullisesti vetää venäläiset joukko-osastot pois Suomesta. Ja lopuksi lähetti Saksa suorastaan apuretkikunnan Etelä-Suomeen.

Ei meillä ole mitään syytä salata näitä tosiseikkoja, mutta eversti S. esittää saksalaisten maihinnousun merkityksen sotatoimiin Suomessa aivan väärällä ja todellisuudesta poikkeavalla tavalla ja tämä virhe täytyy oikaista.

Mitä tulee kenraali Mannerheimin mielipiteisiin saksalaisten antamasta sotilaallisesta avustuksesta, on asia saanut tarpeellisen selityksen vapaussodan historiassa, joten meidän ei tarvitse kajota siihen kysymykseen.

Mutta me huomautamme ensiksikin, että eversti S:n suunnittelema yleishyökkäys maaliskuun 8-10 p. oli murtunut täydelleen ja tuottanut punaisille suuria tappioita. Maaliskuun puolivälissä alkoi venäläisten joukko-osastojen kuljetus pois Suomesta.

Täällä taisteli nyt siis vastakkain kaksi milisiarmeijaa, jotka lukumääräiseltä vahvuudeltaan olivat jotakuinkin tasaväkiset. Mutta valkoinen armeija oli jo järjestynyt todelliseksi sotajoukoksi kaikkine aselajineen ja joukko-osastoineen, joiden komentajina oli lähes 2,000 hyvän kouluutuksen saanutta sekä maailmansotaan osaaottanutta upseeria ja aliupseeria. Punaisen armeijan sotajaotus ja sisäinen järjestys oli heikko. Sotilasohjaajina oli siinä 50, niistä 2 yleisesikuntaupseeria. »Komiteain vaikutus operativiseen työhön oli suuri ja kun järjestys oli huono, ei menestyksestä ollut paljon toiveita.» Käytämme tässä eversti S:n omia sanoja. Johtopäätöksissään hän lausuu lisäksi, että: »tietysti punakaarti oli kokonaisuudessaan heikompi sotilaallisessa suhteessa kuin valkokaarti».

Kuten jo edellä esitetystä huomaa, ovat eversti S:n punakaartin taistelukuntoisuutta koskevat lausunnot aivan ristiriitaiset. Mille puolelle voitto kallistui, sen jälkeen kun eversti S:n suuri yleishyökkäys Haapamäkeä kohti oli heitetty takaisin, siitä ei enää saattanut olla epäilemistäkään. Toiseksi huomautamme me, että valkoinen ja punainen armeija taistelivat sen jälkeen yksinomaan keskenään (ellei oteta lukuun venäläisten vapaaehtoisten esiintymistä punaisella puolella) aina huhtikuun alkupuoliskolle saakka, jolloin vasta saksalaiset nousivat maihin Hankoniemessä.

Ja tällä välillä valkoinen sodanjohto, jolla nyt oli kokonaan alote käsissään, suoritti kaksi suurta ja voittoisaa sotatointa nim. Tampereen operation ja Raudun saarto-taistelun.

Mutta näin ei esitä asiaa eversti S., kuten yllä on huomautettu. Hän lausuu:

»Yleensä voi erehtymättä sanoa, että, vaikka valkoisten kaikki ponnistukset toisen vaiheen kuluessa olivat jääneet tuloksettomiksi, kolmannessa vaiheessa jo yksistään huhut saksalaisten suunnittelemasta maihinnoususta kallistivat vaa’an valkoisten puolelle ja aiheuttivat punaisten tappion.» Sitten hän selittää, että mikään hyökkäys punaisten puolelta ei enää voinut tulla kysymykseenkään, vaan että »päinvastoin valkoiset kauan odottamansa ja nyt saapuneen avun innoittamina tunsivat jo olevansa voittajia ja valmistautuivat saksalaisten perässä kulkien Etelä-Suomen juhlalliseen valtaukseen».

Eversti S. esittää ensin saksalaisten maihinnousuvalmistelut, sitten punaisen hallituksen mielialan ja toimenpiteet saksalaisia vastaan, ja vihdoin luvussa »Taistelevien puolien asema 14 p. huhtikuuta» kahdessa lyhyessä kappaleessa esitetään valkoisten yleishyökkäys Tamperetta kohti sekä kaupungin saartaminen. Päivämäärät ovat kokonaan virheelliset. Lukija, jonka on vaikea pitää mielessään päivämääriä, varsinkin kun ne ovat aivan sekaisin ja virheelliset, saa näin ollen helposti sen käsityksen, että valkoisen armeijan suorittama n. s. Tampereen operatio ja saksalaisten hyökkäys Etelä-Suomeen suoritettiin samaan aikaan sekä että viimemainittu seikka lamautti kokonaan Tampereen puolustuksen. Eversti S. tahtookin suorastaan saada lukijaan tällaisen käsityksen, silla hän lausuu:

»Kenraali Mannerheim, joka toimi yhdessä saksalaisten johdon kanssa ja tiesi, milloin saksalaiset nousivat maihin, päätti käyttää hyväkseen Länsi-Suomen alueella punaisten suomalaisten mielialaa, joitten huomio oli kiintynyt odotettuun saksalaisten maihinnousuun ja Ahvenanmaahan ja valloittaa Tampereen.»

Edelleen lausuu eversti S. kertoessaan Raudun taisteluista:

»Sotatoimet alkoivat täällä kuten Tampereellakin, samaan aikaan kuin saksalaiset nousivat maihin Hankoniemen alueella. On syytä huomauttaa tästä seikasta vielä kerran, niin että lukija muistaisi sen vaikean aseman, johon punakaarti tähän aikaan oli joutunut.»

Antakaamme nyt päivämäärien puhua puolestaan: Valkoisten yleishyökkäys Tamperetta vastaan alkoi maaliskuun 15 p:nä. Tampere saarrettiin maaliskuun 24 p:nä täydelleen ja antautui huhtikuun 6 p:nä. Saksalaiset taas nousivat maihin Hankoniemessä vasta huhtikuun 3 p:nä ja etenivät niin, että he huhtikuun 6 p:nä taistelivat Karjalle kokoontuneita heikkoja punaisia osastoja vastaan.

Kaukana Karjalan kannaksella, aivan erillään edes mistään yhteistoimintamahdollisuuksista, suoritettiin samaan aikaan Raudun monipäiväinen saartotaistelu, joka päättyi huhtikuun 5 p:nä, ja jossa kaatui 1,200 ja otettiin vangiksi 800 venäläistä.

Näihin sotatoimiin ei siis saksalaisten tulo ehtinyt vaikuttaa mitään. Voitaisiin puhua ehken moralisesta vaikutuksesta, mutta punainen ylijohtohan tarkasti salasi saksalaisia koskevat tiedot rintamajoukoiltaan. Itse Tampereelle ei mitenkään ollut mahdollista edes huhujen näistä asioista kulkeutua, se kun oli kokonaan piiritetty.

Eversti S. väittää kyllä, että Tampere saarron aikana oli lentoyhteydessä Helsingin kanssa. Toveri Rahja suoritti lentomatkoja ja otti selvän Tampereella vallitsevasta mielialasta. »Hänen sanojensa mukaan oli mieliala punakaartilaisten keskuudessa ollut reipas ja he olivat valmiit ennemmin kuolemaan kuin antautumaan.» Näin kertoo eversti S. itse muodostaen siten taas uuden ristiriitaisen lausunnon, koska hän juuri edellä on väittänyt, että huhutkin saksalaisten tulosta kokonaan lamauttivat punakaartin toimintatarmon.

Tulee sitten esille kysymys, mitä saksalaisten tulo vaikutti punaisen ylijohdon mahdollisuuksiin auttaa Tamperetta ulkoapäin. Eversti S. lausuu siitä: »Ehkäpä olisi ollut mahdollista lähettää osa Helsingin linnoitusväkeä Tampereen avuksi, mutta kun oli odotettavissa saksalaisten maihinnousu j. n. e. – – – täytyi luopua ajatuksesta auttaa Tamperetta ja olla sekaantumatta aktivisesti sotatoimiin Tampereen alueella.»

Tämäkään väite ei ole vähimmässäkään sopusoinnussa todellisuuden kanssa, sillä mitäs ihmeen joukkoja ne sitten olivat, jotka Tampereen piirityksen aikana ja vielä kauan kaupungin antautumisen jälkeen raivokkaasti hyökkäilivät Vesilahdella ja Lempäälässä, murtaakseen sen rintaman, minkä eversti Vilkman’in ryhmän oli täytynyt muodostaa eteläänpäin varmistaakseen Tampereen piirityksen. Tosiasia on, että punainen ylijohto yritti sekä Porista että etelästä lähettää kaikki liikkeelle saadut voimat Tamperetta pelastamaan. Eikä näidenkään joukkojen mieliala ollut niin ylen masentunut, koskapa ne vielä toista viikkoa Tampereen valtauksen jälkeen toimivat sangen aktivisesti.

Punaisilla ei olisi ollut enää mitään lisämahdollisuuksia avustaa Tamperetta, sillä heillä ei ollut siihen tarvittavia voimia. Eversti S. sanoo itse: »Punaisten asemassa oli kaksi suurta virhettä: 1) Ketjurintaman pituus oli 400 km ja 2) varaväen puute. Joskin voidaan väittää, että ketju-asema johtui kansalaissodan erikoisesta luonteesta Suomessa, oli varaväen puute ja vieläpä liikkuvan varaväen, silloinkin kuin maassa oli täysin kehittynyt rautatieverkko, auttamaton virhe punaisten puolelta. Me käsitimme sen siihen aikaan hyvin, mutta olimme aivan voimattomia saamaan aikaan parannusta.»

Samaa todistaa se seikka, että punainen ylijohto voi asettaa saksalaisia vastaan vain aivan mitättömiä voimia.

Tampereen ja Raudun taisteluihin ei siis saksalaisen apuarmeijan tulo vaikuttanut. Punaisilla, kuten olemme osoittaneet, ei ollut mahdollisuuksia lähettää enää huomioonotettavia voimia Tampereen avuksi, eivätkä he toiselta puolen siirtäneet Tampereen avuksi hyökkäilevistä voimista mitään edes mainitsemisen arvoisia voimia saksalaisia vastustamaan ennen Tampereen antautumista. Saattaa yleensä sanoa, että saksalaisten maihinnousun estämiseksi he eivät olleet ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin. Se tuli tosiasiassa punaisille yllätyksenä.

Ja miten vähän punaiset joukko-osastot rintamalla todella tiesivät saksalaisten tulosta, sitä todistaa mielenkiintoisesti eräs eversti S:n ilmoitus. Kun saksalaiset huhtikuun 22 p:nä olivat vallanneet Hyvinkään ja etenivät Riihimäelle, oli Länsi-Suomen punainen esikunta saanut käskyn peräytyä Riihimäelle. S. lausuu: »Esikunta vitkasteli ja ihmetteli, minkävuoksi oli annettu tällainen käsky.»

Sitävastoin seuraavaan sotatoimintajaksoon lyö saksalaisten maahantulo syvän leimansa. Sodan lopullista tulosta se ei muuttanut, mutta se kiiruhti ratkaisua, pelasti Etelä-Suomen suurilta kärsimyksiltä, säästi tuholta omaisuutta ja ihmishenkiä ansaiten siten koko Suomen kansan kiitollisuuden.

Emme tahdo enää kajota sodan seuraavien vaiheiden kuvaukseen, joista varsinkin Viipurin puolustuksen esitys on sotilaallisessa suhteessa heikko. Kuitenkin sanottakoon, että tämäkin osa teosta tarjoaa tilaa useille oikaisuille.

Erikoisesti huomautettakoon vain siitä, että eversti S. ei ole jaksanut teoksessaan, mille hän kuitenkin vaatinee edes jonkinmoista objektivisuuden ja historiallisen tosiasiallisuuden leimaa, olla syytämättä valkoista armeijaa ja Suomea vastaan häikäilemättömiä syytöksiä julmuuksista ja tihutöistä yrittämättäkään mitään todistaa.

Hän väittää, että peräytyessään työläiset eivät uskaltaneet jättää perheitään asuinpaikoilleen, »sillä valkoiset käsittelivät punaisia perheitä samalla tavalla kuin itse punakaartilaisia ja takavarikoivat heidän omaisuutensa», »että valkoiset» muka teloittivat säälimättä vangit ja työläisten perheet, että Helsingin valloituksen jälkeen köyhälistön kortteleissa alkoi säälimätön teloitus ja että kansalaissodan päätyttyä »alkoi valkoinen terrori, jonka rinnalla kalpenevat Parisin kommunin historian lehdet».

Nämä valheet ovat vuosikausia esiintyneet kommunistisessa kiihoituskirjallisuudessa, onpa niitä parhaan mukaan yritetty levittää ulkomaillekin. Historia on puhdistava valkoisen armeijan kaikista näistä vääristelyistä. Ikävä vain, ettei se tällaisista syytöksistä koskaan voine puhdistaa punakaartia, puhumattakaan sen liittolaisista – ryssistä.

Heikki Nurmio

 

Johdanto

Vallankumous ja kansalaissota Suomessa ovat erikoisen kiintoisia seikkoja ei ainoastaan Neuvosto-Venäjän ja kommunistisen puolueen, vaan myöskin koko kansainvälisen internationalen kannalta katsoen, sillä tällöin siellä ensi kerran käytännössä vakiintuivat venäläisten sotavoimien ja suomalaisten työläisten kesken kansainväliset aatteet ja tietoisuus yhtenäisen rintaman välttämättömyydestä taistelussa porvaristoa ja kansainvälistä pääomaa vastaan.

Sen solidarisuuden perusteella, joka pääsi kehittymään suomalaisten työläisten ja venäläisten joukko-osastojen välillä tämän lyhyen, mutta säälimättömän sodan aikana, ja joka on liittänyt toisiinsa Suomen sosialidemokratisen (sittemmin kommunistisen) puolueen ja Venäjän bolshevikipuolueen helmikuun vallankumouksen ja sitä seuranneitten viiden vuoden aikana, olemme oikeutettuja lokakuun vallankumouksen suurena vuosipäivänä tuoreuttamaan muistissamme nämä historialliset tapahtumat.

Suomen työläiset, vaikka Saksan, Venäjän, Ruotsin ja Suomen valkokaartilaisuuden pyövelit ovat kiduttaneet heitä ankarasti, ovat pysyneet uskollisina – kommunistiselle puolueelle, joka on edelleen aatteellisena johtajana taistelussa köyhälistön vapauttamiseksi yleismaailmallisen pääoman sorrosta.

Koska olen mieskohtaisesti ottanut osaa tähän kansalaissotaan – ensin 106. venäläisen jalkaväkidivisionan päällikkönä, ja sitten vapaaehtoisena Suomen punakaartin riveissä ylipäällikön apulaisena ja punakaartin yliohjaajana, aion tässä palauttaa mieleen menneitten vuosien tapahtumat ja esittää aineistoa, joka voi jossakin määrässä helpottaa vastaisuudessa tätä taistelua tutkivan historioitsijan työtä.

 

 

I.

Tilanne Suomessa ennen vuoden 1917 helmikuun vallankumousta

 

Suomen köyhälistö, sosialidemokratinen puolue ja sen suhde Venäjään

Ennen 20. vuosisadan alkua Suomi oli pääasiallisesti feodalinen maa, jossa vallitsevina elinkeinoina olivat kotiteollisuus ja pienviljelys. Pienviljelys perustui suurimmassa osassa maata vanhentuneeseen n. k. torpparijärjestelmään, jonka mukaan maanviljelijä suorittaa vuokramaksun työllään. Maassa oli myöskin paljon vapaita maanomistajia. Kaupunkielämä oli suhteellisen heikosti kehittynyttä.

Suomi liitettiin Venäjään v. 1809 Ruotsin ja Venäjän välisen sodan jälkeen. Aikaisemmin Suomi oli kuulunut Ruotsiin. Siihen aikaan hallitsi Venäjää Aleksanteri I ja tämä lupasi juhlallisesti pysyttää voimassa Suomelle kuuluvat erikoisoikeudet. Maalla oli laaja itsehallinto-oikeus ja oma edustuslaitos, oma armeija ja raha y. m. Näin ollen Suomi, kun se suuriruhtinaskuntana liitettiin Venäjään, säilytti jonkun verran itsenäisyydestään.

Aleksanteri I:n seuraajat eivät kiinnittäneet suurempaa huomiota Suomen erikoisoikeuksiin ja ne syrjäytettiin kokonaan helmikuussa v. 1917 valtaistuimelta kukistetun Nikolai II:n aikana.

Päästyään keisariksi Nikolai II ryhtyi ennen pitkää typistelemään Suomen oikeuksia, hän ei vahvistanut eduskunnan hyväksymiä lakeja, hajoitti armeijan, riisti posti-hallitukselta sen itsenäisyyden y. m.

Vuodesta 1898 lähtien taantumus lisääntyi, asevelvollisuus saatettiin voimaan ja venäläistyttämistoimenpiteet pääsivät täyteen vauhtiin. Tämän politikan edustajana esiintyi Suomen kenraalikuvernööri Bobrikoff, mutta toiselta puolen tsaarinvalta oli suomalaisen taantumuksen parhaimpana tukena.

Suomen sosialidemokratinen puolue käsitti, ettei se pystyisi omin voimin käymään taisteluun tsaarinvaltaa vastaan, ja siksi se turvautui terroristisiin tekoihin, joitten uhriksi joutui myöskin kenraalikuvernööri Bobrikoff. Näin ollen terrori oli valittava varsinaiseksi aseeksi taistelussa tsaarinvaltaa ja maassa lisääntyvää taantumusta vastaan.

Mutta samaan aikaan Suomen sosialidemokratit, joitten keskuudessa yleensä olivat vallalla pikkuporvarilliset pyrkimykset, rajoittivat vaatimuksensa kansanvaltaisiin uudistuksiin ja pienempiin korjauksiin taloudellisella alalla. Heidän laillinen, lain puitteissa pysyvä puoluetoimintansa ja osan-ottonsa parlamentinvaaleihin olivat myöskin taistelukeinoina tässä suhteessa, ja ehkäpä ne olivatkin sopivimmat keinot siihen aikaan näihin päämääriin pyrittäessä. Suomen köyhälistö saavutti parlamentarisen toiminnan avulla muutamia uudistuksia. Torpparien vaikeaa asemaa parannettiin torpparilailla, leipomoissa otettiin käytäntöön 8-tuntinen työpäivä jo ennen v. 1906 y. m.

Vuoden 1905 vallankumous levisi laajalle etelä-Suomessa. Yleislakko, työläisten aseistautuminen kaikkialla ja yritykset ryhtyä aseelliseen kapinaan – kaikki tämä päättyi siihen, että Suomi sai valtiosäännön v. 1905 lokakuun manifestin kautta. Kutsuttiin koolle ensimmäinen yleisen vaalioikeuden perusteella valittu eduskunta. Suurin osa edustajapaikoista joutui sosialidemokratiselle puolueelle. Tämä johtui siitä, etteivät sosialidemokrateja kannattaneet ainoastaan työväenpiirit, vaan myöskin maattomat talonpojat (torpparit).

Mutta taantumuksellinen keskusta pääsi voimistumaan ja sen vaikutus eduskunnan päätöksiin oli turmiollinen – niitä ei hyväksytty ja vieläpä itse eduskunta hajoitettiin.

Aina vuoteen 1905 saakka oli Suomen työväenliike toiminut Saksan sosiademokratisen puolueen vaikutuksen alaisena. Vuorovaikutus suomalaisten ja venäläisten työläisten välillä oli ollut heikkoa.

Tsaarinvalta sorti Suomea ja herätti vihaa laajoissa Suomen kansan piireissä, työväenliike Venäjällä oli maanalaisena toimintana joutunut eristettyyn asemaan, ja vihdoin puoluetoiminta oli Suomessa tottunut laillisiin muotoihin. – Kaikesta tästä oli seurauksena, että yhteistyö Suomen ja Venäjän köyhälistöjen välillä kävi mahdottomaksi.

Sitä paitsi jo vuodesta 1907 alkaen kaikki Suomen valtiolliset puolueet huomasivat, ettei v. 1905 lokakuun 22 päivän manifestissa annettuja lupauksia aiottukaan täyttää, vaan että päinvastoin Venäjän hallitus ryhtyen järjestelmälliseen ajojahtiin Suomea vastaan koetti saada sekä valtakunnanduuman että venäläiset yleensä kannattamaan kansalliskiihkoista politikaansa.

Kun kolmas duuma asettui tässä suhteessa Venäjän pääministerin kannalle, käsitettiin tämä Suomessa niin, ettei tähän moraliseen iskuun ollut syypää yksistään Venäjän hallitus, vaan koko Venäjän kansa.

Joka tapauksessa tämä erheellinen käsityskanta pääsi vallalle laajoissa suomalaisissa yhteiskunnallisissa piireissä.

Maailmansodan puhjetessa perustettiin ministerineuvoston yhteyteen Suomen-asiain-komitea, jossa asiantuntijoina esiintyivät Seyn ja Borovitinov (Suomelle täysin vieraita miehiä, jotka eivät taitaneet suomen- tai ruotsinkieltä) ja joka ryhtyi laatimaan »yhdistävien» toimenpiteitten ohjelmaa, jonka päämääränä oli Suomen valtiosäännön tuhoaminen kokonaisuudessaan.

Lisäksi Suomen eduskunta oli hajoitettu ennen sotaa, eikä sitä kutsuttu koolle ennen v. 1916, samalla kun senaatti, joka oli kokoonpantu henkilöistä, jotka eivät lainkaan tunteneet Suomen yhteiskunnallista elämää, sai toiminnallaan laajat piirit kiihtymään.

Kaikesta tästä oli seurauksena, että ajatus Venäjän joutumisesta häviölle sodassa sai Suomessa kannatusta, ja että Suomen porvaristo heittäytyi saksalaisten ja ruotsalaisten syliin – tästä johtui suomalaisen sivistyneistön riveistä lähteneitten suomalaisten jääkärien osanotto sotaan Saksan puolella. Tämä seikka todettiin myöhemmin pohjoisella rintamalla, jossa jääkärit taistelivat venäläisiä vastaan.

Mitä tulee Suomen työväenluokkaan, voidaan sanoa, että se vastusti sekä saksalaista että ruotsalaista suuntausta. Nämä porvarilliset suuntaukset olivat ominaisia vain porvaristolle, maanviljelijöille ja sivistyneistölle.

Venäjän köyhälistön synnyttämä vallankumouksellinen aalto vetää vaikutuspiiriinsä Suomen työläiset, vaikkakin alussa heikosti, ja kiinnittää sen katseen ja huomion Venäjän työväenluokan vallankumoukselliseen liikkeeseen. Venäläistä työläistä ei enää pidetä sortajana, vaan huomataan, että hänkin on samoin kuin suomalainen työläinen kapitalismin ja tsaarinvallan orja.

Mitä tulee Suomeen sijoitettuihin venäläisiin sotajoukkoihin, voidaan sanoa epäröimättä, että jalkaväen, nimenomaan sen päällystön, oli pakko kannattaa tsaarinhallituksen arvovaltaa. Mutta poikkeuksen teki tässä suhteessa Itämeren laivasto, vaikkakin sen päällystö oli luonnollisesti Venäjän tsaarinhallituksen puolella.

Venäjän maa- ja merijoukkojen toimintaohje Suomen alueella oli laadittu pitäen silmällä strategisessa ja taktillisessa suhteessa kahta näkökohtaa:

1) saksalaisten joukkojen maihinnousun mahdollisuutta Pohjanlahden ja Suomenlahden rannoilla – tässä tapauksessa oli otettu huomioon saksalaisten ja ruotsalaisten yhteistoiminnan mahdollisuus; ja

2) kapinan mahdollisuutta maan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön keskuudessa.

Ja siksipä siltä varalta, että saksalaiset valitsisivat maailmansodan aikana tukikohdakseen Suomen ja sotatoimet alkaisivat täällä Ruotsin osanotolla ja maan asukkaitten avustuksella, puolustusohjelmassa oli otettu huomioon paikallisen väestön keskuudessa syntyneen kapinan kukistamisen mahdollisuus Suomessa olevien maa- ja merivoimien avulla.

Lisäksi on otettava huomioon, että sanomalehdistön vaikutus venäläisten ja suomalaisten välisiin suhteisiin oli suuri.

Samaan aikaan kun saksalaiset ja ruotsalaissaksalaiset sanomalehdet kiihoittivat vihaan Venäjää vastaan, Suomen sosialidemokratinen sanomalehdistö edisti Suomen ja Venäjän köyhälistön yhteenliittymistä.

Suomen sosialidemokratisen puolueen ja ammattijärjestöjen menettely johtuu heidän suhtautumisestaan sotaan. Suomen sosialidemokratia oli niitä harvoja, jotka olivat pysyneet uskollisina internationalen aatteille.

Näin ollen voitiin todeta, että Suomen työväenluokan suhtautuminen Venäjän työväenliikkeeseen parani jo ennen helmikuun vallankumousta, ja että jo silloin oli toiveita siitä, että näitten molempien maitten työväenluokan välinen läheneminen voisi jatkua edelleen, jos sattuisi joku odottamaton sysäys sisältä käsin.

Suomen köyhälistö sai v. 1905 Venäjällä puhjenneen vallankumouksen avulla kiristetyksi porvaristoltaan yleisen äänioikeuden, joka seikka tarjosi sille tällä taantumuksellisella ajanjaksolla riittävästi voimakkaan aseen taistelussa omaa porvaristoaan vastaan. Tosin kyllä suurin määrä eduskunnan hyväksymistä uudistuksista jäi paperille Suomen kapitalistien ja itsevaltaisen hallituksen vastarinnan vuoksi. Mutta tästä huolimatta yleinen äänioikeus oli riidattomana todistuksena työväenluokan kasvavasta voimasta. Vuoden 1907 vaaleissa, jotka suoritettiin yleisen äänioikeuden perusteella, sosialidemokratit saivat 200:sta sijasta 80. Vuoden 1916 vaaleissa tämä edustajamäärä oli 103, niin että sosialidemokratit muodostivat absolutisen enemmistön. Tämän eduskunnan onnistui saada samana vuonna hyväksytyiksi 8-tun-tinen työpäivä, uudet kunnallislait y. m.

Mutta sen pitemmälle ei Suomen sosialidemokratinen puolue päässyt parlamentarisella toiminnallaan, ja, kuten saamme nähdä, Suomen porvaristo kokosi voimansa ryhtyäkseen taisteluun »punaista vaaraa» ja Suomen »punaista eduskuntaa» vastaan, jonka eduskunnan osalle lankesi suuri historiallinen tehtävä.

 

 

II.

Tilanne Suomessa helmikuun ja lokakuun vallankumouksen välisenä aikana

Venäjän helmikuun vallankumous v. 1917 antaa vielä tuntuvamman sysäyksen Suomen valtiolliselle elämälle.

Alussa näytti siltä, että väliaikainen hallitus olisi vilpittömästi antanut Suomelle hyvityksen sen tsaarinvallan aikana kärsimistä vääryyksistä. Ei näyttänyt enää olevan syytä toivoa Venäjän häviötä sodassa ja jatkaa taistelua Venäjää vastaan, joten myöskin vapaaehtoisten värvääminen Saksan armeijaan olisi saanut lakata.

Voidaan erehtymättä väittää, että kaikki eduskunnan 200 jäsentä halveksivat yksimielisesti luhistunutta hallitusta, mutta he suhtautuivat eri tavalla Venäjän helmikuun vallankumoukseen.

Eduskunnan enemmistönä (200:sta 103) olivat sosialistit. He tervehtivät Venäjän tapahtumia mitä suurimmalla ilolla.

Valtiollisilta mielipiteiltään he muistuttivat meidän »menshevikejämme». Heillä ei ollut minkäänlaisia valtiollisia juonia, jotka olisivat voineet saattaa vaaranalaiseksi valtiollisen vapauden Venäjällä.

Tosin kyllä jo siihen aikaan oli huomattavissa äärimmäinen suunta, mutta se oli pikemmin eduskunnan ulkopuolella ja sen edustajana oli »Työmiehen» päätoimittaja.

Sosialistien jälkeen seurasi ruotsalainen kansanpuolue (21 ääntä). Siihen kuului kaupunkiporvaristoa, osittain vapaitten ammattien harjoittajia, varakkaita kauppiaita, teollisuudenharjoittajia y.m. –kokoonpanoltaan tämä puolue oli hyvin valistunutta väkeä. Sen suhtautuminen Venäjän vallankumoukseen oli kaksinaista. Toiselta puolen tämän puolueen jäsenet olivat tyytyväisiä siihen, ettei enää ollut Seyniä ja Borovitinovia, mutta toiselta puolen heistä tuntui vaikealta Tsheidsen läheisyys. He tyytyivät kuitenkin siihen, että hän oli olemassa, eivätkä esiintyessään osoittaneet vihamielisyyttään häntä kohtaan. Melkein samalla tavalla suhtautuivat vallankumoukseen vanhasuomalaiset (33 ääntä) ja nuorsuomalaiset (23 ääntä).

Edelliseen puolueeseen kuului pappeja sekä maaseudun ja kaupunkien keski- ja pikkuporvaristoa. Jälkimmäiseen – osittain samoja aineksia kuin edelliseen, osittain kansakoulunopettajia ja yleensä keskivarakasta sivistyneistöä. Nämä molemmat puolueet (jälkimmäinen niistä oli enemmän edistysmielinen) puolsivat suomalaisen kulturin omaperäistä kehitystä.

Vanhasuomalaiset olivat aikaisemmin olleet monarkisteja, mutta nyt he unohtivat monarkisminsa.

Mitä tulee n. k. »agraripuolueeseen», kuului siihen pääasiallisesti maata omistavia talonpoikia (19 ääntä), joitten huomio oli kiintynyt siihen, miten perustava kokous ratkaisisi maakysymyksen Venäjällä. Muihin kumouksen aiheuttamiin muutoksiin tämä puolue suhtautui verraten välinpitämättömästi.

»Kristillisellä työväenpuolueella» oli eduskunnassa vain yksi edustaja.

Samalla on huomautettava, että Suomen valtiollisissa piireissä oli verraten laajalle levinnyt luulo, ettei uusi järjestelmä tulisi pysymään Venäjällä kauankaan. Vastavallankumouksen mahdollisuus ei tuntunut mahdottomalta. Tämä epäusko oli enemmän vallalla porvarillisten puolueitten kuin sosialistien keskuudessa.

Tällainen oli siis Suomen valtiollisten piirien mieliala heti helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Joka tapauksessa Venäjällä voimaan astunut porvarillis-sovitteleva järjestelmä antoi uusia voimia Suomen taantumukselliselle porvaristolle, joka teki liiton tämän järjestelmän edustajien kanssa eduskunnassa taistellakseen sosialidemokrateja vastaan, joilla, kuten sanottu, oli eduskunnassa enemmistö. Tästä liittoutumisesta oli seurauksena, että Kerenskin hallitus hajoitti Suomen eduskunnan – eduskuntatalon ovien pieleen komennettiin aseistettuja venäläisiä sotamiehiä, jotka tätä tarkoitusta varten olivat tuodut rintamalta (18-31 päivänä kesäkuuta).

Taantumus käytti hyväkseen »punaisen eduskunnan» hajoittamista. Suomen porvariston onnistui turvautumalla vilppiin ja väärennyksiin hankkia itselleen enemmistö uusissa vaaleissa. Sosialidemokratit saivat tällä kertaa vain 92 sijaa, vaikka heidän hyväkseen annettujen vaalilippujen lukumäärä oli kasvanut 375,000:sta (v. 1916) 444,000:een. Tämä vaaleissa kärsitty tappio merkitsi Suomen sosialidemokratien parlamentarisen toiminnan luhistumista.

Lisäksi taloudellinenkin tilanne Suomessa kävi yhä raskaammaksi työväenluokalle.

Maailmansodasta, joka sulki kaikki kauppatiet, oli seurauksena, että Suomi, mitä elintarpeitten saamiseen tulee, joutui vaikeaan asemaan. Porvarien käsissä oleva hallitus antoi täyden vapauden keinottelijoille ja etuoikeutetuille luokille, ja tästä sai kärsiä työväenluokka.

Työväenluokan asema ei korjautunut siitäkään, että sosialistit helmikuun vallankumouksen jälkeen pääsivät Suomen senaattiin, sillä maan taloudellisen elämän langat olivat porvariston käsissä; tämä seikka on omiaan vielä kerran todistamaan, ettei työväenluokka hyödy mitään ryhtyessään sovitteluihin porvariston kanssa. Yleensä valtiollinen ja taloudellinen tilanne kehittyi helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomessa sille kannalle, että Suomen työväenluokan asema kävi vaikeaksi.

Tähän saakka sosialidemokratia oli pitänyt parlamentarista taistelutapaa melkein ainoana, mutta nyt se alkaa käsittää, että on ryhdyttävä luokkataisteluun joillakin muilla, ratkaisevammilla keinoilla.

Tuloksena Suomen porvariston provokatorisesta toiminnasta, kun siihen lisää Kerenskin diktatorivallan ja muut ulkokohtaiset, Suomessa helmikuun vallankumouksen aikana vallinneet olosuhteet, oli, että Suomen ja Venäjän köyhälistöt alkavat yhä enemmän lähetä toisiaan – Venäjän köyhälistöä edustivat venäläiset maasotavoimat ja Itämeren laivasto.

Selostan tässä lyhyesti meidän Suomessa olevien joukkojemme merkityksen helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Sillä hetkellä, samoin kuin ennen vallankumousta, oli Suomen strateginen asema Venäjälle erittäin tärkeä. Ruotsi voi astuttuaan maarajan yli vallata Suomen ja ottaa sen tukikohdakseen kehittäessään sotatoimiaan Pietaria vastaan. Saksa saattoi laivastonsa avulla suorittaa maihinnousun Pohjanlahden ja Suomenlahden rannoilla ja tunkeutuen sisämaahan vallata Tornio–Pietarin radan, katkaista liikenneyhteyden, eristää Venäjän länsimaista ja uhata Pietaria Suomen alueelta.

Näitten laskelmien vuoksi venäläisiä sotajoukkoja oli tuotu Suomeen, ja samalla tämän kautta ehkäistiin Venäjään kohdistuvat vihamieliset aikeet Suomen asukkaitten taholta. Tosin kyllä nämä syyt venäläisten sotajoukkojen sijoittamiseen maahan olivat olemassa myöskin helmikuun vallankumouksen jälkeen, mutta tämä asiaintila muuttui luonnottomaksi, sittenkuin Suomi oli saavuttanut itsenäisyyden.

Näin ollen päiväjärjestykseen astui erittäin mielenkiintoinen kysymys Suomen puolustuksesta vastaisuudessa ja tämän maan alueella olevien venäläisten joukkojen osallisuudesta siihen, mutta samalla oli saatava selville, minkälaisiksi olivat kehittyneet valtio-oikeudelliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä monarkian luhistumisen jälkeen.

Tämä vaikea valtiollinen pulma, joka oli ratkaistava keskellä Venäjän vallankumouksen kuohua, johti erittäin vakaviin seurauksiin ja aiheutti loppujen lopuksi kansalaissodan Suomessa.

Kysymys Suomessa olevista venäläisistä sotajoukoista otettiin käsittelyn alaiseksi ensin sanomalehdistössä ja sitten eduskunnassa.

Suomen porvaristo alkoi ennen pitkää käsittää, ettei myöskään väliaikainen hallitus voinut niin helposti myöntää Suomelle täyttä itsenäisyyttä, vaan että se sitä pelkäsi aina lokakuun vallankumoukseen saakka. Suomen porvaristo oli myöskin sitä mieltä, että kaikki puheet itsenäisyydestä olivat »mielikuvitusta», niinkauankuin venäläiset sotajoukot olivat Suomessa. Siksi se pitäen silmällä yksinomaan omia etujaan alkoi vaatia venäläisten joukkojen poistamista ja kannatti oman kansallisen armeijan perustamista.

Tämä taistelu kulkee punaisena lankana sen ajanjakson läpi, joka kului helmikuun vallankumouksesta kansalaissodan alkuun Suomessa.

Käsittääksemme ne syyt, miksi juuri porvaristo vaati venäläisten joukkojen poistumista, on minun hiukan kerrottava näistä joukoista.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomessa olevien venäläisten joukkojen mieliala muuttui kansanvaltaiseksi paljon suuremmassa määrässä kuin muualla Venäjällä olevien joukkojen ja vieläpä itse Pietarin linnoitusväen keskuudessa. Tosin kyllä täälläkin oli havaittavissa erilaisia vivahduksia, mutta ne vaihtuivat vallankumouksen kehityksen mukana.

