Yrjö Sirola

Työväen Venäjältä

1920

 

Sisällysluettelo:

Esipuhe

Vallankumous

Kansojen aamu
Kommunismin voitto
»Mikä Venäjän vallankumouksessa on sinusta mielenkiintoisinta?»
Neuvostopropagandan päivä

Puna-Armeija

»Mailman köyhälistön toivo — Venäjän punainen armeija»
Mailman punainen armeija
Vallankumouksellinen sota
»Kaikki rintaman hyväksi!»
Lahtarien veriset jäljet
Läksy
Kutsuntaan, suomalaiset proletaarit
Punaiset upseerit
Suomalaisille punaupseereille
Toveri K. Tähtelän muistolle

Vastavallankumousta vastaan

»Tshresvitshaikka»
V. Volodarski
Vallankumouksellisen lain ankaruus
Kavaltajain kohtalo
Kansan vapauden viholliset
Eivät jaksa uskoa
Vaivojen kautta voittoon

Vallankumouksen luomistyö

Taloudellinen rakentaminen
Vallankumouksellinen järjestys
Yhteiskunnallinen huoltotoiminta
Sivistyksellistä luomistyötä vallankumouksen Venäjällä
Kynäsoturit
»Iskekää intelligenssiä!»
»Seikkailijoilta pääsy kielletty»

Bolshevikit

Vallankumouksellinen puolue
Ensimäiset tulokset

Suomi ja Venäjä

Karjala ja Suomi
Kädet poikki
Krasnov–Koltshak–Mannerheim
»Valkoisen Suomen» sota vallankumousta vastaan

 

 


Esipuhe

 

Suomalaisille tovereille.

Venäjän työväenvallankumouksen toimihenkilöt elivät aikoinaan kuosikausia karkoituspaikoilla ja maanpaossa, usein tavattoman raskaissa oloissa. Mutta yksi hyöty siitä oli. Heidän keskuudestaan varsin useat käyttivät aikansa tietojensa ja taitojensa kartuttamiseen. Osaksi saattoivat he ottaa osaa kapitalismin suurmaiden työväen järjestötoimintaan, oppivat kieliä sekä hyötyivät kaikkea sitä, mitä stipendimatkoistan hyötyä voi. Ja varsinkin voivat ne, joilla taloudelliset seikat myöten antoivat, syventyä tutkimuksiin. Niiden tuloksena valmistui joukko selostuksia, käännöksiä, artikkeleita, lentokirjasia, mietintöjä, ehdotelmia, tutkielmia, jopa laajoja teoksiakin. Salateitä oli ne toimitettava Venäjälle, jossa ne vain vaikeasti pääsivät työväen käsiin. Nyt vasta, kun proletaarinen vallankumous on antanut kirjapainot ja paperivarastot työväenluokan käsiin, on voitu julaista näitä emigranttielämän kirjallisia tuotteita — vaikka vähänhän niitä on julaistu, sillä vallankumous ei ennätä paljoa katsoa taakseen, sen täytyy, joka hetki tiukasti tapellen, kohdistaa katseensa nykyhetkeen. Ja käymässä olevan vallankumouksen tarpeita sen kirjapainokin pääasiassa tyydyttää.

Suomen sos.-dem. toimihenkilöt olivat niin kiinni jokapäiväisessä järjestönäpertelyssä, että vain vähän riitti aikaa tutkimuksiin. Ja vielä vähemmän — s.o. tuskin ollenkaan — tutkittiin työväelle kaikkein tärkeintä: kysymystä yhteiskunnallisen vallankumouksen edellytyksistä ja silloin eteen aukenevista tehtävistä. Nyt on käytännön kova koura pakottanut ottamaan esille tämän kysymyksen. Tosin sos.dem. johto siellä Suomessa nytkin noudattaa kamelikurkipolitiikkaa, pistää pään piiloon uskotellen, ettei vallankumous tulekaan, tai ei ainakaan ole ovella. Mutta työväki on toista mieltä. Se tuntee sormenpäissään, että jotain saattaa tapahtua, täytyy tapahtua. Mailman merkit ovat sellaiset.

Ja meiltä, Venäjällä olevilta pakolaisilta, on Suomen työväki oikeutettu kysymään: mitä olette oppineet? — Mitä vastaamme? — Ensiksikään emme voi vastata syvillä tutkimuksilla. Siihen on aika ollut liian lyhyt ja liian jännittävä. Esteenä sitäpaitsi kielivaikeudet ja käytännöllisen toimiskelun velvollisuudet.

Mutta ehkäpä olemme jotain oppineetkin. Olemme nähneet työväen diktatuurin elävänä. Olemme eläneet mukana siinä yhteiskuntaprosessin kuumeisessa kehityksessä, jota sanotaan vallankumoukseksi. Ja vaikka olemmekin nähneet valtavan joukon ilmiöitä, sekä lakeja, julistuksia ja toimenpiteitä, joista voi ottaa jopa malliakin, niin on suurin oppi kuitenkin se, että vallankumous ei käy nuottien mukaan, vaan kulkee omia, yllättäviä teitään. Ja että siinä vastuunalaisina toimivain, s.o. tällä kertaa koko työväenluokan, on joka hetki oltava valmiina toimimaan sen vaatimusten mukaan. Mutta eipä saa se toiminta olla pinta-ilmiöiden, hetken tuulien mukaan tanssimista, vaan on vallankumouspolitiikassa, kuten yleensä kaikessa vastuunalaisessa politiikassa, noudatettava yhteiskunnan syvän pohjavirran suuntaa. Ja se taas on kussakin yhteiskunnassa omanlajisensa sekä vaatii sen mukaista toimintaa.

Suomalainen Kommunistinen Puolue on toimittanut koko joukon kirjallisuutta, josta Suomen työläiset — jotka ovat sitä käsiinsä saaneet — ovat epäilemättä löytäneet paljon herättävää, opettavaa, rohkaisevaa. On myös julkaistu lehteä: »Vapaus», »Kumous», joista varsinkin ensinmainittua vain varsin vähän lienee läpi lahtarisantarmiston verkonsilmäin päässyt Suomen työväen käsiin. Siitä on johtunut tuuma painattaa uudestaan eräitä kirjotuksia, jotka kuvaavat sitä, millä silmällä suomalainen bolshevikiksi opetteleva katselee näitä oloja. Ja mitä ajatuksia ne hänessä herättävät.

Ovat juuri marraskuun päivät. Väkistenkin menee mieli kaksi vuotta taapäin, niihin aikoihin, jolloin Suomessa tilanne — sitten 1905:n suurlakon ja Viaporin päivien 1906 — taas kumoukselliseksi jännittyi. Mitä silloin tapahtui, ja mitä siitä nyt, kommunisteina, ajattelemme, siitä on selostuksia kirjallisuudessamme. Varma on kuitenkin yksi asia, se: ettei enää tule aikaa, jolloin Suomen työväki vallankumouksellisen tilanteen taas kärjistyessä olisi vailla vallankumouksellista puoluetta, sellaista, joka uskaltaa tarttua tapausten peräsimeen. Kysymykseen: mitä tehdä? löytyy vastaus — ei siksi, että se olisi helppo, vaan siksi, että sen täytyy löytyä.

Seuraavat kappaleet julaistaan siinä tarkotuksessa että ne, vaatimattomuudessaankin, Suomen työväessä nostattaisivat vallankumouksellista uskoa, tahtoa ja toimintatarmoa. Venäjän vallankumouksen paras opetus on se, että työväen käsikirjasta on pyhittävä pois pelokas kysymys: tokkohan sitä voidaan tehdä? — ja tilalle on otettava lause: se on tehtävä, neuvotelkaamme, mutta pian, vain siitä, miten se paraiten tehdään!

Pietarissa marrask. 4 p. 1919.

Y.S.


 

Vallankumous.

Kansojen aamu.

 

(Neuvostovallan ensimäisen vuosipäivän johdosta.)

Vuosi sitten se koitti.

Eivät tepsineet enää porvarien silmänkääntäjän Kerenskin temput. Pietarin työväen rautanyrkki nousi ja kuului: »ovi auki»! Porvarisvallan puolustajat haihtuivat kuin akanat tuuleen.

Silloin — lokakuulla herrojen vuonna 1917 — käännähti mailman historia ruostuneilla saranoillaan.

Iskettiin aukko porvarisvallan muuriin.

Porvarit kiireen kaupalla sitä paikkauttamaan. Paperirahoillaan renkejään paikkasivat lahtarikoplia kokoomaan, kapinoita järjestämään, saboteeraamaan ja salamurhia toimeenpanemaan.

Vuoden ovat nyt rehkineet. Parastaan koittaneet herrojen rengit. Ulkomaiden porvarit niitä rahoillaan auttaneet. Venäjän pitkätukkaisia huiputtaneet. Houkutelleet niitä panemaan silmukkaa kaulaansa.

Mitä ovat hyötyneet? — Kouran tyhjää.

Työväen diktatuuria koettaneet kumota. Kalliota purreet. Hampaitaan katkoneet.

»Pieni kopla ne ovat — bolshevikit.» Noin kuuluttivat »sosialistien» nimen varastaneet porvarien kätyrit ulkomaille. — Näkivät toissapäivänä ja eilen liikkeellä koko Pietarin, koko Venäjän.

»Talonpojat ovat niitä vastaan», sanoivat. Mutta kas: yli kaksikymmentä tuhatta maalaisköyhälistön komiteain edustajaa marssi vallankumouksen vuosijuhlassa Pietarin katuja.

Veljestyivät kaupungin ja kylien raatajat. Kättä lyövät teollisuus ja maanviljelys. Sirppi ja moukari, Neuvostovallan vaakunakuvat, kas siinä niiden voiton merkki.