Vallankumouksen aivoina toimivat Suomessa bolshevikipuolueen komiteat, jotka ensi sijassa nojautuivat Helsinkiin sijoitetun Itämeren laivaston miehistöön. Helmikuun vallankumouksen jälkeen niitten ympärille vähitellen ryhmittyivät Helsingin linnoitukseen kuuluvat sotaväenosastot ja sitten niitten vaikutuksen alaisiksi joutuivat myöskin muut varusväenosastot, nimenomaan Turun, Riihimäen ja Tampereen.

Helsingin puoluekomitea työskenteli ensin riippumatta Helsingin neuvostosta. Helsingin komitean rinnalla ja yhteisymmärryksessä sen kanssa toimi Itämeren laivaston keskuskomitea, jonka puheenjohtajana oli toveri Dybenko. Kesällä v. 1917 kuului bolshevikipuolueen Helsingin komitean huomattavimpiin miehiin toveri Antonov-Ovsejenko.

Suunnilleen syyskuussa oli bolshevikeilla jo kannattajia melkein kaikkien varusväenosastojen keskuudessa Suomessa, etenkin heinäkuun päivien jälkeen Pietarissa. Tämä kävi selvästi ilmi Suomen armeijan ja laivaston ja työläisten 3. piirikokouksessa, jossa voitolla olivat bolshevikit. Piirikomiteaan, jonka puheenjohtajana toimi toveri Smilga, kuului yksinomaan bolshevikeja. Puolue- ja neuvosto-järjestöissä valmistauduttiin nyt rohkeammin vallankumoukseen s. o. nämä järjestöt kannattivat yleisvenäläistä neuvostokokousta, jonka oli määrä kokoontua 24. lokakuuta vanhaa ajanlaskua.

Vallankumouksellisten sotajoukkojen ydinvoimana Helsingissä olivat Itämeren laivasto ja Viapori–Suomenlinnan varusväki. Niitten puolella olivat myöskin Helsingin kaupungin työläiset.

Toisena sotilaallisvaltiollisena keskuksena oli Suomessa Tampereen kaupunki. Täällä perustettiin heti helmikuun vallankumouksen jälkeen kaksi komiteaa varusväen ja 106. jalkaväkidivisionan.

Linnoituskomiteaan kuului edustajia 422. Kolpinon rykmentistä, divisionan esikunnasta, Satakunnan jokilaivueesta ja radioasemalta.

Säännöllisen yhteyden aikaansaamiseksi Suomen sosialidemokratisen puolueen kanssa, johon Tampereen työläiset kuuluivat, varusväenkomitea valitsi erikoiset edustajat ja niitten joukossa olin minäkin. Meidän tehtävämme olivat seuraavat:

1) keskinäinen vuorovaikutus tietojen saamiseksi elämästä ja valtiollisesta mielialasta sotajoukkojen ja työläisten keskuudessa;

2) yhteisten mielenosoitusten, kokousten ja työpäiväjuhlien, kuten vapunpäivän, järjestäminen;

3) varusväen oli avustettava työläismilisiä.

Tuloksena täydellisestä yksimielisyydestä, joka yhdessä taistelevien venäläisten sotamiesten ja suomalaisten työläisten kesken vallitsi, oli, että suunnilleen kesäkuusta alkaen suomalaisille työläisille alettiin salaisesti opettaa aseenkäyttöä ja rintamapalvelusta, ja tämä tapahtui yöllä kaupungin työväentaloissa minun ja venäläisten ohjaajien johdolla. Sitten sosialidemokratisen puolueen komitealle luovutettiin 300 kivääriä työläisten opettamista varten.

Kaikki tämä tapahtui salaisesti Suomen porvariston tietämättä.

Yhteyden aikaansaamiseksi varusväenkomitean kanssa oli Suomen sosialidemokratinen puolue valinnut edustajakseen toveri Markkosen, joka oli taitava puhuja ja salaisen Suomen punakaartin järjestäjä.

Yleensä oli varusväki heinäkuuhun saakka kallistunut sosialivallankumouksellisten puolelle ja mieliala sen keskuudessa oli ollut suopea väliaikaiselle hallitukselle, mutta jo syyskuussa valta joutui bolshevikeille ja linnoitus-väki alkoi kannattaa yleisvenäläistä neuvostokokousta.

Kun nyt linnoitusväki ja Tampereen kaupungin työläiset olivat liittyneet täydelleen toisiinsa, kävi mahdolliseksi taistelu paikallista porvaristoa vastaan, joka koetti provokatioitten avulla saada sotamiehet ja työläiset riitaantumaan keskenään voidakseen sitten vaatia varusväen poistumista Tampereelta ja yleensä koko Suomesta.

Mutta työläismilisi ja työväestö olivat varuillaan provokatioitten varalta, ja lisäksi ne varusväen avulla löysivät eri osista kaupunkia ja sen ympäristöltä asevarastoja, jotka nämä takavarikoivat omaan laskuunsa.

Valistuskomitea järjesti Tampereen varusväelle luentoja, joissa tehtiin selkoa päiväjärjestyksessä olevista valtiollisista kysymyksistä, samalla kun ensi sijalla oli tiedoitus yleisvenäläisen neuvostokokouksen toiminnasta ja tämän toiminnan selostaminen.

Yleensä Tampereen varusväki kannatti heinäkuun päiviin saakka väliaikaista hallitusta ja helmikuun vallankumousta, mutta heinäkuun jälkeen se siirtyi neuvostovallan puolelle.

Myöskin 106. jalkaväkidivisionan divisionankomitea, johon kuului Tsarskoje-Selon, 422. Kolpinon, 423. Lugan ja 424. Tshudskin rykmentin, 106. tykistöprikatin (1. ja 2. divisionan) ja muitten divisionan laitosten edustajia, oli Tampereella. Tämä komitea oli hajallaan länsi-Suomessa olevien divisionan eri osastojen sotilaallisvaltiollisen elämän keskuksena.

Valtiolliselta kokoonpanoltaan se jakautui jyrkästi kahtia: joulukuuhun saakka olivat enemmistönä (421. ja 422. rykmentti ja muut divisionan laitokset) sosialivallankumoukselliset ja vähemmistönä (nimittäin 423. ja 424. rykmentin edustajat) bolshevikit.

Valtiolliseen elämään divisionan keskuudessa vaikuttivat toiselta puolen Itämeren laivaston läheisyys ja toiselta puolen – divisionan eri osastojen keskuudessa keskenään taistelevat eri puolueitten edustajat.

Itse Tampereella otti tähän työhön välittömästi osaa divisionankomitea, jonka puheenjohtajana toimi toveri Piskunov ja sittemmin – Zakrevski (bolsheviki).

Minäkin – valittuna kaksi eri kertaa divisionanpäälliköksi (syyskuussa ja joulukuussa v. 1917) – otin innokkaasti osaa puoluetyöhön. Helmikuussa v. 1917 liityin sosialivallankumouksellisiin, mutta toukokuussa siirryin bolshevikipuolueeseen ja sitten kesäkuussa ryhdyin yhdessä Suomen sosialidemokratisen puolueen kanssa valmistelemaan kapinaa Suomessa.

Työskentelin samalla kertaa Tampereen linnoitusväen ja 106. jalkaväkidivisionan eri osastojen keskuudessa ja harjoitin kiihoitustyötä Suomessa olevien sotajoukkojen johdon piireissä puoltaen neuvostovaltaa kokouksissa ja sanomalehtikirjoituksissa. Eräs artikkeleistani »Armeijan asekuntoisuus» julkaistiin »Isvestija Geljsingforsskogo Soveta Deputatov»issa 19. lokak. v. 1917 N:o 179. jossa vaadin väliaikaisen hallituksen kukistamista ja vallan siirtämistä neuvostoille.

Vaasan ja Seinäjoen seuduille oli sijoitettu 423. Lugan rykmentti ja tämän keskuudessa valtiollista työtä johti bolshevikipuolue, jonka edustajana oli miehistön valitsema rykmentinkomentaja, vänr. Jushkevitsh. Suomen sosialidemokratinen puolue antoi täällä täyden kannatuksensa. Riihimäen tienoilla majaili 424. rykmentti, kun taas 106. jalkaväkidivisionan laitokset olivat hajallaan Riihimäen ja Helsingin välillä. Nämä Helsingin läheisyydessä olevat sotaväenosastot joutuivat Itämeren laivaston ja sitten Suomen armeijan ja laivaston ja työläisten piirikomitean valtiollisen vaikutuksen alaisiksi. Rykmentti avusti suomalaista milisiä ja työläisiä.

Vain 421. rykmentti, joka oli sijoitettu merenrannalle Raumalle ja Turkuun, pysyi aina siihen saakka, kun rykmentti poistui maasta, uskollisena sosialivallankumouksellisille, sillä niin suuri oli siellä tämän puolueen johtajan Tshervinskin vaikutusvalta. Mutta täälläkin työläisille annettiin opetusta aseenkäytössä, ja yhdessä rykmentti heidän kanssaan kävi taistelua porvaristoa vastaan.

Yleensä toinen valtiollisen elämän keskus Suomessa, jonka tukipaikkana oli Tampere, sai johtavat aatteensa ensin Itämeren laivastolta (bolshevikipuolueelta) ja sitten piirikomitealta asettuen vähitellen vastustavalle kannalle väliaikaiseen hallitukseen nähden ja siirtyen bolshevikien ja neuvostojen puolelle, samalla kun se työskenteli täydessä yhteisymmärryksessä Suomen sosialidemokratisen puolueen ja Länsi-Suomen kaupungeissa olevien työväenjärjestöjen kanssa.

Kolmantena sotilaallisvaltiollisen elämän keskuksena oli Viipurin kaupunki, jonne olivat sijoitetut 42. armeijakunnan esikunta ja Viipurin varusväki, sekä läheisyyteen sijoitettu 172. reservirykmentti (Lappeenrannan varusväki). Täällä valtiollista työtä johti armeijankomitea, jonka jäsenet valittiin ensimmäisessä armeijankokouksessa kesäkuussa.

Armeijankomitea, joka aloitti työnsä kesäkuussa, joutui väliaikaisen hallituksen vaikutuksen alaiseksi ja jäi jäljelle Suomen laajoista kansanjoukoista. Komitea yritti heinäkuussa kutsua koolle toisen armeijankokouksen, mutta heinäkuun 3-5 päivän tapahtumat, Kornilovin vastavallankumouksellinen seikkailu ja muut seikat, saivat kokouksen lykkäytymään 2 päivään lokakuuta.

»Finljandskije Isvestija»ssa, 42. armeijakunnan armeijan-komitean äänenkannattajassa, 30 päivänä lokakuuta, N:o 66, julkaistuista sotaväenosastojen hyväksymistä ponsilauseista näkee, että muutamat osastot, kuten 40. insinörirykmentti, kannattivat väliaikaista hallitusta, kun taas valtava enemmistö ja nimenomaan 106. jalkaväkirykmentti, 423. ja 424. rykmentti ilmoittavat ponsilauseissaan nimenomaan: »Koska nykyinen hallitus on syntynyt sivuuttamalla kansanvallan tahdon eikä ole kellekään vastuunalainen, kieltäydymme tunnustamasta sitä ja täyttämästä sen antamia määräyksiä» – ja yleensä niissä vaadittiin vallan luovuttamista, siksi kunnes perustava kokous ehtii kokoontua, yleisvenäläiselle neuvostokokoukselle.

Sitten sotaväenosastot vaativat sellaisen armeijankomitean valitsemista, joka olisi samalla kannalla kuin Suomen armeijan ja laivaston ja työläisten piirikomitea.

Kokous pidettiin juuri sillä hetkellä, jolloin laajojen kansanjoukkojen vallankumouksellinen mieliala alkoi kiteytyä määrättyihin muotoihin ja keskittyä vallankumoukselliseksi tietoisuudeksi.

Eri ryhmien valtiollinen itsensämäärääminen, hajautuminen puolueihin ja ryhmiin on tunnusmerkillistä tämän kokouksen työlle, mutta tuloksena siitä oli kuitenkin se, että Suomessa olevien sotajoukkojen kolmaskin valtiollisen elämän keskus, Viipuri ja sen armeijankomitea, alkoi lokakuussa v. 1917 kallistua neuvostojen puolelle.

Yleensä kaikki Suomessa olevat sotajoukot pientä poikkeusta lukuunottamatta, joita aluksi oli johtanut bolshevikisosialidemokratien komitea ja sittemmin piirikomitea määrittelivät vähitellen kantansa ja keräytyivät bolshevikisosialidemokratisen puolueen ympärille taistellakseen neuvostojen vallan puolesta.

Täydentääkseni kuvaukseni Suomessa olevien sotajoukkojen valtiollisista mielipiteistä on minun vielä mainittava muutama sana 5. Kaukasian (Kubanin) divisionasta ja 43. Donin kasakkarykmentistä, jotka väliaikainen hallitus oli siirtänyt Suomeen.

Toisessa armeijankokouksessa näitten sotaväenosastojen edustaja ilmoitti vastalauseensa tässä kokouksessa 2 päivänä lokakuuta hyväksytyn päätöslauselman johdosta, jonka mukaan Suomen piirikomitea oli oikeutettu ottamaan osaa sotajoukkojen siirtämistä koskevien kysymysten käsittelemiseen, koska nämä kysymykset mainitun edustajan väitteen mukaan kuuluivat väliaikaiselle hallitukselle (»Finljandskije Isvestija», N:o 70, 13 päivänä lokakuuta v. 1917. Virallinen osasto).

Tästä huomaa, etteivät kasakat olleet joutuneet bolshevististen joukko-osastojen vaikutuksen alaisiksi ja vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen ’ me näemme päätöslauselmasta N:o 127, joka on julkaistuna »Finljandskije Isvestija»ssa N:o 116 joulukuun 7 päivänä, että kasakat puhuvat sellaisen hallituksen poistamisesta, joka ei huolehdi työtätekevän kansan eduista, mutta toiselta puolen he eivät myöskään puhu mitään neuvostovallasta.

Päättäessäni kuvauksen Suomessa olevista sotajoukoista on minun vielä lausuttava pari sanaa neuvostojen pohjoisen piirin kokouksesta 11 päivänä lokakuuta Pietarin Smolnassa. Tässä kokouksessa oli saapuvilla 150 valtuutettua edustaen 23 paikkakuntaa Suomessa ja pohjoisella alueella.

Tämän kokouksen olivat kutsuneet koolle Suomen neuvostot toimeenpanevan keskuskomitean tietämättä, jonka puoleen aloitteentekijät eivät olleet lainkaan kääntyneet. Kokoukseen saapuneista edustajista 2/3 oli bolshevikeja. Kaikki sosialivallankumoukselliset edustajat kuuluivat tämän puolueen vasemmistoon.

Toveri Antonov-Ovsejenko, piirikomitean jäsen, avatessaan kokouksen ilmoitti, että kokouksen varsinaisena tehtävänä oli yhdistää maaseudun järjestöt Pietariin, niin että syntyisi yksi voimakas järjestö. Lisäksi tämän kokouksen piti olla askeleena yleisvenäläistä neuvostokokousta kohti. Kokouksessa huomautettiin, että kansanjoukkojen pidättäminen kapinaan ryhtymisestä eri paikkakunnilla alkoi käydä yhä vaikeammaksi, ja että, jollei yleisvenäläinen neuvosto-kokous ota valtaa käsiinsä, uhkaa luhistuminen.

Tehdessään johtopäätöksen kokouksessa esitetyistä mielipiteistä kokouksen puheenjohtaja, toveri Krylenko totesi, että kaikissa puheissa oli kannatettu taistelun aloittamista heti vallan siirtämiseksi neuvostoille.

Näin ollen tästä lyhyestä, sotajoukkojen mielialaa koskevasta kuvauksesta huomaa, kuinka ne vähitellen vallankumouksellistuivat. Siitä näkee, kuinka bolshevikisosialidemokratisen puolueen vaikutuksesta mieliala muuttuu ensin sotajoukkojen keskuudessa Länsi- ja Lounais-Suomessa, ja kuinka tämä vaikutus valtaa kauempana Helsingistä olevat sotaväenosastot, niitten joukossa myöskin Viipurin varusväen.

Itämeren laivasto, ja sittemmin Suomen piirikomitea eivät rajoittaneet työtään sotaväenosastoihin – ne alkoivat kiihoitustyön myöskin paikallisten työläisten parissa syventäen kansainvälisiä mielipiteitä venäläisen sotaväen ja suomalaisten työläisten keskuudessa.

Lokakuun alussa olivat Suomen piirikomitean kaikki jäsenet, lukumäärältään 65 henkeä, internationalisteja (»Finljandskije Isvestija», N:o 70, 19 päivänä lokakuuta v. 1917). Komitea sai työssään alituisesti taistella hallituksen asiamiehiä vastaan, jotka koettivat rajoittaa komitean vaikutusvaltaa. Kun komitea ryhtyi harjoittamaan valvontaa sotaväen keskuudessa, kohtasi tämä toimenpide ankaraa vastarintaa hallituksen taholta. Ankara yhteentörmäys johtui myöskin sotajoukkojen poistamista Suomesta koskevan kysymyksen johdosta. Komitea tahtoi luonnollisesti valvoa sotaväen poistamista. Väliaikaisen hallituksen oli pakko tehdä vihdoin myönnytyksiä tässä kysymyksessä.

Siten on Suomen piirikomitean ansioksi luettava, ettei se rajoittanut valtiollisen työnsä piiriä Suomen alueeseen, vaan että se koetti pohjoisen alueen piirikokouksen avulla päästä läheiseen yhteyteen naapurialueitten kanssa, niin että se voisi esiintyä voimakkaammin taistelussa väliaikaista hallitusta vastaan. Kiihoitustyö Suomen joukko-osastojen keskuudessa sanomalehdistön kautta (venäläiset ja suomalaiset sanomalehdet: 1) »Isvestija Geljsingforsskogo Soveta Deputatov», 2) »Isvestija Armeiskogo Komiteta 42-vo korpusa», 3) suomalainen työläislehti »Työmies» y. m.), kokoukset y. m. neuvostovallan hyväksi ja väliaikaista hallitusta vastaan, johtivat siihen, että Suomen joukko-osastot ottivat aktivisesti osaa väliaikaisen hallituksen kukistamiseen, mutta palaan tähän tuonnempana.

Kun oli olemassa näin hyvin järjestetty valtiollinen keskus, saatiin Suomessa aikaan mitä läheisin yhteys toiselta puolen sotajoukkojen ja toiselta puolen Suomen työläisten välille. Kaikki Suomen työläisten elämää koskevat tärkeimmät valtiolliset ja taloudelliset kysymykset olivat samalla kertaa läheisiä armeijan päämäärille. Vapunpäivänä oli tunnuslauseena: taistelu yhtenä rintamana maailman porvaristoa ja sotaa vastaan, ja lisäksi oli muita bolshevikien tunnuslauseita.

Tällainen kielteinen suhtautuminen Suomen joukko-osastojen puolelta väliaiseen hallitukseen sai toiselta puolen aikaan sen, että, kun Kerenski hajoitti »punaisen eduskunnan», ei tämä tehnyt niinkään suurta vaikutusta työläisiin, ja toiselta puolen – yhteinen taistelu porvarillis-sovittelevaa järjestelmää vastaan Venäjällä ja Suomessa liitti luonnollisesti toisiinsa vallankumoukselliset venäläiset joukko-osastot ja Suomen työläiset. Viimeksimainitut käsittivät jo selvästi, että heidän vapautumisensa saattoi toteutua vain bolshevikimielisten venäläisten joukkojen eikä väliaikaisen hallituksen avulla.

 

 

III.

Suomen köyhälistön taistelu porvaristoa vastaan

 

a) Parlamentarinen taistelu vallasta

Siitä hetkestä lukien, jolloin »punainen eduskunta» hajoitettiin, alkoi varsinainen taistelu Suomen köyhälistön ja porvariston välillä, tämä taistelu tapahtui ensin parlamentissa ja samalla varustauduttiin tulevaan kansalaissotaan, joka sitten puhkesikin.

Kuten on jo aikaisemmin mainittu, oli helmikuun vallankumous Venäjällä aluksi vain ulkokohtainen tapahtuma Suomeen nähden, joka ei siihen ottanut lainkaan osaa, mutta välillisesti tämä vallankumous antoi yllykettä porvarillisten puolueitten ja köyhälistön väliselle taistelulle.

Kesäkuusssa senaatti ja työväenjärjestöjen edustajat sopivat keskenään siitä, että yhteiskunnallisen-turvallisuuden komitea ja milisi jatkavat tehtäviään kaupungeissa, kunnes kysymys niitten olemassaolosta päätetään lainsäädännällisessä järjestyksessä. Komitealla oli ratkaisuvalta milisipäällikön nimityksissä ja se hyväksyi myöskin uudet miehet, jotka tarjoutuivat miliseiksi. Tällä polisikuntaa koskevalla uudistuksella, joka oli saatu aikaan sosialidemokratisen puolueen avulla, oli suuri merkitys työväenjärjestöjen kannalta katsoen. Ensiksikin, työläiset määräsivät polisimestarin vaaleissa ja Tampereella he saivat hetkisen taisteltuaan valituksi tähän toimeen henkilön, joka, joskaan hän ei ollut puolueen jäsen, oli myötätuntoinen porvaristoa vastaan tapahtuvalle taistelulle. Toiseksi, kun miliseiksi oli valittu työväestölle suopeita miehiä, voitiin päästä porvariston kimppuun hakemalla ja takavarikoimalla asevarastoja. Tämä seikka oli erittäin tärkeä, sillä jo tähän aikaan porvaristo oli salaa ryhtynyt järjestelemään omia kansallisia joukkojaan s. o. valkokaartia.

Kaiken aikaa, aina kansalaissodan puhkeamiseen saakka, etenkin suurien kaupunkien, kuten Helsingin, Turun, Porin, Viipurin ja Tampereen alueilla toimitettiin järjestelmällisesti kotietsintöjä epäilyttävissä paikoissa sekä kaupungeissa että maatiloilla ja niissä takavarikoitiin aseita, jotka luovutettiin milisille.

Kun lisäksi oli olemassa työväenmilisi, voi kaupungeissa oleva varusväki ylläpitää järjestystä ollen täysin vakuutettuna siitä, ettei milisi salli väestön ryhtyä kapinaan venäläisiä joukkoja vastaan, vaikka porvaristo koettaisikin turvautua provokatioihin.

Heinäkuussa hyväksyttiin 8-tunnin-työpäivän laki. Samaan aikaan senaatti valmisti Suomen itsenäisyyttä koskevan lakiehdotuksen, ja kaksi edustajaa valittiin viemään sitä Pietariin väliaikaiselle hallitukselle; mutta Kerenski hylkäsi lakiehdotuksen.

Elokuun ja lokakuun välisenä aikana sosialidemokratisen puolueen edustajat erosivat toinen toisensa j aikeen senaatista.

Syyskuun 12 päivästä alkaen oli eduskunnalla muutamia istuntoja. Porvaripuolueet arvelivat, että väliaikainen hallitus aikoo noudattaa entistä hallitusmenetelmää – lupaa ja jättää lupauksensa täyttämättä.

Stsheglovitovin jälkeen Suomeen nimitettiin ministeriksi Nekrasov.

Syyskuun 28 päivänä olivat Helsingin työläisten keskuudessa vallalla jo bolshevistiset mielipiteet. Yleensä Suomen vasemmistopuolueitten mielipiteissä kuvastuivat venäläisten vasemmistopuolueitten katsantokannat.

Lokakuun 4 päivänä suoritetuissa uuden eduskunnan vaaleissa sosialistit saivat 200 äänestä 93-95, porvarillisten puolueitten kokoomus 65, ruotsalaiset 18 ja maalaisliitto 22.

Sosialisteilla oli nyt noin 10 ääntä vähemmän kuin »punaisessa eduskunnassa».

Tähän aikaan valmistuu senaattori Paasikiven johdolla valtiosääntöehdotus, jonka mukaan Suomesta piti tulla itsenäinen valtio (äänestys suoritettiin 18 päivänä heinäkuuta).

 

b) Taistelu venäläisten joukkojen poistumisesta

Kuten jo on sanottu, oli Suomi tähän aikaan venäläisten joukkojen vaikutuksen alaisena ja eri väestöryhmät suhtautuivat eri tavalla näitten joukkojen oleskeluun maassa.

Vallankumouksen alkuaikoina syntyi sotamiesten, työläisten ja matruusien edustajien Helsingin neuvosto. Tämän neuvoston perustivat venäläiset joukot, se työskenteli Itämeren laivaston komitean (bolshevikipuolueen) vaikutuksen alaisena ja vähitellen se omaksui bolshevistisen suuntauksen. Siihen kuului myöskin suomalaisia sosialisteja, ja tämä seikka oli omiaan liittämään yhteen Suomen työläiset ja venäläiset joukko-osastot.

Porvarillinen sanomalehdistö ja porvarilliset puolueet eduskunnassa ja senaatissa provosoivat venäläistä sotaväkeä. Heidän mielestään »Suomessa olevat venäläiset joukot tekivät väkivaltaa asukkaille ja olivat huonona esimerkkinä Venäjän vallankumouksen johdosta vankiloista vapaiksi päästetyille rikoksellisille aineksille». Oli sattunut joitakin välikohtauksia, kuten yksityisten henkilöitten murhia ja muita väkivallantekoja, ja niistä syytettiin venäläistä sotaväkeä. Vieläpä milisin ja paikallisen asutuksen välillä sattuneet yhteentörmäykset vietiin venäläisen sotaväen tilille.

On selvää, että Suomen porvaristo oli huolissaan huomatessaan, että venäläiset joukot ja Suomen työläiset olivat yhteydessä toistensa kanssa neuvostojen ja komiteain välityksellä, ja että Suomen työläiset saivat näiltä joukoilta siveellistä tukea. Suomen porvariston pyrkimykset tähtäsivät tällä hetkellä kaiken aikaa itsenäisyyteen, ja samalla se luonnollisesti halusi saada täyden vapauden sortaa työläisiä, kuten sitten kävikin selvästi ilmi Suomessa kansalaissodan jälkeen.

Valkokaartilaisen senaatin yritykset saada venäläiset joukot poistumaan Suomesta eivät saavuttaneet väliaikaisen hallituksen kannatusta. Päinvastoin tämä hallitus olisi suostunut vaihtamaan bolshevistiset sotaväenosastot sellaisiin, joihin se olisi voinut luottaa, mutta, kuten jo sanottu, piirikomitea oli pidättänyt itselleen oikeuden valvoa sotajoukkojen siirtoja, ja maasta poistui vain muutamia osastoja. Lokakuun vallankumous, jonka aikana Suomessa olevat sotajoukot ottivat innokkaasti osaa väliaikaisen hallituksen kukistamiseen – osittain passivisesti, ylläpitämällä järjestystä Suomessa, osittain aktivisesti, välittömällä toiminnalla – sai porvariston vielä suuremmassa määrässä vakuutetuksi siitä, että itsenäisyys oli hankittava mahdollisimman pian.

Lokakuun vallankumouksen aikana, jolloin pantiin toimeen yleislakko, ja sitten marraskuun 14 päivänä, johon palaamme tuonnempana, venäläiset joukot avustivat aktivisesti Suomen punakaartia taistelussa porvaristoa vastaan ja tuloksena tästä oli, että senaatti julisti Suomen piiritystilaan.

Vihdoin joulukuun l päivänä (uutta lukua) eduskunnalle esitettiin seuraava senaatin ilmoitus (»Finljandskije Isvestija», 6 (19) päivänä joulukuuta v. 1917, N:o 115): Hallituksella on kunnia ilmoittaa eduskunnalle, että se on päättänyt kääntyä venäläisten viranomaisten puoleen vaatimuksella, että Suomessa olevat venäläiset sotajoukot poistuisivat heti maasta. Tämä hallituksen päätös perustuu seuraaviin seikkoihin:

Venäläisten joukkojen sijoittaminen Suomeen on aikanaan katsottu tarpeelliseksi sotilaallisista syistä – Venäjän luoteisen rajan ja valtakunnan pääkaupungin puolustamiseksi, mutta, sittenkuin Suomi on julistettu itsenäiseksi, ja kun se haluaa pysyä puolueettomissa, ystävällisissä suhteissa sekä Venäjään että muihin valtioihin, ei venäläisten joukkojen viipyminen maassa ole enää tarpeellista.

Maata uhkaava elintarvepula, joka on käynyt sitäkin vaikeammaksi, kun maassa olevat monilukuiset venäläiset joukot käyttävät hyväkseen maan vähiä elintarvevaroja, on tehnyt välttämättömäksi venäläisten joukkojen kiireellisen poistumisen maasta.

Maan raha-asiat ovat sillä kannalla, ettei se lähi tulevaisuudessa kykene enää hankkimaan venäläisille joukoille Suomen rahaa, jota ne tarvitsevat kuukausittain kymmeniä miljonia markkoja».

Melkein samaan aikaan senaatti kumosi kuntien ja kansalaisten velvollisuuden hankkia sotaväelle polttopuita ja valaistusaineita. Tästä päätöksestä annettiin tieto kaikille kuvernööreille.

Eduskunnan porvarilliset ryhmät lähettivät Pietariin lähetystön, joka kävi huomattavien hallituksen johtomiesten luona tekemässä näille selkoa eduskunnan päätöksestä julistaa Suomi itsenäiseksi.

Sillä aikaa kuin porvarilliset puolueet kävivät kaikilla mahdollisilla keinoilla venäläisten joukko-osastojen kimppuun, Suomen sosialidemokratinen puolue sen sijaan vastusti sotaväen poistumista. Venäläisten joukkojen viipyminen maassa ei ollut lainkaan taakaksi työläisille, vaan päinvastoin työväenjärjestöjen olemassaolo oli turvattu, niinkauankuin Suomessa oli näitä joukkoja.

Sosialidemokratit käsittivät hyvin, että, jos venäläiset joukot lähtevät maasta, astuu niitten sijalle milisi tai kansallinen armeija, eikä työläisille tästä olisi suurtakaan hyötyä.

Vastapainoksi senaatille, joka oli ilmoittanut, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin venäläisten joukkojen poistumiseksi, sosialidemokratinen puolue julkinaulasi eri kaupungeissa kuulutuksia väittäen, ettei sen mielestä senaatin vaatimus tässä suhteessa ollut perusteltu, ja ilmoittaen vastalauseensa tällaisen vaatimuksen johdosta. Erittäin Ankaraksi kiihtyi taistelu tästä kysymyksestä Tampereella. Sosialidemokratisen puolueen päätökseen varusväki suhtautui erittäin myötätuntoisesti.

Sitten Suomen sosialidemokratinen puolue ilmoitti myöskin vastalauseensa sen johdosta, että senaatin porvarilliset jäsenet sivuuttamalla sen olivat ryhtyneet neuvotteluihin Venäjän hallituksen kanssa venäläisten joukkojen poistumisesta ja myöskin Suomen itsenäisyydestä.

Suomen Sosialidemokratisen puolueen jäsenten aktiviset toimenpiteet, joilla he tehostivat vastalausettaan, johtivat vakaviin seurauksiin, mutta niistä kerromme tuonnempana.

 

c) Taistelu kansallisen armeijan perustamisesta Suomeen

Porvariston unelmana oli, sittenkuin venäläinen sotaväki olisi saatu lähtemään maasta, ryhtyä luomaan kansallista armeijaa saattamalla maassa voimaan yleisen asevelvollisuuden, josta valtiollisten syitten vuoksi tsaarinhallitus ja väliaikainen hallitus olivat vapauttaneet Suomen asukkaat, niin että he sen sijaan suorittivat vain määrätyt velvoitukset rahassa ja luonnossa (suoritukset Suomen rahassa sotajoukoille, majoitusvelvollisuus y. m.).

Suunnitellessaan kansallisen armeijan luomista porvariston tarkoituksena oli saada käsiinsä luotettava ase. Mutta Suomen sosialidemokratinen puolue asettui vihamieliselle kannalle porvariston pyrkimyksiin nähden, joitten päämääränä’ oli militarismi, kansallisen armeijan luomiseen tähtäävät suunnitelmat ja yleisen asevelvollisuuden voimaansaattaminen, ja tältä pohjalta sukeutui sisäinen taistelu jo toukokuusta alkaen, samalla kun kumpikin puoli aavistaen aseellisen luokkasodan mahdollisuuden tulevaisuudessa ryhtyi salaa luomaan »valko-» ja »punakaartia» ja vaikuttamaan asianmukaisella tavalla milisin kokoonpanoon, niin että se olisi ollut luokkaetujen mukainen.

Esitän muutamia asiakirjoja, joista käy selville tämä toiminta, joka johti kansalaissotaan.

Kuten on jo sanottu, senaatti ja työväenjärjestöjen edustajat olivat kesäkuussa sopineet siitä, että yhteiskunnallisen-turvallisuuden komitea ja milisi jatkavat toimintaansa, kunnes asia ratkaistaan eduskunnassa lainsäädännällisessä järjestyksessä.

Tästä huolimatta senaatti kumosi lokakuun 25 päivänä tämän sopimuksen odottamatta »polisikysymyksen» ratkaisua eduskunnassa. Tämän johdosta yhteiskunnallisen-turvallisuuden komitea ilmoitti vastalauseensa, kun sen mielipidettä kuulematta oli nimitetty v. t. polisimestari (»Isvestija Geljsingforsskogo Soveta Deputatov», N:o 179, 19 päivänä lokakuuta (l p. marraskuuta) v. 1917).

»Uudenmaan läänin kuvernööri päätti työläisjärjestöjen edustuksen painostuksen alaisena toistaiseksi, kunnes senaatti on ehtinyt antaa lausuntonsa kysymyksestä, keskeyttää milisin uudelleen järjestelyn». Uudenmaan läänin kuvernööri ei siis halunnut ottaa vastuulleen mahdollista aseellista yhteentörmäystä j. n. e. (»Isvesstija Gelsingforsskogo Soveta Deputatov» N:o 179-1917).

Turussa milisit tekivät lakon esittäen taloudellisia vaatimuksia. Turun kuvernööri ja polisimestari vangittiin.

Helsingissä tapahtuviin neuvotteluihin ottivat osaa senaattori Castren, ammattijärjestöjen ja Sosialidemokratisen puolueen keskuskomiteain edustajat.

Sovinto saatiin aikaan sillä ehdolla, että Turun kuvernööri ja polisimestari vapautettiin. Väliaikaisesti hyväksyttiin laki kansanvaltaiselle pohjalle perustuvasta kunnallismilisistä. Samalla muodostettiin järjestyksen valvomista varten komitea, joka valitsi milisipalvelukseen tarjoutuvan miehistön ja nimitti päälliköt, jotka taas senaatti hyväksyi.

Palkkojen suorittamista varten milisille Senaatti myönsi Sosialidemokratisen puolueen keskuskomitealle 60,000 markan lainan. Työläisten kokouksessa Turussa 9 (22) päivänä joulukuuta hyväksyttiin 311 äänellä 250 vastaan puolueen ja ammattiliittojen keskuskomitean, Helsingistä saapuneitten edustajien vaatimuksesta sovinnon ehdot (»Finljandskije Isvestija», 13 (26) joulukuuta v. 1917, N:o 120, § 5).

»Finljandskije Isvestija»ssa 6 (19) päivänä joulukuuta v. 1917, N:o 115, julkaistaan mielenkiintoisia asiakirjoja porvariston varustautumisesta.

Senaatti oli joulukuun alkupäivinä myöntänyt 800,000 markkaa ratsumilisin kustantamiseksi, jota harjoitettiin Saksanniemen tilalla Porvoon kaupungin läheisyydessä. Huhujen mukaan tähän tarkoitukseen aiottiin myöntää lisäksi muutamia miljonia markkoja. Punakaarti hajoitti mainitun milisiosaston lakon aikana, ja kerrottiin, että tarkoituksena oli siirtää tämä milisiosasto Pohjanmaalle, sittenkuin oli saatu aseita ja hevosia.

Sosialidemokratit asettuivat vastustamaan näitä suomalaisten »kadettien» puuhia ja valmistautuivat esittämään eduskunnalle välikysymyksen.

»Suomen sosialidemokratinen nuorisoliitto vastustaa jyrkästi militarismia ja estääkseen Suomen armeijan perustamisen uudelleen se on valmis turvautumaan kaikkiin keinoihin, yksinpä kieltäytymään asevelvollisuuden suorittamisesta. Liitto on päättänyt perustaa rahaston asevelvollisuutta vastaan suunnatun taistelun tukemiseksi ja ryhtynyt tässä tarkoituksessa rahankeräykseen».

Samaan aikaan saattoi huomata, että porvaristo vainosi kaikilla mahdollisilla keinoilla punakaartin perustamista. Samassa »Isvestija»ssa, N:o 115, kerrotaan siitä, miten Vuoksenniskalle saapui 5 laatikkoa sotilaskiväärejä. Lähetys oli osoitettu sosialidemokratisen puolueen paikalliselle sihteerille ja punakaartin paikalliselle päällikölle August Wesleylle. Tulli- ja polisiviranomaiset takavarikoivat aseet. Wesley uhkasi lähettää rankaisuretkikunnan.

Tampereen kaupungissa, joka oli kuin etulinja taistelussa työläisten ja valkokaartilaisten välillä, ryhtyi vallankumouksen (helmikuun) ensi päivästä alkaen sosialidemokratisen puolueen paikalliskomitea johtamaan työläisten varustautumista. Tämän komitean päämääränä oli Suonien punakaartin ydinjoukon luominen venäläisten sotajoukkojen avulla. Tätä varten minä, joka olin valittu 106. jalkaväkidivisionan päälliköksi, neuvoteltuani divisionankomitean kanssa luovutin puolueen käytettäviksi 300 ylimääräistä kivääriä (s. o. kiväärejä, joita oli yli oman tarpeen). Ryhdyttiin kaikkiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotteivät Suomen porvaristo ja meidän omat sotamiehemme olisi saaneet tietoa tästä luovutuksesta. Nämä kiväärit kuljetettiin 106. jalkaväkidivisionan esikuntaan, joka oli työväentalon vieressä. Sitten laatikot, joissa kiväärit olivat, siirrettiin työväentaloon.

Nyt ryhdyttiin sosialidemokratisen puolueen jäsenille antamaan rintamaopetusta, joka tapahtui työväentalolla ja sen pihalla öiseen aikaan. Otin mieskohtaisesti innokkaasti osaa tähän opetukseen yhdessä muutamien venäläisten ohjaajien kanssa.

Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta porvaristo sai kuitenkin tiedon aseitten luovuttamisesta ja sosialidemokratisen puolueen varustautumisesta ja kuvernöörinapulainen, eversti Kraemer, huomautti minulle sopivassa tilaisuudessa epävirallisesti, että meidän suhteemme Suomen punakaartiin ja aseitten luovuttaminen sille ovat tunnettuja seikkoja ja hän kehoitti olemaan sekaantumatta paikallisiin asioihin.

Alivänr. Muhanov (valkoiset teloittivat hänet myöhemmin), jonka olin nimittänyt Tampereen kaupungin komendantiksi, suoritti innokkaasti yhdessä milisin kanssa (yksinomaan työläismilisi) kotitarkastuksia kaupungissa ja sen ulkopuolella paljastaen valkokaartilaisia järjestöjä ja asevarastoja, ja tällöin ryhdyttiin aina asianomaisiin toimenpiteisiin.

Tosin kyllä, sattui niinkin, että valkokaartilaiset tekivät ankaraa vastarintaa ja milisin täytyi silloin pyytää avuksi venäläistä sotaväkeä.

Näillä keinoilla Tampereen alue puhdistettiin tuntuvassa määrässä valkokaartilaisista, joka seikka oli meille suureksi eduksi kansalaissodan alkaessa tammikuussa, jolloin valkoiset olivat vielä liian heikot hyökätäkseen meidän varusväkemme ja Suomen punakaartin kimppuun. Mutta, kuten myöhemmin selvisi, salaisia valkoisia osastoja oli kuitenkin olemassa.

Huomaamme näin ollen, että vaikka porvarilliset puolueet saivatkin eduskunnassa hyväksytyksi kansallista armeijaa koskevan lakiehdotuksen, tästä huolimatta valko- ja punakaartia luotiin innokkaasti. Punakaarti syntyi suurissa työväenkeskuksissa, joissa lisäksi oli venäläisiä joukko-osastoja, kun taas valkokaarti punaisten ahdistamana keskittyi pääasiallisesti pohjoiseen, länteen, Vaasan seuduille ja myöskin itään, Karjalaan. Punaisiin kuuluivat työläiset, valkoisiin talonpojat ja sivistyneistö, pääasiallisesti ruotsalainen.

 

d) Parlamentarinen taistelu jatkuu eri puolueitten kesken. Aktivisuutta kummaltakin puolelta

»Punaisen eduskunnan» hajoittamista käytti hyväkseen, kuten on jo sanottu, Suomen taantumuksellinen porvaristo, mutta tämä tapaus antoi samalla vauhtia Suomen työväenluokan vallankumouksellistumiselle tehden lopun tämän luokan keskuudessa vallinneista parlamentarisista haaveista.

Ilmanpaine kohosi Suomessa ehtimiseen, ja, kuten jo olemme maininneet, kumpikin puoli varustautui parlamentarisen taistelun ohella kuumeisella kiireellä ja salassa aseelliseen kamppailuun.

Lokakuun vallankumous kärjisti yhä suuremmassa määrässä luokkataistelua.

Marraskuun 14 (27) päivänä Suomessa puhkesi yleislakko. Syynä tähän, kuten on jo sanottu, oli nälkä, porvariston provokatorinen politikka, sen pyrkimys diktaturiin ja kansanjoukkojen lisääntyvä vallankumouksellinen tietoisuus.

Pyrkien anastamaan vallan käsiinsä Suomen porvaristo suunnitteli 3-miehisen direktorion valitsemista eduskunnassa (senaatin ehdotus) ja olisivat tähän direktorioon tulleet kuulumaan Svinhufvud, Gripenberg ja Paasikivi, samalla kun se kieltäytyi saattamasta voimaan aikaisemman eduskunnan hyväksymiä lakeja – kunnallislakia ja 8-tunnin-työpäivän lakia. Eduskunnassa työläisten ja porvariston edustajat väittelivät näistä asioista. Senaatti julisti Suomen piiritystilaan. Nekrasov ei palannut Suomeen – ja senaatin mielestä Suomen irtautuminen Venäjästä oli nyt muuttunut tosiasiaksi.

Marraskuun 14 (27) päivänä punaiset valtasivat venäläisten sotamiesten avulla lennätinaseman ja kaikki hallintolaitokset. Senaatti piiritettiin ja vallankumouskomitea, ammattijärjestöt ja sosialidemokratinen puolue antoivat julistuksen. Mieliala kiihtyi kaikkialla maassa. Lakon aikana eräillä paikkakunnilla ja nimenomaan Viipurin, Tampereen, Porvoon, Rauman ja Turun kaupungeissa punakaartilaiset taistelivat venäläisten joukkojen avustamina porvariston palkkaväkeä – ratsu- ja jalkamilisiä – vastaan.

Rautatieliikenne pysähtyi. Kulkea saivat vain sotilasjunat.

Muita lehtiä ei ilmestynyt kuin »Generaljnaja Sabastovka».

Yhteiskunnallisen-turvallisuuden (s. o. punakaartin) komitean määräyksestä vangittiin milisipäälliköt Tampereella, Kuopiossa, Viipurissa ja muissa kaupungeissa. Mutta seurauksena tästä kaduille siirtyneestä taistelusta oli, että porvaristo pääsi voitolle: muodostettiin Svinhufvudin porvarillinen ministeristö. Eduskunta hyväksyi julistuksen, jossa sanottiin, että, kun monarkismi oli luhistunut Venäjällä, Suomi oli samalla irtautunut Venäjästä ja että se nyt siis oli itsenäinen valtio. Eduskunnan mielestä ei Venäjän hallitus Venäjällä vallitsevien olosuhteitten vuoksi kyennyt pitämään yllä Venäjän arvoa suurvaltana eikä se myöskään saattaessaan Venäjällä voimaan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen voinut vaatia Suomea valtansa alle ja hallita sitä ja siksi suomalaisten oli otettava valta omassa maassa omiin käsiinsä; Venäjän kansan oli todistettava, että se todella kunnioitti vähemmistön oikeuksia.

Marraskuun 26 (joulukuun 9 pnä) päivänä Svinhufvudin ministeristö hyväksyttiin eduskunnassa 100 äänellä 80 vastaan. Vastapuolen johtaja Tokoi ilmoitti, ettei tämä päätös ollut tehnyt loppua vallankumouksesta, vaan että se tulisi jatkumaan vielä kauan. Kuitenkin kiihko laimeni hiukan. Sittenkuin ministeristö oli saatu valituksi, eduskunta ponnisti kaiken voimansa saadakseen Suomen riippumattomaksi. Tätä tarkoitusta varten oli tuhottava vastapuoli, joka nojautui säännölliseen sotavoimaan. Porvaristo ryhtyi tässä tarkoituksessa vielä innokkaammin luomaan kansallista armeijaa, vastapainoksi punaisille, milisin muodossa, ja yritti saada venäläiset joukot poistumaan Suomesta. Samaan aikaan porvarillinen eduskunta koetti pakoittaa punaiset palauttamaan ne aseet, jotka nämä olivat Helsingissä saaneet venäläisiltä.

Jos näin ollen tarkastelemme lakkoa ja sen tuloksia, huomaamme selvästi, etteivät työläiset olleet vielä menettäneet uskoaan parlamentarismiin, vaan että lakkoon sisältyi sekä parlamentarisia että vallankumouksellisia taistelukeinoja.

Kun Suomen sosialidemokratien johtavilla piireillä ei ollut sen selvempää käsitystä taistelukeinoista, ja kun puuttui vallankumouksellista uskoa ja päättäväisyyttä, ei yleislakko voinut kehittyä vallankumoukseksi.

Tosin kyllä on huomattava, ettei Suomen köyhälistö ollut silloin täysin kypsä ottamaan valtiollista valtaa käsiinsä ja pysyttämään sitä hallussaan, sillä sen johtajien keskuudessa ei ollut pystyviä miehiä, työläiset eivät yleensä olleet saaneet riittävää valtiollista kasvatusta eikä myöskään ollut tukena riittäviä aseellisia voimia.

Yleislakko ja sen aikana sattuneet yhteentörmäykset porvariston palkkaväen kanssa olivat pikemmin olleet köyhälistön voimille vallankumouksellista kokeilua.

Johto oli kokonaisuudessaan ollut keskitetty työväen vallankumoukselliseen keskusneuvostoon.

Tästä huolimatta tuloksena aseellisista yhteentörmäyksistä punakaartin ja valkokaartilaisen milisin välillä oli, että porvaristo huomasi, ettei se pystyisi omin voimin selviytymään työväenluokasta, ja siksi sen katse alkoi väkisin suuntautua länteen, josta se toivoi saavansa apua kukistaakseen vallankumouksellisen kuohunnan Suomen työväenluokan keskuudessa.

Tästä lähtien Suomen porvaristo ryhtyi yhä innokkaammin varustautumaan kansalaissotaan ja provosoimaan kaikin voimin työläisiä kapinaan.

Marraskuun 14 (27) päivänä oli Suomen sosialidemokratisella puolueella ylimääräinen kokous, joka kesti kolme päivää. Etupäässä siellä pohdittiin valtakysymystä.

Kokouksen hyväksymästä päätöslauselmasta (»Pravda» N:o 195, 21 päivänä marraskuuta (4 p. joulukuuta) v. 1917) huomaamme:

Sosialidemokratinen puolue kehoittaen työläisiä jatkuvaan taisteluun köyhälistön vaatimusten tyydyttämiseksi katsoo tarkoituksenmukaiseksi vallankumouksen jatkamisen. Osittaisilla saavutuksilla, jotka on voitettu yleislakolla, on joka tapauksessa ollut merkitystä. Nämä ovat – eduskunta on julistautunut korkeimman vallan haltijaksi, 8-tunnin työpäivän laki on hyväksytty lopullisesti ja samoin kunnallislait.

Kokous tuomitsee, silloinkin kun köyhälistö taistelee ase kädessä, yksityiset murhat, ryöstöt ja kaikki väkivaltaiset teot (edesvastuuttomien henkilöitten sallimat).

Kokous on päättänyt, että punakaarti, joka tähän saakka on luonteeltaan ollut tilapäinen, alistetaan sosialidemokratisen puolueen valvonnan alaiseksi.

Sosialidemokratinen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto saavat olosuhteista riippuen päättää, ottavatko ne hallitusvallan kokonaan käsiinsä vai suostuvat astumaan kokoomushallitukseen, jossa sosialidemokratit saavat enimmät sijat.

Tällainen on pääpiirteissään tämä tärkeä päätöslauselma.

Päätöslauselmasta käy ilmi, ettei köyhälistö, kun sillä oli tukena punakaarti, aikonut luovuttaa valtaa taistelutta porvaristolle.

Svinhufvudin hallitus kääntyi Suomen itsenäisyyttä koskevalla julistuksella länsivaltojen puoleen.

Svinhufvudin mielestä Suomen tuli asettua yhteyteen mahtavien ulkovaltojen kanssa ja puolustaa itsenäisyyttään kaikin keinoin. Suomesta oli tehtävä tasavalta, jonka johdossa olisi 10 vuodeksi valittu presidentti. Ensimmäiset vaalit suoritettaisiin 15 päivänä tammikuuta v. 1918 ja presidentti astuisi virkaansa 15 päivänä huhtikuuta (uusi ajanlasku). Toistaiseksi presidentin tehtävät hoitaisi senaatin puheenjohtaja.

Tämä Svinhufvudin hallituksen ehdotus hyväksyttiin eduskunnassa 103 äänellä 91 vastaan huolimatta sosialistien vastalauseesta, jossa vaadittiin, että itsenäisyydestä oli vain annettava (deklarativinen) tieto julistuksella (18 p. heinäkuuta).

Svinhufvudin senaatti noudatti venäläisvastaista suuntausta ja lähetti, nähtävästikin vasta ulkoa käsin tulleesta neuvosta, Pietariin edustajia keskustelemaan Pietarin vallankumouskomitean kanssa.

Sosialistit lähettivät vuorostaan ja samassa tarkoituksessa omat edustajansa 12 (25) päivänä joulukuuta ja neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden 19 päivänä joulukuuta (2 p. tammikuuta).

Samaan aikaan käytiin neuvotteluja venäläisten sotajoukkojen poistumisesta. Venäläiset viranomaiset vaativat tyhjentämisen suorittamista varten ensin 100,000 ja sitten 20 miljonaa markkaa. Suomen porvaristo oli valmis tähänkin uhraukseen, jos tyhjentäminen olisi alkanut 19 päivänä joulukuuta (l p. tammikuuta).

Samaan aikaan Svinhufvud lähetti edustajia Ruotsiin saadakseen Suomen itsenäisyyden siellä tunnustetuksi, mutta hänen lähetystönsä oli samalla ryhdyttävä siellä salaa neuvotteluihin avun saamisen mahdollisuudesta siltä varalta, etteivät venäläiset sotajoukot suostuisikaan poistumaan Suomesta.

Joulukuun alkupäivinä, kun Turussa oli tapahtunut rettelöitä (mainittu jo aikaisemmin) ja kun porvaristo ilmoitti lehdissään, että Ruotsista oli tulossa apua, sosialidemokratit asettuivat jälleen uhkaavalle kannalle (»Finljandskije Isvestija» 13 (26) päivänä joulukuuta v. 1917, N:o 120, 121). Eduskunta saatuaan kuulla senaatin selityksen tapahtumain kulusta Turussa siirtyi päiväjärjestykseen 95 äänellä 87 vastaan, vaikka sosialidemokratinen ryhmä vaati asian siirtämistä lakivaliokuntaan.

Mitä Ruotsista odotettuun apuun tulee, sosialidemokratit esittivät välikysymyksen, joka hyväksyttiin 125 äänellä, ja jonka sisältö oli seuraava:

»Ensiksi, mihin toimenpiteisiin senaatti on ryhtynyt sanomalehdissä olleitten uutisten johdosta, joissa puhutaan ruotsalaisten joukkojen mahdollisesta saapumisesta Suomeen ja Ahvenanmaan saarien luovuttamisesta Ruotsille; toiseksi, mihin toimenpiteisiin senaatti on ryhtynyt, että Venäjä ja muut vallat tunnustaisivat Suomen riippumattomuuden, minkälaisia tuloksia se on jo saavuttanut ja mitä se aikoo tehdä lähi tulevaisuudessa?»

Välikysymyksen perusteluissa senaattia moitittiin siitä, ettei se ollut ryhtynyt neuvotteluihin Venäjän kanssa, ja Suomen ministerivaltiosihteeriä siitä, ettei hän ollut Pietarissa, silloinkuin häntä siellä olisi tarvittu.

On huomattava, että jo tähän aikaan valkoiset jatkoivat innokkaasti varustautumistaan Ruotsin ja Saksan porvariston avulla.

Tässä on vielä mainittava, että jo maailmansodan aikana Suomen porvaristo oli ryhtynyt valmistautumaan taisteluun maansa itsenäisyyden puolesta.

V. 1914 perustettiin Saksassa, Lockstedtin kaupungissa »Pfadfinder»ien kurssit. Sinne läksi suomalaista nuorisoa saamaan sotilaskasvatusta. V. 1915 kursseilla oli jo parituhatta miestä, ja saksalaiset muodostivat heistä aluksi 27. jääkäripataljonan, mutta sittemmin 3,000-miehisen osaston, johon kuului yksi kevyt patteristo, sapörikomppania ja kaksi konekiväärikomppaniaa.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen valmistautuminen kapinaan jatkuu entistä innokkaammin. Tukholmassa kohtaavat toisensa Suomen porvariston ja Saksan pääesikunnan edustajat ja tällöin puhutaan saksalaisten joukkojen maihinnousun mahdollisuudesta. Puuttuva päällystö saataisiin saksalaisista ja ruotsalaisista vapaaehtoisista. Upseereita aletaan salaisesti valmistaa myöskin Suomessa (Helsingin korkeakouluissa ja polisikouluissa). Kaikkialle, ja etenkin maan pohjoisiin osiin, perustettiin »suojeluskuntia» (vapaaehtoisia ampumaseuroja järjestyksen ylläpitämiseksi). »Suojeluskuntien» pääesikunta, joka oli Vaasassa, työskenteli järjestelmällisesti kenr. Gerichin johdolla luodakseen valkoisen aseellisen armeijan.

Sitten ryhdyttiin innokkaasti aseitten ja varustusten hankkimiseen.

Syyskuussa v. 1917 tuotiin Uumajasta (Ruotsista) Vaasan seuduille (moottoriveneillä) räjähdysaineita, jotka sitten kuljetettiin muihin kaupunkeihin – Ouluun, Turkuun y. m.

Marraskuun alussa sinne tuotiin Saksasta 4,500 kivääriä, 30 konekivääriä, noin kolme miljonaa kiväärinammusta, käsikranateja, revolvereita ja moottoripyöriä.

Elokuussa tuotiin Lahden kaupunkiin jostakin tuntemattomasta paikasta 300 kivääriä ja yksi konekivääri.

Marraskuun 17 päivänä Porvoon ja Lovisan (itään Helsingistä) väliselle rannikolle ilmestyi saksalainen sukellus-venhe (N:o 57), joka toi tullessaan kahdeksan jääkäriä, 100 Mauser-pistolia ja radion.

Porvaristo kannatti tätä varustautumista runsaasti rahavaroilla (rahankeräyksillä y. m.).

Näin ollen valkoiset varustautuivat salaa varsin innokkaasti.

Lisäksi tähän tuli nälänuhka, jonka porvaristo aiheutti demoralisoidakseen asukkaat, nimenomaan työväenluokan, ja syyttääkseen tästä vasemmistopuolueita.

Työtätekevälle kansalle ei annettu elintarpeita; etuoikeutetut luokat saivat mahdollisuuden samaan aikaan hankkia itselleen varastoja. Työväenluokan vaatimukseen, että maassa olevat elintarpeet luetteloitaisiin, porvaristo ei suostunut. Samalla porvaristo valmistautuen kansalaissotaan ja ehkäisten viljan hankkimisen Venäjältä Suomeen keskitti elintarvevarastonsa pohjoiseen, jossa oli olemassa jo ennakolta valittuja tukikohtia valkoisia sotavoimia varten.

Tällainen nälänhädän hyväksikäyttäminen oli sopusoinnussa porvariston valtiollisten ja sotilaallisten suunnitelmien kanssa ja senaatti antoi siihen apuaan.

Kun oli alkanut käydä selville, että porvaristolla oli mahdollisuuksia saada apua Saksasta ja Ruotsista, sosialidemokratit nojautuen venäläisiin joukkoihin ja noudattaen neuvostosuuntausta asettuivat uhkaavammalle kannalle liittyen yhteen armeijan ja laivaston piirikomitean sotilasosaston kanssa (sen oli perustanut Pietarin vallankumouskomitea 21 päivänä marraskuuta v. 1917).

Joulukuun 24 päivänä (8 p. tammikuuta v. 1918) sosiali-demokratit yrittivät asevoimin vallata eduskunnan ja senaatin talot; samanlainen yritys tehtiin Viipurissa kuvernöörintaloon nähden.

Vasemmistolehdet kiihoittivat vallankumoukselliseen taisteluun.

Tähän aikaan sosialidemokratit olivat jo melkein päättäneet ottaa vallan käsiinsä.

Tammikuun 4 päivänä v. 1918 senaatti kääntyi uhkaavan tilanteen vuoksi eduskunnan puoleen pyytäen saada ryhtyä tarmokkaihin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi.

Eduskunta hyväksyi 97 äänellä 87 vastaan päätöslauselman, jossa porvaristoa tavallaan kehoitettiin diktaturiin.

Sosialidemokratit painattivat julistuksen, jossa köyhälistöä yllytettiin taisteluun hallitusta vastaan ja senaatin kukistamiseen.

Samaan aikaan väestöä kehoitettiin välttämään epäjärjestyksiä, jotka olisivat vain vahingoksi työväen eduille. Samalla, jotta olisi olemassa asianmukainen elin taistelussa porvaristoa vastaan, ilmoitettiin, että luokkataistelua tulevat väliaikaisesti, siksi kunnes uusi eduskunta ehtii kokoontua, johtamaan miehet, jotka edustavat sosialidemokratisen puolueen eduskuntaryhmää, ammattiliittoja ja punakaartia.

Senaatti ryhtyi tähän aikaan lopullisiin neuvotteluihin Suomen piirikomitean kanssa saadakseen venäläiset joukot viipymättä poistumaan maasta, koska ne jo peittelemättä avustivat punaisia.

Komitea vastasi, että venäläisiä sotamiehiä paraillaan kuljetetaan maasta pois ja että tyhjentämistä kiirehditään, jos saadaan takeet siitä, että Ruotsi ja Saksa ja itse Suomen asukkaat pysyvät puolueettomina. Senaatti ilmoitti tähän, että kysymys puolueettomuudesta on jo ratkaistu, ja että siitä on jo annettu tieto Venäjän hallitukselle.

Näitten neuvottelujen aikana työläiset pitivät Helsingissä suuren kansankokouksen, johon ottivat osaa venäläiset maavoimat ja Itämeren laivasto.

Tammikuun 12 (25) päivänä Suomen punakaarti valtasi Helsingin rautatienaseman.

Useimmat ulkovaltain konsulit läksivät kaupungista peläten joutuvansa eristettyyn asemaan.

Samaan aikaan Viipurissa olevien venäläisten joukkojen komitea esitti vaatimuksen, että valkokaarti on sotilaallisten toimenpiteitten uhalla riisuttava aseista 36 tunnin kuluessa. Tammikuun 14 (27) päivän vastaisena yönä v. 1918 Suomen köyhälistö otti asevoimin vallan käsiinsä aluksi Helsingissä ja sitten koko Etelä-Suomessa. Svinhufvudin hallitus pakeni pohjoiseen, jossa se valitsi olinsijakseen Vaasan, ja alkoi sieltä kansalaissodan.

Punaiset keskittivät korkeimman vallan kansanvaltuutettujen neuvostoon, jonka jäseninä oli huomattavimpia Suomen sosialidemokratian edustajia – Manner, Sirola y. m. Mainittu neuvosto toimi työväen pääneuvoston valvonnan alaisena (yksityiskohdat tuonnempana).

Suomen työläisvallankumouksessa kuvastuivat eräät yhteiskunnallisen vallankumouksen tunnusmerkit: niinpä esim. pankit vallattiin ja tästä oli seurauksena, että työväenluokka otti valvontaansa rahapääoman ja että luotto kansallistutettiin; työ tehtaissa suoritettiin työväen silmälläpidon alaisena. Tosin kyllä Suomen vallankumoukseen sisältyi tässä suhteessa vain alotteita.

Joka tapauksessa voidaan sanoa, että Suomen kansan-valtuutettujen neuvosto oli päättänyt siirtyä yhteiskunnallisen vallankumouksen tielle ja että köyhälistö oli sitä mieltä, ettei luokkataistelun etujen vuoksi ollut pyrittävä kansanvaltaisen järjestelmän voimaansaattamiseen, vaan porvariston vallan kukistamiseen. Heidän korkeimpana ihanteenaan tässä suhteessa oli lokakuun vallankumous Venäjällä ja sen etujoukko – bolshevikisosialidemokratinen puolue (tulevaisuus todisti tämän oikeaksi).

Tammikuun vallankumous yllätti työläiset Suomessa samoinkuin lokakuun vallankumous Venäjällä. Työläisillä ei ollut riittävästi aseita, heillä ei ollut kokeneita sotilasjohtajia, ja vieläpä itse punakaartiin kuuluvien työläisten asekuntoisuus oli aivan vähäinen. Aseistettuja ja taisteluun valmistautuneita punakaartilaisia oli noin tuhatkunta miestä.

Kapinaan noussut köyhälistö ei näin ollen voinut heti alkaa hyökkäystä porvaristoa vastaan, vaikka se olisikin ollut välttämätöntä, jottei porvaristo olisi pohjoisessa ehtinyt järjestäytyä taisteluun sitä vastaan.

 

 

IV.

Kansalaissodan vaiheet Suomessa

 

A) Ensimmäinen vaihe – valkokaartin perustaminen

Kun Suomen punakaarti oli liian heikko, sai Suomen vastavallankumouksellinen porvaristo tilaisuuden aloittaa voimiensa keskittämisen pohjoisessa ja äärimmäisessä idässä sillä alueella, jossa ovat Oulun, Vaasan, Kuopion ja Sortavalan kaupungit.

On varmaa, että porvaristo turvautuessaan aseelliseen voimaan aikoi paitsi oman maan asukkaita käyttää hyväkseen saksalaisten ja ruotsalaisten apua.

Alussa ei Svinhufvudin hallituksen käytettävissä Vaasassa ollut muuta kuin pari tuhatta valkokaartilaista, jotka olivat jo valmiina, ennenkuin välit eduskunnan vasemmisto-ryhmien kanssa katkesivat. Mutta tämä miehistö oli verraten hyvää, sillä siihen kuului nuorta väkeä, joka oli aika rohkeaa ja kuri oli hyvä. Sittemmin näihin liittyivät »suojeluskunta»-osastot. Mutta varsinaisen ydinjoukon, kuten jo on aikaisemmin sanottu, muodosti 27. jääkäripataljona, joka siirrettiin nopeasti Saksasta omaan maahan, heti kun kansalaissota alkoi uhata. Pataljonassa oli paljon upseereita. Sotamiehet olivat saaneet erinomaisen koulutuksen maailmansodassa, pohjoisella rintamalla ollessaan venäläisiä joukkoja vastassa. Suomalaiset jääkärit, joitten mielistä ei vielä ollut hälvennyt sotapalvelus Saksassa, olivat vihamielisiä venäläisille joukoille. Tämä seikka ja siihen liittyvä valkoisten kiihoitustyö, jotka työnsivät kaiken syyn kansalaissodan alkamisesta venäläisten bolshevikien niskoille, olivat erinomaisia keinoja valkoisten joukkojen innoittamiseksi.

Kartta N:o 1.

Sitten porvaristo saadakseen armeijansa miesmäärän suuremmaksi houkutteli riviinsä osan varakkaista talonpojista – »agrareista», jotka olivat vihamielisiä Suomen työväenluokalle ja joilla oli omat edustajansa eduskunnassa. Käyttämällä asevelvollisuuspakkoa tämä sotaväki nostettiin, pääasiallisesti Pohjois- ja Itä-Suomesta (Suomen Karjalasta).

Lisäksi alkoi valkokaartin avuksi saapua vapaaehtoisia osittain Ruotsista, osittain paikallisen ruotsalaisen – Venäjälle vihamielisen ja Saksalle ystävällisen – väestön keskuudesta.

Näistä vapaaehtoisista muodostettiin ruotsalainen vapaaehtoinen prikati, joka lisäsi tuntuvasti valkokaartin miesmäärää.

Aseet oli valkokaartilainen hallitus kuljettanut Vaasaan hyvissä ajoin salaa Helsingistä; sitten se pyysi apua Ruotsilta ja, vaikka sieltä virallisesti tulikin kieltävä vastaus, sai se kuitenkin koko kansalaissodan ajan aseita ja elintarpeita. Mutta nämäkään aseet eivät riittäneet; ennen kaikkea oli puute tykistöstä. Siksi valkokaartilaisten mielissä kypsyi ajatus hyökätä Suomessa olevien venäläisten joukkojen kimppuun. Tämä onnistuikin heille, pääasiallisesti niihin sotaväenosastoihin nähden, jotka olivat sijoitetut Vaasaan, Kokkolaan, Tornioon ja Seinäjoelle.

Tällaisen hyökkäyksen alaisiksi joutuivat rajavartiostona toimivat 1. Suomenmaalaisen rajavartiorykmentin, 1. Pietarin ratsuvartiopuolirykmentin, 2. Erillisen Itämeren ratsuprikatin – jotka olivat 42. armeijakunnan johdon alaisia – ja 423. Lugan jalkaväenrykmentin osastot ja viimeksimainittuun kuuluva yksi kevyt patteri, jotka olivat 106. jalkaväkidivisionan johdon alaisia.

Hyökkäys näitten hajallaan eri paikkakunnilla olevien venäläisten osastojen kimppuun kävi mahdolliseksi vain siten, että mukana oli osa meidän tyytymätöntä päällystöämme. Näin valkoiset saivat haltuunsa pari tuhatta kivääriä, 20 konekiväriä ja yhden 6-tuumaisen patterin ampuma-tarpeineen.

Mitä rahavaroihin tulee, myönsi eduskunta kuukautta kohti miljonan markan suuruisen erän, samalla kun valkoiset kääntyivät avunpyynnöllä Ruotsin puoleen. Osan rahoista Svinhufvudin valkokaartilainen hallitus oli tuonut mukanaan Helsingistä.

Suomen valkokaartin päällystöön kuului ensi sijassa ruotsalaisia, jotka olivat osittain saapuneet suomalaisten jääkärien mukana, osittain tarjoutuneet vapaaehtoisina. Sittemmin tarjottiin vangiksi joutuneille venäläisille tilaisuus astua valkokaartin riveihin. Näitten henkilöitten nimet eivät ole tiedossani.

Valkoisten esikunta oli ensin Vaasassa ja sitten Seinäjoella. Valkokaartilaisten joukkojen päälliköksi tuli ruotsalaissyntyinen ent. venäläinen kenr. Mannerheim. Hänen käytettävissään oli heti alussa noin 5,000 asekuntoista miestä.

Paitsi mainittuja valkokaartilaisjoukkoja oli Etelä-Suomen eri kaupungeissa pienempiä ryhmiksi hajautuneita osastoja. Jotenkin suuria olivat paikalliset osastot seuraavilla alueilla: 1) Viipurissa, jossa 42. armeijakunnan johto esitti vaatimuksen niitten riisumisesta 36 tunnin kuluessa; määräystä ei noudatettu, vaan valkoiset siirtyivät kaupungin alueen ulkopuolelle; 2) Porissa, Turussa, Helsingissä, Porvoossa y. m.; 3) Tampereella, mutta tämä kävi ilmi vasta valkoisten hyökkäyksen aikana, ja 4) Mikkelissä, jossa ne saivat toimia vapaasti, kun siellä ei ollut punakaartia lainkaan.

Kaikkien näitten pienempien osastojen ja ryhmien tehtävät olivat seuraavat: 1) muodostaa osastoja ja vallata strategisesti ja taktillisesti tärkeät kohdat; 2) tunkea pois mainituilta alueilta Suomen punakaartin osastot; 3) valkoisten lähestyessä avustaa aluksi partiotoiminnalla valkoisten etenemistä (tuhoamalla ratakiskoja, varastoja y. m.) ja kiinnittää vihollisen huomio mahdollisimman suuressa määrässä itseensä, nimenomaan yhteyden turvaamiseksi, ja sitten valkoisten lähestyessä liittyä näitten riveihin.

 

B) Punaisten joukkojen perustaminen; venäläiset sotajoukot kansalaissodan puhjetessa ja vastarinnan järjestäminen

Kansankomissarien neuvosto tunnustettuaan Suomen itsenäisyyden valtuutti Suomen piirikomitean edustamaan Venäjää Suomessa. (Isvestija Geljsingforsskogo Soveta Deputatov l (20) päivänä helmikuuta v. 1918, N:o 220).

Suomen valkokaartilaisen hallituksen ja valkokaartin uhkaavien toimenpiteitten vuoksi oli piirikomitean sotilasosasto ollut jo tammikuun alkupäivinä huolissaan taistelun mahdollisuudesta valkokaartia vastaan. Kun toveri Scheinmann ei luottanut Helsingissä olevien sotaväenosastojen päällystöön, kutsui hän minut puheilleen ja me laadimme taistelusuunnitelman siltä varalta, että valkokaartilaiset ryhtyisivät kapinaan Helsingissä. Sitten matkustin Suomen neuvoston kehoituksesta Viipuriin, jossa neuvottelin pääesikunnan edustajien kanssa tilanteesta. Täällä lausuttiin lisäksi toivomuksena, että minä, koska päällystö oli epäluotettavaa, asettuisin varusväen johtoon. Mutta, sittenkuin olin selittänyt, että Viipuri ja Helsinki olivat suhteellisesti edullisemmassa asemassa kuin Tampere, kun toinen näistä kaupungeista on lähellä Pietaria ja toisella on tukena Itämeren laivasto, minun sallittiin jäädä Tampereelle, jossa tilanne oli paljon vakavampi kuin muissa Suomen kaupungeissa.

Sitten Suomen piirikomitean sotilasosasto antoi tammikuun 14 päivänä k:lo 3 sähkösanomalla Suomenlinnan varusväelle määräyksen valmistautua taisteluun valkokaartia vastaan.

Vanhoihin tsaarinajan kasarmeihin, Uudenmaan lääninvankilaan ja Turun kasarmiin komennettiin jokaiseen niistä erikseen 100 tykeillä ja konekivääreillä varustettua miestä. Tammikuun 16 (29) päivänä julkaistiin Suomen piiri-komitean päiväkäsky, jossa ilmoitettiin:

Koska valkokaarti uhkaa meidän joukko-osastojamme, ovat piirikomitean sotilasosastoja Itämeren laivaston keskuskomitea muodostaneet neuvoston, johon kuuluu kolme jäsentä – toverit Glasunov, Dybenko ja Balsam (Suomenlinnan linnoitustykistön päällikkö). Strategiset kysymykset, jotka koskevat laivaston toimintaa, ratkaistaan yhdessä Itämeren laivaston keskuskomitean sotilasosaston kanssa, edellisen pykälän johdosta on ehdotettu, että kaikki Suomessa olevat osastot alistuisivat tämän neuvoston johdon alaisiksi ja lähettäisivät sille tietoja valkokaartin liikkeistä ja omista toimenpiteistään.

Sähkösanoman mukaan, joka oli lähetetty Viipurista 12 päivänä tammikuuta v. 1918 klo 12,13, ja jonka oli allekirjoittanut 42. armeijakunnan armeijankomitean puheenjohtaja toveri Rodionovski, ja joka, paitse Piirikomitean sotilasosastoa, oli osoitettu 32., 33., 34., 328., 367. ja 391. työläisten nostoväkijoukkojen komitealle, huomautettiin siitä, että Viipurin neuvoston, 42. armeijakunnan komitean, talonpoikaisosaston ja sotakomissariatin yleiskokouksessa, sittenkuin siellä oli esitetty selostus valkokaartista, oli päätetty perustaa vallankumouksellisen Suomen pääesikunta taistelua varten Suomen porvarikaartia vastaan. Pääesikunnan jäseniksi olivat valitut toverit Vlasenko, Polovov ja Panjshin. Tämä pääesikunta oli antanut uhkavaatimuksen valkokaartin riisumisesta 36 tunnin kuluessa. Esikunta oli sijoittunut »Belvédère» hotelliin. Tosin kyllä tämän pääesikunnan toiminta rajoittui yksinomaan Viipurin piiriin, jossa heikot valkokaartilaisosastot eivät voineet ryhtyä aktivisiin toimiin Viipurin linnoitusta vastaan. Vielä rauhallisempaa oli Helsingissä, jossa valkokaartilaiset eivät Itämeren laivaston läsnäolon vuoksi voineet ryhtyä hyökkäykseen.