Vuoden kestivät, venäläiset proletaarit. Esimerkin kansoille näyttivät. Teolla saarnasivat:

Kuulkaa, katsokaa! Laho on porvarivalta. Isku otsaan ja se kaatuu.

Eivät ensin ihmettä uskoneet Europan, Amerikan raatajat. Liian raskaalta tuntui niskassa porvariston rautakorko.

Nyt ymmärtävät. Kohoaa tulen liekit kaikilla äärillä. Punainen kukko kiekaisee. Linnojen harjalta se huutaa uutta aamua:

Kuulkaa kutsu, työtätekevät kansat!

Sota palatseja vastaan, rauha raatajain majoille!

»Vapaus» 6. XI. 18.

 


Kommunismin voitto.

Usko, joka vuoria siirtää... se on työväenluokan luottamus omiin voimiinsa.

Kas siinä Venäjän köyhälistökumouksen suurin opetus.

Vuosi sitten — kuinka pimeä mailma. Luhistuneet Venäjän vallankumoukseen liittyneet »demokratian» toiveet. Ei tietoa rauhasta. Saksan imperialismi kukkoili. Englannin, Amerikan ja Ranskan herrat niin röyhkeinä, että kielsivät sosialistirengeiltään passit Tukholman sovittelukokoukseen, jossa Huysmannsien, Brantingien, Scheidemannien, Hendersonien ja Tsheidsein piti auttaa imperialistisia teurastajia sopimaan riitansa. Venäjän vallankumousta uhkasivat Kornilovien vehkeet.

Pimeys peitti maan.

Silloin leimahti valon välähdys. Pietarista se tuli. Punaisen pääkaupungin työväki heitti nurin Kerenskin.

Mikä raivon parahdus porvarien leiristä. Mikä ivan hymähdys sosialistisovittelijain sakissa. »Hullutusta»... »seikkailua».

Ja ne lohduttivat itseään sillä, että »pian se juttu on kuitattu».

Ovat odottaneet sitä kukistumista kuin kettu varsan hännän putoamista keväällä.

Mutta yhä pitemmäksi käyneet niiden nenät. Ja yhä vimmatummaksi niiden kiukku. »Kun kehtaavatkin niin kauan pitää valtaa.»

Kehtaavat ne, bolshevikit. Nauravat profeetoille päin silmiä.

Eivät ylimielisesti naura. Tietävät mitä vaikeuksia on

edessä. Suoraan ovat sanoneet Venäjän työväelle, että vaarallisinta olisi nyt nukahtaa voittojen laakereille, kun viholliset valvovat.

Eivät ole Neuvostovallan miehet salanneet kansainvälisten vaarojen suuruutta. Aina ovat osottaneet, että tuossa on taas kova paikka edessä. Mutta se on murrettava. Rohkeutta! Uskoa!

Ei sokeaa auktoriteettiuskoa. Ei tyhmän silmäinsulkemista. Vaan tosi tietoa, että kansainvälinen vallankumous on kypsymässä. Sille annettava sysäyksiä. Sitä odotellen kestettävä.

Usein oli usko koetuksella. Pahalta näytti niinä päivinä, jolloin Saksan peto hyökkäsi päin Pietaria, jolloin oli sen raadeltavaksi jätettävä Ukraina, Itämeren maakunnat, Suomi...

Katkeria päiviä, jolloin oli allekirjoitettava Brestin rosvorauha.

Vakavasti sai toveri Lenin viime keväänä puhua Venäjän työläisille, että jollei pystytä luomaan järjestystä ja keskenäistä kuria armeijaan ja talouteen, niin hukka perii.

Uhkasi vaarat viime kesänä, jolloin vasen-es-errät — kavalat liittolaiset — kohdistivat iskun itse Neuvostovallan keskukseen. Mutta iskijäänsä takasin kilpistyi sekin.

Eivät ole vaarat nytkään voitetut. Mitä selvemmin vihollista katsoo perikato silmiin, sitä epätoivoisempiin keinoihin se turvautuu.

Mutta turhaa kaikki.

Työväestö voittaa — koska sen täytyy voittaa.

Sen näemme me nyt kaikki. Autuaat ne, jotka jo vuosi sitten uskoivat. Eivät nähneet voittoa silloin, näkivät vain taistelun välttämättömyyden. Tiesivät, että oli edessä voitto tai orjuus, kuolemaa pahempi.

Oli niitä, jotka epäröivät. Niille tehtiin raamatun Gideonin temppu: pois pelkurit riveistä! Väin ne, jotka uskaltavat, astukoot iskujoukkoon!

Astuivat. Voittivat. Kiitos ja kunnia heille!

Nyt täytyy kaikkien uskoa — kaikkien niiden, jotka rehellisesti työväen voittoa tahtovat. Nyt täytyy astua aisoihin kaikkien.

Ja nyt on opittu puhumaan selvää kieltä. »Joka ei ole kanssamme, on meitä vastaan.» Ei mitään keskivälin tietä. Ei mitään puolueettomuutta kansalaissodassa. Joka ei iske teurastajia, on teurastaja itsekin.

Kovettunut on taistelussa vallankumouksen silmä ja käsi. Ei suvaitse se leikin laskua. Joko — tahi...

Niin on Venäjän köyhälistö sanonut sovittelijoille omassa maassa. Niin on se sanonut ulkomaiden pyövelirengeille, sosialistipettureille.

Kaiku on kulkenut kaikkialle. Kautta hävitetyn valtausalueen Saksaan. Läpi tiiviisti suljetun rajan Englantiin. Yli valtamerten Amerikkaan.

»Bolshevikkejako olette — kyllä teille näytetään!» Niin raivoavat imperialistit.

»Niin ollaan — ja samaa tietä kuljetaan», kuuluu rohkea vastaus.

Imperialismin pohja putoo. Raunioiden keskeltä kuuluu teurastettavien kansojen raivon parahdus:

Tilille teurastajat!

Ja ne vedetään tilille.

Keikahti vallasta Bulgarien ruhtinas poikineen; kaatui sotilasten luodeista Unkarin teurastaja Tizza samaan aikaan kuin tasavalta julistetaan; karkuun yrittää keisari Kaarle, kun Friedrieh Adler, kuolemaan tuomittu tyranninkaataja, astuu vankilasta vapauteen. Heiluu kruunu Wilhelmin päässä Karl Liebknechtin julistaessa kommunismin tunnussanaa. Vuoroaan odottavat Englannin merirosvot ja dollarikeisari Wilson. Hätähuutoja päästelevät Suomen sianpäät...

Niiden tuomio on kirjotettu. Eikä armahtajaa ole.

»Kuolema kavaltajille!»

Hytkähtää scheidemannien sydän. Tunkeutuvat pistimet ministerituolien toppauksen läpi.

»Eläköön neuvostovalta», kaikuu kaikkialla.

»Eläköön Venäjän Neuvostovalta. Eläköön kansojen vapautuksen soihdunkantaja. Eläköön mailman työväen vallankumous. Eläköön proletariaatin diktatuuri ja Kansainvälinen Työväen valta!

Eläköön kommunismi!

»Vapaus» 9. XI. 18.

 


»Mikä Venäjän vallankumouksessa on sinusta mielenkiintoisinta?»

Kysymys on tehty. Koetanpa lyhyesti vastata:

Tämä on mielenkiintoista kaikki, tekee mieleni huudahtaa. Ihan ihmeellistä on nähdä, kuinka työtätekevä kansa tuntee saavansa luomisintoa ja itseluottamusta. Vuosi sitten jäi Venäjän bolshevikkien menettelyn moni kohta meille sivullisille epäselväksi. Saatoimme käsittää, että täytyi ottaa valta — tilanne käski. Mutta että siitä alkaisi todella sosiaalinen vallankumous, kapitalismin loppu ja sosialismin toteuttaminen, sitä emme jaksaneet ymmärtää. Ja sehän se vaikutti omaan menettelyymmekin. »Ennenaikaista se on — meille ainakin. Ei siinä pärjätä» Niin mietittiin.

Vasta oman kokemuksemme kautta ymmärrämme, että on turhaa puhua tämän tempun, työväen vallanoton, ennenaikaisuudesta. Päinvastoin. Liian myöhään Venäjänkin työväelle selvisi, että täytyy. Vasta kun lahtarien kuularuiskut jo nurkan takaa kurkkivat, päätti Pietarin proletariaatti korjata ne talteensa. Tappelulla tempasi ne pois teurastajiltaan.

»Myöhään», sanoin. Tarkoitan sitä, että siihen mennessä ennätti porvaristo jo tehdä niin paljon hävitystä, että valtaa käyttävän työväen on yhä vaikempi selvitä. Mutta näin sanoen voi vain teoreettisesti järkeillä. Asiallisesti eivät suuret joukot lähde vastustamattomasti liikkeelle, ennen kuin on pakko. Ja kun on pakko ottaa valta, on myöskin pakko hallita, s.o. hoidella yhteiskunnan asioita. Niillä edellytyksillä, mitkä oloissa ovat, ja sillä järjellä, jotka työväenluokalle on kertynyt.

Venäjän työväen vallan käytön edellytykset olivat peräti kehnot: hävitetty maa ja hajoomassa oleva armeija! Ja sen järki — järjestelyyn harjaantumaton. Mutta »työ tekijäänsä neuvoo!» Ja neuvonut se on Venäjänkin kansaa. Se mikä on tehtävä, on tehtävä. Ja tehdään. Vähitellen kyllä, mutta valmista tulee.