Ratkaisevat sotatoimet suoritettiin Tampereen alueella, mutta ensiksi valkokaartilaiset keskittivät toimintansa Vaasan ja Seinäjoen tienoille.

Yleensä voidaan sanoa, että joskin Helsingin, Tampereen ja Viipurin kaupungissa oltiin valmiina vastarintaan, asianlaita oli aivan toisin Vaasan ja Seinäjoen piirissä oleviin joukko-osastoihin nähden.

Mainitsen tässä muutaman sanan 423. Lugan jalkaväkirykmentistä, joka joutui minun johtoni alaiseksi, kun minut oli valittu divisionanpäälliköksi, mutta joka itse asiassa ei totellut ketään.

Jo 9 (22) päivänä joulukuuta v. 1917, kun 42. armeijakunnan komissarilta, toveri Vlasenkolta oli saapunut sähkösanoma, oli divisionasta, Kaledinin vastavallankumouksellisen kapinan kukistamiseksi, Pietarin sotilaspiirin ylipäällikön käytettäväksi eroitettu osasto, johon kuului 2,000 miestä ja kaksi konekiväärikomennuskuntaa. Osaston päälliköksi nimitettiin 423. Lugan jalkaväkirykmentin komentaja Jushkevitsh ja komissariksi toveri Piskunov, divisionankomitean puheenjohtaja.

Osastoon kuului pääasiallisesti 423. Lugan jalkaväkirykmentin ja osaksi 422. Kolpinon jalkaväkirykmentin miehistöä.

Tammikuun alkupäivinä tämä osasto kieltäytyi taistelemasta Donilla ja palasi takaisin Vaasa–Seinäjoen alueelle, samalla kun eteläisen rintaman johto määräsi konekivääri-komennuskunnat muihin sotaväenosastoihin. Seurauksena oli, että rykmentistä palasi vain muutamia satoja miehiä. Tämä rykmentti (423. Lugan rykmentti), jossa aikaisemmin oli vallinnut mallikelpoinen järjestys, oli juuri sillä hetkellä, jolloin oli aloitettava taistelu Suomen valkokaartia vastaan, aivan rappiolla eikä edes sen päällikkö, jonka rykmentti oli itse valinnut, vänr. Jushkevitsh (bolsheviki) voinut saada sitä tottelemaan.

Mainittujen syitten vuoksi miesmäärän väheneminen oli suunnaton ja tähän tuli lisäksi vanhempaan ikäluokkaan kuuluvien miesten vapautuminen sotapalveluksesta sekä omavaltainen lomalle lähteminen, joka ilmiö kävi havaittavaksi, niinpiankuin valta eri paikkakunnilla oli luovutettu sotaväenosastojen omiin käsiin. Silloin matkustivat lomalle kaikki, jotka sitä halusivat, ottamatta huomioon neuvostojen ja komiteain vastaväitteitä. Näin ollen kysymys sotajoukkojen miesmäärästä kärjistyi äärimmilleen.

Rykmentin omaisuuden, hevosten ja rahavarain, laita oli vielä huonompi. Omaisuutta hoidettiin leväperäisesti, vieläpä sitä myytiin ja hinta jaettiin tasan miesten kesken. Hevoset eivät saaneet ruokaa, ja kun ne lisäksi jäivät kokonaan ilman hoitoa, kuoli niitä kymmenittäin. Sotamiehet laiminlöivät tehtävänsä kokonaan tai suorittivat ne aivan huonosti. Sattuipa niinkin, että jotkut kieltäytyivät täyttämästä velvollisuuksiaan.

Taloudellinen puoli, kun artelli- ja talousrahat jaettiin miesten kesken, oli aivan sekavaa ja johti lopuksi luhistumiseen.

Komiteain asema, joihin kuitenkin kuului paljon tietoisia tovereita, kävi melkein sietämättömäksi, sillä vaikka he näkivätkin kaiken luhistuvan ympärillään, eivät he pystyneet sitä estämään.

Entisen toimekkuuden sijalle astui kyllästyminen ja täydellinen välinpitämättömyys.

Tällaisessa kunnossa oli 423. Lugan rykmentti, mutta samat epäkohdat vallitsivat melkein kaikkien muittenkin divisionan eri osastojen keskuudessa.

Kuitenkin valkokaartin toiminta, josta 423. Lugan rykmentti sai kärsiä tuntuvasti, palautti divisionan muut osastot pian järkiinsä ja vastaisen taistelun innoittamina ne itsesäilytysvaiston pakoituksesta alkoivat järjestyä valmistautuen yhteentörmäykseen.

Minun, divisionankomitean ja rykmentinkomentajan, vänr. Jushkevitshin ponnistukset saada rykmentti kootuksi Hämeenlinnan alueelle olivat turhia.

Myöskin Suomen piirikomitea oli selvillä siitä vaarasta, joka uhkasi hajallaan eri paikoissa olevaa rykmenttiä.

Sotilasosaston päällikkö, toveri Glasunov lähetti Helsingistä Seinäjoelle 15 (28) päivänä tammikuuta v. 1918 klo 20 sähkösanoman 423. rykmentin komentajalle kehoittaen tätä kokoamaan joukkonsa taisteluun valkokaartia vastaan, jos se sattuisi hyökkäämään rykmentin kimppuun.

Sähkösanomassa huomautettiin sen paikan tärkeydestä, johon rykmentti oli sijoitettu, ja lennätinyhteyden välttämättömyydestä muitten joukko-osastojemme kanssa.

Mutta tämä määräys tuli liian myöhään, sillä lennätin-yhteys oli jo katkaistu ja rykmentti oli vankina.

Samanlaisen sähkösanoman toveri Glasunov lähetti samana päivänä Kaskisen ja Kristinankaupungin varusväelle, jolle huomautettiin siitä, että valkoisten hyökkäys oli odotettavissa ja että nämä oli otettava vastaan asema-tulella; jollei vastarinta ollut mahdollista, oli osastojen vetäydyttävä Seinäjoelle; jos taas voimia osoittautui olevan riittävästi, oli liikenevä miehistö lähetettävä avuksi Vaasan varusväelle ja niille osastoille, jotka olivat poistuneet vihollisen haltuun joutuneesta Vaasasta.

Näin ollen taistelun alkaessa valkoisten ja punaisten välillä olivat Helsingissä ja Viipurissa jo olemassa ne keskuselimet, jotka tarvittiin venäläisten joukkojen johtamiseen. Avonaisena oli enää kysymys suhteesta Suomen punakaartiin.

Olisi voinut otaksua, että valkokaarti, joka hyökkäsi samalla kertaa sekä venäläisten sotajoukkojen että Suomen punaisten osastojen niskaan, olisi saanut kimppuunsa Neuvosto-Venäjän, mutta kansainvälinen tilanne ei nähtävästikään sallinut tätä, niin että neuvostohallitus jätti kysymyksen taistelun jatkamisesta Suomessa oman onnensa nojaan ja kieltäytyi sekaantumasta Suomessa olevien venäläisten joukkojen valtiollisten elinten ja sotilasjohdon toimiin.

Mitä tulee Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin, olivat ne, kuten jo on kerrottu, hajoamistilassa, eikä niillä ollut erikoista halua taistella valkokaartia vastaan.

Nämä syyt vaikuttivat sittemmin ratkaisevalla tavalla Suomen köyhälistön taistelun epäonnistumiseen porvaristoa vastaan ja porvariston voittoon.

 

C) Sotatoimet toiselta puolen Suomen valkokaartin ja toiselta puolen venäläisten sotajoukkojen ja punakaartin välillä

a) Lyhyt selonteko sotanäyttämöstä

Suomi on »tuhansien järvien maa». Pohjanlahden, Suomenlahden ja Laatokan välinen alue on täynnä lukemattomia järviä. Nämä järvet muodostavat yhdessä jokien ja kanavien kanssa kolme suurta vesireittiä, jotka kulkevat pohjoisesta etelään ja halkaisevat koko maan jakaen sen muutamiin, toisistaan eroitettuihin osiin.

Läntisin vesireitti kulkee melkein yhdensuuntaisesti Pohjanlahden kanssa ollen siitä keskimäärin noin 60-70 kilometrin päässä. Reitin pituus Virroilta Tampereen kautta Hämeenlinnaan on noin 125 km. Tällä reitillä, jota kutsutaan Satakunnan reitiksi, olisi Satakunnan jokilaivue saanut toimia jalkaväen apuna, jos Ruotsi ja Saksa olisivat ryhtyneet sotatoimiin täällä. Taistelun alkaessa valkoisten ja punaisten välillä tämä jokilaivue oli jo hajoitettu.

Toinen reitti, Päijänteen reitti, kulkee yhdensuuntaisesti Satakunnan reitin kanssa ja noin 50 kilometrin matkan päässä siitä. Sen pituus Jyväskylästä Lahteen on 75 km.

Viimeisenä on Saimaan reitti, joka sisältyy kolmioon Kuopio–Nurmes–Lappeenranta.

Koko Suomen pinta-alasta, joka on noin 320 tuhatta neliökilometriä, noin yhdeksäs osa on veden peittämänä.

Sotatoimien alkaessa v. 1918 s. o. tammi-, helmi- ja maaliskuussa olivat Pohjanlahden ja Suomenlahden rannat sekä Suomen järvet ja joet paksussa jäässä. Joukkoja voitiin näin ollen taktillisesti siirtää useassa eri suunnassa.

Lisäksi oli vielä apuna hiihto, jota Suomessa harrastetaan laajassa mitassa.

Korkeita vuoria Suomessa ei ole. Vain uloinna pohjoisessa ja idässä kulkee tavallista korkeampi harjanne, jota nimitetään »Maanseläksi». Tämän harjanteen rinteet loivenevat Pohjanlahteen ja Suomenlahteen päin muodostaen kukkulaketjuja ja kallioharjanteita. Yleensä Suomi on ylä-tasankoa. Sen pohjoisosaa peittävät tundrat ja suot, eteläosa on metsäistä ja jokien halkomaa. Noin ¾ Suomen pinta-alasta on metsää ja vain 1/20 peltoa ja niittyä. Peltojen pinta-ala suurenee Suomenlahden rannalla.

Mitä kulkuvälineihin tulee, oli Suomessa suuri määrä erinomaisia viertoteitä ja sitä paitsi muutamat rautatielinjat leikkaavat maan; näistä kulkevat pohjoisesta etelään: 1) Tornio–Oulu–Vaasa–Tampere–Riihimäki–Helsinki; 2) Kajaani–Kuopio–Mikkeli–Kouvola–Kotka ja 3) Nurmes – Sortavala–Viipuri. Nämä rautatielinjat ovat yhdistetyt toisiinsa poikittaisilla radoilla: 1) Haapamäki–Pieksämäki ja 2) Riihimäki–Viipuri. Sitten Tornio–Tampere–Helsingin radasta erosivat Pohjanlahden rannalle seuraavat linjat: 1) Tampere–Pori ja tästä haararata Raumalle, 2) Toijala–Turku, 3) Riihimäki–Hankoniemi. Suomen ja Venäjän välillä oli yhdyssiteenä vain yksi rautatielinja Viipuri – Pietari, jonka merkitys oli sitäkin suurempi, kun talviseen aikaan vesitie Helsingistä Pietariin oli jäässä.

Kun oli talvi – Suomessa oli lunta paljon – ja kun taistelussa mukanaolevien sotavoimien miesmäärä ei ollut suuri, tapahtuivat sotatoimet pääasiallisesti rautateitten varsilla; näitä teitä käytettiin hyväksi kahdessa tapauksessa: 1) kuljetukseen ja 2) panssarijunilla liikkumiseen.

Valkoiset käyttivät pääasiallisesti hyväkseen kolmea pohjoisesta etelään kulkevaa rautatielinjaa. Poikittainen rautatielinja Haapamäki–Pieksämäki liitti toisiinsa nämä kolme rautatielinjaa ja samalla valkoisten tärkeimmät keskityspaikat: Vaasa–Seinäjoki–Keski-Suomi (Mikkeli)– ja nimenomaan Itä-Suomi (Suomen Karjala).

Punaiset käyttivät hyväkseen myöskin näitä kolmea, pohjoisesta etelään kulkevaa rautatielinjaa, samalla kun heidät yhdisti toisiinsa ja Venäjään vain yksi ja ainoa rautatielinja.

Suomessa on maan pohjoisinta osaa lukuunottamatta suuri määrä hyviä viertoteitä, jotka yhdistävät toisiinsa kaupungit, kauppalat ja suuremmat kirkonkylät.

Lennätinverkko on taaja ja ulottuu pienimpiinkin paikkoihin.

Suomessa on asukkaita 3 ½ miljonaa. Enemmistönä ovat suomalaiset, sitten seuraavat ruotsalaiset y. m. Kansallisuuteen katsoen on 1,000 asukkaasta 880 suomalaista, 116 ruotsalaista ja 4 muuta. Kun kouluja on runsaasti, ovat asukkaat melkein poikkeuksetta lukutaitoisia.

Valkokaartin pesäpaikkana oli Pohjois-Suomi, jossa asukkaat ovat pääasiallisesti talonpoikia ja jonka länsiosassa, merenrannalla, on runsaasti ruotsalaisia.

Punakaarti syntyi etelässä, jonka suurissa kaupungeissa etusijalla on työläisasutus.

Näin ollen asukkaitten ryhmittymisestä riippuen taistelukin muodostui – taisteluksi pohjoisen ja etelän välillä.

b) Taistelu Länsi-Suomessa

Valkoisten alkuperäisenä suunnitelmana oli vallata Vaasa – Seinäjoen alue tukikohdaksi, jatkaa sitten etenemistään Tampereelle ja valloittaa nopealla hyökkäyksellä punaisen vallankumouksen keskus – Helsingin kaupunki, niin että kapina olisi saatu kukistetuksi alkuunsa.

On vaikeaa sanoa tarkalleen, milloin valkoiset valtasivat Vaasan. Kuitenkin ottaen huomioon asiakirjoihin perustuvat tosiseikat (Suomen piirikomitean sotilasosaston 14 (27) päivänä tammikuuta lähettämässä sähkösanomassa, jossa ilmoitetaan, että Suomenlinnan varusväki on valmiina, ja nimenomaan Kaskisen ja Kristinankaupungin varusväelle 15 (28) päivänä tammikuuta lähetetyssä sähkösanomassa, jossa puhutaan jo siitä, että valkoiset ovat vallanneet Vaasan) voidaan tehdä se johtopäätös, että Vaasa vallattiin 13 (26) päivänä tammikuuta s. o. samana päivänä, jolloin välit katkesivat lopullisesti eduskunnassa. Valkoisilla oli nähtävästi hyvä yhteys Helsingin ja Vaasan välillä.

Valkoisten oli saatava tämä kaupunki haltuunsa, niin että valkokaartilainen eduskunta olisi voinut saapua esteettömästi Helsingistä Vaasaan.

Ja siksi Suomen valkokaartilaiset käyttäen hyväkseen venäläisten joukkojen leväperäisyyttä hyökkäsivät yllättämällä näitten kimppuun. Hyökkäyksen alaisiksi joutuivat ensimmäisinä rajavartioston osastot ja 423. Lugan jalkaväkirykmentti, jotka olivat majoitetut Vaasa–Oulun alueelle. Sen jälkeen valkoiset jatkoivat nopeasti työtään ja valtasivat 15 (28) päivänä tammikuuta Kaskinen–Kristinankaupunki–Seinäjoen alueen vangiten muut 423. rykmentin osastot, yhden 106. jalkaväkidivisionan kevyen patterin, asemapatterin (6-tuumaiset tykit) ja rajavartioston osastot. Sotamiehet vangittiin parakeissaan, bolshevikit ammuttiin ja upseerit päästettiin aseettomina vapaiksi. Ammuttujen joukossa oli myöskin 423. Lugan jalkaväkirykmentin komentaja, vänr. Jushkevitsh.

Valkoisten tarkoituksena oli hyökätä venäläisten joukkojen ja Suomen punakaartin kimppuun kaikkialla maassa, mutta tämä ei onnistunut heille.

Kuten on jo kerrottu, esitti punaisten joukkojen pääesikunta Viipurissa uhkavaatimuksen valkokaartin riisumisesta; Helsingissä oli ylivoima venäläisten puolella; mitä tulee Tampereen kaupunkiin, oli Suomen punakaartilla täällä erinomainen urkkijatoimisto, joka oli saanut ajoissa tiedon valkoisten aikeista hyökätä venäläisten joukkojen kimppuun ja ilmoittanut tästä minulle ja divisionankomitealle. Täten meidän onnistui jo aikaisemmin paljastaa valkokaartilaisten pesäpaikat ja tehdä niistä selvä. Valkoisten varastoissa olevat aseet takavarikoitiin ja luovutettiin Suomen punakaartille.

Hyökäten äkkiarvaamatta venäläisten joukkojen kimppuun kenr. Mannerheim sai näiltä sotatarpeita ja muuta arvokasta omaisuutta, joita valkokaarti kipeästi tarvitsi, ja sitten hän järjesti valkokaartilaiset osastot, niin että hänen käytettävissään oli suunnilleen 2 rykmenttiä jalkaväkeä, 2 patteria ja ratsuväkirykmentti – kaikkiaan noin 10,000 miestä. Kenr. Mannerheim lupasi Svinhufvudin valkokaartilaiselle hallitukselle, että hän tekee lopun punaisten kapinasta kahdessa viikossa ja hän alkoi 15 päivänä tammikuuta hyökkäyksen Tamperetta kohti aikoen vangita 106. jalkaväkidivisionan ja vallata Suomen työväenkeskuksen.

Kenr. Mannerheimin laskelmat perustuivat nähtävästikin kahteen otaksumaan: 1) että venäläiset joukot pysyisivät Tampereella puolueettomina, ja ettei punakaarti pystyisi vastarintaan, kun sitä Tampereella oli vain 500 miestä, ja 2) että venäläiset, jos he ryhtyisivät vastarintaan, vaikka heidän joukkonsa olivat rappiotilassa, saataisiin helposti tottelemaan realista voimaa, jota valkoiset silloin jo tosiasiallisesti edustivat.

Samaan aikaan kuin kenr. Mannerheim alkoi etenemisensä Tamperetta kohti, ryhtyivät valkoiset kapinaan kaikkialla länsi-Suomessa. Kiinnittääkseen puoleensa venäläisten sotavoimien huomion he särkivät radan parissa kohdassa Porin radalla Nakkilan tienoilla. Paikkakunnan valkokaartilaiset alkoivat hyökkäyksen Poria kohti. Turun, Riihimäen ja Hämeenlinnan alueilla sattui yhteentörmäyksiä valkoisten ja punaisten välillä. Tampere–Riihimäen rata rikottiin. Myöskin katkaistiin Viipurin, Helsingin ja Pietarin välinen yhteys.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa valkoiset lähenivät itse asiassa joka suunnalta, sillä Tampereen alueen ulkopuolella, nimenomaan idässä, oli joukko valkokaartilaisten pesäpaikkoja. Tiedustelijat ilmoittivat, että valkoiset olivat jo valloittaneet Oriveden aseman, joka on 20 km päässä koilliseen Tampereelta.

Tällä hetkellä, 15 (28) päivänä tammikuuta v. 1918, oli tilanne Tampereen alueella suunnilleen seuraava.

Pietarista ja Helsingistä ei saapunut minkäänlaisia ohjeita siitä, kuinka venäläisten joukkojen oli suhtauduttava valkoisten ja punaisten suomalaisten välillä alkaneeseen kansalaissotaan. Lisäksi on mainittava, että mieliala varus-väen keskuudessa näinä päivinä lamautui. Kuului ääniä, ettei venäläisten tarvinnut sekaantua kansalaissotaan. Suurin osa Tampereen varusväkeä oli tällä kannalla. Tämä oli erittäin vaarallista, sillä, niinkauankuin venäläiset joukot olivat olleet Suomessa, olivat Venäjän armeijan edustajat kokouksissa, mielenosoituksissa y. m. kaiken aikaa vakuuttaneet olevansa solidarisia Suomen työläisten kanssa ja luvanneet näille ratkaisevalla hetkellä apuaan. Näin ollen ei saattanut tulla kysymykseenkään, että me olisimme luopuneet valtiollisista tunnuslauseistamme juuri sillä hetkellä, jolloin Suomen työläiset tarvitsivat kipeimmin apuamme. Tosin kyllä varusväen mielialaan olivat vaikuttaneet pohjoisesta saapuvat tiedot meidän joukkojemme tuhoutumisesta siellä. Kerrottiin aivan mahdottomia juttuja. Useimmissa niistä väitettiin, että valkoiset ampuvat kaikki vangeiksi joutuneet venäläiset sotamiehet.

Tilanne kärjistyi vielä enemmän, kun kenr. Mannerheimilta oli varusväen päällikölle saapunut radiosanoma, jossa venäläisille taattiin turvallisuus, jolleivät he sekaannu Suomen asioihin.

Divisionankomitea ei myöskään ollut aivan yksimielinen. Vain bolshevikipuolue vaati, että oli taisteltava, ja se jätti johdon minun käsiini.

Punakaartin asema oli tähän aikaan vielä vaikeampi, melkeinpä toivoton. Siihen kuului koko Suomessa korkeintaan 1,500 miestä; Tampereella oli noin 500 aseistettua punakaartilaista, jotka eivät pystyneet taistelemaan hyvin varustautunutta valkokaartia vastaan. Tosin punaiset eivät olisi missään tapauksessa luopuneet vastarinnasta, vaikka se olisikin ollut turhaa.

Yleensä tilanne oli sellainen, että meidän oli tehtävä ratkaisu.

Ottaen huomioon kaikki seikat – toiselta puolen sen, ettei Tampereen varusväki saanut joutua saman kohtalon alaiseksi kuin Pohjois-Suomessa sijainneet venäläiset joukot, toiselta puolen yhteisen rintaman välttämättömyyden Suomen työläisten kanssa taistelussa valkokaartilaisia vastaan – jottei Venäjän armeija olisi menettänyt arvoaan Suomen väestön silmissä, suostuin epäröimättä asettumaan ei ainoastaan Tampereen varusväen, vaan myöskin koko divisionan johtoon taistellakseni Suomen työväenluokan puolesta.

Tehtyäni tämän päätöksen, lähetin heti kärkijoukkoja, joihin kuului sekä venäläisiä sotamiehiä että suomalaisia punakaartilaisia, valtaamaan Oriveden ja Nokian asemat, ja samalla annoin Suomen punakaartille tehtäväksi Tampereen alueen puhdistamisen pienemmistä valkokaartilais-osastoista.

Samalla kertaa ryhdyin keskittämään divisionan eri osastoja rautatielinjalle Tampere–Riihimäki. Ennen taistelun alkua kutsuin Raumalta pois 421. Tsarskoje-Selon jalkaväkirykmentin konekiväärikomennuskunnan ja käskin itse rykmentin keskittyä Turkuun.

Tämän suunnitelman toteuttamiseen kului, tosin kyllä, pitkä aika, sillä rautatielinja oli rikottu.

Saadakseni aikaa varustautua taisteluun valkoisia vastaan lähetin kenr. Mannerheimin luo lähetystön vaatimaan, että hän luovuttaisi takaisin kaiken anastamansa omaisuuden ja päästäisi venäläiset joukot aseineen siirtymään Tampereelle. Lähetystöön kuuluivat: prikatinkomentaja, ent. ev. Borovski ja divisionankomitean jäsen, toveri Marijushkin. Kenr. Mannerheim otti lähetystön vastaan Seinäjoella valkoisten pääesikunnassa. Lähetystö sai käydä tapaamassa venäläisiä joukkoja, jotka olivat aseettomina eristetyt kasarmeihinsa ja kasarmien porteilla seisoi vahteja. Upseerit kulkivat silloin jo vapaina olkalapuissaan.

Kenr. Mannerheim ei suostunut vaatimukseen.

Divisionankomitean jäsen, toveri Marijushkin päästettiin esteettömästi takaisin, mutta ev. Borovski jäi valkoisten luo. Toveri Marijushkinin ilmoituksen mukaan olisi ev. Borovski myöskin voinut palata, mutta hänen mielestään vastarinta oli hyödytöntä eikä hän tahtonut sekaantua valkoisten ja punaisten väliseen kansalaissotaan.

Näin ollen kenr. Mannerheimin vastaus oli minulle riittävänä aiheena vakavien sotatoimien aloittamiseen.

422. Kolpinon jalkaväkirykmentin vapaaehtoisista ja Suomen punakaartista, jonka lukumäärä lisääntyi joka päivä, muodostettiin osasto, johon kuului suunnilleen 2 jalkaväkipataljonaa, 2 tykkiä ja 10 konekivääriä. Suomalaisia punakaartilaisia kuului tähän osastoon noin 500.

Osasto sijoitettiin junaan, joka Iäksi Korkeakosken asemalle. Tämän aseman oli jo vallannut kärkijoukkomme, joka eteni Orivedeltä rautatielinjaa pitkin.

Lylyn aseman tienoilla, 30-35 kilometrin päässä koilliseen Tampereelta, tapahtui ensimmäinen yhteentörmäys valkokaartin kärkijoukkojen kanssa, jotka lyötiin takaisin ja asettuivat asemiin Vilppulan alueella ottaen haltuunsa rautatiensillan, asemarakennuksen ja järvien välisen kannaksen.

Tätä yhteentörmäystä voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena taisteluna punaisten ja valkoisten välillä puhjenneessa kansalaissodassa. Tällä taistelulla oli suuri merkitys, sillä siinä joutuivat vastakkain vallankumoukselliset venäläiset sotajoukot ja valkokaarti, ja tällöin valkoiset huomasivat, että punaisten voittamiseksi tarvitaan vakavampaa valmistusta ja enemmän kuin kaksi viikkoa, jonka kuluessa kenr. Mannerheim oli aikonut kukistaa punaisten kapinan.

Varustettuaan asemansa Vilppulassa ja turvattuaan jossakin määrässä rautatielinjan Haapamäki–Pieksämäki valkoiset alkoivat levitä itään Jyväskylä–Mikkelin alueelle ja vieläpä asettuivat yhteyteen Viipurissa olevien valkokaartilaisten järjestöjen kanssa. Samaan aikaan he etenivät Kosken ja Kristinankaupungin alueelta rantatietä pitkin Poriin laajentaen täten toiminta-aluettaan ja rintamaansa taistelua varten punaisia vastaan.

Tämä suunnitelma vastasi täydelleen tilannetta;

1) laajentamalla toiminta-aluettaan valkoisilla oli tilaisuus saada lisävoimia talonpoikaisväestön keskuudesta;

edetessään Poriin, Mikkeliin ja Viipuriin päin valkoiset käänsivät punaisten huomion pois pääsuunnasta ja pakoittivat heidät täten kuluttamaan enemmän voimiaan järjestyksen ylläpitämiseen koko Etelä-Suomessa ja verraten pitkien kulkuyhteyksien suojaamiseen;

aktivisella toiminnallaan Viipurin alueella valkoiset lisäksi uhkasivat vakavasti ainoaa kulkuyhteyttä Suomen ja Venäjän välillä, sillä meritie oli talviseen aikaan jäässä.

Samaan aikaan kuin valkoiset ryhtyivät toteuttamaan verraten laajaa strategista suunnitelmaansa saaden lisävoimia jääkäreistä ja päällystöä Saksasta ja Ruotsista, samaan aikaan punaiset varustautuivat myöskin puolestaan vakavaan ja pitkälliseen taisteluun valkoisia vastaan.

Tässä on meidän kiinnitettävä huomiomme seuraaviin kysymyksiin:

1) punaisten joukkojen yleisen johdon järjestäminen;

2) valtiollisen vallan järjestäminen;

3) sotatoimien kulku ennen Brestin rauhansopimusta s.o. sitä hetkeä, jolloin venäläiset joukot poistuivat maasta ja, vihdoin

4) joukkojen yleinen tila.

c) Punaisten joukkojen yleisen johdon järjestäminen

Sotatoimien alkaessa Tampereen alueella kiintyi johtavien venäläisten sotilaallisten elinten huomio luonnollisesti niihin. Kaikki sekä suomalaisen että venäläisen punaisen johdon määräykset lähetettiin yhteen paikkaan, nimittäin Tampereelle; ne olivat osoitetut minulle henkilökohtaisesti ja Suomen punakaartille. Osa näistä määräyksistä saapui 18 ja 19 päivänä tammikuuta v. 1918, kun lennätinyhteys oli saatu uudelleen kuntoon. Määräykset antoi piirikomitean sotilasosasto. Ne allekirjoitti toveri Glasunov.

Tammikuun 15 (28) päivänä minulle lähettämässään sähkösanomassa N:o 100 toveri Glasunov ilmoitti, että valkoiset, noin 5,000 miestä, olivat vallanneet Vaasan. En tiedä, mistä hän oli saanut tämän tiedon; luultavasti se tuli punakaartin esikunnasta. Toveri Glasunov ehdotti, että ryhdyttäisiin ratkaisevaan hyökkäykseen ja kokoamalla joukot, nimenomaan tykistö ja konekiväärit, pelastettaisiin Vaasa.

Samaan aikaan, 15 (28) päivänä tammikuuta klo 20 toveri Glasunov lähetti 42. armeijakunnan pääesikunnalle ja vallankumouskomitealle sähkösanoman N:o 28, jossa hän teki selkoa tilanteesta Vaasassa ja ehdotti, että koottaisiin Viipurissa olevat joukot, lyötäisiin valkokaartilaiset hajalle ja pelastettaisiin Vaasa.

Kun tilanne sittemmin oli selvennyt suuremmassa tai pienemmässä määrässä ja minä olin lähettänyt asianmukaiset tiedonannot, Suomen armeijan, laivaston ja työläisten piirikomitean sotilasosasto antoi päiväkäskyn N:o 17., 19 päivänä tammikuuta v. 1918, joka julkaistiin 20 päivänä tammikuuta (2 p. helmikuuta) »Isvestija Geljsingforsskogo Sovjeta»ssa, ja joka oli sisällöltään seuraava:

»Kun nyt tilanne on käynyt vakavaksi ja ilmeinen vaara uhkaa sotavoimiamme valkokaartin taholta, joka on hyökännyt kavalasti meidän linnoitusväkemme kimppuun, hävittänyt meidän kasarmimme ja riisunut aseista sotamiehet, toverit, me emme voi sallia vallankumouksen sortuvan väki-vallantekijäin ja porvariston nöyrän palkkaväen toimesta, jotka aikovat kuristaa vallankumouksen saattamalla työtätekevän kansan uudelleen riistäjien sorron alaiseksi.»

»Toverit! Me emme salli, että ihmisarvon solvaajat pääsevät voitolle, emmekä me salli, että Internationale tuhoutuu, ja siksi me epäröimättä asetumme puolustamaan tovereitamme, Suomen sosialidemokrateja; sitä paitsi me, venäläiset vallan-kumoukselliset, jotka olemme useaan kertaan lyöneet kornilovilaiset, kaledinilaiset ja kerenskit, emme saa laskea aseitamme Venäjältä paenneitten Mannerheimien edessä, jotka nyt johtavat valkokaartia. Kun Mannerheimien ei onnistunut kukistaa vallankumousta Venäjällä, ponnistavat he nyt kaikki voimansa tuhotakseen suomalaiset toverimme ja Suomessa olevat venäläiset».

»Sotilasosasto antaessaan tämän päiväkäskyn on syvästi vakuutettuna siitä, etteivät venäläiset vallankumoukselliset sotajoukot luovuta koskaan asemiaan häpeällisesti Mannerheimeille».

»Toverit! Jos suomalaiset toverit voittavat, voimme me vapauttaa sotapalveluksesta kaikki vanhempiin ikäluokkiin kuuluvat toverit, sillä silloin ei meitä uhkaa mikään vaara Suomessa».

»Sotilasosaston puheenjohtaja Glasunov. Sihteeri Ljvov.»

Jo ennen tätä sotilasosaston päiväkäskyä, 17 päivänä tammikuuta, oli minut nimitetty Länsi-Suomen sotavoimien komentajaksi. Kun sotatoimet samalla kehittyivät menestyksellisesti Tampereen alueella, nimitti Suomen punakaartin pääesikunta minut Tampereen rintamalla olevien punakaartin joukkojen päälliköksi.

Sillä valin 42. armeijakunnan johto, jonka etunenässä olivat toveri Nadeshdin ja armeijankomitea, antoi minulle ensin piirikomitean ohjeitten mukaan ja sitten omasta aloitteestaan joukon ristiriitaisia määräyksiä, joitten sisältö oli pääpiirteissään seuraava.

Tulevaa historioitsijaa varten, ja jotten olisi subjektivinen arvostellessani tekemiäni päätöksiä, esitän tässä kokonaisuudessaan neuvottelut sähköteitse ja suoraa linjaa pitkin meidän ja 42. armeijakunnan esikunnan välillä 15-17 päivänä tammikuuta ja piirikomitean sotilasosaston ratkaisun. Keskustelu Viipurin kanssa jäi keskeneräiseksi, sillä yhteys katkesi.

»Keskustelu suoraa linjaa pitkin Tampereella olevan 106. divisionan komentajan Svetshnikovin ja Viipurissa olevan armeijakunnan komentajan Nadeshdinin välillä 15 päivänä tammikuuta v. 1918 klo 20.

–106. divisionan komentaja. Täällä 42. armeijakunnan komentaja. Hyvää päivää. Lähetin Teille juuri määräyksen divisionan kahden rykmentin siirtämisestä Viipuriin. On saapunut tietoja, että Kouvolan luona oleva silta on jonkun verran rikki, niin että kuljettaessa on siirryttävä junasta toiseen. Lähettäkää nopeasti sillalle erityinen vahtiosasto, noin pari sataa miestä, ja sapörejä, jotka korjaisivat sillan. Olisi toivottavaa, että Viipuriin lähetettäisiin Tshudskin ja Tsarskoje-Selon rykmentit, muut divisionan osastot olisi keskitettävä yhteen paikkaan, mieluimmin Riihimäelle.

– Hyvää päivää. Saan ilmoittaa, että määräyksiä annettaessa on otettava huomioon, missä tilassa divisiona on, ja tästä seikasta olen jo sekä puhunut että lähettänyt sähkösanomia. Tsarskoje-Selon rykmenttiin kuuluvat joukot ovat liikkeellä ja keskittyvät parhaillaan Turkuun; sitten, jos lähetän divisionan 421. ja 422. rykmentin, menettää divisiona kaiken voimansa, ja jos divisiona lisäksi lähtee liikkeelle asemapaikoistaan, ei se kykene lainkaan taistelemaan. En tiedä itse, millä kannalla asiat ovat Suomessa. Jollemme sekaannu sisäisiin asioihin, en luule, että valkokaarti pystyy käymään aktivisesti divisionan kimppuun, mutta, jos me lähdemme liikkeelle, ei tätä voida välttää, ja kuka takaa, etteivät joukot, kun niitä kuljetetaan rautateitse, tuhoudu rautatieonnettomuuksien kautta, jotka ovat mahdolliset joka askeleella. Pyydän mitä hartaimmin, ettei anneta mitään määräyksiä joukkojen kuljettamisesta Viipuriin; mitä taas tulee meidän asemapaikkoihimme, selviydymme kyllä tehtävästämme, ja tämähän, mikäli minä käsitän, on pääasia. Jos Lugan rykmentti saadaan siirretyksi Hämeenlinnaan, niin divisiona tulee riittävästi keskitetyksi. Yleensä saan ilmoittaa, että nykyiset tapahtumat ovat yllättäneet meidät, ja pyydän, että minä ja divisionankomitea saisimme määrätä divisionan miesmäärästä, ja ettei meiltä vaadittaisi apua, jota tosiallisesti emme voi antaa.

– Tilanne Viipurissa on erittäin vakava, on saatava lisään vaikkapa yksi rykmentti. Neuvotelkaa asiasta komitean kanssa ja ilmoittakaa minulle jo tänään.

– Täällä puhuu divisionankomitean puheenjohtaja, toveri Zakrevski, joka on valtuutettu ilmoittamaan komitean puolesta, ettei lähi päivinä voida odottaa divisionalta apua. Huomenna klo 3 päivällä on divisionan edustajilla neuvottelu ja ehkäpä meidän onnistuu sitä seuraavana päivänä lähettää Viipuriin eri joukoista koottu osasto

– Mielestäni kysymys on kiireellinen ja tärkeä. Kiirehtikää vastausta.

– Huomenna klo 3 päivällä, sillä on mahdotonta saada edustajia aikaisemmin koolle niin pitkän matkan päästä kuin Turusta, kun ei ole junia; juna lähtee Turusta huomenna aamulla klo 9 ja se saapuu Tampereelle vasta klo 2 päivällä. Teemme kaiken voitavamme kiirehtiäksemme, mutta osastot ovat niin hajallaan.

– Näkemiin. Armeijakunnan komentaja Nadeshnyj.

– Näkemiin. 106. divisionan komentaja Svetshnikov.

– Ennen tätä keskustelua suoraa linjaa pitkin oli saapunut seuraava sähkösanoma.

»Sähkösanoma.

106. divisionan komentaja.

Lähettäkää Viipuriin kiireellisesti Tsarskoje-Selon ja Tshudskin rykmentti. Keskittäkää muut divisionan osat Riihimäelle otettuanne ensin tehtäväksenne Hämeenlinnan varastojen vartioimisen. 15 päivänä tammikuuta v. 1918.

Armeijakunnan komentaja Nadeshnyj.

Komissari Saonegin.

Keskustelu suoraa linjaa pitkin 106. divisionan divisionankomitean puheenjohtajan, toveri Zakrevskin ja 42. armeija-kunnan armeijankomitean jäsenen, toveri Rodionovskin välillä 16 päivänä tammikuuta v. 1918.

– »Pyytäkää, tehkää hyvin, puhelimeen 106. divisionan divisionankomitean puheenjohtaja. Pyytää armeijankomitea.»

– »Heti.»

– »Onko komitean puheenjohtaja itse siinä?»

– »Komitean puheenjohtaja on varusväen kokouksessa, puhelimessa on divisionankomitean sihteeri. Mitä haluatte?»

– Puhuu armeijankomitean jäsen, komitean varapuheenjohtaja Rodionovski. Tiedättekö, että armeijankomitea on siirtänyt kaiken vallan armeijakunnan komentajalle. Miksi ette ole täyttäneet hänen määräyksiään Vaasan varusväen auttamisesta, kahden rykmentin lähettämisestä Viipuriin y. m.?»

– Oli määräys kahden rykmentin lähettämisestä Viipuriin ja muitten osastojen keskittämisestä Riihimäelle. Sitä paitsi rannikolla olevien joukkojen on peräännyttävä Tampereelle. Kuinka on mahdollista noudattaa kaikkia näitä määräyksiä, kun toiselta puolen käsketään poistumaan Tampereelta ja toiselta puolen etenemään Vaasaan, Pietarsaareen ja Kannukseen? Divisionan on saatava selvät ja tarkat tiedot armeija-kunnan ja divisionan yleisestä asemasta ja näissä puitteissa divisiona pystyy kyllä itse määräämään ja toimimaan. Joka tapauksessa ei meidän tarkoituksenamme ole divisionan osien heitteleminen sinne tänne, vaan sen pysyttäminen taistelu-kunnossa ja taistella valkokaartia vastaan, pitämällä pää-määränämme itsepuolustusta, ja apua voimme antaa vasta, sitten kuin itse olemme saaneet lisävoimia divisionan eri osien kokoonnuttua yhteen. Divisionan päämääränä tällä hetkellä on saada tänne yksi patteri Harjavallasta ja osastoja Tsarskoje-Selon rykmentistä, jotka eivät ole vielä ehtineet saapua Peipohjasta Turkuun; sen jälkeen me lähdemme etenemään Seinäjoelle ja Vaasaan, samalla kun Tampereen puna-kaartin on otettava haltuunsa rautatie Seinäjoelle saakka ja tämän rautatien varrella oleva puhelinlinja sekä hankittava meille liikkuvaa kalustoa yllämainittua tarkoitusta varten. Eihän kaikkia määräyksiä voida täyttää niin nopeasti, kuin niitä annetaan, ja divisionan komentajalla on oma määrätty suunnitelmansa, jonka tuntevat divisionankomitean jäsenet ja ovat sen hyväksyneet. Onko tämä teidän mielestänne rikosta?»

– »Teillä ei ole oikeutta määräillä itse; täyttäkää kaikki armeijakunnan komentajan käskyt ja koettakaa mahdollisimman pian vaikuttaa moralisesti sotamiehiin. Heittäkää divisionankomentajan suunnitelmat uuniin ja täyttäkää korkeammalta taholta tulevat määräykset. Jos te rupeatte viikkokaupalla viisastelemaan, joudutte satimeen kuin peltopyyt. Älköön Svetshnikov liidelkö ilmassa suunnitelmineen ja puhuko niistä komitealle, vaan täyttäköön hän armeijakunnan komentajan käskyt; jollei hän suostu tähän, tulkoon Viipuriin, tämä ei... (keskeytys). On ehdottomasti täytettävä kaikki määräykset. Ilmoittakaa tästä komitealle ja Svetshnikoville. Näkemiin.»

– »Selittäkää siinä tapauksessa, kuinka armeijakunnan komentajan määräykset ovat täytettävät, kun hän vaatii divisionan osastoja perääntymään Riihimäelle, mutta sähkösanomissaan N:o 2,098 ja 2,099 vaatii, että Vaasaan, Kokkolaan ja Kannukseen lähetetään Tampereen rykmentin osastoja, jossa kaiken kaikkiaan on tuhatkunta miestä.»

– En voi sanoa, kuinka on meneteltävä, mutta divisionan komentajan täytyy se tietää. Luulen, että riittää, jos Vaasaan ja muihin paikkoihin lähetetään parin sadan miehen suuruisia osastoja. Minulla ei ole aikaa. Näkemiin. Rodionovski.»

– Sähkösanoma suoraa linjaa pitkin. Sotilaallinen.

42. armeijakunnan komentajalle.

»Tänne saapunutta määräystä, jossa kehoitetaan jättämään Tampere ja keskittämään koko divisiona Riihimäelle, ei voida toteuttaa seuraavista syistä: Tampere on tärkeä rautateitten solmupaikka ja, jos siitä luovutaan, joutuvat yhtä vaikeaan asemaan sekä ne osastot, joitten on poistuttava Vaasasta ja Seinäjoelta, että ne osastot, joitten pitäisi saapua Porista, Raumalta ja jopa Turusta Toijalan kautta; lisäksi Tampere on työväenkeskus, jossa määräämisvalta kuuluu punakaartille, ja jos me lähdemme täältä, joutuvat työläiset erittäin vaikeaan asemaan, sekä lopuksi, jos Tampere on hallussamme, voimme saada asemamme vahvistetuksi aina ja miltä puolelta tahansa hankkimalla tarpeellisen määrän apuvoimia. Kun käsissämme on kaksi solmupaikkaa, Riihimäki ja Tampere, voimme käyttää Tsarskoje-Selon rykmenttiä varaväkenä taistellessamme Tampereen puolesta. Svetshnikov, divisionan komitean puolesta Zakrevski. 17 päivänä tammikuuta v. 1918.»

Sähkösanoma.

»Tampere. 106. divisionan päällikölle, kopio divisionankomitealle.

Tamperetta ei voida jättää missään tapauksessa. Piirikomitean sotilasosasto. Glasunov.»

Näitten asiakirjojen perusteella voi mielestäni tehdä sen johtopäätöksen, että armeijakunta otti alkavan taistelun puolustuksen ja pääasiallisesti venäläisten joukkojen pelastuksen kannalta, vaikkei niitä uhannutkaan erikoisempi vaara. Jos kerran minä katsoin voivani jäädä Tampereelle tarvitsematta paeta valkoisia Riihimäelle, sitä vähemmän syytä oli olla levottomana Viipurista. Siellähän valkoiset olivat heikot tähän aikaan ja sitten apua olisi tarpeen tulleen voinut saada Pietarista.

Näissä määräyksissä ei myöskään mainittu sanallakaan kansalaissodasta ja Suomen työläisten auttamisesta.

Armeijakunnan johto oli luonnollisesti arvioinut oikein strategisen tilanteen ja mahdollisuuden puolustaa Suomea sotilaalliselta näkökannalta ja siltä varalta, jos saksalaiset nousisivat maihin, mutta kansalaissodan aikana tämä määräys ei vastannut tarkoitustaan.

Asemani oli sitä tukalampi, kun minä kieltäytyessäni noudattamasta korkeammalta taholta tulleita taistelukäskyjä tein valtiollisen aloitteen, mikä tuotti minulle suuren oikeudellisen ja siveellisen edesvastuun.

Lisäksi on otettava huomioon divisionankomitean ja armeijankomitean valtiollinen suuntaus.

Sillä aikaa kuin divisonankomitea edustaen puoluettaan – bolshevikeja – ottaa aktivisesti osaa luokkataisteluun ja luovuttaa johdon minulle, samaan aikaan armeijankomitea kannattaa 42. armeijakunnan komentajaa eikä nähtävästikään halua sekaantua kansalaissotaan.

Kaikille ylempää saapuneille määräyksille on sitä paitsi kuvaavaa, että me olimme eri mieltä tilannetta arvostellessamme ja että puoluetovereitten oli turvauduttava yksityiseen aloitteeseen ensimmäisessä yleismaailmallisessa luokkasodassa, johon bolshevikipuolue otti osaa.

Minä en yleensä toiminnassani ottanut huomioon muuta kuin Suomen piirikomitean sotilasosaston – ja me saavutimme lähimmät päämäärämme.

Kaikki 42. armeijakunnan johdon kanssa sattuneet selkkaukset olivat itse asiassa merkitystä vailla, sillä, vaikka armeijakunnan komentajan määräykset olivatkin täysin tarkoituksenmukaisia strategiselta kannalta katsoen ja ottaen huomioon venäläisten joukkojen ja Venäjän edut sinänsä, kuten esim. määräys sotajoukkojen siirtämisestä Riihimäelle, en minä niitä noudattanut, sillä tällaista suunnitelmaa ei olisi voitu toteuttaa, kuten jo on mainittu, koska se oli liian passivinen ja koska valkoiset olisivat voineet lyödä ja vangita meidän osastomme niitä hajallaan kuljetettaessa, ja koska tämä armeijakunnan päällikön määräys oli ollut periaatteellisesti väärä, kun kysymyksessä oli venäläisten sotavoimien ja Suomen työläisten yhteinen taistelu yhteistä vihollista – porvaristoa – vastaan.

42. armeijakunnan johto ei tuntenut kaikkia seikkoja ja siksi luonnollisesti se erehtyi.

Näin käsitti selkkaukset myöskin punakaartin johto, joka silloin oli Tampereella.

Siinä sähkösanomassa, jonka punakaartin esikunta lähetti Pietariin 19 päivänä tammikuuta (l p. helmikuuta) v. 1918 klo 21,25 toveri Podvoiskille ja josta oli toimitettava ote kansankomissarien neuvostolle, ilmoitettiin, että minä ja 42. armeijakunnan johto olemme eri mieltä. Kun minä annan määräyksen sotaväelle pysyä Porissa, niin 42. armeijakunnan komentaja vaatii peräytymään itään. Punakaartin esikunta ehdotti: Viipuri ja Itä-Suomi ovat alistettavat Viipurin linnoituksen johdon alaisiksi, 42. armeijakunnan esikunta on hajoitettava tarpeettomana ja vanhoillisena.

Samassa sähkösanomassa puhuttiin myöskin Helsingin maavoimien pääesikunnan hajoittamisen välttämättömyydestä.

Paitsi 42. armeijakunnan johtoa myöskin Itämeren laivastoon kuuluvien jalkaväkijoukkojen päällikkö lausui mielipiteensä taistelusta valkoisia vastaan tiedonannossaan piirikomitean sotilasosaston puheenjohtajalle 17 päivänä tammikuuta v. 1918 N:o 99. Mainitsen siitä tässä muutamia otteita, niiden alkuperäisessä muodossa:

»Lausun mielipiteeni Suomessa vallitsevasta todellisesta tilanteesta:

1) Valkokaarti on hyökännyt eräitten joukkojemme kimppuun Pohjois-Suomessa;

2) 42. armeijakunnan osastot ovat keskitettävät Etelä-Suomeen, kuten päiväkäskyssä 2,102 määrätään (tästä päiväkäskysta minulla ei ollut tietoa. M. S.), ja ne ovat sijoitettavat seuraavalla tavalla: rajavartioston osastot Tampereelle, 106. jalkaväkidivisiona Hämeenlinnan ja Riihimäen välille. Divisionan on toimittava yhdyssiteenä joukkojen ja Suomenlinnan linnoituksen välillä.

3) Välttämättömät tehtävät:

a) Hankonientä ja Tammisaarta on puolustettava sukellusveneittemme ja miinojen avulla, jos valkoiset hyökkäävät pohjoisesta tai lännestä;

b) Suomenlinnan linnoituksen rintamaa on puolustettava riittävän vahvoilla joukoilla strategisesti tärkeissä kohdissa, etenkin rautatienratojen ja viertoteitten varsilla. Myöskin on otettava huomioon jääpeite, joka tekee sivustatoiminnan helpommaksi;

c) on lähetettävä tiedustelujoukkoja Sipoon ja Keravalle; on välttämätöntä, että Suomenlinnan linnoituksen johto toimii yhdessä 106. jalkaväkirykmentin johdon kanssa, ja että viimeksimainittu on yhteydessä Gangutin kanssa (Itämeren laivaston esikunta)...

Allekirjoittanut Henrikson (Pääesikunta). Esikunnan päällikkö F. Krusenstern.

Tässä suunnitelmassa ehdotetaan venäläisten joukkojen keskittämistä Helsingin läheisyyteen, sillä tällöin olisi tarvittaessa voitu saada apua Itämeren laivastolta. Mutta, kuten jo olen sanonut, ei tällä hetkellä mikään vaara uhannut venäläisiä jalkaväkijoukkoja tai Itämeren laivastoa. Siinä ei myöskään otettu huomioon yhteistoimintaa Suomen työläisten punaisten joukkojen kanssa valkokaartia vastaan.

Suunnnitelma oli muuten strategisessa suhteessa arvokas, mutta ilman laivaston apua, joka sittemmin lähtikin Helsingistä, sen merkitys väheni suuressa määrässä, sillä Suomen punakaartilla ei ollut sukellusveneitä, sotalaivoja eikä jokilaivueita.

Suomalainen ylin johto piti suunnitelmaa sopimattomana ja samoin maapuolustuksen esikunnan johto epätyydyttävänä sekä strategiselta että valtiolliselta kannalta katsoen. Siksi hyväksyttiin minun suunnitelmani puolustuksen järjestämisestä Länsi-Suomessa.

Näin ollen kysymys Länsi-Suomessa olevien joukkojen johdosta tuli ratkaistuksi määrätyllä tavalla ja molempien johtojen – venäläisen ja suomalaisen – välillä saatiin aikaan sopimus, jonka mukaan sotilaallinen johto keskitettiin minun käsiini.

Mutta ratkaisu ei ollut lopullinen taisteluun nähden koko Suomessa. On selvää, että hajanainen toiminta eri seuduilla olisi ollut eduksi valkoisille, ja siksi tapahtumain kulku Länsi-Suomessa riippui paljon siitä, millainen oli tilanne muualla Suomessa voimien paljouteen, tarpeitten saantiin, yhteyteen y. m. nähden.

Tähän päättyy varsinaisesti kysymys johdon järjestämisestä, ja yhteiseen johtoon katsoen se pysyy avoimena taistelun ensimmäisen vaiheen ajan, jolloin venäläiset joukot viedään pois Suomesta.

d) Valtiollisen vallan järjestäminen

Kuten jo on sanottu, joutui vallankumouksellisen luokan käsiin, pientä poikkeusta lukuunottamatta, koko Etelä-Suomi ja sen suuret teollisuuskeskukset: Helsinki, Tampere, Viipuri ja Turku.

Korkein valta kuului kansanvaltuutettujen neuvostolle, jonka jäseniksi valittiin Suomen sosialidemokratisen puolueen huomattavimmat edustajat. Tämä neuvosto toimi työväen pääneuvoston valvonnan alaisena, johon kuului 35 jäsentä: 10 puolueesta, 10 punakaartista, 10 ammattijärjestöistä ja 5 Helsingin työväenjärjestöistä. Neuvoston puheenjohtajaksi valittiin eduskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner, ulkoministeriksi Yrjö Sirola, sotaministeriksi Eero Haapalainen ja hänen apulaisekseen Taimi, elintarve-ministeriksi Tokoi, työministeriksi Lumivuokko.

Manner antoi julistuksen, jossa hän huomautti, että hän taistelee vapauden ja riippumattomuuden puolesta.

Sotaministeriö ryhtyi järjestämään punakaartin pääesikuntaa: ylipäälliköksi nimitettiin Eero Haapalainen, esikunnan päälliköksi August Wesley (Helsingin kaupungin punakaartin päällikkö).

Suurissa kaupungeissa – Tampereella, Porissa, Riihimäellä, Kouvolassa ja Viipurissa – oli paikalliset esikunnat.

 

D) Taistelun kulku ennen Brestin rauhansopimusta s. o. siihen hetkeen saakka, jolloin venäläiset sotajoukot poistuivat Suomesta

a) Tampereen alue

Tammikuun 19 päivänä (l p. helmikuuta) julkaisin Länsi-Suomen sotavoimien päällikkönä päiväkäskyn N:o 4, jossa sotaväelle annettiin seuraavat ohjeet:

1) Joukko-osastot on taistelua varten valkoisia vastaan keskitettävä tärkeimpiin ja sopivimpiin paikkoihin;

2) Tulevien taistelujen varalta on otettava huomioon kansalaissodan erikoinen luonne Suomessa, sillä valkokaarti ympäröi meitä joka taholta;

3) Mahdollisuus käyttää hyväksi Suomen punakaartia;

4) On välttämättä hankittava panssarijunia jalkaväen avuksi. Jos kulkuyhteys rautateillä sattuu katkeamaan, on se saatettava kuntoon Suomen punakaartin ja paikallisen väestön avulla.

Taimelle klo 12,55 tammikuun 18 (31) päivänä lähettämäni selostuksen mukaan olivat valkoiset lähteneet junalla liikkeelle Vilppulan aseman suunnalta. Syntyi taistelu. Valkoisten mieshukka oli 2 kuollutta ja 47 vankia. Venäläiset selvisivät vaurioitta; Suomen punakaarti menetti l kuolleen ja 2 haavoittunutta. Samaan aikaan sattui itse kaupungin ympärillä muutamia yhteentörmäyksiä.

Porin rata saatiin kuntoon, joten se oli uudelleen meidän hallussamme.

Kauvatsan aseman tienoilla, puolitiessä Tampereen ja Porin välillä, tapahtui yhteentörmäys valkoisten ja punaisten välillä; punaisten puolella kaatui yksi mies.

Tammikuun 19 päivänä yrittivät valkoiset Korkeakosken aseman tienoilla, Tampereen pohjoispuolella, ryhtyä hyökkäykseen Vilppulan suunnalta, mutta heidät lyötiin hajalle; meidän panssarijunamme ajoi heitä takaa Lylyn aseman tuolle puolen Vilppulaan päin.

Tammikuun 18 (31) päivänä saapuivat Tampereen varusväen avuksi seuraavat osastot: tiedustelijaosasto 421. Tsarskoje-Selon rykmentistä (vapaaehtoisia) mukanaan 10 konekivääriä; panssarijuna, jonka Suomen punakaarti ja Helsingin kaupunki olivat omilla varoillaan kustantaneet, ja johon kuului muutamia vaunuja, jotka oli peitetty hienolla panssarilevyllä suojaksi kivääri- ja konekivääritulta vastaan ja varustettu konekivääreillä; muutamia erisuuruisia punakaartin osastoja; ja vihdoin Itämeren laivasto lähetti noin 250 anarkistimatruusia, joitten ilmestyminen mustine lippuineen Tampereelle teki lamauttavan vaikutuksen porvaristoon, mutta kohoitti mielialaa punakaartin ja venäläisten vapaaehtoisten keskuudessa.

Matruusit pyysivät, että lähettäisin heidät vaarallisimpaan paikkaan ja tähän tarjoutuikin pian tilaisuus (lähemmin tästä tuonnempana).

Näin ollen Tampereen asema lujittui ehtimiseen ja voitiin ryhtyä vakavampiin aktivisiin toimiin.

Tammikuun 27 päivänä klo 17,35 lähetti toveri Glasunov toveri Podvoiskille seuraavan tiedonannon (ote kansankomissarien neuvostolle):

»Asemamme 27 päivänä tammikuuta luja. Tällä hetkellä taistelua käydään kiihkeästi: voitto kallistuu meidän puolellemme. Ponnistamme kaikki voimamme kansanvallan lujittamiseksi. Joka päivä syntyy uusia osastoja.»

Kun olimme saaneet apuvoimia, voimme laajentaa hyökkäyslinjaamme.

Orivedeltä oikealle Seppolan (Jämsän) suunnalla tapahtuvaa sivustaliikettä lähetettiin tukemaan punakaartilaisosasto. Liikkeen salaamiseksi eräs osasto läksi panssarijunalla Vilppulaan päin. Päähyökkäys aiottiin suorittaa lännestä käsin, ja siksi lähetettiin osasto venäläisiä, johon liittyivät myöskin matruusit, tykeillä ja konekivääreillä varustettuina suoraan pohjoiseen, Kuruun, ja sieltä Ruovedelle ja Haapamäen asemalle, joka oli etujoukkojemme varsinaisena päämääränä, sillä tarkoituksena oli katkaista tie valkoisilta, joilla oli vahva asema Vilppulassa. Liikkeen suoritusta johti kokonaisuudessaan 423. Lugan jalkaväkirykmentin divisionankomitean jäsen, alivänr. Stolbov (bolsheviki).

Tämän osaston mukana läksi vapaaehtoisena ulkoasiain komissariatin kirjeenvaihtaja, toveri Poznanski, joka oli osastolle suureksi avuksi.

Tammikuun 23 päivän ja helmikuun l päivän välisenä aikana oli taistelu vastustajien välillä kiihkeää joka suunnalla, missä vain osastomme liikkui.

Tammikuun 23 päivänä panssarijuna läheni Vilppulaa.

Me hyökkäsimme valkoisten asemalla olevan osaston kimppuun, joka avasi kivääri- ja konekivääritulen ja jota lisäksi tukivat sekä edestä että takaa konekiväärit ja tykistö.

Asema ja silta tuhottiin tykkitulella.

Mutta valkoiset saivat lisävoimia ja tekivät noin 2,000 miehen voimalla vastahyökkäyksen tykistönsä avustamina; meidän ei onnistunut valloittaa asemaa. Meidän joukkomme peräytyivät Lylyn asemalle, ja vihollinen heti senjälkeen purki ratakiskot Vilppulan ja Lylyn asemien väliltä.

Vasemmalla puolella toimiva osastomme joutui tiedustelijainsa kautta kosketukseen Mannerheimin joukkojen kanssa, jotka nähtävästi aikoivat saartaa rautatien varrella toimivan osastomme. Selostuksesta, jonka olen laatinut vasemman osaston hankkimien tietojen nojalla 24 päivänä tammikuuta v. 1918 (N:o 80), näkyy, että Ruovedellä oli noin 1,000 valkoista, kun taas Kurussa olevaan kärkijoukkoon kuului 100 miestä.

Tammikuun 30 päivänä meidän osastomme saapui Kuruun, karkoitti sieltä vastustajan ja jatkoi etenemistään Ruovedelle päin. Lähestyessään tätä paikkaa tiedustelijat asettuivat kosketukseen vihollisen kanssa, siksi kunnes meidän päävoimamme ehtivät paikalle. Sitten tapahtui ankara taistelu. Matruusit kärsivät suuren mieshukan ja alkoivat peräytyä Kuruun voimatta kestää vihollisen vastahyökkäystä.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui Kuru–Ruoveden alueella, valkoiset keskitettyään Vilppulaan noin 3,000 miestä, tykistöä ja konekiväärejä hyökkäsivät meidän joukko-osastojemme kimppuun Lylyn aseman luona ja valtasivat tämän aseman. Meidän osastomme asettuivat asemiin Korkeakosken asemalle. (Selostukseni 29-30 päivänä tammikuuta).

Oikeanpuoleinen osastomme, joka oli matkalla Seppolaan (Jämsään), kohtasi 20 km päässä Orivedeltä ryhmän valkokaartilaisia, hyökkäsi näitten kimppuun ja työnsi heidät Seppolaan. Molemmin puolin menetettiin noin 20 miestä kuolleissa ja haavoittuneissa. (Selostukseni 31 päivänä tammikuuta (12 p. helmikuuta) klo 12, N:o 112).

Taistelu Tampereen alueella, joitten tarkoituksena meidän puoleltamme oli vihollisen tunkeminen Seinäjoelle ja pohjoisessa yllätetyn varusväkemme vapauttaminen, vaikka se ei täysin onnistunutkaan, kun voimamme olivat liian heikot aktiviseen toimintaan, olivat silti vakavia sotaliikkeitä: Tampereen, suuren työväenkeskuksen, alue jäi punakaartille, joka ei luovuttanut sitä valkoisille, jotta nämä olisivat voineet avata »portit» Helsinkiin.

b) Sotaliikkeet Länsi-Suomen muilla alueilla

Samaan aikaan kuin Tampereen alueella, johon punaiset olivat kiinnittäneet ensi sijassa huomionsa, olivat käynnissä ankarat taistelut, valkoiset toimivat kuumeisella kiireellä muualla Länsi-Suomessa sekä rintamalla että selkäpuolella koettaen saada meidän joukkomme loittonemaan Tampereelta – heidän varsinaisesta päämäärästään.

Valkoisten tarkoituksena oli vallata kaikki suurimmat keskukset ja rikkoa rautatielinjat, niin ettemme me olisi voineet puolustautua siirtämällä varajoukkojamme paikasta toiseen.

Pori–Tampereen rintamalla valkoiset yrittivät edetä mahdollisimman nopeasti pohjoisesta etelään päästäkseen yhteyteen paikallisten valkokaartilaisten kanssa. Tässä tarkoituksessa he alkoivat Seinäjoki–Haapamäen alueella levitä toiselta puolen Poriin, toiselta puolen itään (Karjalaan) käyttäen yhdyssiteenä rautatielinjaa Haapamäki–Pieksämäki–Sortavala ja Mikkelin (Keski-Suomen) sivurataa.

1) Porin alue

Tammikuun 19 (l p. helmikuuta) päivään saakka oli Porin rata meidän hallussamme, vaikka vihollinen sen rikkoi tuon tuostakin.

Tammikuuun 19 päivänä tiedustelijat ilmoittivat, että Lavian alueelle oli ilmestynyt noin 1,000 valkokaartilaista, jotka täältä käsin (noin 15 km pohjoiseen Kauvatsan asemalta) uhkasivat Tampere–Porin rataa.

Tammikuun 22 päivänä räjäytettiin ilmaan rautatien-silta Peipohjan alueella Risteen läheisyydessä.

Tammikuun 23 päivänä meidän osastomme, johon kuului kaksi venäläistä komppaniaa, pieni määrä punakaartilaisia ja kaksi konekivääriä, ja joka oli lähetetty jo ennakolta valtaamaan Nokian aseman, hyökkäsi saavuttuaan Lavialle valkoisten kimppuun, jotka – noin 500 miestä – hajaantuivat ensi laukausten kajahtaessa.

Tammikuun 24 päivänä punakaartilaisosasto, noin 200 miestä ja kaksi konekivääriä, kävi käsiksi matruusien johdolla valkoisten osastoon Lauttakylässä, rautatien eteläpuolella, ja hajoitti sen.

Tästä hetkestä alkaen olot järjestyivät Pori–Tampereen radalla; se oli kokonaan meidän hallussamme, kuten näkyy selostuksestani 23 ja 25 päivänä tammikuuta.

Tammikuun 19 päivänä alkoivat itse Porin kaupungissa taistelut valkokaartin, joka oli muodostunut kaupungin alueella, ja johon kuului noin 1,000 miestä, ja punaisen varusväen välillä, jota avustivat venäläiset sotajoukot – näihin kuului rajavartiostoa, matruuseja ja asemapatteriston 2. ryhmän tykkimiehiä.

Etenkin ankarat olivat taistelut 21 päivänä tammikuuta; sen jälkeen valkoiset peräytyivät pohjoiseen.

Tammikuun 24 päivänä osasto punaisia, noin 300 miestä, edetessään pohjoiseen valtasi venäläisten joukkojen avulla erään maakartanon, jossa laukausten vaihdon jälkeen joutui vangiksi 11 valkoista ja samalla siellä pidätettiin kiväärikuormia. (Selostukseni 19 päivänä tammikuuta N:o 205, 21 päivänä tammikuuta N:o 87).

Näin ollen Porin alueella käytiin taistelua kahdella suunnalla: 1) Tampere–Porin rautatielinjan puhdistamiseksi ja tätä tarkoitusta varten, kuten jo on mainittu, Tampereen osasto pyrki Nokian aseman kautta Lavialle ja Porin osasto Peipohjaan ja Lauttakylään matruusien johdolla; 2) Porin puhdistamiseksi paikallisista valkokaartilaisista. Voitto jäi punaisten puolelle.

Tammikuun 20 päivänä (2 p. helmikuuta) saapui Pietarista Tampereelle toveri L. B. Kamenevin johtama lähetystö, joka oli menossa ulkomaille. Kun rintama Tampereen pohjoispuolella oli valkoisten hallussa, matkusti lähetystö sille suojaksi antamieni suomalaisten punaisten saattamana Poriin. Se saapui sinne tammikuun 21 päivänä (3 p. helmikuuta) ja jatkoi sieltä matkaansa ulkomaille.

2) Rauman alue

Täällä johti taistelua valkoisia vastaan 421. Tsarskoje-Selon rykmentti – päällikkönä Bunin – noudattaen Suomeen sijotetuille sotavoimille antamaani määräystä, N:o 4, 19 päivänä tammikuuta (2 p. helmikuuta). Kun tilanne tällä alueella oli rauhallinen, siirrettiin yksi rykmentin pataljona väliaikaisesti Peipohjan asemalle ja muut kolme Hämeenlinna–Lempäälän alueelle Tampereen osaston tukemiseksi.

3) Turun alue

Täällä komensi joukkoja aluksi 421. Tsarskoje-Selon jalkaväkirykmenttiin kuulunut ev. Bulatselj ja sitten 1. luokan kapt. Vonljarevski. Taistelua kävivät täällä matruusit ja heidän päämääränään oli Yläne 25 km päässä koilliseen Turusta, sillä siellä oli tavattu suuria valkokaartilais-osastoja. Nämä osastot hajoitettiin. On mahdollista, että nämä samat valkoiset joukot toimivat sittemmin rataosalla Pori–Tampere.

Käyttäen hyväkseen venäläisten etenemistä koilliseen valkoiset hyökkäsivät 26 päivänä tammikuuta (8 p. helmikuuta) klo 15 Lipperton saarella olevan patterin ja vahti-paikan kimppuun. Heitä vastaan lähetettiin tykkivenhe ja 150 miestä (selostukseni 27 päivänä tammikuuta) ja Turun alue puhdistettiin valkokaartilaisista.

4) Hämeenlinnan alue

Tammikuun 21 päivänä (3 p. helmikuuta) Hämeenlinnan alueella tapahtui valkoisten ja punaisten välillä yhteentörmäys. Valkoisista l kaatui ja 10 joutui vangiksi. Sitä paitsi saatiin aseita. (Selostukseni 22 päivänä tammikuuta N:o 26).

Sittemmin hajautuneet valkoiset rikkoivat tuon tuostakin radan Tampere–Riihimäen linjalla. 40. insinörirykmentti lähetettiin Viipuriin, kun Hämeenlinnan alueelle oli saapunut 421. Tsarskoje-Selon rykmentti.

5) Riihimäen alue

Täällä valkoiset näyttäytyivät Riihimäen koillispuolella, mutta 424. Tshudskin rykmentin osastot pakoittivat heidät peräytymään pohjoiseen.

6) Helsingin alue

Tammikuun 28 päivänä saatiin tietää, että Albergan alueella, 10 km päässä länteen Helsingistä, oli tavattu valkokaartilaisia ja sinne lähetettiin 34. joukkue vapaaehtoisia ja punakaartilaisia.

Joukkueen lähestyessä vetäytyivät valkoiset, noin 4-500 miestä, kivirakennusten suojaan ja avasivat kivääritulen.

Punaiset joilla oli vain kiväärejä ja konekiväärejä, kutsuivat Helsingistä avukseen tykistön. Meidän häviömme olivat 2 kuollutta matruusia, 3 haavoittunutta sotamiestä a 20 punakaartilaista. (Selostus 29 päivänä tammikuuta N:o 106).

 

E) Strategisten liikkeitten järjestäminen. Voimien jaoittelu

Ylläolevasta lyhyestä katsauksesta tapahtumiin Länsi-Suomessa, huomaamme, että paitse Mannerheimin pääjoukkoja, jotka uhkasivat Tamperetta pohjoisesta, valkoiset yrittivät kaikilla suunnilla saada punaisten vastarinnan heikonnetuksi.

Tässä taistelussa esiintyivät kaikki kansalaissodan luonteenomaiset tuntomerkit kuten yksityisten paikkojen puolustaminen, laajassa mittakaavassa käyty sissisota ja liikenneyhteyksien hävittäminen.

Ensi aikoina minä koetin keskittää Länsi-Suomessa olevien voimien toiminnan, mutta minun johtoni rajoittui kuitenkin vain ohjeisiin, kuten käy selville minun Länsi-Suomen sotajoukoille antamastani päiväkäskystä N:o 4.

Paitse toisarvoista taistelua Länsi-Suomen puhdistamiseksi minä suunnittelin vakavampia hyökkäystoimia pää-suunnalla Tampere–Seinäjoki.

Tätä tarkoitusta varten keskitin 421. Tsarskoje-Selon rykmentin Lempäälä–Hämeenlinnan alueelle ja hajoitin siten 106. jalkaväkidivisionan osastot Tampere–Riihimäen rautatielinjan varsille. Sitten kokosin vähitellen yhteen Suomen punakaartin osastot sekä Helsingistä että itse Tampereen alueelta, ja sitä paitsi piirikomitean sotilasosasto lähetti minulla apuvoimia Helsingistä, nimittäin matruuseja ja jalkaväen riveistä tarjoutuneita vapaaehtoisia.

Ottaen huomioon kaikki nämä seikat ja valkoisten puolelta uhkaavan vaaran ryhdyin toteuttamaan laajoja strategisia suunnitelmia, tosin kyllä vain Länsi-Suomen alueella. Helmikuun 15 (28) päivänä annoin Länsi-Suomen sotavoimille seuraavat strategiset toimintaohjeet päiväkäskyssä N:o 8:

1) Suuria valkoisten joukkoja on linjalla Vaasa–Seinäjoki–Haapamäki–Jyväskylä–Mikkeli–Sortavala–Antrea.

Samalla on hajallaan eri paikkakunnilla pienempiä osastoja, jotka aiheuttavat tuon tuostakin levottomuuksia.

2) Ryhtyäkseni ratkaisevaan vastahyökkäykseen pohjoista valkoista armeijaa vastaan ja estääkseni sen liikkeet maan sisäosissa ryhmittelen Tampereen, Porin, Turun, Hämeenlinnan ja Helsingin alueella olevat voimamme seuraavalla tavalla.

a) Tampereen alue.

Tämän alueen joukkojen päällikkönä on Bulatselj (106, jalkaväkidivisionan v. t. päällikkö).

Tämä alue ulottuu lännessä linjalle, jota rajoittavat seuraavat kohdat: Kauhajoki, Lohikoski, Peipohja Männistön suunnalla, edelleen itään Toijala, Pohja, Haavisto, Pieksämäki (mainitut kohdat eivät kuulu alueeseen).

Joukkojen päätehtävänä on Haapamäen aseman valloittaminen, niin että valkoisten yhteys Vaasan ja Jyväskylän välillä saataisiin katkaistuksi.

b) Porin alue. Pääesikunta Porissa.

Joukkojen päällikkönä – Pietarin rajavartioston 3. puoli-rykmentin komentaja.

Tämä alue ulottuu lännessä linjalle, joka on määrätty Tampereen alueelle – Kauhajoelta Männistöön ja edelleen Raumalle (myöskin mainitut kohdat).

Joukkojen tehtävänä on valloittaa Kristinankaupunki.

c) Turun alue. Pääesikunta Turussa.