Ajatelkaa nyt esim. armeijaa! Kun muistaa vielä viime talven kaikkialla ajelehtivat sotamieslaumat — työtä tekemättömät, kurittomat! Entä nyt? Viimeksi eilen näin Punaisen Armeijan loistavan näytteen — paraatikentällä kylläkin, mutta ettei se ole leikki-armeija, siitä on m.m. ulkomaiden porvarislehtien sävy todistuksena. — »Ei ne mitään kykene rakentamaan», sanoivat porvarit vielä joku kuukausi sitten. Ja nyt: »ne on luoneet armeijan — mikä meidän ottaa?»

Mielenkiintoinen kysymys on talouden järjestäminen. Ei niin tuhmaa poroporvaria ollut, joka ei viisaan näköisenä olisi selittänyt, että ei työväki pysty omin päin mitään järjestämään (poroporvari mittaa kaikki oman kyynärpuunsa mukaan). Mutta kas kun pystyy.

ja kaikkien byrokraattien kauhuksi, jotka eivät kyenneet virkakoneistoa käyttämään edes uusaikaisen kapitalismin vaatimalla tavalla, kykenee työväki hoitamaan neuvostovallan mutkikasta koneistoa, joka siinä samassa on ollut luotava. Ne nauroivat ja päivittelivät komisariaattien »sekamelskaa». Mutta nauru loppuu, kun siitä syntyy täsmällinen toimisto.

Ihmeellistä on se, kun maaseudun kansa herää. Se ei kylläkään käy ihan suoraviivaisesti. Ei suinkaan. Kovin on taikauskoiselle rahvaalle ihmeellistä tämä elämä ilman tsaaria ja poliisia sekä vastoin papin neuvoja. Hyvin se houkuttelisi se luvattu »vapaa kauppa» — saada hintaa, minkä ilkenee pyytää. Mutta sitten tulee selkeneminen: hittoako minä teen tuolla paperilla — antakaa tavaraa, rautaa, suolaa, koneita!

Eipä vähimmän ihmetytä sivistystyö. Kesken kiljuvaa tappelua opiskelee Venäjän köyhälistö. Kouluja, neuvonta-, ammatti-, sotatiedekursseja, luentoja, taidetta! Valtava sanomalehdistö luotu! Entisyyden paraat sivistysperut annetaan halpoina painoksina kansan käsiin. Miljoonaisin kappalein levitetään vallankumouksen omaa kirjallisuutta — valistamaan vielä pimeydessä olevia, kokoomaan herääviä ja ohjaamaan vallankumouksen työtä. Ja tärkein kaikista: työväki huomaa, että sen on luotava oma kulttuurinsa!

Mutta kaikkein mielenkiintoisin asia, se on kuitenkin — loisten hävittäminen.

Kuinka armottoman paljon tässä hyvässä yhteiskunnassa — kuten meidän »suloisessa Suomessakin» — on loisolijoita. Kulkekaa virsta, pari Nevskyä ja katselkaa sen konttoreiden ja kauppojen kylttejä. Mitä siellä on ollut? — Paljasta ylellisyyttä. — Ja mitä oli se »yleisö», joka siellä ennen päivät päästään tungeksi, tai autoilla, pari-kolmivaljakoilla ajeli? — Loisia, pelkkiä loisia! Nuo rouvat ja neidot, joiden puvut veivät vuodessa omaisuuksia ja joiden huvittelun hintana oli tuhansien hiki ja veri — loisia, isäinsä ja aviomiestensä loisia. Ne herrat taas tuotannon loisia —erenimijöitä. Harvoilla heistä »työnään» edes keskinäinen urheilukiista pörssin permannolla. Toiset, palkkalaiset, senkin suorittivat. Entä kenraalien ja tsinovnikkain laumat!? Samaa loisjoukkoa. Ja niiden palvelijat: keittäjättäristä, kamarineideistä ja autonajajista kalpeisiin myyjättäriin, ilottomiin ompelijattariin ja hotellien nälkäisiin herkkujen tarjoilijoihin asti? Niidenkin joukossa niin paljon loisia. Työtätekeviä, nälkäisiä, kurjasti perhettään elättäviä — jos heille sellaista oli kustannettu — mutta sittenkin loisia. Eivät olleet he jäseninä ihmiskunnan terveelle elämälle tarpeellisen tuotannon koneistossa, ei, he palvelivat loisten ylellisyyttä, haisevaa mätää, elämän myrkytystä.

— Bolshevikit ovat tuhonneet tuotannon ja luoneet suunnattoman työttömyyden, kuului ulvonta yli porvarillisen maailman.

— Minkä tuotannon? Mitä sitten vielä viime talveen asti tuotettiin? Vastatkaapa!

Jos rehellisesti vastaatte, niin vastaatte, että se oli sotatuotantoa, murhavälineitä! Toinen osa työväestä tappoi toisiaan ja toinen osa tuotti tappovälineitä. Maatalous rappeutui, ajokalut särkyivät, kalastusalukset menivät hylyiksi ja verkot lahosivat — uusia ei valmistettu. Koko kansa palveli sotaa ja passasi sodasta rikastuvia.

»Lopettaa tuotanto» — se merkitsi samaa kuin lopettaa sodan tuotanto. Merkitsi muutakin: lopettaa viinojen tuotanto, ylellisyystuotanto; sanalla sanoen: loppui tuotanto, jota oli harjotettu ihmiskunnan tappamista tai mädännyttämistä varten.

— Mutta keskeytyi myös todellinen, tarpeellinen tuotanto.

— Totta kyllä. Sekin meni siinä samassa, tai paremmin: meni suuri osa siitä. Osa tarpeellisesta tuotannosta on keskeytynyt, kun sen työväen on täytynyt lähteä vihollista torjumaan, osa siksi, että raaka-aineiden tuonti keskeytyi j.n.e. Osa taas insinöörien ja työnjohtajien sabotaasin takia.

Yhteen aikaan näytti vallan surkealtakin, jopa nurinkuriselta. Työläiset kärsivät työttömyydestä ja porvarit herkuttelivat ylellisyydellä, jota — laillisesti tai salavihkaa — ostivat kuponkipapereillaan. Keinottelukin yhä versoi. Ulkomailla pilkattiin: siellä »sosialismin maassa uivat spekulantit kuin kalat vedessä». Mutta se pilkka loppui. Sillä keinottelun lähteet kuivuivat. Joka kerran kun jokin yhteiskunnallinen laitos, Neuvosto, Komitea, Kommuni, otti haltuunsa jonkin tavaranjaon alan, jäi joukko loisia kuiville. Mitä paremmin elintarvelaitos toimii, sitä vähemmän jää »paperi»herroille tilaisuutta ostaa »konservia» tai »säkkitavaraa.» Ja kun loppuvat »kupongitkin» — mitäs sitten? Ei muuta kuin imeä sillinhäntää. Ja kun ei työväki enää kanna puita, anna sähköä eikä pidä herrasväelle hienoa asuntoa — yhteiskunnan taloissa! — silloin on »mailman loppu».

Tosiaankin, kapitalistien mailman loppu on silloin, kun ei ole kapitalisteille tilaa koko yhteiskunnassa. Ne tietysti raivostuvat, joku heistä eksyy kapinoimaan — vaikka tavallinen porvari on siihen jotenkin kykenemätön: hän kapinoi niinkuin sotiikin — vain suullaan! Mutta sekin on vaarallista. Ja mitä se suukopu sitten auttaisi? Ei se nykyään tuota yhtään »kerenkkaa». »Eikö isä hankkisi leipää?» kysyvät lapset. »Sitä saavat vain työläiset», sanoo ivalla isä. Mutta lapsi ei ymmärrä ivaa. Se sanoo: »no miksei isä mene työhön?»

Moni »pursu» on saanut kokea, kuinka »nälkä opettaa lappalaisen ampumaan». Ja jos joitakin vielä on sellaisia, joita ei nälkä aja työhön, niin ajaa talokomiteat. — »Mitäs siinä laiskottelet, menisit siitä edes katua lakasemaan!» Ja pian tarvitaan lumenluojia! Siinäpähän makaa hevosen raato kadulla! Korjatkaa pois! — Ja insinööriksi tunnetulle sanotaan; siellä ja siellä on pomon paikka auki, koeta päästä sinne!

Ei ole yksinkertainen eikä helppo prosessi se, kun yhteiskunta hävittää loisiaan. Paljon siinä on säälittävääkin. — ? — Hitto nyt säälisi porvareita, jotka ovat ihmiskunnan verta niin himolla juoneet. Ei tarvitse sääliä heidän perheitäänkään; oppivathan työtä tekemään. Se kuuluu olevan niin »terveellistä» ja varsinkin »moraalia kohottavaa». Sääli on sitä loisväen palvelijain ja ylellisyys työntekijäin joukkoa, jotka on siirrettävä uusille aloille. Niin monille on vaikea saada sopivaa työtä.

Mutta näin sen täytyy käydä — eikä muuta tietä ole. Se on minulle nyt selvinnyt. Ja se on erittäin nostattavaa, niin nostattavaa kuin on luonnon ja elämän keväinen herääminen tai terveyden palaaminen ankaran taudin jälkeen.

Ajatelkaa, että hävitetään laiskottelun ja loiselämän mahdollisuus! Samalla tukitaan laiskan loiselämän paheitten lähteet. Ei enää voi kirjallisuus eikä taidekaan palvella turmeltunutta makua — kun sen kannattajat, loiset katoavat.

Väin työstä versoo terve elämä.

Ja vallankumous raivaa tien auki luovalle työlle.

Kestävyyttä vain ja ihmiskunta paranee siitä hullujenhuoneen helvetillisestä raivokuumeesta, jota oli kapitalismi ja sen sota.

»Kumous» N:o 15–16; 2. XI, 19.

 


Neuvostopropagandan päivä.

Jokainen päivä on vallankumoukselliselle propagandan päivä. Sanoin ja teoin iskee hän proletaarisista päistä pois vuosituhanten henkistä kuonaa, josta itse on päässyt vapautumaan. Siten pääsevät yhä uusissa työläisaivoissa versomaan omat ajatukset, proletaariset, kumoukselliset, uudet ajatukset, ne ajatukset, jotka siittävät kumouksellisia tekoja ja johtavat voittoon.

Huomispäivä on erityisesti omistettu neuvostopropagandalle. Silloin selvittelevät Venäjän työtätekevät joukot keskuudessaan, mitä heille on merkinnyt luokkataistelun siirtäminen porvarillisen demokratian puitteista uudelle perustalle, sellaiselle, jossa työtätekevä luokka valtiovallan haltijana nujertaa valtiollisesti oikeutettomaksi tehdyn riistäjäluokan aseellisen, taloudellisen ja henkisen vallan. — Että. Venäjän proletariaatti ymmärtää vallankumouksensa saavutusten merkityksen, siitä on todistuksena se ihmeellinen vallankumouksellisten sotilaallisten, poliittisten, taloudellisten ja puoluevoimien kasvaminen ja lujittuminen, joka Venäjällä on havaittavissa.

Mutta neuvostopropaganda ei ole vain venäläinen kysymys, se on mailman kysymys. Ja että bolshevikit ovat mailman parhaita propagandamestareita, siitä ovat imperialismin valtiolliset johtomiehet antaneet mitä auliimpia tunnustuksia. Ja paras propagandakeino on — itse Venäjän neuvostotasavallan olemassaolo. Rintamillaan se saamaa. Ja sen tunnussana: köyhälistö valtaan, proletaarinen diktatuuri, neuvostoja! — se on tullut mailman vallankumouksellisen proletariaatin tunnussanaksi.

Neuvostopropagandan päivänä muistakaamme kukin kohdastamme, että mailman laajaa neuvostopropagandaa edistämme ja harjoitamme paraiten siten, että uhraamme kaiken voimamme mailman vallankumouksen ja Kommunistisen Internatsionaalen etujoukon ja lipunkantajan, Neuvosto-Venäjän taisteluvoiman kohottamiseksi ja Mailman Köyhälistön Neuvostovallan luomiseksi.

»Vapaus» 6. IX. 19.

 

 

Puna-Armeija.

»Mailman köyhälistön toivo — Venäjän punainen armeija».

 

Mitä terveellisiä opetuksia onkaan Venäjän vallankumous antanut; kuinka monia harhoja hajottanut, fraaseja repinyt. — Ensiksikin sana »vallankumous». Mitä kaikkea odotettiinkaan Venäjän vallankumoukselta! Lännen imperialistit odottivat — tarmokasta sodan jatkamista. Niiden »demokratit» kansanvallan voittokulkua — huomattakoon: ei proletaarisen kansanvallan, kovan luokkataistelun voittoa, vaan jonkunlaisen unelmoidun »kansanvallan», joka sievästi ja taisteluitta veisi kansat sisäiseen ja ulkonaiseen veljestymiseen. Semmoista ne odottivat keskusvaltainkin »demokratit» (scheidemannit), jotka samalla toivoivat petturipolitiikkansa unohtamista. Näiden kannattamat hallitukset taas himoitsivat valtausrauhaa Venäjän kustannuksella. Ylipäänsä piti Venäjän vallankumouksen vapahtaa mailman kansat ilman niiden omaa vaivaa. — Harhakuva!

Ja millaista »kansanvaltaa» sitten odotettiin? Vasemmistoporvareille ja oikeistososialisteille oli Miljukovin kanta jo riittävä, Kerenski jo vähän liikaa »sosialisti». Ja mikä siitä vasemmalle meni, oli aivan liian paljon »yhdellä kertaa», oli »vaarallista kokeilemista»; ja bolshevismi — se oli jo kavallusta moista »demokratiaa» vastaan, »anarkismia» ja »provokatsionia, joka tekee tietä taantumukselle».

Noin ne arvelivat ja mekin: kuinka olimme me läksymme lukeneet? Noin täytyy sanoa. Kuinka vähän mekin sosialistit, tiesimme luokkayhteiskunnan sisäisestä olemuksesta, vallankumouksen vaikuttavista voimista. Kuinka hullunkurinen olikaan ajatus, että vallankumous antaisi joidenkin kohtuuslaskelmien — »ei yritetä liikoja!» — johtaa itseään! Eikö ymmärretty tai eikö tahdottu ymmärtää totuutta, että vallankumous on huippuunsa kehitetty luokkataistelu, avoin, häikäilemätön luokkien sota?

Nyt tiedetään. Tietävät ainakin ne, jotka voivat vielä oppia ottaa, eivätkä ole kaavoihinsa luutuneita. Räyhätkööt vain näinä idiootit bolsheviikkeja vastaan, valakoot sappeaan niiden päähän, jotka taistelevat elämän ja kuoleman taistelua ihmiskunnan kylmäverisiä murhaajia vastaan. Yrittäkööt vain kaikki »demokraatit» ja »sosialidemokraatit» (Scheidemannit, Hendersonit, Hervet) heitiää (omien syntiensä) syyn bolshevikkien niskaan! Heistä välittämättä kulkee Venäjän kumous kulkuaan. Se on syntynyt visseistä syistä ja kehittynyt Venäjän yhteiskunnan sisäisten lakien mukaan. Se onkin jo puolentoista vuoden historiaa, josta kirjoitettu historia on sanova: niin tapahtui, koska niin täytyi tapahtua. Eikä siihen osanottajia — eikä sivullisia sen taistelun katselijoita — arvostella vain sen mukaan, mitä sanoivat, vaan sen perusteella, kenen puolella olivat: imperialistisen murhaamisen vaiko köyhälistön ja vapautuksen puolella.

On bolshevikkien ikuinen ansio, että avoimin silmin kävivät taisteluun, että ensimäisinä täysin tietoisesti astuivat johtamaan vallankumousta, historian tähän asti suurinta. Kaikissa edellisissä vallankumouksissa (Parisin Kommunikaan ei poikkeuksena) oli asianlaita se, että toimivat ajautuvat olojen pakosta taisteluun, ilman että sitä toimintaa ilmaisevat sanat tarkoin vastasivat todellisuutta. Ei ole edellisten kumousten vika, vain vajavaisuus, se että taistelun tulos on ollut toinen kuin oli taistelijain tarkotus; tuloshan riippuu vallitsevista voimasuhteista. Ne taistelijat menivät kuolemaan ilman että taistelun todellinen ydin heille ennätti täysin selvitä. Mutta bolshevikit, s.o. niiden teoretikot, tiesivät, mikä ääretön tehtävä oli köyhälistön diktatuurin toimeenpano ja johto Venäjällä. Mutta eipä ollut heilläkään valitsemisen varaa. Heidän täytyi.

— Ohoo, kuulen brantingilaisten vastustajain ilkkuvan. Ehdoin tahdoinhan ne bolshevikit Perustavan Kokouksen hajottivat!

— Hyvät herrat, on niille vastattava. Oletteko ajatelleet, mitä olisi seurannut, jos eivät olisi sitä tehneet — Niin, silloin olisivat kaikenkirjavat »sosialistit» — niitähän oli siellä enemmistö — tärvelleet sosialismin mailman köyhälistön silmissä. Ei ne olisi kyenneet Venäjän asioita järjestämään suinkaan paremmin. Eikä ne olisi sotaa paremmin käyneet; armeijahan oli hajalla.

Bolshevikit (Lenin tovereineen) osottivat tieteellisesti, että vallankumouksessa menee vanha valtiokoneisto pirstoiksi. Köyhälistön täytyy elämänsä ja etujensa takia murskata tieltään tuo este ja sen tietoisten edustajain on käytävä etupäässä ja autettava suorittamaan se perinpohjin. Ei sitä voi, niinkuin menshevikit kuvittelevat, määritellä, että joku kumous on »porvarillinen» ja sis pidettävä niissä rajoissa. Moinen katsantokanta johtaa siihen, että porvaristo autetaan satulaan, ruvetaanpa sen tukijoiksikin hallituksessa. Niin tulevat »sosialistit» porvariston kätyreiksi sen vahvistaessa valtaansa työväkeä vastaan. Ja valtaan päästyään potkii porvaristo ne apurinsa pois.

Kyllä häpäsevät köyhälistön silmissä, sosialismin ne, jotka sellaisen palveluksen porvareille tekevät. Jos bolshevikit ovat »häpässeet» sosialismin porvarien ja niiden kätyrien silmissä, niin on se hyvä. Se sosialismi, jonka merkissä köyhälistö taistelee ja voittaa, ei saakaan olla porvarien silmissä »hyväksyttävä». Se on kovakourainen ja häikäilemätön niinkuin elämä itse. Ja se taistelee aseilla — aseita vastaan; milläpäs muulla!

Aikoinaan monet meistä kuvittelivat kumousta »tyylikkäämpänä», teatterimaisempana. Uskottiin että tsaarin armeijasta tulisi yks-kaks »kumouksellinen». Se voittaisi Saksan keisarilliset joukot ja määrittelisi »sovittelurauhan» oikeistososialistien reseptin mukaan. Ajatelkaa: tsaarin armeija kenraaleineen, kasakkapäällikköineen, upseereineen! Kuinka suuria narreja me olimmekaan!

Mutta Kerenskin armeija paljasti totuuden: tsaarin armeija oli hajalla ja oli se perin juurin hajotettava, jotta uusi voisi syntyä. — —

Mutta sen uuden luomisessa on vaikeutensa: on kehitettävä upseerikunta ja rakennettava kuri. Aseet on otettava pois vastavallankumouksellisilta ja annettava kumouksellisille. Punakaartien vapaaehtoisjoukoista ja vanhan armeijan säilyneistä osasista on rakennettava joukko-osastoja, pataljooneja, rykmenttejä, divisioneja, armeijakuntia — armeija!