Joukkojen päällikkönä – 1. luokan kapt. Vonljarevski. Tämän alueen rajana pohjoisessa ja idässä on linja, jolla ovat seuraavat kohdat: Rauma, Männistö, Perä, Joensuu, Kela, Tammisaari Hankoniemeen saakka (myöskin mainitut kohdat lukuunottamatta Raumaa).

Tehtävä: hajoittaa tällä alueella toimiva valkokaarti ja ryhtyä sitten omin voimin auttamaan Tampereen ja Porin seutuja, niin että nämä pääsisivät toimimaan aktivisesti pohjoista armeijaa vastaan.

d) Helsingin alue. Pääesikunta Suomenlinnan linnoituksessa.

Joukkojen päällikkönä Suomenlinnan linnoituksen komendantti.

Alueen rajat: lännessä linja, joka kulkee Kelan Nummelan, Hyvinkään kautta Orimattilaan ja edelleen Kouvola – Kotka (myöskin mainitut kohdat).

Tehtävä: hajoittaa tällä alueella toimivat valkokaartilaiset ja ryhtyä vähitellen vahvistamaan omilla joukoilla Tampereen ja Porin alueita, niin että sieltä voitaisiin käydä aktivisesti pohjoisessa olevien valkokaartilaisten kimppuun.

e) Hämeenlinnan alue. Pääesikunta Riihimäellä.

1) Joukkojen päällikkönä – 424. jalkaväkirykmentin komentaja.

Alueen rajat – aikaisemmin mainittujen viereiset ja Viipurin puolelta linja Pieksämäki–Mikkeli–Kouvola. Hämeenlinnan alueen joukot ovat strategista varaväkeä, joka on välittömästi minun alaiseni. Nämä joukot ovat pääasiallisesti keskitettävät Hämeenlinnaan, Riihimäelle, Lahteen – nimen omaan Riihimäelle, joka on rautateitten solmupaikka.

Tällä alueella olevia punakaartin joukkoja komentavat määräämäni päälliköt, ja siksi on ryhdyttävä kiireellisiin toimenpiteisiin punakaartin järjestämiseksi.

4) Ottaen huomioon kansalaissodan luonteen Suomessa, jossa valkokaarti ympäröi meitä joka suunnalla, ja jossa me voimme käyttää hyväksi Suomen punakaartia, on mukauduttava kansalaissodan luonteeseen:

a) on kaikilla mahdollisilla keinoilla pysyttävä yhteydessä naapurijoukkojen kanssa antaen niille tiedot kaikesta, mitä alueella tapahtuu; b) on avustettava naapurijoukkoja ja siksi on asemalla pidettävä aina valmiina sotilasjunia, jotka, jos mahdollista, ovat varustetut seuraavalla tavalla: l pataljona jalkaväkeä, 8 konekivääriä ja 2 tykkiä, kun taas rautateiltä kauempana olevilla paikoilla on pidettävä valmiina kuormastoa jalkaväen kuljettamista varten.

5) Kullakin alueella komentaa joukkoja määrätty päällikkö yhdessä komitean tai neuvoston kanssa. Sotaliikkeitä koskevissa kysymyksissä on päällikköjen käännyttävä minun puoleeni, muissa kysymyksissä – Suomen piirikomitean sotilasosaston puoleen.

6) Hallinnolliset laitokset Suomessa ovat: a) 42. armeijakunnan Länsi-Suomen intendenttivirasto Viipurissa, Suomenlinnan linnoituksen intendenttivirasto ja 42. armeijakunnan rahasto Helsingissä; b) Länsi-Suomen elintarve-osastot ovat Hämeenlinnassa, Helsingissä ja Turussa; tarve-ainevarasto Kouvolassa; c) tykistövarasto N:o 38 Riihimäellä ja sen osasto Hämeenlinnassa, muut ampumatarpeet Viipurissa; d) sairaalat: jalkaväkidivisionan sairaala N:o l-106 Hämeenlinnassa ja punaisen ristin osastot Porissa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Turussa, Helsingissä ja Riihimäen asemalla.

7) Kiireelliset tiedonannot joka päivä, keskipäivällä ja keskiyöllä.

8) Pääesikunta Hämeenlinnassa. Minun sijaiseni Bulatselj (Tampereen joukkojen päällikkö), Vonljarevski (Turun alueen komentaja).

Allekirjoitukset: minun, esikunnan päällikön Vinogradovin ja 106. jalkaväkidivisionan divisionankomitean puheenjohtajan Zakrevskin.

Täten me siirryimme Länsi-Suomessa pienistä kahakoista järjestelmälliseen taisteluun 130 km pituisella rintamalla, samalla kun selkäpuolella oleva alue (tavallaan kansalais-rintama sekin) ulottui pohjoisesta etelään 120-125 km.

Ylläolevasta päiväkäskystä näkyy samalla, että laajan hyökkäystoiminnan sijaan me valitsimme taistelun, joka oli luonteeltaan puolittain hyökkäävä, kiinnittäen huomiomme vakavasti Etelä-Suomen puhdistamiseen valkoisista. Meillä ei ollut riittävästi voimia hyökätäksemme pohjoiseen laajalla rintamalla.

On huomattavaa, että puolustukseen minä voin käyttää kaikki venäläiset sotavoimat, mutta hyökkäykseen vain vapaaehtoisia ja suomalaisia punakaartilaisia. Edellisiä oli vähän, jälkimmäiset taas olivat vielä kehitysasteella herkkähermoisia, vähemmän kestäviä, ja he pystyivät paremmin puolustautumaan kuin hyökkäämään.

Sitä paitsi vapaaehtoisia ja Suomen punakaartia oli käytettävä suuressa määrässä taisteluun paikallisia valkokaartilaisia vastaan ja kulkuyhteyksien suojelemiseen.

Sittenkuin tämä päiväkäsky oli julkaistu, täytti osa joukoista heti siinä annetut määräykset ja muut alkoivat valmistautua siihen.

Helmikuun lopulla otettiin uudelleen pohdinnanalaiseksi kysymys taistelusta ei ainoastaan Länsi-Suomessa, vaan koko sillä alueella, joka oli punaisten hallussa.

Kun taistelua käytiin laajassa mittakaavassa ja se jo käsitti koko Suomen, eivät alueet enää olisi saaneet toimia irrallisesti. Tästä oli nimittäin seurauksena se, että kaikki ne voimat ja varat, jotka saatiin Venäjältä ja Suomesta, korjasi haltuunsa se alue, joka oli lähinnä, nimenomaan Viipurin alue, vaikka sen asema ei ollut lainkaan niin vaaranalainen kuin Tampereen ja Länsi-Suomen. Viipurin alueella määräsi todellisuudessa 42. armeijakunnan päällikkö. Keski-Suomi jäi oman onnensa nojaan.

Käsitin hyvin tämän kysymyksen kantavuuden, ja kun asemamme Länsi-Suomen alueella oli luja, esitin sen piirikomitean sotilasosaston ratkaistavaksi. Osaston puheenjohtaja toveri Glasunov ryhtyikin sitä käsittelemään asettuen yhteyteen Suomen senaatin ja Pietarin (toveri Podvoiskin) kanssa.

Helmikuun 20 päivän vaiheilla minä ja toveri Glasunov keskustelimme suoraa linjaa pitkin Hughesin koneella.

Glasunov ilmoitti, että Pietari ehdottaa ylipäälliköksi Jeremejeviä, ja että tämän komennettavaksi joutuisivat Viipurin alue ja Länsi-Suomi s. o. 42. armeijakunnan päällikkö ja minä.

Glasunov ei itse hyväksynyt tätä ehdotusta ollen samoinkuin minä sitä mieltä, ettei asioita voida hoitaa Pietarista käsin. Johdon on ehdottomasti oltava Suomessa.

Siksi sotilasosasto päätti nimittää minut kaikkien vapaaehtoisten venäläisten sotajoukkojen päälliköksi Suomessa, kun taas punakaartiin nähden minun oli sovittava Suomen pääesikunnan kanssa.

Muutaman päivän kuluttua sain kutsun saapua Helsinkiin, jossa asia ratkaistiin seuraavalla tavalla: Suomen punakaartin kaikkien osastojen päälliköksi tuli sotaministeri Eero Haapalainen ja minut nimitettiin hänen apulaisekseen. Näin ollen Haapalaisen ja minun käsiini keskittyi operativinen valta kaikkiin Suomessa oleviin joukkoihin nähden.

Siirryin Helsinkiin ottaen mukaani esikunnan ja luovutin Länsi-Suomen joukkojen päällikkyyden sijaiselleni, toveri Bulatseljille.

 

F) Venäläisten sotajoukkojen asema maaliskuun l päivänä

Helmikuun lopulla venäläisten sotajoukkojen asema, mikäli kysymyksessä olivat taistelukuntoisuus ja Suomen punakaartin auttaminen, kävi tuntuvasti huonommaksi. Syitä tähän oli useita.

Ensiksi, Brestin rauhansopimuksesta, jonka perusteella neuvostohallitus päätti viedä pois venäläiset sotajoukot, ja Saksan sekautumisen mahdollisuudesta oli seurauksena, että vapaaehtoisten sekä päällystön että miehistön lukumäärä väheni.

Toiseksi, taistelun vakavuus ja mieshukka saivat monen ajattelemaan, etteivät valkoiset olekaan niin helposti voitettavissa.

Ja sitten, 2 (15) päivänä maaliskuuta piirikomitean sotilasosasto antoi päiväkäskyn N:o 40, jossa sanottiin:

1) maaliskuun 15 päivästä alkaen on vanha armeija katsottava hajoitetuksi Suomessa;

2) kaikkien niitten, jotka haluavat puolustaa vallankumousta ja työväenluokkaa eivätkä aseta omia mieskohtaisia etujaan vallankumouksen ja sosialismin etujen yläpuolelle, on valmistauduttava liittymään punaisiin neuvostojoukkoihin, niin että valkokaartille voitaisiin antaa lopullinen isku samoinkuin saksalaisille ja porvarillisille vallananastajille.

Tästä päiväkäskyjä oli seurauksena, että vapaaehtoisetkin alkoivat poistua Suomesta, sillä useita heistä oli täällä pidättänyt sotapalvelus, mutta nyt heille tarjoutui mahdollisuus lähteä kotiin.

Koti-ikävä voitti vallankumoukselle uskollistenkin miesten kansainvälisyyden taipumukset.

Keskustellessani suoraa linjaa pitkin sotilasosaston puheenjohtajan, toveri Glasunovin, kanssa helmikuun 20 päivänä sotaväenosastoille suoritettavista palkoista (Pietarin sotilasvallankumouksellisen komitean 15 (28) päivänä tammikuuta v. 1918 antamassa päiväkäskyssä, jonka oli allekirjoittanut toveri Lenin, määrättiin, että jokaiselle punakaartilaiselle oli maksettava palkkaa 50 ruplaa kuukaudessa) ilmoitin hänelle, että olin laskenut punakaartilaisiin Porin, Turun, Tampereen, Hämeenlinnan ja Riihimäen varusväen, joka tosiasiallisesti taisteli valkokaartia vastaan. Olin jättänyt laskuista pois asemapatterit, koko 106. jalkaväkidivisionan tykistön ja selkäpuolen laitokset, joitten hajoittamiseen olin jo ryhtynyt, koska ne olivat aivan tarpeettomia ja vieläpä vahingollisia vallankumouksen puolustukselle. Rykmenteistä muodostettiin parhaillaan kahden pataljonan osastoja, joista toiseen kuului vapaaehtoisia, mutta maaliskuun l päivän jälkeen 106. jalkaväkidivisiona voitaisiin hajoittaa kokonaan jättäen jäljelle vain vapaaehtoiset osastot. Tähän päivään mennessä saisin punakaartin lukumäärän kasvamaan varsin suureksi. Maaliskuun l päivän jälkeen vapaaehtoisille suoritettaisiin 50 ruplaa kuukaudessa.

Tästä Hughesin koneella tapahtuneesta keskustelusta huomaa, että tällä punakaartille niin tärkeällä hetkellä venäläisten joukkojen keskuudessa tapahtui täydellinen muodonvaihdos; mutta eräitten joukkojen hajaantumistila vaikutti luonnollisesti toisiinkin.

Yleensä voidaan sanoa, että maaliskuun alkupuolella Länsi-Suomessa olevien venäläisten joukkojen riveissä oli vapaaehtoisia kaikkiaan noin 1,000 miestä.

Venäläisten sotajoukkojen hajoittamiseen ja poistumiseen päättyy Suomessa kansalaissodan ensimäinen vaihe, jonka tulokset voidaan määritellä seuraavalla tavalla:

1) Taistelua työväenluokan puolesta Suomen valkokaartia vastaan käytiin melkein yksinomaan venäläisillä sotajoukoilla ja venäläisten upseerien, sotamiesten ja matruusien johdolla.

2) Valkoisista saavutettiin sarja voittoja sekä rintamalla että selkäpuolella, ja tästä oli seurauksena, että Mannerheim ja Suomen valkoinen hallitus tulivat vakuutetuiksi siitä, että voittoa varten tarvittiin huolellista valmistautumista. Samalla tämä tulos teki voimakkaan moralisen vaikutuksen Suomen työläisiin, sillä Mannerheimin kaikki yritykset kukistaa punaisten kapina epäonnistuivat.

3) Valkoisten oli alussa onnistunut vangita venäläisiä sotaväenosastoja ja samalla saada aseita ja muuta sotilasomaisuutta, mutta nyt tämä ei enää ollut mahdollista.

4) Voitettiin aikaa, jonka kuluessa punakaarti sai tilaisuuden järjestyä ja valmistautua vastaiseen taisteluun valkokaartilaisia vastaan.

 

G) Taistelun toinen vaihe: venäläisten poistumisesta saksalaisten maihinnousuun saakka – 1 (14) päivästä maaliskuuta 6 (19) päivään huhtihuuta

a) Suomen punakaartin järjestäminen

Brestin rauhansopimus, jonka Saksa tyrkytti Neuvosto-Venäjälle, venäläisten joukkojen hajoittaminen Suomessa ja niitten poistuminen sieltä – kaikki tämä saattoi luonnollisesti Suomen punakaartin ja Suomen työläishallituksen erittäin vaikeaan asemaan.

Ottaen jo kansalaissodan alkaessa huomioon venäläisten sotajoukkojen lukumäärän vähenemisen mahdollisuuden ja vahvan suomalaisen punakaartin tarpeellisuuden annoin Länsi-Suomen sotavoimille jo toisessa päiväkäskyssäni 15 (28) päivänä tammikuuta v. 1918 seuraavan ohjeen:

»Koska venäläisten osastojen lukumäärä vähenee ehtimiseen, mikäli vanhemmat ikäluokat vapautuvat sotapalveluksesta, on ryhdyttävä, sikäli kuin mahdollista on, uuden armeijan luomiseen, ja siksi käsken:

1) Liittämään heti venäläisten joukkojen riveihin Suomen kansallisuuteen kuuluvia suomalaisia sotamiehiä punakaartin suosituksen nojalla: 10 miestä joka komppaniaan, 5 miestä patteriin ja konekiväärikomennuskuntaan; kuitenkaan ei suomalaisia vapaaehtoisia saa jalkaväkirykmentissä olla enemmän kuin 200 tavallista miestä ja 30 tykkimiestä.

2) Vapaaehtoiset ovat valmistettavat sotapalvelukseen pattereissa, komppanioissa ja osastoissa, mutta taloudellisiin tehtäviin heitä ei saa käyttää.»

Tämän määräyksen mukaan alettiin kaikissa Länsi-Suomen sotaväenosastoissa kasvattaa innokkaasti suomalaisia sotilasohjaajia. Mutta samalla muodostettiin erityisiä suomalaisia punakaartilaisosastoja ilman mitään erikoista suunnitelmaa tai järjestelmää. Tämän työn suorittivat itse suomalaiset, emmekä me, venäläiset ohjaajat, sekaantuneet siihen muuten kuin antamalla ohjeita ja neuvoja.

Suomalaisia punakaartilaisosastoja perustettiin kaikkialle kautta koko Suomen. Mitään määrättyjä liikekannallepanosuunnitelmia ei luonnollisestikaan ollut, mutta punakaartiin alkoi jo liittyä paitsi puolueen jäseniä myöskin työläisiä ja talonpoikia liikekannallepanojulistuksen perusteella.

Alkuaikoina nämä punakaartin osastot olivat verraten heikkoja – punakaartilaiset olivat hyvin herkkiä vaikutelmille ja kypsymättömiä taisteluun valkoisia vastaan, mutta kuri oli heidän keskuudessaan hyvä. Suomen punakaartin taistelukuntoisuuden kohoittamiseksi oli näin ollen käännyttävä korkeammalle taholle pyynnöllä, että suomalaisten joukkojen riveihin lähetettäisiin matruuseja ja karaistua väkeä Venäjän punakaartista.

Mutta jo taistelun toisen vaiheen alkaessa Suomen punakaartin osastot paranivat tuntuvasti sekä mieslukuun että laatuun katsoen.

Jo silloinkuin Tampereella ollessani keskustelin helmikuun 20 päivän tienoilla suoraa linjaa pitkin toveri Glasunovin kanssa, ilmoitin hänelle, että vaikka Tampereen punakaartiin sillä hetkellä kuului vain 300 miestä, tulisi siinä maaliskuun l päivään mennessä olemaan väkeä 30 kertaa enemmän, ja että sillä silloin olisi jo käytettävissään tykistö, konekiväärit, ratsuväki ja muut apujoukot.

Tästä näkee, millaisella innolla punakaartia luotiin, joka samaan aikaan sai taistella valkoisia vastaan sekä rintamalla että selkäpuolella.

Punakaarti kärsi tuntuvaa päällystön ja ohjaajien puutetta.

Siksi ryhdyttiin toimenpiteisiin nuorempien ohjaajien valmistamiseksi ja erikoisten sotakoulujen perustamiseen Helsinkiin ja Sörnäsin saarelle. (Päiväkäsky punakaartille 28 päivänä maaliskuuta (10 p. huhtikuuta) v. 1918 N:o 18.)

Sörnäsin saarelle perustettiin kouluja – jalka-, tykki-, ratsu- ja insinöriväkeä ja lentäjiä varten. Ohjaajien valmistamisessa suoritti huomattavan tehtävän toveri Medvedev (myöhemmin punainen pääesikuntaupseeri).

Sitten käännyttiin Pietarin puoleen pyynnöllä, että sieltä lähetettäisiin Suomen punakaartille ohjaajia – 20 upseeria esikuntatyöhön sekä tykki- ja konekiväärimiehiä, insinörejä ja sapörejä, 20 miestä kutakin lajia. Pietarista saapui kuitenkin ohjaajia aivan pieni määrä.

Aseita saatiin riittävästi Pietarista ja samoin Suomesta poistuvilta venäläisiltä joukoilta.

Punainen armeija sai venäläisiltä kaikkiaan 50,000 kivääriä, 200 konekivääriä, 50 tykkiä, muutamia lentokoneita ja vastaavan määrän ammuksia.

Jonkun verran aseita kertyi myöskin valkokaartilaisia riisuttaessa.

b) Sotaliikkeet

(kartta N:o 2)

Saavuttuani Helsinkiin ja tutustuttuani vallitsevaan tilanteeseen kokonaisuudessaan Suomessa tulin vakuutetuksi siitä, että vaikka tilanne olikin siedettävä, oli vielä paljon työtä, ennenkuin taistelu olisi saatu käymään koko maan mittakaavassa.

Etenkin oli huomio vakavasti kiinnitettävä kahteen seikkaan: 1) uhkaavaan tilanteeseen Viipurissa ja 2) täydelliseen strategisten varajoukkojen puutteeseen, vaikka näitä joukkoja olisi tarvittu sekä aktivista että passivista toimintaa varten kansalaissodan edellyttämissä puitteissa.

Tilanne oli Viipurissa kehittynyt uhkaavaksi, sillä toiminta oli ollut hajanaista eikä tämän rintaman johto, sittenkuin 42. armeijakunnan päällikkö oli lähtenyt Viipurista, pystynyt suoriutumaan tehtävästään omin voimin. Tätä aluetta oli vahvistettava Pietarista saapuvilla joukoilla.

Jo 6 (19) päivänä helmikuuta valkoiset olivat valloittaneet Viipurin alueella Hannilan ja uhkasivat Pullilan kylää, 10 km päässä koilliseen Viipurista. Helmikuun 7 (20) päivänä he tuhosivat Kamaran aseman sillan, 12 km päässä kaakkoon Viipurista. Helmikuun 16 (29) päivänä he olivat hyökänneet pienillä voimilla Galitsinan aseman kimppuun, 15 km päässä kaakkoon Viipurista.

Tästä huomaa, että taistelutoiminta Viipurin alueella oli vakavaa. Rautatielinja oli meille välttämätön sekä yhdyssiteenä Venäjän kanssa, sillä meritie oli jäässä, että venäläisten joukkojen ja omaisuuden kuljettamista varten Suomesta Venäjälle.

Keski-Suomessa olivat valkoiset jo maaliskuun 20 päivän tienoilla vallanneet Mikkelin ja edenneet aina Mäntyharjulle saakka, joka oli ollut meidän hallussamme maaliskuun alussa.

Tästä kaikesta tein sen johtopäätöksen, että valkoiset saatuaan haltuunsa Haapamäen aseman ja turvattuaan sen eteläpuolelta valtaamalla Vilppulan aseman, alkavat etenemisen rautatielinjaa pitkin Pieksämäelle (kartta N:o 1). Samalla he kokoisivat tienvarrelta uusia joukkoja asevelvollisuuslain nojalla ja painuisivat Mikkelin kautta alas etelään, niin että Helsinki–Viipurin rata tulisi uhatuksi ja punaisten joukkojen huomio kääntyisi pois valkoisten varsinaisesta päämäärästä.

Tämä kävi selville jo yksistään siitä, etteivät valkoiset toimineet erikoisen tarmokkaasti tällä alueella. Aktivinen toiminta Karjalan alueella viittasi taas siihen, että valkoisten tarkoituksena oli katkaista kulkuyhteys nimenomaan siellä.

c) Aktiviset puolustussuunnitelmat

Ottaen huomioon kaikki mainitut seikat laadimme suunnitelman, jonka mukaan meidän piti puolustautua aktivisesti Viipurin alueella ja pysyttää Viipuri–Pietarin rauta-tielinja hallussamme sekä samalla ryhtyä päävoimillamme ratkaisevaan toimintaan Haapamäen suunnalla ja vallata tämä asema katkaistaksemme valkoisten yhteys Vaasaan ja tuhotaksemme täten heidän tukikohtansa.

Tätä suunnitelmaa varten venäläisille vapaaehtoisille joukoille ja Suomen punakaartille annettiin 3 (16) päivänä maaliskuuta v. 1918 päiväkäsky N:o 15, jonka esitän tässä kokonaisuudessaan (kartat N:ot 1 ja 2).

Salainen.

Kartta 7 ½ km l tuumassa.

1) Valkoisten päävoimat ovat ryhmittyneet linjalle Vaasa – Seinäjoki – Haapamäki – Jyväskylä – Mikkeli – Sortavala–Antrea, samalla kun etelään on sijoitettu vahvoja kärkijoukkoja, ja sitä paitsi on kautta koko Suomen pienempiä pesäpaikkoja, joissa kapina puhkeaa ilmi tuon tuostakin.

Etenkin innokkaasti valkokaarti toimii Heinola–Mänty-harjun alueella ja Antreassa. Tästä voi päättää, että heidän tarkoituksenaan on vallata rautatielinja, joka yhdistää Suomen Pietariin, ja eroittaa toisistaan Länsi- ja Itä-Suomen sota-voimat.

Käsken kaikkia Suomessa olevia sotajoukkoja valmistautumaan 3-9 päivänä maaliskuuta hyökkäykseen ja ryhtymään 10 päivänä maaliskuuta ratkaisevaan toimintaan, niin että valkokaartilaiset saataisiin hajoitetuiksi ja vallatuksi Vaasa–Sortavalan rautatielinja, ensi sijalla Haapamäen ja Pieksämäen välinen osa siitä.

Hyökkäystä varten joukot jaetaan seuraavalla tavalla:

Länsi-Suomi.

Joukkojen päällikkönä on toveri Salmela. Apulaisina toveri Wasstein ja toveri Bulatselj.

Esikunta Tampereella.

Alueen, johon kuuluvat Turun, Porin ja Hämeenlinnan piirien joukot, eroittaa keskialueesta Päijänne (se on Keski-Suomen alueella).

Alueen joukkojen tehtävänä on ensi sijalla Haapamäen aseman valloittaminen.

B) Keski-Suomi.

Joukkojen komentajana toveri Hasu. Apulaisena toveri Roine.

Esikunta Kouvolassa.

Alueen rajana idässä linja Savonlinna–Lappeenranta–Simola (aina Itä-Suomeen saakka).

Joukkojen tehtävänä on valloittaa Mikkeli ja sitten Pieksämäki.

C) Itä-Suomi.

Joukkojen komentajana toveri Backman. Apulaisena toveri Vladimirov.

Esikunta Viipurissa.

Joukkojen tehtävänä on turvata Suomen ja Pietarin välinen rautatielinja ja samalla, jos valkoiset siirtävät joukkojaan toiselle rintamalle, toimia aktivisesti ja valloittaa Imatra ja Antrea sekä tilaisuuden sattuessa myöskin Saimaan ja Laatokan välinen kannas Imatra–Hiitolan rintamalla.

D) Strateginen varaväki.

Riihimäen varaväen komentajana toveri Grundqvist.

Helsingin alue. Varajoukot on keskitettävä tärkeimpiin kohtiin linjalla Hämeenlinna–Riihimäki ja Porvooseen, ja määräämisvalta kuuluu ylimmälle johdolle.

Kaikilla rintamilla ovat venäläiset vapaaehtoiset joukkojen päällikköjen alaisia.

Kaikkien päällikköjen on kiinnitettävä huomionsa seuraaviin seikkoihin:

valkoisten voimista on hankittava tarkat tiedot;

on kaikin keinoin pysyttävä yhteydessä naapurialueitten kanssa, etteivät valkoiset pääsisi saartamaan;

hyökkäyksen alkaessa täytyy olla riittävästi varaväkeä, jonka harjoittamista on jatkettava keskeytymättä.

6) Kiireelliset tiedot sotatoimien kehityksestä ovat lähetettävät kahdesti vuorokaudessa: klo 10 aamulla ja klo 8 (20) illalla.

7) Kahdesti kuukaudessa on sanantuojan kautta annettava tiedot:

a) venäläisten ja suomalaisten osastojen miesmäärästä, kummastakin erikseen, mainitsemalla jalkaväki (pistimien ja konekiväärien lukumäärä), tykistö (tykkien lukumäärä), ratsuväki (sapelien lukumäärä), lentojoukot (lentokoneitten lukumäärä).

b) tykkien ja konekiväärien lukumäärästä panssarijunissa, autoissa, yhteysvälineistä (Hughesin koneista, radioasemistä y. m.)

8) Ylipäällikön esikunta Helsingissä. Allekirjoitukset: Suomen kaikkien sotavoimien ylipäällikkö

Eero Haapalainen.

Ylipäällikön apulainen

Svetshnikov.

Esikunnan päällikkö Wesley.

Lähetetty 3 p. maaliskuuta v. 1918 klo 12.

Esikunnan päällikkö. Sinetti.

Tämä päiväkäsky pakotti ryhmittelemään joukot uudella tavalla, mutta tärkeintä oli saada tätä tarkoitusta varten strategista varaväkeä Riihimäelle. Laskimme käytettävissä olevat joukot ja tulimme siihen johtopäätökseen, että venäläisten ja suomalaisten punaisten joukkojen kokonaismäärästä, noin 50-60,000 (näistä puolet suorittavat varusväki- tai vahtipalvelusta maan eri osissa), voitiin strategiseen varaväkeen siirtää ainakin 10,000 miestä. Ryhtyessään tähän toimenpiteeseen ylin johto kohtasi odottamatta vastarintaa rintamaesikuntien taholta. Tietenkin näitten asema oli vaikeaa – talvinen aika, jolloin vihollinen pääsi liikkumaan kaikilla suunnilla, pakotti punaiset joukot, jotka eivät vielä olleet tottuneet sääntöperäiseen sodankäyntiin, pysymään ketjussa, ja tällöin sai kaiken aikaa joko hyökätä tai puolustautua.

Olisihan voitu luovuttaa valkoisille joitakin kohtia ja saada siten jokunen määrä joukoista siirretyksi varaväkeen, mutta se oli mahdotonta, sillä suomalaiset punakaartilaiset ottivat mukaan perheensä ja tavaransa poistuessaan kaupungeista tai muilta paikkakunnilta. Kaikki tämä teki lamauttavan moralisen vaikutuksen ja lisäksi se ehkäisi sotajoukkojen liikkumisvapauden.

Sitä paitse varaväkeä voitiin ottaa vain Keski-Suomen ja Helsingin alueen joukoista, mutta kajoaminen viimeksimainitun alueen joukkoihin oli vaarallista, sillä paikallinen valkokaarti oli siellä voimakas ja lisäksi kysymys saksalaisten maihinnoususta oli ollut päiväjärjestyksessä jo muutaman viikon.

d) Hyökkäys alkaa

Tästä huolimatta päiväkäskyä N:o 15 ei peruutettu ja sotajoukot alkoivat hyökkäyksen 400 km pituisella rintamalla.

Hyökkäyksen aikana saatiin selville, että vihollisella oli kaikkialla rintaman varrella vahvasti varustettuja asemia. Venäläisten joukkojen puute vähensi suuresti punaisten aktivisuutta, jotka eivät olleet vielä valmiit laajaan hyökkäystoimintaan; lisäksi ei ollut lainkaan kokenutta päällystöä; venäläisiä ohjaajia oli vain muutamia kymmeniä.

Näin ollen punaisten hyökkäys luonnollisesti tyrehtyi. Mutta olihan sillä hyvätkin puolensa, nimittäin: 1) vaikkei venäläisiä sotavoimia ollut juuri lainkaan, punaiset osoittivat pystyvänsä ei ainoastaan puolustautumaan, vaan myöskin aktiviseen toimintaan ja hyökkäykseen; 2) hyökkäysten avulla saatiin tietoja vihollisen voimista ja asemista, ja kun lisäksi vielä otettiin vankeja, olivat punaiset täysin selvillä tilanteesta; 3) moralisessa ja valtiollisessa suhteessa kävi ilmi, että valkoiset häviävät ennemmin tai myöhemmin ja etteivät he pysty kukistamaan punaisten kapinaa.

Ulkomaiset asiantuntijat puhuvat venäläisten sotavoimien osallisuudesta tässä hyökkäyksessä, mutta se on täysin aiheetonta, sillä venäläisiä vapaaehtoisia oli tähän aikaan Suomessa kaikkiaan noin 1,000 miestä, sillä, kun Pietari–Helsingin rautatielinja pysyi meidän hallussamme, kävi sen kautta mahdolliseksi venäläisten joukkojen ja omaisuuden kuljettaminen Venäjälle.

Tosin valkoiset koettivat omasta puolestaan ryhtyä hyökkäykseen, mutta he eivät kyenneet saavuttamaan oleellisia tuloksia.

e) Toisen vaiheen loppu; valkoisten ja punaisien suunnitelmat

Punaisten vakavan hyökkäyksen epäonnistuminen osoitti, että ratkaisevat sotaliikkeet on siirrettävä kevääseen.

Vielä vakuuttavampana todistuksena punaisten järkkymättömästä uskosta rintamansa lujuuteen olivat heidän jatkuvat valmistelunsa lämpimämmän vuodenajan varalle.

Esitän tässä mielenkiintoisen, ylijohdon antaman päiväkäskyn 22 päivänä maaliskuuta (4 p. huhtikuuta) N:o 19.

»Keväällä ja kesällä voi kansallisen laivaston ja jokilaivueen miehistö olla suureksi avuksi jalkaväkijoukoille taistelussa valkoisia vastaan. Siksi rintamilla on ryhdyttävä viivyttelemättä tulevan merijalkaväen kasvattamiseen ja käytettävä pakko-otolla tähän tarkoitukseen kaikki höyrylaivat y. m.

Meriväkiosastoja on perustettava Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin käyttäen pakko-otolla tähän tarkoitukseen kussakin paikassa 12 höyrylaivaa ja mahdollisimman suuri määrä höyrypursia, moottorivenheitä y. m. Uudessakaupungissa täytyy olla 6 höyrylaivaa ja mahdollisimman hyvät varustukset.

Jokilaivue on perustettava Hämeenlinnaan Näsijärveä ja Pyhäjärveä varten, Lahteen Päijännettä varten ja Lappeenrantaan Saimaata varten.

Allekirjoitukset: Taimi, Svetshnikov ja Wesley.

Tämä päiväkäsky annettiin kolme viikkoa ennen saksalaisten maihinnousua Suomeen, jolloin punaiset olivat vielä vakuutettuja siitä, etteivät Wilhelmin pyövelit tule sekaantumaan työläisten taisteluun vapautensa ja riippumattomuutensa puolesta.

Näin oli punaisten ylin johto ottanut huomioon kaikki seikat ensi kevään ja kesän sotatoimien varalta.

Sitten on myöskin huomautettava siitä, että tähän aikaan, suunnilleen maaliskuun lopulla, kaikki venäläiset vapaaehtoiset, niitten mukana minäkin, erosimme venäläisistä joukoista ja liityimme Suomen punakaartiin, joten me sekä tosiasiallisesti että oikeudellisesti lakkasimme olemasta »venäläisiä sotilaita».

Huhtikuun lopussa päättyi venäläisten jalkaväkijoukkojen, valtiollisten järjestöjen ja sotilasomaisuuden siirtäminen ja samalla myöskin Venäjän laivaston päävoimat saapuivat onnellisesti Helsingistä Kronstadtiin. Helsingissä olevat englantilaiset sukellusveneet räjäytettiin.

Svinhufvudin hallitus huomatessaan, ettei Mannerheim pystyisi tukahduttamaan punaisten kapinaa, kääntyi lopullisesti avunpyynnöllä Saksan hallituksen puoleen, jolloin keisari Wilhelm antoi määräyksen lähettää Suomeen 20,000:mie-hisen maihinnousujoukon, joka saksalaisen laivaston avustamana astui Suomen mantereelle Hankoniemessä, Helsingissä ja Loviisassa.

Näin päättyi toinen vaihe ja alkoi punaisille raskas kolmas ja viimeinen vaihe, jolloin saksalaiset, ruotsalaiset ja valkosuomalaiset kävivät ylivoimaisina Suomen työläisten kimppuun eivätkä venäläiset Brestin rauhansopimuksen lamauttamina voineet antaa näille mitään apua.

Yleensä toinen vaihe on huomattava seuraavista seikoista:

1) Suomen punakaarti järjestäytyi lopullisesti sotilaallisiksi yksiköiksi. Sen lukumäärä kohosi 60,000 mieheen, joista 30,000 suoritti varus- ja vahtipalvelusta maan eri tahoilla.

2) Brestin rauhansopimus heikonsi Suomen punaisia joukkoja, sillä venäläiset poistuivat Suomesta eivätkä he voineet auttaa Suomen punaisia joukkoja.

3) Punakaartin kestävyydestä ja puolustuksen menestyksellisestä järjestämisestä oli seurauksena, että punaiset voivat suorittaa venäläisten joukkojen siirtämisen Venäjälle järjestelmällisesti ja Neuvosto-Venäjä sai pelastetuksi suuren määrän puoluevoimiaan ja vallankumouksellisia sotamiehiään, joita sittemmin tarvittiin Venäjän puna-armeijaa luotaessa ja eri rintamilla Venäjän kansalaissodassa.

4) Sen tosiasian, että punakaarti oli kahden ja puolen kuukauden aikana (15 päivästä tammikuuta l päivään huhtikuuta) ollut voitolla taistelussa valkokaartia vastaan, todistaa muun ohella oikeaksi se seikka, että valkokaartilainen hallitus kääntyi avunpyynnöllä Saksan entisen keisarin puoleen.

»Rosta»n (sanomalehti Morning-Post v. 1920) tietojen mukaan Saksa vaati korvausta 127 miljonaa Suomen markkaa Suomen puhdistamisesta bolshevikeista.

5) Koko Suomen punakaartin yleinen johto oli Venäjän pääesikunnan ent. upseerien käsissä, jotka näin ollen olivat vastapainona Saksan ja Ruotsin armeijan taitaville ohjaajille ja myöskin Venäjän pääesikuntaan kuuluneille ruotsalaissyntyisille valkokaartilaisille upseereille.