Tammik. 15 p:n julistuksella 1918 kansankomissaarien Neuvosto määräsi perustettavaksi Työväen ja Talonpoikain Punaisen Armeijan neuvostovallan tueksi, kansanasestuksen perustaksi ja Europan tulevan sosialistisen vallankumouksen avuksi. Niin kävi Työläis- ja Talonpoikain hallitus luomaan itselleen armeijaa. Työ edistyi ja edistyy, mutta vastustajat eivät anna aikaa. Vastavallankumoukselliset koplat, kapinoitsijat ja ulkopuoliset imperialistit ovat pakottaneet Neuvostovallan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Rohkeasti on Venäjän köyhälistö ottanut niiden haasteen vastaan. Yleinen sotaväenotto on käynnissä, varustamistöitä tehdään, aliupseerit on kutsuttu palvelukseen ja entiset upseerit — joko työhön tai valvonnan alaisiksi. Suurissa kokouksissa selvitetään asemaa ja innostetaan mieliä. Kokonaista imperialismin mailmaa vastaan taistellen vetoaa Venäjän vallankumouksellinen kansa kaikkien maiden köyhälistöön: nyt voitto ja vaikeus tai tappio ja pimeys!

Millainen vastaus tulleekaan, Venäjän köyhälistö on velvollisuutensa täyttävä. On jo täyttänytkin. On aika muiden tulla mukaan. Niiden täytyy valita: joko pyöveleinä venäläisiä veljiä vastaan — joka on sama kuin sitoisi köyden omaan kaulaansa. Tai — ?

Suuressa puna-armeijalaisten kokouksessa puhui äskettäin Lenin: Vallankumous on koko maailmalle näyttänyt sosialismin tien. Se on tehnyt porvareille selväksi, että heidän loppunsa on tullut. Neuvostovallan vastustajilla voi olla tilapäisiä menestyksiä, mutta ne murskataan. — Tshekko-slovakkien riveissä on hajaannusta. Mutta Punaisen Armeijan rivit ovat eheät ja lujat. Ne ovat antaneet kansalle vapauden ja ne lyövät vallankumouksen viholliset maahan. Kuolema tai voitto! Kuolema? Ei. Edessä on sortajien häviö ja sosialismin voitto.

Tukholman »Politiken» kes. 1918.

 


Mailman punainen armeija.

Vaikutelma Kommunistisen Internatsionaalen perustamisen kunniaksi maalisk. 7 p. 1919 pidetystä paraatista.

Katsellessani Punaisen Armeijan paraatia tuntui minusta kuin näkisin silmieni edessä ruumiillistuneina Marxin sanat aseistetusta työväenluokasta.

Olen ennen nähnyt tsaarin sotajoukon paraateja ja niiden näkeminen synnytti minussa raskaita tunteita. Tiesin, että tämä sotajoukko oli ase hallitsevien luokkien käsissä, että sitä johti taantumuksellinen upseeristo ja että proletariaatin luokkataistelu oli raskaan painon alainen.

Kuinka voi proletariaatti voittaa? — ajattelin.

Mutta oli sellaisia, jotka eivät horjuneet. Kaikkien maiden vallankumoukselliset marxilaiset.

He olivat vakuutettuja siitä, että kapitalistisen järjestelmän ristiriitaisuudet pakottavat proletariaatin lähtemään taisteluun.

Toverimme, venäläiset bolshevikit, jotka johtivat vallankumouksellisten työläisten taisteluja Moskovan ja Pietarin barrikaadeilla, uskoivat, että kun taisteluissa karaistunut proletariaatti taasen kavahtaa taisteluun, se voittaa. He olivat oikeassa. Kun kapitalistinen järjestelmä rosvosodan aikana täydellisesti paljasti olevansa ihmiskunnan ja kulttuurin vaarallisin vihollinen, heittäytyi Venäjän proletariaatti ensimäisenä taisteluun, löi alas porvaristonsa inhoittavan ikeen ja loi taistelussa yleismailmallista imperialismia vastaan Punaisen luokka-armeijansa.

Näin punaisten joukkojen rivit torilla Moskovassa ja niiden näky puhui minulle uudesta mailmasta. Todellisuus vei voiton unelmista.

Rajaton luottamus ja tietoisuus, jolla asestettujen työläisten rivit katsoivat johtajaansa, tov. Trotskiin, kertoivat kaunopuheliaasti tulevista voitoista. Näin työväenluokassa piilevän voiman.

Voittoisissa taisteluissa uskomattomia vastuksia vastaan kutsuu Venäjän työväenluokka kansainvälisiä tovereita riveihinsä. He tulevat nyt. Sitä todistaa Kolmannen Internatsionaalen perustaminen.

Syventyneenä katselemaan venäläisten työläistien asestettuja rivejä ajattelin Suomen proletariaattia. Vuosi sitten se kamppaili suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia lahtareita vastaan ja hävisi. Kymmeniätuhansia paraita työläisiä ja työläisnaisia ammuttiin. Orjuuttajat juhlivat. Nyt he vapisevat uhkaavan koston edessä. Suomen Mannerheimin rautakoron alla paljon kärsineet työläiset odottavat kärsimättömyydellä hetkeä noustakseen pyöveleitään vastaan. Ihastuksella tervehtivät he Kolmannen Internatsionalen perustamista. He uskovat, että tästä Internatsionaalesta tulee tekojen eikä sanojen liitto.

Venäläisten ja suomalaisten työläisten veljellinen solidarisuus on vahvistettu yhteisissä taisteluissa Suomen ja Venäjän rintamilla. Turvautukoot vain kansan ja vapauden viholliset raivoissaan kaikkiin keinoihinsa. Yleismailmallinen kommunismi rientää kaikista huolimatta voitokkaasti eteenpäin. Ja Venäjän Punainen armeija on Kolmannen Internatsionaalen — proletaaristen neuvostotasavaltojen yleismailmallisen liiton tulevan armeijan perusta.

Olkaa kestäviä toverit! Kaikkien maiden työläiset tulevat avuksenne.

Voitto lähestyy!

Kommunismin punainen lippu tulee pian liehumaan kapitalismin voitettujen linnoitusten yllä.

Eläköön mailman Punainen armeija!

Moskovan »Pravdassa»

 


Vallankumouksellinen sota.

Tuolla sanalla on hyvä kaiku historiassa. Sen on sille antanut Ranskan vallankumouksen taistelu feodaalista Europaa ja kilpakadetta Englantia vastaan. Onhan kuvaavaa, että vallankumouksellisen Ranskan voittoisat armeijat otettiin vapauttajina vastaan esim. Saksan pikkuvaltioissa, joiden kansojen verta itsevaltiaat kääpiöruhtinaat imivät porttoloiksi muuttuneiden hoviensa ylläpidoksi.

Mutta eivätpä voineet ranskalaiset vallankumousarmeijat antaa Europan kansoille todellista vapautta. Niiden jäljissähän kulki kapitalististen sotarosvojen parvi, joiden riistolle vallankumous oli avannut vapaan tilaisuuden. Niinpä voitiinkin Saksan kansat nostattaa »vapaussotaan» Napoleonia vastaan, kun tämä yhä julkeammin alkoi esiintyä Ranskan pääoman maailmanvaltaunelmain edustajana. Lupaamalla »vapautta», saatiin saksalaiset taistelemaan »kansojen vihollista» vastaan. Ja sitten ne katalasti petettiin — aivan samoin kuin Svinhufvud–Mannerheimin kopla petti »vapaussotaan» narraamansa talonpojat. —

Kaikesta huolimatta jäi Ranskan vallankumoussodista nostattava muisto. Olihan ihan ihmeitten ihme, että itsevaltiuden täydelliseen rappioon saattama maa, jota nälkä ja sotatarpeitten puute ahdistivat ja jonka sisässä vastavallankumoukselliset kapinat riehuivat, saattoi koota valtavia armeijoja, jotka sotivat koko mailmaa vastaan. Mutta se saatiin aikaan vankalla uskolla, järkkymättömällä velvollisuudentunnolla — ja uupumattomalla työllä.

Mutta eipä ole mitään suurta ja kaunista, mitä kapitalismi ei olisi yrittänyt prostituoida ja saastallaan tahtia. Niinpä nähtiin Venäjällä kesällä 1917 se ilkeä komedia, että imperialistinen porvaristo yritti kätkeä valloitusaikeensa »vallankumoussodan» verhoon. Ja sen apureina sosialistipetturit koettivat innostuttaa sotaväkeä ainakin »vallankumoukselliseen puolustukseen» kornilovilaisten kenraalien johdolla. Olipa siihen aikaan Saksassakin sosialidemokratisen keskustan auktoriteetteja, joiden mielestä armeijan kurin höllentäminen oli virhe — muka, vallankumouksen kannalta!

Nyt jo luulisi olevan selvänä, että jos ei silloin Venäjän vanhaa armeijaa saatu hajalle, niin joutui se vastavallankumouksen aseeksi työväkeä vastaan. Mutta kuitenkin Saksassa uudistuu sama ilveily. Jo kuuluu ääniä, että jos eivät liittovallat anna Saksalle »kunniallista rauhaa», niin nousee

Saksan kansa uuteen sotaan. Ja epäilemättä scheidemannit ja kautskyt silloin ovat valmiit loruamaan »vallankumouksellisesta» sodasta.