H) Taistelun kolmas vaihe

(Kartat N:ot 3 ja 4).

a) Saksalaiset valmistautuvat nousemaan maihin Suomessa

Jo kansalaissodan alkaessa valkoiset asetuttuaan Vaasaan kääntyivät Ruotsin hallituksen puoleen pyytäen apua. Mutta Ruotsin oli pakko antaa virallisesti kielteinen vastaus.

Kartta N:o 3.

Tämä olikin selvää, sillä ottaen huomioon Ruotsin sosialidemokratisen puolueen kannan Ruotsin porvaristo olisi voinut aiheuttaa kansalaissodan itse Ruotsissakin. Eipä ollut aivan aiheeton Suomessa siihen aikaan kierrellyt itsepintainen huhu, että Ruotsin työläiset varustivat 5,000-miehistä joukkoa Suomen punaisten avuksi. Mitä tulee avustamiseen aseilla ja vapaaehtoisilla, tuntui se Ruotsin hallituksesta aivan luonnolliselta, vaikkei Venäjä sen mielestä ollut oikeutettu menettelemään samoin punaisen Suomen suhteen.

Kun siis Suomen valkokaartilainen hallitus huomasi, ettei se tule toimeen yksinomaan Ruotsin antamalla laittomalla avulla, kääntyi se saksalaisten puoleen.

Puheet siitä, että kenr. Mannerheim, jolla ei ollut mitään valtiollista vaikutusta, olisi alkuaikana asettunut vastustavalle kannalle hallitukseensa nähden luottaen yksinomaan omiin voimiinsa ja haluamatta jakaa tulevia laakereita kenenkään muun kanssa – ovat paljasta juttua, sillä jo helmikuun lopulla Mannerheim käydessään Suomen Karjalassa ja kääntyessään julistuksella sotajoukkojen puoleen huomautti siitä, että heillä (valkokaartilaisilla) on toiveita saada apua saksalaisilta. Tämä rohkaisi tietysti suuresti valkokaartin siihen aikaa lamassa olevaa mieltä.

Jo helmikuun keskivaiheilla alkoi punaisten kesken kierrellä huhu saksalaisten suunnittelemasta maihinnoususta Suomessa.

Saksalaiset olivat päättäneet lähettää Suomeen sotajoukkoja järjestystä palauttamaan ja arveltiin, että he valitsevat Ahvenanmaan saariston laivastonsa tukikohdaksi ja joukkojensa maihinnousupaikaksi.

Keskustellessani ennen lähtöäni Helsinkiin helmikuun lopulla suoraa linjaa pitkin toveri Glasunovin kanssa kysyin häneltä, mitä hän tiesi sakalaisten maihinnousua Ahvenanmaan saarilla koskevista huhuista, ja hän vastasi, ettei ollut olemassa sellaisia tosiasioita, joitten perusteella voisi tehdä johtopäätöksiä tästä maihinnoususta. Joku Turun tykistöaseman sotilasosaston jäsen oli ilmoittanut, että he olivat vain radioteitse yhteydessä Ahvenanmaan kanssa, joten heidänkin ainoana ravintonaan olivat huhut ja radiosanomat, joita voitiin pitää provokatorisina. Sitten tämä oli ilmoittanut, että Eckerön lahdessa (Turun alue) oli ruotsalaisia aluksia, joista yksi oli risteilijä, yksi torpedovene ja yksi tavallinen höyrylaiva. Höyrylaivasta oli laskettu vesille vene, johon oli sijoittunut muutamia matruuseja, jotka olivat soutaneet rantaan ja lähteneet kulkemaan Storen kylään, jonka jälkeen paikalliset asukkaat olivat esittäneet venäläiselle vartiostolle ultimatumin vaatien tätä poistumaan ja luovuttamaan heille Venäjän valtion omaisuuden.

Sitäpaitsi oli samana päivänä, jolloin tämä keskustelu suoraa linjaa pitkin tapahtui, Ahvenanmaalta saapunut radiosanoma, jossa ilmoitettiin, että Ruotsi oli esittänyt ultimatumin vaatien meidän joukkojamme poistumaan Suomesta ja luovuttamaan vallan takaisin kukistetulle senaatille, mutta että Pietarista oli vastattu, ettei Ruotsin tarvinnut sekaantua Venäjän asioihin ja että samalla oli huomautettu siitä, että Venäjä oli jo antanut määräyksen armeijan täydellisestä hajoittamisesta.

Kuitenkin jo silloin tuntui siltä, vaikka Brestin rauhansopimus olikin solmittu, etteivät saksalaiset eivätkä myöskään venäläiset noudattaisi tarkalleen sitoumustaan.

Saksalaiset olivat jo tammikuusta lähtien alkaneet lähettää Suomeen jääkäreitä, sotatarpeita ja aseita ja avustivat tosiasiallisesti edelleenkin Suomea.

Saksalaisten pyrkimystä saattaa Suomi vasallimaakseen ehkäisi pelko, että englantilaiset ryhtyvät aktiviseen toimintaan Muurmannin rannikolta käsin saadakseen haltuunsa Pietarin ja Itämeren laivaston, ja heillä oli nähtävästi aikomuksena käydä yhdessä valkosuomalaisten kanssa venäläisten kimppuun pohjoisella rintamalla, sittenkuin he ensin olivat vallanneet joukoillaan Suomen.

Tosin kyllä olivat Suomen sosialidemokratit vielä maaliskuun alussa toivoneet, että he lähettämällä lähetystön saavat ehkäistyksi saksalaisten sekaantumisen Suomen asioihin. Tätä heille vakuuttivat Saksan riippumattoman puolueen edustajat, jotka olivat käymässä Helsingissä ja Tampereella tutustuakseen punakaartin asemaan. Mutta nämä edustajat olivat väärässä ja he johtivat harhaan myöskin Suomen punaiset.

Lisäksi itse tosiasiat olivat omiaan saattamaan punaiset tähän uskoon: – saksalaiset lykkäsivät ratkaisuaan yhä tuonnemmaksi.

Tosin kyllä sitä paitsi oli vielä olemassa eräitä seikkoja tukemassa otaksumaa, etteivät saksalaiset ryhtyisi lainkaan maihinnousuun tai laskisivat he maihin yksinomaan Turun alueella:

1) Maaliskuun alussa oli saksalaisilla hallussaan Itämeren maakunnat, Ukraina, Puola ja Don, ja lisäksi he länsirintamalla valmistautuivat suureen hyökkäykseen; näin ollen he eivät voineet käyttää kapinan kukistamiseen enempää kuin 20,000 miestä.

2) Tähän aikaan venäläiset sotajoukot pystyivät vielä tekemään vastarintaa saksalaisille ja nimenomaan puolustautumaan rannikolla käyttäen apunaan meidän Itämeren laivastomme sukellusveneitä.

On selvää, että neuvostohallitus käsitti hyvin, että niinpiankuin venäläinen jalkaväki ja venäläiset merivoimat kuljetetaan pois Suomesta, saksalaiset valtaavat heti Suomen.

Tästä oli selvillä myöskin Itämeren laivaston ja Suomen piirikomitea.

Mutta kun sotajoukot täytyi kuljettaa pois maasta maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa, niin ryhdyttiin heti toimenpiteisiin Suomen punakaartin vahvistamiseksi ja sen varustamiseksi elin-, sota- ja ampumatarpeilla. Meidän tarkoituksenamme oli siirtää venäläisten joukkojen sijalle mahdollisimman vähän haittaa tuottaen Suomen punakaarti. Siksipä valkokaartilaiset puhuivatkin niin paljon venäläisen armeijan muuttumisesta Suomen puna-armeijaksi.

Valkoiset perustelevat väitettään sillä, että Suomeen jäi itse venäläinen päällystökin (Svetshnikov y. m.).

Tosin kyllä koko maailman valkokaartilainen ja meidän sanomalehdistömmekin oli jo lausunut otaksumanaan, ettei ollut luultavaa, että asianomaiset puolet täyttäisivät Brestin rauhansopimuksen sen täydessä laajuudessa, ja tämä seikka voisi antaa saksalaisille aihetta ryhtyä aktivisesti avustamaan Suomen valkoisia.

Kun maaliskuun alussa levisi huhuja saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalla, Suomen vallankumouksellinen hallitus koetti saada aikaan sopimuksen saksalaisen johdon kanssa lähettämällä Ahvenanmaalle 3-miehisen lähetystön. Mutta nämä neuvottelut jäivät tuloksettomiksi, sillä Saksa oli nähtävästikin tehnyt jo määrätyn ratkaisun.

Noustuaan maihin Ahvenanmaalle saksalaiset antoivat julistuksen, jossa he ilmoittivat saapuneensa Suomeen suomalaisten (ei tietenkään punaisten) ystävinä ja liittolaisina. Maaliskuun 12 päivänä he läksivät liikkeelle Turkua kohti kulkien noin 200 miehen suuruisena joukkona suksilla jään yli.

Tämä seikka herätti suurta levottomuutta punaisten keskuudessa. Heidän hallituksensa antoi väestölle julistuksen, jonka oli allekirjoittanut Manner ja jossa kaikkia puolueita kehoitettiin taisteluun saksalaisten sekaantumista vastaan.

Mutta sitten selvisi, että saksalaisten maihinnousu Ahvenanmaalla ja hiihtomatka Turkuun olivat olleet vain juonena, jonka tarkoituksena oli kääntää punaisten huomio sinne ja estää heitä ryhtymästä aktiviseen toimintaan pohjoista armeijaa vastaan.

Itse asiassa saksalaiset toimien yhdessä valkokaartilaisen johdon kanssa laskivat pääjoukkonsa, kuten tuonnempana saamme nähdä, maihin Hankoniemen, Helsingin ja Loviisan alueilla hyökätäkseen punaisten kimppuun selkäpuolelta ja saartaakseen valkoisten avulla punaiset Länsi-Suomen alueelle katkaisten täten heiltä tien Itä-Suomeen ja Pietariin.

Huhtikuun alussa, kun venäläiset sotavoimat, myöskin laivasto, olivat poistuneet Suomesta, antoi Saksan hallitus määräyksen kenr. Ludendorffille, joka johti itärintamaa, kukistaa kapinan Suomessa, ja Ludendorff jätti vuorostaan kenr. von-der-Goltzille tehtäväksi koota 20,000-miehisen valtausjoukon, johon kuului jääkäripataljonia, ratsuväkeä sekä kevyttä ja raskasta tykistöä.

Huhujen mukaan oli saksalaisia joukkoja ryhdytty valmistamaan ja harjoittamaan maihinnousuun jo siihen aikaan, kun he saapuivat Ahvenanmaalle.

Ennenkuin ryhdyn selostamaan kolmannen ja viimeisen vaiheen sotaliikkeitä, on minun mainittava muutama sana Suomen punaisen hallituksen mielialasta tähän aikaan ja taistelevien puolien asemasta sillä hetkellä, jolloin saksalaiset laskivat maihin valtausarmeijansa.

b) Punaisen Suomen hallitus, sen mieliala ja toimenpiteet saksalaisten varalta

Kuten jo olemme maininneet, toimi Suomen kansanvaltuutettujen neuvosto työväen pääneuvoston valvonnan alaisena. Suomen sosialidemokratinen puolue ei kuitenkaan ollut yksimielinen.

Puolue hajosi ryhmiin, vaikka saksalaisten sekaantuminen oli uhkaamassa ja tämä sekaantuminen oli käynyt paljon helpommaksi venäläisten joukkojen poistumisen jälkeen ja erimielisyyden vallitessa johtavan puolueen keskuudessa.

Venäläisen bolshevismin vaikutuksesta osa puoluetta omaksui enemmän vasemmalle kallistuvan suuntauksen ja koetti päästä määräävään asemaan puolueessa. Se vaati ratkaisevaa taistelua porvaristoa vastaan, mutta tämä mielipide ei saavuttanut puolueen enemmistön kannatusta. Vaikka Mannerin johtaman vasemmistoryhmän vaikutuksesta olikin julkaistu valtiosääntö, joka muistutti Neuvosto-Venäjän valtiosääntöä, pääsivät kansanvaltaiset virtaukset voitolle vasemmiston pyrkimyksestä, jonka päämääränä oli köyhälistön diktaturin voimaansaattaminen.

Ei edes se väkivalta, jonka alaisiksi punakaartilaiset ja heidän perheensä joutuivat (teloitukset, silpominen y. m.), saanut punaisten hallitusta luopumaan järkähtämättömästä kansanvaltaisesta kannastaan eikä sitä saatu sodan kuluessa taivutetuksi hyväksymään kuolemanrangaistusta.

Valtiosääntöä koskevan lakiehdotuksen mukaan valta olisi joutunut »yleiskansalliselle perustavalle kokoukselle».

Hallitus viivytteli maakysymyksen ratkaisua, ja kuitenkin olisi saattanut luulla kaikkien seikkojen viittaavan siihen, että oli ryhdyttävä sellaiseen toimenpiteeseen, joka olisi heikontanut valkoiset vetämällä punaisten puolelle talonpoikaisluokan, jonka keskuudesta valkoiset ammensivat suuren määrän voimiaan, ja liittänyt sen läheisillä siteillä työväenluokkaan ei ainoastaan platonisesti, vaan myöskin tosiasiallisesti.

Ja tällaisissa olosuhteissa, samaan aikaan kuin Manner kannattajineen kallistui Neuvosto-Venäjän puolelle ja oli bolshevikipuolueen vaikutuksen alaisena, syntyi sosialidemokratien keskuudessa toinen voimakas ryhmä, johon kuului myöskin Tanner, sosialidemokratisen sanomalehden »Työmiehen» päätoimittaja. Tämä ryhmä ei ainoastaan kieltäytynyt vallankumouksen syventämisestä, vaan jopa kokonaan sen kannattamisesta, koska se ryhmän mielestä oli saanut väärän suunnan ja oli ristiriidassa työväenluokan etujen kanssa.

Puhuttiin uudesta »revisionistisesta» ryhmästä, joka aikoi ryhtyä taistelemaan alkavaa anarkiaa vastaan. Muu sosialistien joukko pysyi passivisena ja salli vallankumouksellisten toimia vapaasti; viimeksimainituista oli huomattava osa epäilemättä »opportunisteja». Vallankumoukselliset nojautuivat Suomen punakaartiin, joka ei kuitenkaan sosialidemokratien keskuudessa vallitsevan erimielisyyden vuoksi saattanut olla riittävän luja ja innostunut taisteluun eikä liittää toisiinsa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi nimenomaan vallankumouksellisia, jotka eivät olleet välittömästi sen riveissä, ja vetää puolelleen vallankumoukselliset kansanjoukot.

Nyt jo, v. 1923, tiedämme, että Suomen sosialidemokratit ovat kieltäytyneet kannattamasta kommunisteja eduskunnassa ja että, mitä tulee »yhteisen työläisrintaman muodostamiseen», he ovat suostuneet tekemään liiton kommunistipuolueen kanssa sillä ehdolla, että se luopuu moskovalaisesta ohjelmasta köyhälistön diktaturiin nähden s. o. työväen pyrkimyksestä ottaa vallan käsiinsä aseellisen taistelun avulla ja että Suomen kommunistipuolue katkaisee julkisesti ja vilpittömästi suhteensa Moskovaan, kieltäytyy vallankumouksen toimeenpanemisesta Suomessa venäläisten voimien avulla ja ryhtyy taisteluun sosialidemokratisen ohjelman pohjalla käyttäen sosialidemokratien taistelukeinoja ja nojautuen Suomen työväenluokan vastaaviin voimiin.

Suunnilleen samaa mieltä olivat puolueen »opportunistiset» ainekset, jotka olivat vain toistaiseksi liittyneet vasemmistolaisiin ja pikemmin jarruttivat näitten taistelua valkoisia vastaan. Laajat kansanjoukot, kuten on jo sanottu, olivat passivisia. Johtajien kesken vallitseva erimielisyys aiheutti väsymystä, masentumista ja lamautumista, ja tämä seikka vaikutti tietenkin itse taistelun menestyksellisyyteen valkoisia vastaan. Kaikki nämä riidat vaikuttivat epäedullisesti myöskin ylimpään johtoon ja nimenomaan sillä hetkellä, jolloin annettiin päiväkäsky N:o 15 hyökkäyksestä ja ratkaisevasta toiminnasta.

Eero Haapalaisen sijalle tuli Taimi, ja vaikka tämä vaihto olikin sotaministeriön etujen mukaista, niin jo itse tämä tosiasia, jossa kuvastui ryhmien johtajien välinen taistelu, teki kansanjoukkoihin erittäin epäedullisen vaikutuksen. Myöskin neuvoteltaessa sotilaallisista toimenpiteistä ja suunnitelmista oli huomattavissa epäröimistä ja herpautumista.

Jouduin itse tahtomattani näkemään, kuinka Taimen kaikki hyvät alotteet ja hänen pyrkimyksensä saattaa loppuun punakaartin joukkojen uusi ryhmitys ja keskittää strateginen varaväki Riihimäen alueelle – jäivät paperille.

Johtavien piirien epäröivä taktikka, tahdon ja pyrkimyksen puute taistella kaikin voimin valkoisia vastaan – kuvastui alemmissa elimissä, ja siksi nämä menettelivät oman harkintansa mukaan, jopa mielivaltaisesti jättivät täyttämättä korkeammalta taholta tulevat määräykset.

Kaikista näistä syistä oli seurauksena, ettei strategista varaväkeä saatu käytettäväksi, ja niistä myöskin johtui epäonnistuminen taistelussa valkoisia ja näitten avuksi saapuneita saksalaisia vastaan.

Luonnollisesti olisivat saksalaiset tarpeen tullen voineet suurentaa maihinnousujoukkonsa lukumäärän moninkertaiseksi ja kukistaa loppujen lopuksi punaisten kapinan, mutta voitto olisi voinut kallistua myöskin viimeksimainittujen puolelle, sillä eihän olisi ollut Saksan korkeimman johdon etujen mukaista sitoa voimiaan sellaiselle suunnalle, jossa saksalaisia ei uhannut sellainen välitön vaara kuin länsirintamalla.

Saksan sekaantumisen moralinen vaikutus oli suuri. Se suoranaisesti lamautti hallituksen toiminnan puhumattakaan kansanjoukoista, jotka ensin oli vallannut työväenliikkeen historiassa tuntematon innostus, mutta jotka nyt joutuivat hermostuneisuuden, epävarmuuden ja pelon valtaan.

Tähän aikaan Saksa oli maineensa ja mahtinsa kukkuloilla ja sen tähänastinen menestys maailmansodassa salli sen sanella vaatimuksensa neuvostohallitukselle. Kuinka olisi pieni punainen Suomi kyennyt vastarintaan, kun suuri naapuri – Neuvosto-Venäjä – oli saanut laskea aseensa? Tämä oli punaiselle Suomelle sitäkin mahdottomampaa, kun kaikki sen voimat olivat rintamalla ja lukumäärältään melkein yhtä suuren valkoisen armeijan vastassa.

Porvarillinen sanomalehdistö, joka ilmestyi valkokaartilaisten hallussa olevalla alueella ja naapurivaltioissa, teki samaan aikaan katalaa työtään; kaikki lehdet olivat täynnä provokatorisia tietoja venäläisten joukkojen riisumisesta, Suomenlinnan linnoituksen joutumisesta saksalaisten käsiin, yhteentörmäyksistä anarkistien kanssa kaduilla y. m.

Yleensä voidaan erehtymättä sanoa, että, vaikka valkoisten kaikki ponnistukset toisen vaiheen kuluessa olivat jääneet tuloksettomiksi, kolmannessa vaiheessa jo yksistään huhut saksalaisten suunnittelemasta maihinnoususta kallistivat vaa’an valkoisten puolelle ja aiheuttivat punaisten tappion. Yksinpä venäläiset vapaaehtoiset alkoivat vähitellen poistua Suomen puna-armeijasta, ja tämä seikka järkytti vielä suuremmassa määrässä punaisten joukkojen rivejä ja teki epäedullisen moralisen vaikutuksen.

Näin ollen jo huhtikuun alussa oltiin selvillä, että punaisille oli koittamassa kohtalokkaat ajat, ja kaikki valmistautuivat tähän. Tietenkään ei enää saattanut tulla kysymykseen minkäänlainen hyökkäystoiminta valkoisia vastaan, päinvastoin viimeksimainitut kauan odottamansa ja nyt saapuneen avun innoittamina tunsivat jo olevansa voittajia ja valmistautuivat saksalaisten perässä kulkien Etelä-Suomen juhlalliseen valtaukseen.

Tosin kyllä ei tästä koitunut suurtakaan kunniaa herroille Mannerheimeille ja heidän kaltaisilleen, mutta tässä tapauksessa tarkoitus pyhitti keinot.

 

I) Sotaliikkeet kolmannen vaiheen aikana

a) Taistelevien puolien asema 1 (14) päivänä huhtikuuta

Kenr. Mannerheim, joka toimi yhdessä saksalaisen johdon kanssa ja tiesi, milloin saksalaiset nousevat maihin, päätti käyttää hyväkseen Länsi-Suomen alueella punaisten suomalaisten mielialaa, joitten huomio oli kiintynyt odotettuun saksalaisten maihinnousuun ja Ahvenanmaahan, ja valloittaa Tampereen.

Keskitettyään suuria voimia Tampereen pohjois- ja itäpuolelle valkoiset koettivat (15-26 päivänä maaliskuuta) saada kaupungin saarretuksi joka suunnalta ja eristää sen muista alueista. Edeten idästä he katkaisivat rautatieyhteyden valloittamalla Lempäälän aseman ja saartoivat 27 päivänä maaliskuuta (9 p. huhtikuuta) Tampereen kaupungin joka suunnalta. Sitten he 28 päivänä maaliskuuta (10 p. huhtikuuta) käänsivät varusväen huomion pohjoiseen ja etelään, samalla kun he itse tekivät hyökkäyksen suurilla voimilla itäiseltä suunnalta. Mutta valkoisten ponnistuksista huolimatta heidät lyötiin takaisin ja he menettivät paljon väkeä.

Saarron aikana Tampere oli yhteydessä Helsingin kanssa lentokoneitten avulla. Toveri Rahja, Suomen sosialidemokratisen (nykyään kommunistisen) puolueen jäsen, suoritti sankarillisesti lentomatkoja ja otti selvän Tampereella vallitsevasta tilanteesta. Hänen sanojensa mukaan oli mieliala punakaartilaisten keskuudessa ollut reipas ja he olivat valmiit ennemmin kuolemaan kuin antautumaan.

Ehkäpä olisi ollut mahdollista lähettää osa Helsingin varusväkeä Tampereen avuksi, mutta, kun oli odotettavissa saksalaisten maihinnousu, ja kun oli syytä pelätä, että itse Helsingissä sattuu epäjärjestyksiä – joita valkokaartilaiset voivat provosoida salaisella toiminnallaan, täytyi luopua ajatuksesta auttaa Tamperetta ja olla sekaantumatta aktivisesti sotaliikkeisiin Tampereen alueella. Otaksuimme, että jolleivät saksalaiset puutu asiaan, Tampereen varusväki pystyy itsekin hoitamaan Tampereen puolustuksen valkoisia vastaan.

Porin alueella olivat punaiset asetuttuaan rintamaan linjalla Pori–Muhujärvi pidättäneet Pohjanlahden ja Näsijärven välisellä alueella etenevien valkoisten hyökkäyksen. Tällä rintamalla valkoiset eivät osoittaneet aktivisuutta.

Keski-Suomen alueella valkoiset valtasivat Heinolan ja etenivät Mäntyharjun eteläpuolelle asettuen asemiin 20 km päässä Helsinki–Pietarin rautatielinjalta, mutta punakaarti sijoitti radan suojaksi vahvoja joukkoja 15 km päähän Lahti–Kouvolan linjan pohjoispuolelle.

Viipurin rintaman alueella valkoiset valtasivat Vuoksen linjan Imatralta melkein Laatokkaan saakka uhaten Viipuria Antrean taholta ja Viipuri–Pietarin rataa Galitsinan alueella ja etelämpänä.

Meidän joukkomme puolustivat tätä aluetta aktivisella toiminnallaan pitäen suurilla voimilla hallussaan Viipurin ja Lappeenrannan. Täällä käytettiin puolustukseen kahta panssarijunaa.

Riihimäen, Turun, Hankoniemen, Helsingin ja Loviisan alueella oli erisuuruisia punakaartin osastoja, jotka kävivät lakkaamatonta taistelua paikallisia valkokaartilaisia vastaan. Punaisten asemassa, jonka he olivat valinneet puolustautuakseen saksalaisten saapumista odottavia valkoisia vastaan, oli kaksi suurta virhettä: 1) ketjurintaman pituus oli 400 km ja 2) varaväen puute.

Joskin voidaan väittää, että ketjuasema johtui kansalaissodan erikoisesta luonteesta Suomessa, oli varaväen puute, ja erikoisesti liikkuvan varaväen, maassa, jossa on täysin kehittynyt rautatieverkko, auttamaton virhe punaisten puolelta. Me käsitimme sen siihen aikaan täydellisesti, mutta olimme aivan voimattomia saamaan aikaan parannusta.

b) Saksalaisten suunnitelmat

Kun taistelevien puolien asema oli sellainen, millaiseksi se on kuvattu, oli saksalaisten suunnitelma aivan yksinkertainen. Saksalaiset olivat siihen aikaan isäntinä Itämemerellä. Silloinkuin vielä olivat olemassa Venäjän laivasto ja englantilaiset sukellusveneet (4), eivät saksalaiset olisi uskaltaneet laskea maihin Helsingin läheisyydessä, mutta Venäjän laivasto oli poistunut Helsingistä, englantilaiset sukellusveneet oli räjäytetty eikä Suomen punakaartilla ollut nimeksikään edes jokilaivuetta. Mikäpä siinä olisi siis auttanut!

Näin ollen saksalaisten suunnitelmaan kuului nousta maihin Hankoniemen alueella, sittenkuin Ahvenanmaalla oli suoritettu mainittu mielenosoitus, edetä sitten Helsinkiin ja sen valtaamisen jälkeen tehdä yhdessä valkokaartilaisten kanssa selvä Suomen punakaartista ensin Länsi-Suomen alueella ja sen jälkeen muualla.

c) Valkoisten sotaliikkeet

Valkokaartilaiset alkoivat sotaliikkeensä, samaan aikaan kuin saksalaiset laskivat joukkonsa maihin Hankoniemessä, kahdella eri suunnalla: Länsi-Suomessa valloittaakseen lopullisesti Tampereen ja Itä-Suomessa vallatakseen Raudun alueen ja uhatakseen sieltä Viipuri–Pietarin rataa.

Hyökkäystä varten valkoiset kuljettivat Tampereelle raskaan tykistön ja kokosivat kaiken varaväkensä. Hämeenlinnan suunnalle sijoitettiin suojajoukkoja. Hyökkäystä valmistettiin kaksi päivää, 4 (17) ja 5 (18) päivänä huhtikuuta, ja 6 (19) päivänä huhtikuuta valkoiset tunkeutuivat kaupunkiin murtaen punaisten sankarillisen puolustuksen. Tästä huolimatta itse kaupungissa taistelu jatkui vielä kiivaasti muutaman päivän. Valkoisten oli valloitettava melkein jokainen enemmän tai vähemmän luja rakennus erikseen, sillä punaiset olivat vetäytyneet niihin ja puolustivat niitä kuin linnoituksia. Vasta suunnilleen 10 (23) päivänä huhtikuuta koko kaupunki joutui vihdoinkin lähiympäristöineen valkoisten käsiin.

Kaupungin 20,000 puolustajasta – noin 2,000 kaatui, vangiksi joutui 5,000, mutta muut hajautuivat tai murtautuivat vihollisen saartorenkaan läpi naapurialueitten punaisten joukkojen luo.

Vankien joukossa oli myöskin noin 200 venäläistä vapaaehtoista, niitten joukossa upseereita, sotamiehiä ja matruuseja, jotka kaikki ammuttiin.

Minun sijaiseni, eversti Bulatselj, ammuttiin (samoin kävi myöhemmin kahdelle hänen pojalleen, jotka olivat kadetteja, Viipurissa) ja sama kohtalo tuli vänr. Muhanovin, Tampereen kaupungin komendantin osalle.

Huhtikuun alkupäivinä alkoivat taistelut Raudun alueella (Laatokan läheisyydessä). Täällä valkoiset yritettyään useamman kerran valloittaa Viipurin päättivät ryhtyä ensin aktiviseen toimintaan Raudun alueella turvatakseen itselleen Vuoksen ja Laatokan välisen kannaksen ja aloittaakseen sitten sieltä etenemisen Suomen rautatielinjaa kohti.

Mutta myöskin punakaartin tai oikeammin venäläisten joukkojen puolelta täällä pusertui nyrkki iskemään valkoisia, sillä tarkoituksena oli kulkea Vuoksen yli, kiertää vihollisen selkäpuolelle, joka hyökkäsi Antrean suunnalta, ja eristää se tukikohdastaan. Sotaliikkeitä täällä johti mieskohtaisesti Pietarin sotilaspiirin joukkojen päällikkö, toveri Jeremejev. Sotatoimet alkoivat täällä kuten Tampereellakin, samaan aikaan kuin saksalaiset joukot nousivat maihin Hankoniemen alueella. On syytä huomauttaa tästä seikasta vielä kerran, niin että lukija muistaisi sen vaikean aseman, johon punakaarti tähän aikaan oli joutunut, kun sen täytyi puolustautua mitä raskaimmissa olosuhteissa 400 km pituisella rintamalla.

d) Saksalaisten sotaliikkeet

Huhtikuun 3 päivänä Saksasta (itärintamalta) siirretään valtamerilaivoilla ja lasketaan maihin Hankoniemessä kenr. von-der-Goltzin johdolla 12. maanpuolustusdivisiona, johon kuuluu muutamia jääkäripataljonia, kolme ratsuväenrykmenttiä, polkupyörä- ja konekiväärikomppanioita, kaikkiaan noin 18,000 miestä.

Kaupunki vallataan ilman taistelua, sillä paikallinen punakaarti ei pysty tekemään vastarintaa.

Sitten saksalaiset alkavat edetä Karjalle ja Riihimäelle, mutta Suomen valkokaartilaisen johdon pyynnöstä he kääntyvät Helsinkiin.

Huhtikuun 11 (24) päivänä saksalaisten päävoimat olivat jo Helsingin ulkovarustusten läheisyydessä ja ryhtyivät taisteluun kaupungin ulkolaidoilla.

Huhtikuun 13 (26) päivänä saksalaiset laskivat meren puolelta maihin pienemmän osaston merijalkaväkeä, joka hyökkäsi etelästä ja auttoi tekemään lopun punaisten raivoisasta puolustuksesta.

Huhtikuun 14 (27) päivänä kaupunki joutui lopullisesti saksalaisten käsiin.

Porvaristo otti riemulla vastaan pelastajansa, kenr. von-der-Goltzin; köyhälistön kortteleissa alkoi säälimätön teloitus.

Melkein samaan aikaan, 6 (19) päivänä huhtikuuta, kenr. Ludendorffin määräyksestä, joka komensi itärintamaa, laskettiin Loviisassa maihin pieni osasto (noin 2,000 miestä), johon kuului 3 jalkaväkipataljonaa, l polkupyöräkomppania, l eskadrona ratsuväkeä ja 2 patteria, ja jonka tehtävänä oli Helsinki–Viipurin rataosan valtaaminen. Noustuaan maihin tämä osasto alkoi edetä pohjoiseen.

Kun oli saapunut tietoja maihinnoususta ja saksalaisten liikehtimisestä Helsinkiin päin ja kun tilanne Tampereella oli erittäin vakava, antoi punainen ylin johto määräyksen ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saksalaisten ja valkoisten pidättämiseksi, ja samalla se keskitti kaikki käytettävissään olevat voimat Riihimäen alueelle.

Suomen punainen hallitus ja ylin johto siirtyivät huhtikuun 9-10 (22-23) päivän välisenä yönä Viipuriin, mutta minä viivyin Helsingissä huhtikuun 10 (23) päivän iltaan. Päivän kuluessa ajoin tarkastamassa Helsingin varustukset, varusväen, annoin tarvittavat ohjeet Helsingin johdolle ja matkustin yöllä 10 (23) päivänä huhtikuuta Viipuriin.

Viipurissa järjestettiin puolustus, sillä valkoiset olivat ryhtyneet vakaviin sotatoimiin tällä rintamalla.

Tampereen valloituksen jälkeen olivat valkoiset, joille saksalaiset turvasivat avun Helsingin ja Lahden alueella s. o. Länsi-Suomessa, siirtäneet kaikki voimansa Viipurin suunnalle.

Tähän aikaan heidän armeijansa jakautui läntiseen ja itäiseen. Läntiseen kuuluivat Satakunnan ja Hämeenlinnan ryhmät, joita komensi kenr. Wetzer, ja itäiseen Savon ja Karjalan ryhmät, joita komensi Toll.

Koko Tampereella oleva raskas tykistö, kolme jääkäriprikatia, pohjois-Hämeen rykmentti, Vaasan rykmentti ja muut pienemmät osastot kuljetettiin Karjalan rintamalle. Saksalaisten osastosta, joka oli noussut maihin Loviisassa 8 (21) päivänä huhtikuuta Brandensteinin johdolla, lähetettiin pienempi osasto Kotkaan. Rintamalta saapunut pieni punainen osasto (2 komppaniaa, 4 konekivääriä ja l patteri) pakoitti tämän osaston, joka kärsi pienemmän mieshukan, palaamaan päävoimiensa luokse.

Brandensteinin yritykset vallata jokin kohta rautatie-linjalla epäonnistuivat, sillä rataa suojelevat punaiset joukot olivat vastassa.

Huhtikuun 19 päivänä (2 p. toukokuuta) Brandensteinin osasto läheni Lahden asemaa, mutta rintamalta saapunut punainen osasto, johon kuului 3 komppaniaa, ja johon oli liittynyt noin 400 Kalkkisista tänne peräytynyttä punakaartilaista, pysäytti sen.

Punaiset, jotka käsittivät, kuinka tärkeä tämä rautateitten solmu oli lännestä peräytyvälle armeijalle, tappelivat erittäin kiihkeästi, mutta Lahden asema joutui lopulta kuitenkin saksalaisille ja rautatieyhteys Viipuriin katkesi. Sen jälkeen kenr. von-der-Goltz pääsi Brandensteinin kautta ensi kerran kosketukseen kenr. Mannerheimin kanssa.

Vallattuaan Helsingin Goltzin divisiona lepäsi siellä kaksi päivää ja läksi sitten sieltä kulkemaan hitaasti pohjoiseen. Se valtasi huhtikuun 22 päivänä Hyvinkään ja saapui Riihimäelle.

Länsi-Suomen punainen esikunta, vaikka se oli saanut määräyksen peräytyä Riihimäelle, vitkasteli ja ihmetteli, miksi oli annettu tällainen käsky.

Vieläpä huhtikuun 8 (21) ja 9 (22) päivänä punaiset yrittivät ryhtyä hyökkäykseen Muhujärven suunnalla ja vasta 11 (24) päivänä huhtikuuta he jättivät Porin ja siirtyivät Urjalan asemalle (lounaiseen Toijalasta). Turku ja Rauma jätettiin 12 (25) päivänä huhtikuuta, jolloin edellisen otti haltuunsa pieni, saaristosta saapunut ruotsalainen valkokaartilaisosasto. Huhtikuun 19 päivänä (2 p. toukokuuta) valkoisten käsiin joutui Rauma–Tampereen rautatielinja. Näillä alueilla olevat punaiset keskittyivät Toijalaan (rintaman esikunta). Huhtikuun 17 (30) valkoiset työnsivät punaiset pois Kalkkisista ja nämä peräytyivät Lahteen.

Länsi-Suomen esikunta päätti nyt koota kaikki voimat Hämeenlinnaan ja lähteä sieltä itään. Porin punainen osasto (noin 4,000 miestä) saapui valkoisten ahdistamatta Urjalaan, jossa se nousi juniin ja siirtyi Hämeenlinnaan.

Tänne keskittyivät myöskin Rauman ja Turun osastot ja samoin Lempäälä–Vammalan rintamalla olleet punaiset.

Kaikkiaan kokoontui Hämeenlinnaan punaisia noin 20-25,000 miestä, kaksi panssarijunaa, 50 tykkiä ja noin 200 konekivääriä.