Tosiaankin — Saksan työtä tekevän kansan täytyy nousta vallankumoukselliseen sotaan, jos ei tahdo joutua kaksinkertaisen rosvouksen alaiseksi. Ovathan sen omat herrat valmiit lahtarijoukkojensa turvin nylkemään sen selkänahasta kaiken, minkä voittajat »sotakorvauksillaan» nylkemättä jättävät. Mutta jotta voisi nousta vallankumoukselliseen sotaan, täytyy Saksan työväen ensin viedä vallankumous voittoon. Nyt käy kehitys vastavallankumouksen suuntaan: vallankumouksellista työväkeä riisutaan aseista ja sen hallussa olevia kaupunkeja valloitetaan Kansalliskokouksen ja Scheidemannin hallituksen valtapiiriin. Lahtarikenraalien käsiin kootaan armeijan ohjia.

Tuo on kuitenkin vain poliittinen pinta-ilmiö. Yhteiskunnallinen pohjavirta kulkee väkevästi päinvastaiseen suuntaan. Sitä osottavat lakot ja aseelliset mielenosotukset sekä työväen neuvostovallan pystyttäminen yhä uusiin paikkoihin. Kun kaikista noista liikehtimisistä paisuu voittoisa vallankumous, seuraa sitä myös välittömästi rehellinen vallankumouksellinen sota imperialistisia röyhkeilijöitä vastaan. Ja se taas — jos eivät omat olot sitä ennen — väkistenkin pakottaa Ranskan, Englannin ja Amerikan työväen määräämään kantansa: vallankumousta vastaan tai itse vallankumoukseen!

Venäjällä on asema jo selvä. Vallankumouksellinen armeija on luotu ja kykenee se jo viemään vapautuksen sellaisiinkin maihin (Lätti, Ukraina), jotka ovat saaneet tsaarillisen tyranniuden jälkeen kokea saksalaisen sotilasdiktatuurin rautakoron painoa. Yhä laajenee kartalla työväen Neuvostovallan rautainen piiri. Sen täytyy ponnahtaa myös Suomenlahdenkin rantamilla eteenpäin. Ja yksi seikka on varma: vapauttajina — kuten kerran Ranskan armeijoja — tervehtii köyhälistö kansainvälisen Punaisen Armeijan joukkoja kaikkialla kapitalistisen orjuuden mailla.

»Vapaus» 12.11.19.

 


»Kaikki rintaman hyväksi!»

Tuo oli tunnussana imperialismin maissa suursodan aikana. Koko maan voimat mobilisoitiin silmällä pitäen rintamaa. Valtion rahatalous, pankit, sotateollisuus, kulkuneuvot, maanviljelyskin alistettiin sotilaallisen kontrollin alaiseksi. Virastot, taloudelliset ja yhteiskunnalliset järjestöt, liitot, seurat, sanomalehdet, kirjallisuus saivat palvella sodan tarkotuksia. Koko kansa, sen jokainen yksilö, velvotettiin uhraamaan voimansa sodan hyväksi. Vaatteita, lahjoja, tervehdyksiä, rohkaisevia kirjeitä — kaikkea, mikä sotilaan mieltä ilahuttaa ja kohottaa hänen taistelukuntoisuuttaan, oli toimitettava »pojille», jotka henkensä uhalla maataan puolustivat.

Ja aivan oikein. Kun kerran sota on kansan valtava voimanponnistus, jossa se panee kaikkensa, olemisensakin, alttiiksi saavuttaakseen jonkun tuloksen, niin onhan luonnollista, että kaikki voimat pannaan liikkeelle sen tuloksen saavuttamiseksi.

Niin on — teoriassa. Mutta riistoyhteiskunnassa kääntyy kaikki vastakohdakseen. Ihanteellinen lause: »kaikki rintaman hyväksi», kuuluukin todellisuudessa: »kaikki kapitalistien hyväksi!» jo itse sota — eihän se ole koko kansan sota sen tarkotusten saavuttamiseksi, vaan kapitalistien sota niiden luokkatarkoitusten hyväksi. Mutta sen sijaan, että kapitalistit itse myös sotansa kävisivät ja sen hyväksi rintamantakaiset uhraukset kärsisivät, he suvaitsevat pysyä palatseissaan. Ja »kieltäymys» ilmenee heidän kohdaltaan siinä, että entistä paksummaksi taskunsa paikkaavat.

Työtä tekevä kansa — joka ei sotaa tahdo, eikä siitä hyödy — se saa taistelut taistella ja rintamantaikaiset kuormat kestää. Upseerin revolverin ja kenttäoikeuden pikatuomion uhkaamana täytyy työläisen teurastaa toisen maan työläisiä, tovereitaan. Saapa hän kaiken lisäksi käskyn kääntää aseensa omanikin maan työläisiä vastaan, tappaa veljiään, kun nämä eivät enää jaksa kieltäytyä kapitalistien kukkaron hyväksi. Niin kävi Venäjällä, niin Itävallassa, Saksassa y.m. Loppujen lopuksi osottautuukin sota täydellä todella siksi, mikä se alun alkaenkin oli — kapitalistien sodaksi omaa työväkeään vastaan.

Mutta siinä sodassa kapitalisti häviää. Sillä jos on työväki jo väkinäisesti, jopa vain alastoman väkivallan uhalla suostunut taistelemaan »ulkonaista» vihollista vastaan, niin se tyyten kieltäytyy taistelemasta »sisäistä» vihollista, s.o. omaa itseään vastaan.

Leimahtaa liekkiin proletaarinen vallankumous ja tarttuu työväki itse yhteiskunnan ohjiin, kuten tapahtui Venäjällä lokakuussa 1917. Imperialistisen sodan raunioittamasta maasta lähtee se luomaan uutta yhteiskuntaa.

Mutta eipä saa tehdä rauhassa rakennus- ja viljelystyötään. Raivostuneena käyvät sen kimppuun riistäjät renkeineen. Sodan voitothan uhkaavat luistaa heidän käsistään. Vaikkapa vain olisikin päättynyt sota tappioon rintamilla voitot, liikevoitot silti jäisivät kapitalisteille — kylläkin pienempinä kuin oli aikomus, mutta jäisivät kumminkin. Sillä yhtä vähän kuin kapitalisti halusi kantaa sodan rasituksia yhtä vähän hän aikoo suorittaa sen jälkilaskuja. Sen saisi työväki tehdä — moninkertaisin rasituksin ja kieltäymyksin. Siitä se vimmattu raivo, jolla kapitalistit usuttavat kaikki kartanokoiransa »kapinoivan» työväen kimppuun. Eikä kapitalisti sitä katso, kapinoiko sen oma työväki vaiko naapurin. Yhteinen vihollinen se on. Ja jokaisen maan — »vihollisenkin» — »sorrettu» kapitalisti on hänen veljensä.

Venäjän työväenvalta ei ole tahtonut sotia. Heti asemansa vakiinnutettuaan kutsui se kaikkia kansoja rauhantekoon. Mutta niin luja oli vielä suurkapitalismin maissa porvarillisen diktatuurin komento, että kului toista vuotta ennenkuin kapitalistien täytyi ryhtyä pysäyttelemään rahamyllyään, sotaa. Ja koko sen ajan on Venäjän köyhälistön täytynyt kantaa ääretöntä taakkaansa: yhtaikaa luoda uutta ja potkia kintuiltaan omien ja kaikkien muiden kapitalistien vihaisia rakkeja. Ovathan sitä ahdistaneet sekä keskus- että ympärysvaltain palkkahurtat.

Mutta Venäjän köyhälistö on kestänyt. Se on jännittänyt voimansa äärimmilleen. Se on saavuttanut kieltäymisen taidossa aavistamattoman ennätyksen. Ja se on tehnyt jotain, mikä vain voi onnistua vallankumoukselle: Se on tappiolla käydyn sodan hävittämästä maasta luonut armeijan, Punaisen Armeijan, maailman ensimäisen sosialistisen sotajoukon».

Ja kun Venäjän Neuvostovalta nyt julistaa: kaikki rintaman hyväksi, niin tietävät kaikki tietoiset proletaarit, että se ei ole tekopyhä puheenparsi, vaan ytimekäs totuus. Nyt ovat työväen omat edut pelissä. Nyt on sota koko työtätekevän kansan mitä oleellisimpain tarkotusten saavuttamiseksi käytävää sotaa. Nyt on se ihmiskunnan ihanimman päämäärän, riistettyjen ikuisen vapautuksen pyhää sotaa.

Eikä lähetä työväenluokka toisia, orjiaan sotimaan. Eikä rintaman taakse jäävät jää tänne toisten työn tuloksilla mässäämään. Vaan se itse, työväenluokka, taistelee ja kärsii, tekee työtä ja kieltäytyy.

Oman etunsa nimessä se sen tekee. Oman asiansa puolesta se vaivat kestää. Ja kokonansa on se mukana. Yleinen on niin työ- kuin asevelvollisuuskin. Kaikki oyat yhteiskunnan määrättävinä sille paikalle, missä suurimman hyödyn kokonaisuudelle voivat tuottaa.

Rintamalla olevat toverit — venäläiset, lättiläiset, virolaiset, ukrainalaiset, suomalaiset, kaikki kaikki! Me olemme aatoksissa luonanne. Me teemme voitavamme, etteivät olisi teidän kärsimyksenne suuremmat kuin välttämätöntä on ja me varustaumme itse astumaan paikoillenne rintamalla, kun kutsu kuuluu. Tunnussananammehan on: voitto tai kuolema! Ja edessämme on alati kehotushuuto, tunnussana:

Kaikki rintaman, kansainvälisen vallankumouksen hyväksi!

»Vapaus». 22. II. 19.

 


Lahtarien veriset jäjet.

Suomen työväki ne tuntee. Ajasta aikaan tulevat vanhemmat kertomaan lapsilleen Tampereen, Helsingin, Lahden, Viipurin, Varkauden ynnä lukemattomain muiden Suomen seutujen verilöylyistä, Viaporin Golgatasta ja vankileirin kauhuista. Tuskin on sitä pitäjää, tuhatjärvien maassa, jossa riistäjäluokka ei olisi työtätekevälle kansalle antanut havainnollista opetusta siitä, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomat. Turhaan pystyttelevät porvarit komeita »vapauden patsaita» lahtarirenkiensä haudoille. Isänmaallista mieltä ne eivät herätä. Päinvastoin, kostoon kutsuvat.

Venäläiset lahtarit eivät suinkaan jää jälelle suomalaisista tovereistaan. Esimerkkejä siitä on kyllin. Viimeksi on niitä saatu vapautetuilta Uraalin mailta. Sen rinteet ovat työläisten ja talonpoikain verellä valellut. »Uralin Työläinen» kertoo muutamia esimerkkejä:

Iljinskojen kulakkikylässä oli rankaisuretkikuntien keskus. Sinne jäi lahtarien jäljeltä 700 työläisen ja köyhän talonpojan ruumista, Tshermesin tehtaalle 47, Maikolaan 145.

Kiselessä riehui komendantti varsinkin viimeisenä päivänä hirveästi. Ihmisiä heitettiin kaivosaukkojen kuiluun. Yhteenkin 26, toiseen 27. Eräs nainen, lapsi sylissä, taisteli vastaan. Häntä iskettiin pyssynperällä ja syöstiin kaivokseen. Työnnettyään ihmisiä kaivokseen heittivät lahtarit sinne vielä pommeja.

Talonpoikain asumassa Uus-Turinskin tehdaskylässä ammuttiin 10 henkeä. Erityisesti käytettiin ruoskimista. Ja komendantin asunnosta, opettajain kertomuksen mukaan, kuului keskeytymätön voivotus kuin teurastamosta.

Verhhoturissa, patruunien säästämiseksi, kahlehdittiin ihmisiä yhteen, rinta vasten rintaa, ja ammuttiin samalla luodilla.

Nadeshdinskin tehtailla riehui itse ruhtinas Vjasemski. Ammuttiin 400 henkeä. Hänen tilallaan on kahden huoneen sisusta verellä valeltu, seinät veritahroja täynnä.

Nikolo-Pavdinskissä päällikön rouva riisti kommunistien lapset ja surmasi niitä.

Eräs opettajatar, Sdshukova nimeltä, kertoi nuoresta, 17-vuotisesta tytöstä, jota ruoskittiin rautaraipoilla. Upseeri kolhi hänen päätään revolverinperällä ja heitti hänet 20 sotilaan raiskattavaksi. Vihdoin pääsi hän riistäytymään irti, heittäytyi rautatievaunusta ulos ja, kahden luodin haavoittamana, raahasi itsensä metsään.

Nämä esimerkit ovat vain muutamia, kasasta otettuja. Tuhansia on tällaisia tapauksia.

Ja samalla lailla riehuvat nyt valtaamillaan alueilla denikiniläiset. Verikoirina ne juovat köyhälistön verta. Hirvittävät ovat niiden jäljet.

Sitä samaa »siunaustaan» haluaisivat levittää yli koko Venäjän. Mutta se ei niille onnistu. Puna-armeija, jonka riveissä työväenluokan parhaat ovat lujittavana voimana, torjuu hirmuriehujat pois Neuvosto-Venäjän ääriltä ja auttaa naapurimaidensakin köyhälistöä vapautumaan lahtarien vallasta.

»Vapaus» 8. X. 19.

 


Läksy.

Krasnaja G orkan juttu on valtava opetus vallankumoukselliselle proletariaatille. Hyvinvarustettu linnoitus, jolla on suuri strateeginen merkitys, joutuu äkkiä vihollisen haltuun yllätyksen ja petoksen kautta! Sehän tuntuu aivan romahdukselliselta. — Mutta se otettiin yhtä äkkiä takaisin! Toinen yllätys, edellistä suurempi, voisi sanoa. Ja siinä se tämän jutun suurin läksy onkin.

Ei niikuin ei olisi ollut vakava läksy Krasnaja Gorkan komentajain petos. Ei sano suotta Pietarin »Pravda», että syvemmällä näkyvät olevan palvelukseen otettujen sotaspesialistien, ent. upseerien, petollisuuden juuret kuin osattiin odottaa. Mutta — lisää lehti — suuri erehdys olisi tästä vetää johtopäätöstä, että olisi ollut virhe niiden palvelukseen ottaminen. Nämä samat viime päiväin tapahtumat näet osottavat, kuinka ilman niitä spesialisteja ei tultaisi toimeen. Niinpä vain laivastoupseerien uljas ja kunnollinen käyttäytyminen antoi meille tilaisuuden saada takaisin Krasnaja Gorka.

Tarvitaan vain tiukempaa tarkkailua. Vallankumouksellisen työväen, kommunistien, on jännitettävä katseensa. Velvollisuudentunto selväksi. Nopea päättäväisyys uhkaavimmallakin hetkellä. Milloinkaan ei työväenluokalle ole »kaikki menetetty». Yksilö hukkuu, joukkoosastokin voi tuhoutua. Työväenluokka ei koskaan. Sen täytyy vapauttaa itsensä ja koko ihmiskunta.

Kuinka rohkeata, toivorikasta kieltä puhuvatkaan juuri viime päivät työväenluokan ehtymättömästä voimasta! Kuinka paljon sitä on ammentanutkaan vallankumous, kuinka paljon on Pietarinkin työväeltä vaadittu — aina sitä on tiukan tullen löytynyt. Nekin, joita ei ole vallankumouksen menestys saanut liikkeelle omaperäiseen toimintaan, heräävät kun onnettomuus uhkaa. Suurtyön on Pietarin työväki suorittanut viime päivinä. Se on puhdistanut selkäpuolensa lahtaripesät. Se on lähtenyt joukoin rintamalle.

Vallankumouksen uljas etujoukko, Kronstadtin matruusit, on kuristanut kehtoonsa upseerien yllätyksen ja petoksen. Uhkaavana kuuluu jälleen varotus väliluokille: ymmärrättekö, että turhaa on teidän potkia tutkainta vastaan. »Valkoiset» eivät koskaan tänne tule. Ja vihollisjoukoille se sanoo taas Krasnaja Gorkan ja Kronstadtin tykkien suulla: älä lähesty!

Olkoot vaan mailman suurrosvot, Pariisin imperialistit »päättäneet» ryhtyä ratkaisevammin kannattamaan Venäjän vastavallankumousta. Entistä päättäväisempänä on heitä vastassa Venäjän proletariaatti. Ja päättäväisempänä toiminnan tielle ajavat tapaukset myös lännen työväen.

Virheistämme me opimme. Ja kestetty onnettomuuden uhka kohottaa voimamme moninkertaiseksi. Meidän täytyy voittaa.

»Vapaus» 18. VI. 19.

 


Kutsuntaan, suomalaiset proletaarit.

Paras vapauden takuu on kivääri työläisen kädessä.

Engels.

Ratkaisu on edessä. Mailman historian käännekohta. Imperialismi tai sosialismi? Orjuus tai vapaus? Joko taantumus tai eteenpäin!

Mitään keskitietä ei ole. Ei ole noiden vastakohtain välillä »demokratian» sovittelua. Ei tule »kansojen rauhaa» eikä »kansojen liittoa», jos Wilsonin miekka ratkaisee mailman kansojen kohtalojen suunnan. Tulee verinen hirmuvalta, kostoa syöksevän kapitaalin tyrannius, ennen kuulumaton. Tulee työväen parhaimmiston tuhoaminen ja orjaluokan polkeminen kauhujen kuiluun. Ei voida rakentaa työväelle tilavia asuntoja, ei voi se tuottaa itselleen vaatetusta, leipää eikä mitään kulttuurin antimia, sillä kaikki taisteluista jälelle jäänyt työvoima tarvitaan uusiin sotavarustuksiin uusien imperialististen ryhmitysten valmistautuessa uuteen kansojen teurastukseen. Jos voittaa kapitalismi, kiskoo kulakkien sotarosvosakki työväen selkänahasta saalistuspapereittensa korot ja imee ylellisyyteensä sen veren ja ytimen. Suomen vankileirikurjuus oli esimakua siitä, mikä odottaa — jos imperialismi voittaa.

Mutta se ei saa, ei voi voittaa!

Tämä on tietoisen työväenluokan päätös. Luja ja järkähtämätön. Ponnistakoot vain saalistajat viimeiset voimansa. Komentakoot vain väkensä: valkoiset lahtariupseerinsa sekä raakalaisarmeijansa — pimeät kasakat, Idän keltaiset raakalaiset ja Afrikan mustat murjaanit — hävittämään Euroopan kulttuurin jätteitä, mitä vielä on sodalta säästynyt. Työväestö kääntää niitä vastaan kapitalismin uusimmat sotakoneet ja tuhoaa nuo ihmiskunnan viholliset

Eivät sumenna köyhälistön silmiä sosialistipetturien kapitalistisen anarkian puolustelut. Näkeehän se itse porvarillisen diktatuurin hirmun ja tietää, että vain omalla, proletariaatin diktatuurilla se voi pelastaa henkensä, elämänsä, omansa ja ihmiskunnan tulevaisuuden.

Neuvosto-Venäjän työväki on kansainvälisen vallankumouksen etujoukkona jo toista vuotta sankarillisesti puolustanut imperialismilta valtaamaansa rintamanosaa linnoituksineen. Se on jo ryhtynyt sitä laajentamaan. Kohti Vienanmeren, Itämeren ja Mustanmeren satamia liikehtivät Puna-armeijan joukot. Idässä Uralille päin — Siperian viljamaille; ja länttä kohti — yhtymään kumouksellisen Saksan rintamiin käy köyhälistön sotajoukkojen tie. Olemme ylpeät siitä, että Suomen köyhälistö on suorittanut uhrautuvan sankariosan tässä historiallisessa taistelussa, ja että sen säilyneet pojat ovat Venäjän kansainvälisessä kommunistiarmeijassa kunnialla täyttäneet velvollisuutensa. Tiedämme myös, että kymmenien tuhansien mieli yhä palaa taisteluun — kostoon ja voittoon.