Ottaen huomioon kenr. Mannerheimin läntisen armeijan pienuuden voitiin vakavana vihollisena pitää vain saksalaisia s. o. von-der-Goltzin ja Brandensteinin osastoja, joitten miesmäärä oli yhtä suuri kuin punaisten joukkojen.

e) Punaisten vastarinta päättyy

Punakaartilaiset ottivat peräytyessään mukaan vaimonsa, lapsensa ja tavaransa. Johto oli kyllä kieltänyt tämän, mutta työläiset eivät uskaltaneet jättää perheitä asuinpaikoilleen, sillä valkoiset käsittelivät punaisia perheitä samalla tavalla kuin itse punakaartilaisia ja takavarikoivat heidän omaisuutensa.

Tämä seikka riisti puna-armeijalta liikkumiskyvyn ja aiheutti suurta sekasortoa punaisten keskuudessa.

Riihimäen odottamaton kukistuminen, sillä sen valtasivat saksalaiset von-der-Goltzin johdolla, vain enensi sekavuutta punaisen armeijan riveissä. Riihimäelle lähetettiin punaisia joukkoja junissa, mutta ne palasivat taistelematta.

Punaiset puolustivat Hämeenlinnaa heikosti. Huhtikuun 25 päivänä (8 p. toukokuuta) valkoiset valtasivat Turengin aseman. Huhtikuun 28 päivänä (11 p. toukokuuta) kenr. Wolffin prikati valtasi Hämeenlinnan. Punaiset peräytyivät epäjärjestyksessä Lahden suunnalle. Länsi-Suomen punainen armeija tuli saarretuksi kolmioon Koski–Järvelä–Lahti, jonka muodostivat Goltzin ja Brandensteinin osastot ja valkoisten läntinen armeija. Punaisten esikunta päätti 28 päivänä huhtikuuta (11 p. toukokuuta) murtautua saartoketjun läpi itään. Se jakoi punaiset joukot kolmeen kolonnaan: keskimäiseen, joka oli vahvin, ja jonka piti valloittaa Lahden asema, ja kahden muun kolonnan piti kiertää Brandensteinin sivustat. Punaisten hyökkäys lyötiin takaisin. Goltz saattoi saartoliikkeen loppuun. Huhtikuun 30 päivänä (13 p. toukokuuta) alkoivat veriset taistelut.

Toukokuun 2 (15) päivänä punaisten täytyi antautua. Vain eteläinen kolonna (noin 7,000 miestä) pääsi murtautumaan kärsien pienen mieshukan Keski-Suomen joukkojen luo Kouvolan asemalle.

Lahden menetyksen jälkeen oli Keski-Suomen punaisten joukkojen vasen sivusta jäänyt suojattomaksi.

Pietarin ja Viipurin välinen rautatieyhteys oli tullut katkaistuksi 23 päivänä huhtikuuta (6 p. toukokuuta).

Punaisten ylin johto pyysi lähettämään muutamia osastoja itään. ”Eräs 700 miehen suuruinen osasto, joka lähetettiin Kouvolasta, saapui Simolan asemalle, sai siellä kuulla, että Lappeenranta oli tyhjennetty ja ilmoitti tästä esikunnalle ryhtymättä itse mihinkään toimenpiteisiin. Valkoiset hyökkäsivät osaston kimppuun 25 päivänä huhtikuuta (8 p. toukokuuta) ja pakoittivat sen peräytymään Pulsan asemalle.

Päätettiin yrittää murtautua itään ja pyrkiä sieltä rajan yli Venäjälle.

Kun oli saatu tarkistamattomia tietoja Viipurin kukistumisesta, lykättiin suunnitelman toteuttaminen kahdeksi päiväksi ja tämä huononsi tuntuvasti tilanteen. Osastoissa syntyi täydellinen sekasorto: punaiset alkoivat omavaltaisesti poistua asemiltaan ja hajaantua kotiseuduilleen.

Toukokuun l (14) päivänä punaiset jättivät Kouvolan. Pääjoukko läksi Kotkaan (etelään), jossa punaiset 3 (16) päivänä antautuivat saksalaisille.

f) Viipurin kukistuminen ja hallitus poistuu Venäjälle

Taistelun viimeinen vaihe päättyi Karjalan alueella melkein samaan aikaan kuin Länsi- ja Keski-Suomessa. (Kartat N:ot 4, 5, 6 ja 7.)

Viipurin alueen joukkoja komensi ent. pääesikunnan eversti Peresvet.

Kun voimat olivat keskitetyt Viipuriin ja punainen hallitus oli siirtynyt Helsingistä Viipuriin, oli punaisten suunnitelma seuraava: punaisten täytyi millä hinnalla tahansa työntää vihollinen Laatokalle päin ja asettua sitten yhteyteen Länsi- ja Keski-Suomessa hajalla olevien punaisten joukkojen kanssa, jotka eivät vielä olleet lähimainkaan kaikki tuhotut.

Sitä paitsi ei voitu sallia Viipurin kukistumista, suuren linnoituksen, jossa oli paljon kaikenlaisia varastoja ja joka lisäksi oli sodan varalta ollut ampumatarpeitten keskitys-paikkana kuten: kiväärin- ja konekiväärinammutusten, tykinkuulien sekä kenttä- että linnoitustykkien, sillä linnoitus oli varustettu tällaisilla tykeillä.

Lisäksi rakennettiin Säkkijärven puolustuslinja, sillä tarkoituksena oli siirtää puolustus linnoituksen ulkopuolelle. Viipurilla oli myöskin merkitystä satamana ja meritukikohtana, niin että sen menettäminen olisi tuottanut punaisille ikäviä seurauksia.

Valkoisten suunnitelmana oli nähtävästi hyökätä Vuoksen ja Laatokan suunnalta, katkaista rautatielinja Viipuri – Pietari, eristää täten Viipuri Venäjästä ja käydä sitten linnoituksen kimppuun.

Kartta N:o 5.

Kartta N:o 6.

Tämän suunnitelman, joka siihen aikaan oli vain otaksumaa, valkoiset toteuttivat juuri tällä tavalla.

Huhtikuun lopulla (toukokuun alussa) Viipurista koilliseen, Vuoksen läheisyydessä, olevalla alueella tapahtuneitten taistelujen kautta punaisille selvisi iskun varsinainen suunta ja se pakoitti punaisen johdon siirtämään varaväen uhatulle alueelle.

Huhtikuun 27 päivänä (14 p. toukokuuta) punaisten sankarillisesta puolustuksesta huolimatta rautatie joutui valkoisten käsiin Kaivolan ja Rajajoen alueella, joten yhteys Pietarin ja muun Venäjän kanssa katkesi. Tosin jäljellä oli vielä meritie Uuraan ja Koiviston kautta Kronstadtiin, mutta ensiksi saaristo ja salmet olivat jäässä ja toiseksi tällä matkalla voi joutua Itämerta hallitsevan valkoisen laivaston hyökkäyksen alaiseksi.

Samaan aikaan saatiin tietää, että kaksi saksalaista rykmenttiä läheni Kouvolasta käsin.

Viipurin ympärillä oleva saartorengas supistui joka päivä ja 25 päivästä huhtikuuta (8 p. toukokuuta) lukien punaiset alkoivat vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.

Punaisten joukkojen asema ei ollut kaupungissakaan turvallinen, sillä Viipurissa, joka oli suuri kauppakeskus,oli luonnollisesti suuri määrä vastavallankumouksellisia aineksia – tehtiin öiseen aikaan hyökkäyksiä punakaartilaisten kimppuun.

Hallitus oli ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen lopun näistä valkokaartilaisten yksityisluontoisista esiintymisistä – toimitettiin kotitarkastuksia, vangittiin epäilyttäviä aineksia, otettiin panttivankeja, mutta nämä toimenpiteet eivät sanottavasti auttaneet.

Huhtikuun 26 päivän (9 p. toukokuuta) vastaisena yönä hyökättiin keskellä kaupunkia Torkkelinkadulla vartioston kimppuun ja se tuhottiin niin nopeasti, ettei yksikään läheisyydessä olevista muista vartiostoista ehtinyt apuun. Samalla valkoiset veivät mennessään vartioston konekiväärin.

Yöllä huhtikuun 26 päivänä (9 p. toukokuuta) tehtiin hyökkäys keskuspuhelinasemalle, mutta se saatiin hyvissä ajoin torjutuksi.

Huhtikuun 26 päivänä (9 p. toukokuuta) valkoiset valtasivat aamun sarastaessa Apraksinin linnakkeen, joka oli melkein kaupungin piirissä.

Hallitus ja ylipäällikkö esikuntineen olivat tähän aikaan sijoitetut »Belvédère»-hotelliin, mutta aamulla päätettiin siltä varalta, että lähellä oleva rautatienasema voisi joutua valkoisten käsiin, siirtyä linnaan, jossa aikaisemmin oli ollut Viipurin linnoituksen esikunta ja joka oli yhdistetty puhelimella kaupunkiin.

Vanhan ruotsalaisen linnan seinät olivat toista syltä paksut. Kenttä- ja haupitsitykkien tulta ne eivät juuri pelänneet eikä vihollisella tiedustelijain ilmoituksen mukaan ollut raskasta tykistöä.

Kun kaupunki oli lopullisesti joutunut saarroksiin, oli piirittäjien ja saarrettujen välillä olemassa ikäänkuin salainen sopimus: päivällä asukkaat suorittivat tavallisia askareitaan, illalla alkoi taistelu.

Kun valkoiset olivat saaneet vallatuksi Apraksinin linnakkeen, päättivät he huhtikuun 26 päivänä (9 p. toukokuuta) käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja alkoivat pommittaa linnaa kenttätykeillä, joita oli Apraksinin linnakkeessa. Punaiset vastasivat tuleen. Linnan korkea torni oli erinomainen maalitaulu eikä valkoisten laukauksista yksikään mennyt hukkaan, niin että linnan pienellä pihalla olevat tykkimiehet kärsivät ei ainoastaan tykinkuulista (useat niistä eivät räjähtäneet), vaan myöskin tiilikivistä ja kivistä, jotka kuulien iskiessä seinään irtautuivat ja putosivat alas tuottaen suurempaa vauriota kuin itse kuulat.

Linnan patterin oli suunnattava tulensa kätkettyyn maaliin ja sitä paitsi oli otettava huomioon, etteivät kuulat osuisi yksityisiin taloihin, joita oli linnakkeen ympärillä. Kaikki tämä teki ampumisen vaikeaksi, mutta tästä huolimatta huomattiin klo 12 yöllä valkoisten puolella tulipalo, jonka nähtävästi olivat aiheuttaneet punaisten kuulat, mutta se saatiin pian sammutetuksi.

Klo 2 tienoilla päivällä valkoisten tuli alkoi heiketä ja tämä oli merkkinä siitä, että muutamat heidän tykeistään olivat ammutut rikki.

Klo 3 tienoilla päivällä näkyi suuri savupatsas kohoavan linnakkeen yläpuolelle ja pian sen jälkeen ampuminen lakkasi. Myöhemmin saatiin tietää, että linnakkeessa oli räjähtänyt ampumatarvelaatikko.

Pian sen jälkeen linnakkeen portin kohdalla kohosi ilmaan valkoinen lippu ja sen rinnalle punainen. Oli selvää, että linnakkeen puolustajat laskivat aseensa. Paikalle lähetettiin valtuutettuja neuvottelemaan ja nämä palasivat tuoden tiedon, että linnakkeen oli antauduttava, kun siellä oli niin suuret varastot ruutia ja muita räjähdysaineita, ja että linnakkeen komentaja, koska hän ei halunnut, että linnakkeen räjähtämisestä koituisi vahinkoa kaupungille (tämä oli tietenkin täysin mahdollista, kun ottaa huomioon linnakkeessa säilytettyjen räjähdysaineitten määrän), oli päättänyt luopua vastarinnasta.

Tieto tästä odottamattomasta menestyksestä levisi nopeasti puolustautuvien punaisten keskuuteen kohottaen heidän mielialaansa, etenkin kun linnakkeen puolustajat kuljetettiin aseettomina kaupungin läpi Viipurin linnaan ja teljettiin sinne sotavankeina.

Taistelu alkoi, kuten tavallista, klo 7 illalla kautta koko puolustuslinjan. Päähyökkäys oli nähtävästi suunnattu Papulanmäelle, joka hallitsi kaupunkia ja näin ollen tarjosi viholliselle eräitä taktillisia etuja.

Toinen osa vihollisia hyökkäsi rautatienasemalle. Punaisten varaväki oli käytetty kokonaisuudessaan. Taistelu siirtyi asematalon edessä olevalle torille ja kadulle. Klo 10 aamulla alkoi kuulua hurraa-huutoja Papulan rautatiensillan suunnalta, joka yhdistää Papulan esikaupungin itse kaupunkiin. Taistelua käytiin nyt kaduilla. On mainittava, että punakaartilaisten ilmoituksen mukaan paikalliset valkokaartilaiset ampuivat Viipurin puolustajien selkään akkunoista ja ullakoilta.

Kartta N:o 7.

Hallituksen ja ylipäällikön esikunnan asema oli erittäin tukala, sillä olivathan ne melkein itse kaupungissa.

Toveri Manner piti sotaneuvottelun, jossa pohdittiin tilannetta ja tultiin siihen johtopäätökseen, ettei Viipurin kukistuminen vielä merkinnyt kaiken menetystä, ja siksi päätettiin murtautua Pietariin.

Hallituksen ja ylipäällikön esikunnan oli lähdettävä Kronstadtiin yhdellä suurella höyrylaivalla, joka muistutti rakenteeltaan jäänmurtajaa, ja kahdella pienemmällä, huvilapurren kaltaisella aluksella.

Klo 11 alkoi taistelu linnan läheisyydessä olevilla kaduilla, joka oli merkkinä siitä, että Viipurin kohtalonhetki oli lyönyt, ja melkein samaan aikaan kuului voimakas räjähdys. Ilmaan olivat lentäneet muutamat varastot Sorvalissa Viipurin kaupungin pohjoisella ulkolaidalla.

Höyrylaivojen lähtiessä linnan luota ilmoitettiin rannalta, että valkoiset olivat vallanneet Uuraan patterit. Itse Uuraan salmi on pari virstaa pitkä, kapea salmi, jota puolustivat muutamat sen rannoilla olevat 6-tuuman tykki-patterit.

Tilanne oli vaarallinen.

Aamun sarastaessa huhtikuun 27 päivänä (10 p. toukokuuta) saavuimme salmeen. Rannoilta alkoi kuulua kiväärin-pauketta. Kaikkien kummastukseksi tykit vaikenivat. Ja kun laivat olivat tulleet aivan lähelle, huomattiin, että patterit olivat edelleen punaisten hallussa, ja että lähtiessä saatu tieto oli ollut perätön; vartiosto oli ryhtynyt ampumaan laivoja luullen niissä olevan valkoisia, jotka olivat lähteneet liikkeelle laivoilla Viipurin antautumisen jälkeen.

Kun jo oli aivan valoisaa, kuljettiin suuresti jännittyneinä Koiviston linnakkeitten ohi. Nämä linnakkeet olivat epäilemättä valkoisten hallussa, silli siitä oli saapunut tieto muutamia päiviä aikaisemmin, ja nyt voi jo paljaalla silmällä eroittaa erään linnakkeen yläpuolella liehuvan valkoisen lipun.

Koiviston linnakkeet ovat varustetut 10- ja 16-tuumai-silla tykeillä, joitten kantavuus ja tulenvoima ovat suuret. Oli mahdotonta siirtyä ulommaksi, sillä reitti oli kapea ja laivat olisivat voineet joutua matalikolle.

Klo 9 aamulla saatiin Koivisto sivuutetuksi eivätkä valkoiset ampuneet yhtään laukausta, koska (kuten myöhemmin selvisi) punaiset, jotka olivat pakoitetut jättämään linnakkeet, olivat vieneet mennessään tykkien lukot ja piiloittaneet ne.

Klo 11 aamulla näyttäytyi kaukana panssarilaiva »Respublika», jonka matruusit asettuivat riviin kannelle ja mastoihin ja tervehtivät Viipurin vaatimattomia sankareita voimakkaalla hurraa-huudolla.

Kun oli saavuttu Kronstadtiin, oli pientä laivuetta vastassa melkein koko Itämeren laivasto, ja lippulaiva, jossa oli laivaston päällikkö, ampui tervehdyslaukaukset.

Klo 6 illalla oltiin Pietarissa.

Huhtikuun 28 päivänä (11 p. toukokuuta) valkoiset valtasivat Kaivolan ja Rajajoen aseman, ja huhtikuun 29 päivänä (12 p. toukokuuta) heidän käsiinsä joutui Viipuri lopullisesti.

Kun hallitus ja ylin johto olivat siirtyneet Pietariin, koetin yhdessä toveri Rahjan kanssa tehdä viimeisen yrityksen ja murtautua Valkeasaarelta käsin Viipuriin. Siksi L me keskitettyämme huhtikuun 30 päivänä (13 p. touko-kuuta) tänne punakaartin tähteet liityimme venäläiseen raja- j vartioväkeen, jota komensi toveri Savitski.

Toukokuun l päivänä me kuljimme pienellä joukolla, noin 500 miestä Suomen punakaartin tähteitä, yli rajan.

Suomessa hajalla olevat punakaartilaiset alkoivat vähitellen kerääntyä osaksi Muurmannin rautatielinjalle, osittain Venäjän Karjalaan, osittain Pietarin alueelle toivoen löytävänsä turvapaikan Neuvosto-Venäjältä, jossa he voisivat valmistautua tulevaan taisteluun koko maailman porvaristoa vastaan. (Kaikkiaan pelastui noin 10,000.)

Toukokuun 4 (17) päivänä valkoisten päämaja ilmoitti, että kansalaissota oli päättynyt ja voitto saavutettu. Osa» venäläisiä joukkoja (vapaaehtoiset osastot) julistettiin sotavangeiksi ja punakaarti hajoitetuksi (se oli joko vankina tai Venäjän alueella). Helsinkiin lähetettiin 12,000 valkokaartilaista, ettei se jäisi yksistään saksalaisten käsiin.

Valkoiset iloitsivat suuresti suomalaisten bolshevikien tarkoittamisesta ja maan pelastumisesta »anarkialta», kuten porvaristo sanoi.

Mannerheimin valkokaarti huomasi saapuessaan Helsinkiin katkerasti pettyneensä, sillä se oli luullut saavan käsiinsä Itämeren laivaston parhaimman osan. Punalaivaston parhaat laivat olivat saapuneet onnellisesti vaarattomaan turvapaikkaan tuoden mukanaan valtiollisen voimansa ja sotatarpeensa, joita tarvittiin työläisten ja talonpoikien vallan puolustuksessa.

Toukokuun 15 (28) päivänä Svinhufvudin hallitus antoi määräyksen uuden eduskunnan vaalien suorittamisesta, mutta sosialistit eivät päässeet sinne, sillä heistä oli kaikkiaan 10-15 sellaista, jotka eivät olleet sekaantuneet kansalaissotaan.

Svinhufvudin hallituksella oli taipumuksia despotismiin.

Porvarillisten puolueitten kesken oli alkamassa taistelu, jossa toisella puolen olivat saksalaisen suuntauksen kannattajat, jotka puolsivat monarkistista valtiomuotoa ja saksalaisen prinssin valitsemista, ja ruotsalaisen suuntauksen kannattajat, ja toisella puolen valtaan pyrkivät porvaripuolueet, jotka puolsivat kansanvaltaista järjestelmää. (Viimeksimainitut pääsivät voitolle, ja Saksassa tapahtunut vallankumous ja monarkian luhistuminen vahvistivat vielä suuremmassa määrässä porvarillisten puolueitten valtaa.)

 

 

V.

Johtopäätökset

Näin päättyi kansalaissota Suomessa ja alkoi valkoinen terrori, jonka rinnalla kalpenevat Parisin kommunin historian lehdet.

Mutta vaikka Suomen köyhälistön sankarillisen taistelun seuraukset olivat näin raskaat, on sillä kuitenkin suuri merkitys maailman vallankumouksellisen liikkeen historiassa.

Tämän taistelun historiasta huomaamme, minkä vaikutuksen saivat aikaan luokkatietoisuuden kehityksen kannalta katsoen ensin Venäjän vallankumouksellinen liike v. 1905 ja sitten helmikuun vallankumous Suomen työ-väenluokan ja sen etujoukon – sosialidemokratisen puolueen – keskuudessa.

Helmikuun vallankumouksen aikana, kuten aikaisemmin, sosialidemokratinen puolue pysyy sovittelevalla kannalla eikä hyväksy köyhälistön diktaturin aatetta.

Vieläpä lokakuun vallankumouksen jälkeen, kun valta oli joutunut työväenluokalle, hallitseva puolue pyrkii Suomessa köyhälistön diktaturin sijaan kansanvaltaiseen järjestelmään.

Puolueen keskuudessa on havaittavissa jakautumista ryhmiin. Opportunistinen ryhmä käy taistelua vasemmisto-ryhmää vastaan, joka on venäläisen bolshevikipuolueen vaikutuksen alaisena. Tämä erimielisyys sosialidemokratisen puolueen keskuudessa vaikuttaa taistelun onnistumiseen ja on yhtenä syynä punaisten häviöön kansalaissodassa.

Samaan aikaan kuin valkoiset punaisten selkäpuolella sodan alusta sen loppuun saakka järjestävät kapinoita ja teloittavat säälimättä vangit ja työläisten perheet, viimeksimainittujen hallitus pyrkien puhtaaseen kansanvaltaan vastustaa kaikin tavoin kuolemanrangaistuksen sovelluttamista työväenluokan vihollisiin – porvaristoon. Neuvostovallan sijaan hallitus suunnittelee valtiosääntöä, jonka mukaan valta siirtyy yleiskansalliselle perustavalle kokoukselle, ja viivyttelee maakysymyksen ratkaisemista, joten kaupunki ei pääse liittymään kylään.

Tämän sosialidemokratisen puolueen keskuudessa vallinneen erimielisyyden ainoana ansiopuolena on, että tuleva Suomen kommunistipuolue sai mahdollisuuden katkaista suhteensa sovittelupolitikkaan ja liittyä kansainväliseen internationaleen.

Mainitut syyt, jotka aiheuttivat sosialidemokratisen puolueen hajautumisen ryhmiin, eivät olleet omiaan lietsomaan innostusta, voitontahtoa, ja ne ehkäisivät suurten johtajien ilmestymisen.

Sitten on myöskin puhuttava venäläisten joukkojen osanotosta.

Se läheinen suhde, joka syntyi venäläisten joukkojen ja Suomen työläisten välille jo helmikuun vallankumouksen alussa, ja yhteistyö Venäjän bolshevikipuolueen (Itämeren laivaston komitean johdolla) ja Suomen sosialidemokratisen puolueen kesken edistivät taistelun menestyksellisyyttä porvaristoa vastaan.

Mutta me emme tosin saa unhoittaa tämän ilmiön kielteisiä puolia.

Joskin venäläiset joukot ja Suomen työläiset olivat selvillä yhteisen rintaman välttämättömyydestä taistelussa porvaristoa vastaan, eivät kansainvälisyyden idut päässeet heti versoamaan heidän keskuudessaan.

Venäläisissä joukoissa, joihin pääasiallisesti kuului venäläisiä talonpoikia, ilmeni vielä tuntuvassa määrässä kansalliskiihkoista shauvinismia ja siksi, joskin he alussa taistelivat suomalaista porvaristoa vastaan, johtui tämä itsesäilytysvaistosta; myöhemmin tämä kansainvälisten tunteitten puute paljastui kaikessa laajuudessaan, niin että Suomen työläisten oli lopuksi taisteltava yksin yhtyneitä Suomen, Ruotsin ja Saksan porvariston voimia vastaan.

Mutta sitä paitsi jo se seikka, että venäläiset joukot olivat mukana taistelussa, kun itse suomalaisten keskuudessa oli havaittavissa kansalliskiihkoista shauvinismia, vieroitti yhteisestä taistelusta sekä osan työläisiä että tuntuvan määrän pikkuporvaristoa, rautateitten, postin y. m. henkilökuntaa, ja myöskin osan talonpoikaisväestöä, joka on valtiollisesti kypsymätöntä ja tuskin osaa lukea, syystä kun maakysymyksen ratkaisua viivyteltiin, ja työnsi heidät taantumuksen syliin. Ja vielä sittenkin, kun venäläiset joukot olivat poistuneet, oli vaikeaa saada väestön mieltä muuttumaan.

Siksi minä olen mieskohtaisesti tullut siihen vakaumukseen, että kansalaissotaa niissä maissa, joissa mieliala on kansalliskiihkoista, on käytävä yksinomaan tämän maan työväenluokan voimilla. Tämä ei luonnollisesti estä hankkimasta aatteellisia johtajia neuvostotasavalloista.

Kas, tässä ovat ne valtiolliset syyt, jotka aiheuttivat työväenluokan tappion Suomen kansalaissodassa.

Tietysti on valtiollisiin syihin luettava myöskin saksalaisten sekaantuminen, joka itse asiassa teki lopun vallankumouksesta Suomessa.

Jättämällä syrjään mainitut valtiolliset syyt ja puutteellisuudet ja nimenomaan sotilaalliset, joihin palaan tuonnempana, voidaan todeta, että Suomen punaiset, vaikka he eivät saavuttaneetkaan voittoa ajan ja voimien puutteen vuoksi, eivät kuitenkaan päästäneet porvaristoa tukahduttamaan vallankumousta, ja valkoiset, jotka alussa olivat tästä varmoja, menettivät sittemmin itseluottamuksensa.

Saksa pyrkiessään saattamaan Suomen vasallimaakseen, pelkäsi, että Suomi, kun Neuvosto-Venäjä oli heikontunut Brestin rauhansopimuksen jälkeen, voisi helposti joutua ententen saaliiksi; ja että, jos entente sitä paitsi saisi käsiinsä myöskin Itämeren laivaston, itärintama kävisi taas vaaralliseksi Saksalle sekä maalla että merellä.

Saksalaiset pelkäsivät lisäksi bolshevismin leviämistä Suomessa, sillä se olisi voinut kulkea sieltä Skandinavian maihin ja täältä Saksaan.

Näin ollen Suomen vallankumouksen epäonnistumisen valtiollisiin syihin on luettava ehdottomasti myöskin sosialidemokratisen puolueen taktikka kokonaisuudessaan, venäläisten joukkojen vain osittainen sekaantuminen, sillä Venäjän köyhälistö ja talonpojat eivät saapuneet apuun kaikkine voimineen, ja vihdoin Saksan sekaantuminen.

Kun sitten ryhdytään analysoimaan puhtaasti sotilaallisia syitä, on otettava huomioon organisatoriset ja operativiset kysymykset.

Kansalaissota puhkesi Suomessa aikaisemmin kuin Venäjällä ja alkoi siellä samaan aikaan, kuin meidän punakaartiamme järjestettiin, joten tällöin ei vielä ollut kokemusta organisatorisissa ja operativisissa kysymyksissä. Oli mahdotonta ottaa lukuun kansalaissodan kaikkia erikoisuuksia, ja vaikeimmin ratkaistavissa oli kysymys siitä, kuinka punakaartin järjestäminen voi tapahtua taistelun kuluessa, joten ei saattanut olla puhettakaan rintamaharjoituksesta ja vielä vähemmän taktillisesta ohjauksesta.

Ennen vallankumousta Suomella ei ollut omia aseellisia voimia. Ainoana sotilaallisena järjestönä olivat jääkäripataljonat, mutta ne rakentuivat luokkaperiaatteen pohjalle – työläisiä ja Suomen sosialidemokratisen nuorison jäseniä niihin ei huolittu. Sitä paitsi näitä aseellisia voimia ensin käyttivät saksalaiset pohjoisrintamalla taistelusa venäläisiä vastaan ja sitten valkokaarti Suomen työläisiä vastaan.

Näin ollen punakaarti luotiin työläisistä, jotka eivät olleet harjoitettuja aseenkäyttöön. Samoin oli vähävaraisten talonpoikien laita.

Mutta tämäkin aines oli muokattava sotilaallisessa suhteessa ohjaajien avulla, mutta näitä, minua lukuunottamatta, oli korkeintaan 50 miestä ja niistä vain kaksi yleisesikuntaupseereita – toveri Peresvet, valmistunut v. 1909 ja toveri Medvedev, valmistanut vasta v. 1922 punaisessa akatemiassa (siihen aikaan hän oli vielä nuori erikoisalantuntija).

Tämän aineksen muokkaamiseen valtiollisessa suhteessa ottivat osaa Itämeren laivaston keskuskomitea ja piirikomitea – Antonov-Ovsejenko, Scheinmann, Smilga, Dybenko ja Glasunov, mutta vain kansalaissodan ensi vaiheen aikana ja ennen sitä, kun taas myöhemmin tämä tehtävä jäi Suomen sosialidemokratisen puolueen jäsenten suoritettavaksi.

Valmista päällystöä ei ollut; tähän aikaan päälliköt valittiin. Komiteain vaikutus operativiseen työhön oli suuri, ja kun järjestys oli huono, ei menestyksestä ollut erikoisia toiveita.

Tietysti Suomen punakaarti oli kokonaisuudessaan heikompi kuin valkokaarti sotilaallisessa suhteessa. Paitsi suomalaisia jääkäreitä porvaristo oli jo ennen kansalaissotaa perustanut kaikkialle maahan »suojeluskuntia» (vapaaehtoisia ampumaseuroja järjestyksen ylläpitämiseksi), joihin kuului pääasiallisesti porvarillinen nuoriso ja kaikki erinomaiset urheiluseurat, myöskin työväen.

Kun sitä paitsi ei ollut kasarmeja eikä sotilaskasvatukseen sopivia olosuhteita, oli mahdotonta huolehtia Suomen punakaartin valmeudesta ja vielä vaikeampaa oli saada punakaartilainen kiskotuksi irti kotikaupungistaan, tehtaastaan ja perheestään.

Joukko-osastojen kokoonpano ei ollut säännöllinen; useissa tapauksissa se oli luonteeltaan tilapäistä, vaikka me koetimmekin järjestää osastot Venäjän armeijan esikuvan mukaan.

Tosin kyllä me osittain onnistuimme tässä, mutta se ei auttanut suuresti kokonaisuuteen katsoen.

Mitä tulee pääesikuntaan ja rintamaesikuntiin, vaikka aikaa oli vähän ja taistelu oli käynnissä, onnistui minun saada aikaan säännöllinen järjestelmä, samalla kun Venäjällä käytännössä oleva »Poloshenie o polevom upravleniji vojsk» (Asetus joukkojen kenttähallinnosta) sovellutettiin Suomen punakaartiin (muunnettuna olosuhteitten mukaiseksi).

Tietenkään ei lyhyen ajan – kolmen kuukauden – kuluessa ehditty luoda säännöllistä armeijaa, johon olisi kuulunut edes 60,000 pistintä, sillä samalla oli taisteltava rintamalla ja selkäpuolella, kun lisäksi Suomessa oli yleinen asevelvollisuus ollut poistettuna rauhan aikana. Ja kuitenkin kaikki tämä oli yhtenä vakavana syynä punaisten häviöön taistelussa yhdessä punaisen armeijan organisatoristen puutteellisuuksien kanssa.

Kun siirrytään arvostelemaan itse taisteluliikkeitä, on ensi sijassa otettava huomioon ne satunnaiset seikat, jotka tähän aikaan osuivat tiellemme.

Kuten jo on mainittu, oli olemassa kolme suunnitelmaa: ensimmäinen – armeijakunnan päällikön, toveri Nadeshnyjn, joka armeijankomitean kannattamana vaati, että venäläiset joukot oli keskitettävä Viipuriin. Hänen tarkoituksenaan oli pelastaa venäläiset joukot, joita tähän aikaan ei itse asiassa uhannut mikään vaara, kun kerran Itämeren laivasto oli Helsingissä. Mutta tässä suunnitelmassa edellytettiin, ettei ole sekaannuttava Suomen asioihin, joka taas olisi merkinnyt Suomen työväenluokan kuolemaa jo tammikuussa.

Toinen suunnitelma – Suomenlinnan linnoituksen johdon – jossa aivan oikein ehdotettiin, että venäläiset joukot keskitettäisiin Riihimäelle, niin että ne olisivat kosketuksessa Suomenlinnan linnoituksen kanssa; mutta tämäkin suunnitelma oli mahdoton, sillä siinä oli myöskin otettu huomioon vain venäläiset joukot.

Kolmas – minun suunnitelmani – jonka mukaan meidän oli taisteltava pitäen silmällä yksinomaan Suomen työväenluokan etuja: valkoisten hyökkäys oli pysäytettävä ja käyttämällä hyväksi venäläisten joukkojen tukea järjestettävä Suomen punakaarti, sitten oli jatkettava taistelua yksinomaan punakaartin voimilla käyttämällä apuna venäläisiä vapaaehtoisia, mutta yksinomaan »internationalisteja», joihin minäkin vakaumukseni mukaan kuuluin.

Sotaliikkeitä oli mielestäni kehitettävä kahdessa suhteessa: 1) hyökkäystoiminta pohjoisella suunnalla Länsi- ja Itä-Suomen valkoisten sotajoukkojen eroittamiseksi toisistaan; sen jälkeen valkoisista oli tehtävä loppu ensin Länsi-Suomessa ja sitten Itä-Suomessa ja 2) nojaten suuriin työ-väenkeskuksiin kuten Pori, Tampere, Riihimäki, Turku, Helsinki, Viipuri y. m. ottaa nämä tukikohdiksi ja alkaa järjestelmällinen taistelu selkäpuolella olevaa valkokaartia vastaan käyttäen hyväksi maan kehittynyttä rautatieverkkoa. Samalla oli mielestäni välttämätöntä, että aktivinen työ rinmalla jätettäisiin punakaartin järjestyneitten osastojen ja venäläisten vapaaehtoisten suoritettavaksi, ja että selkäpuolella käytettäisiin yksinomaan järjestelyn alaisia joukkoja (vaikka tämä haittaisikin harjoitusta, mutta voimien puute pakoitti siihen). Kesällä aiottiin sotaliikkeitten suorituksessa käyttää apuna meri- ja jokilaivueita, joitten luomiseen ei vielä ollut ryhdytty. Päätukikohtana oli Helsinki ja pääratana Helsinki–Pietarin rautatielinja sekä kesällä meritie Suomenlahdella.

Minun suunnitelmani toteuttaminen epäonnistui useista syistä, joista tärkeimmät ovat:

1) Venäläiset joukot vietiin pois sopimattomaan aikaan.

2) Ajan puute Suomen punakaartin osastojen järjestämiseksi.

3) Anarkia itse näissä osastoissa ja sotaliikkeitten suorittamisessa.

4) Leveä rintama (400 km) ja syvä selkäpuoli (noin 200 km).

5) Strategisten ja yksityisten varajoukkojen puute.

6) Punakaartin liikuntakyvyn puute.

7) Yhteyden, tarpeitten kuljetuksen ja yleensä selkäpuolen järjestelyn heikkous.

8) Talvinen aika ja

9) Saksan sekaantuminen.

Nämä puutteellisuudet ja epäedulliset seikat, kun niihin vielä lisätään Suomen kansalaissodan erikoisuudet, aiheuttivat Suomen työväenluokan tappion.

Tämän sodan positivisina ilmiöinä on mainittava:

1) Suomen sosialidemokratisen puolueen päättäväisyys ottaessaan käsiinsä vallan ja alkaessaan sodan.

2) Venäläisten joukkojen ja Suomen työläisten välinen solidarisuus ja yhteistyö taistelussa yhteistä vihollista vastaan (täällä esiintyi ensi kerran aseellinen taistelu maailman pääomaa vastaan).

3) Neuvosto-Venäjän antama apu, vaikka ne olosuhteet, joihin se Brestin rauhansopimuksen jälkeen oli joutunut, olivat erittäin vaikeat.

4) Neuvosto-Venäjä tarjosi turvapaikan suomalaisille tovereille, jotka olivat pakoitettuja siirtymään rajan yli ja etsimään suojaa, ja todisti täten, että sitä johtavat kansainväliset pyrkimykset taistelussa maailman pääomaa vastaan.

5) Köyhälistö sai koettaa voimiaan kansalaissodassa ja hankkia oppia kokemuksen kautta.

6) Kommunistisen puolueen kommunismi osottautui olevan olemukseltaan kansainvälistä luonnetta, sillä puolue todisti toiminnallaan, ettei työväenluokan taistelussa voida rajoittua vähäpätöisiin kansallisiin saavutuksiin, vaan ettäkapitalismi ja porvariston valta saadaan kukistetuksi ja köyhälistön diktaturi perustetuksi vain sillä ehdolla, että koko maailman köyhälistö liittyy veljellisesti yhteen.