Ne Pietarin suomalaiset työläiset, jotka eivät vielä ole olleet tilaisuudessa pääsemään mukaan, kun ovat olleet rintaman takaisiin toimiin ja tehtäviin kiinnitetyt, haluavat myös täyttää velvollisuutensa. Se on nähty suurissa mobili-soimiskokouksissa, joita viime aikoina on pidetty. Kärsimättöminä ovat taisteluhaluiset toverit käyneet kyselemässä, eikö jo pääse riviin, eikö vielä ole valmistelut suoritettu, kasarmit kunnossa. Ei salli tunto olla sivulla silloin, kun ihmiskunnan kohtaloita ratkaistaan. Kärsimättömyydellä odottaa jokainen tietoisuuteen herännyt proletaari kutsua.

Se on nyt annettu. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Sotilasjärjestön Keskus-Vastaanottokomitea on kutsunut Pietarin suomalaiset työläiset ilmoittautumaan Punaiseen

Armeijaan. Jokainen pitäköön velvollisuutenaan levittää tietoa tästä niidenkin keskuuteen, jotka eivät ole sattuneet ilmoitusta käsiinsä saamaan. Jokainen täsmällisesti ilmoittautumispaikalleen!

Proletaari tai porvari, vallankumouksellinen tai vastavallankumouksellinen — siinä jakoviiva. Eikä ole se mikään teoreettinen raja, ei, vaan verellä ja tulella piirretty. Halkaiseva miekka on joka maassa eroittanut toisistaan vastakkaiset leirit, kansalaissodan rintamat. Se on myös jakanut koko mailman imperialismin ja sosialismin leireihin. »Puolueettomat» ovat pakotetut menemään puolelle tai toiselle.

Pietarin suomalaisten keskuudessa suoritetaan nyt lopullisesti tämä jako. Ne, jotka eivät kuulu Punaiseen Armeijaan tai sen rintamantakaiseen varustajaväkeen — ne ovat vihollisia, porvareita tai pettureita. Eikä niille ole oleva paikkaa työn yhteiskunnassa.

Siis kaikki työläiset kutsumaan! Tuhansin taajenevat taas Puna-armeijan rivit.

»Vapaus». 14. XII. 18.

 


Punaiset upseerit.

Upseerit ovat riistovaltion hermosto. Ja kuten kaikilla kapitalismin päällysmiehillä, on niillä kahtalainen tehtävä: niiden on johdettava työtä (taistelutoimia) ja samalla kertaa pidettävä yllä pakkokuria. Sillä, jos tekevät työläiset vastenmielisesti liikarasituksellista, riistonalaista työtä, niin vielä vastahakoisemmin ne herrojensa rahapussin puolesta tappelevat. Tarvitsee vain vikuuttaa tuo armeijan hermosto, ja armeija on hajalla. Se on nähty tappioitten ja vallankumousten maissa. Ja nähdään myös vastavallankumouksen maissa — Suomessa, Siperiassa, Donilla — millaisilla pedonkeinoilla upseerien verikoitalauma koettaa luoda uuden pakkoarmeijansa raatokuria.

Juuri vastikään, jouluk. 14 p. antamallaan päiväkäskyllä on Suomen sotaministeri Walden vedonnut lahtariupseeriston »hellittämättömään velvollisuudentuntoon» sekä kykyyn luoda sotavoima, joka takaisi lahtari-Suomelle »koskemattomuuden» ja (pääomalle) »mahdollisuuden vapaaseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan». Upseereissa siis riisto- ja sortovalta näkee tukensa ja turvansa.

Jos onkin sen takia työväen vallankumouksen ensi työnä tehdä vaarattomaksi porvarien upseerit, niin on sen toinen tehtävä uuden upseeriston luominen. Köyhälistön vallankumous näet tarvitsee armeijaa sisäisiä ja ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Ja sekin armeija tarvitsee hermostonsa, punaisen upseeriston.

Aluksi ovat vallankumouksen vapaajoukot saaneet tulla toimeen omillaan. Niiden omasta keskuudesta kiertyy päällikönpaikoille ne, joilla on siihen edellytyksiä: kyky koota, järjestää, käskeä. Ja taisteluissa sitten karsiintuvat pois ne, joilta puuttuu kylmäverisyyttä, pelottomuutta, mieskohtaista uljuutta — lujaa hermostoa.

Tällaisenkin päällystön johdolla tapellaan. Ja voidaan tapella hyvinkin. Sen osottavat vihollistenkin antamat tunnustukset. Mutta itse tiedämme, että se ei riitä. Sota ei ole kylätappelua, ei edes yhden mäennyppylän valtausta tai puolustusta komppanian suuruisella ketjulla. Se on satojen kilometrien pituisten rintamain taistelutoimintaa, jossa jokainen komppania on vain pienoinen yksikkö. Tuon kokonaisuuden ohjaaminen ja sen joka yksikön toiminnan hyvä sovelluttaminen kokonaisuutta silmälläpitäen, se on upseeriston tehtävä. Eikä sitä voi ilman koulutusta suorittaa.

Taistelun menestymiselle on tärkeää, että sotilaitten keskuudessa vallitsee täysi luottamus päällystöön. Vaikka luottaisikin miehen kuntoon, täytyy voida myös luottaa sen taitoon. Kun antaa henkensä toisen käsiin niin kuin sotilaan on tehtävä, niin on myös oikeus vaatia, ettei sitä hukkaan heitetä. Ja niin kallis on jokainen vallankumouksen soturi, ettei sitä saa kevytmielisesti eikä taitamattomuudessa uhrata.

Suomen tuleva vallankumoustaistelu vaatii sotataitoa. Sitä oppimassa on työläisiä sikäläisessä lahtariarmeijassa. Myös Venäjällä ovat sadat, tuhannetkin suomalaiset proletaarit oppineet sitä aktiivisessa taistelutoiminnassa lukuisilla vallankumouksen rintamilla. Monet ovat jo harjaantuneet kykeneviksi alipäälliköiksi. Saaneet luottamustoimia. Kehittävät itseään yhä edelleen.

Tällöin heidän tehtäväänsä helpottaa suuresti se seikka, että Puna-armeijan nykyinen ja tuleva miehistö, proletariaatti, joka päivä kehittyy yhä tietoisemmaksi tehtävästään, vallankumouksellisesta velvollisuudestaan. Suomenkin köyhälistö on nähnyt, millainen lahtarivalta se kapitalismi on, ja käsittää, että se on mahdollisimman pian kukistettava ja kukistettavissa vain aseilla. Niinpä kuuluu joku Suomen vankileiristä tullut punakaartilainen leikillisesti sanoneen: »Kyllä nyt pysyn ketjussa.» Hän muistaa kuinka vakava kysymys oli luokkasodassa juuri »ketjussa pysyminen». Siitä riippuu monasti aivan ratkaisevanakin taistelujen kulku. Vakaumus, että olisi pitänyt lujemmin pysyä ketjussa, kuvastaa vakaumuksen selkenemistä. Siten kehittyy vallankumouksen sotureita. Sama vakaumus, tietoisuus vastuustaan, olkoon punaisilla upseereillakin. Heidänkin on osattava »pysyä ketjussa», paikallaan, hyvänä esimerkkinä miehistölle. Ja kun miehistön henki on hyvä, ei upseerin tarvitse tuhlata voimia kurinpitoon, vaan voi panna kaiken huomionsa itse taistelun vaatimusten tarkkaamiseen.

Meidän kaikkien kommunistien velvollisuutena on hankkia tarpeelliset sotatiedot ja taidot voidaksemme antaa täyden voimamme kansainvälisen kommunistisen köyhälistön vallankumoukselle, jotta mahdollisimman pian tekisimme selvän ihmiskunnan tuhoojasta, lahtarikapitalismista ja pääsisimme luomaan vapautuneen työn uutta yhteiskuntaa, jolloin käy tarpeettomaksi ihmisten sota ihmisiä vastaan ja kaikki voimat kohdistetaan luonnon antimien voittamiseen ihmisten hyväksi. Mutta jotta siihen päästäisiin, on hyvin tapeltava. Pysykäämme ketjussa!

»Vapaus». 21. XII. 18.

 


Suomalaisille punaupseereille.

(Puhe lippujuhlassa 24 p. huhtik. 1919, jolloin ensimmäiset suomalaiset punaiset päälliköt laskettiin Pietarin suomalaisesta sotakoulusta.)

Toverit!

Tämä lippu, jonka Suomalaisen Kommunistisen puolueen Keskuskomitean puolesta kurssilaisille luovutan, on punalippu. Sellaisen kohottivat jo muinaisen, luokattoman yhteiskunnan uroot, kun elineduistaan sotivat, sillä punaväri — se on nousevan auringon ja nuoren, terveen veren, elämän väri. Ja taistelussa merkitsi lippu päällikön paikkaa, sitä paikkaa, mihin keskittyy sen johto ja järjestys, sen kuri, moraalinen voima ja voitonvarmuus.

Taistelun merkkinä oli punalippu myös vanhan ajan orjien taistellessa nylkijöitään vastaan. Mutta nykyisen merkityksensä sai se niillä vallankumousten barrikaadeilla, joiden kautta köyhälistö raivaa tietä uuden ajan kehitykselle. Se yritti kyllä jo silloinkin valvoa omia etujaan, ajaa läpi oman voittonsa, mutta valtaan kiepsahtanut porvaristo sai sen työnnetyksi takaisin. Mutta ei voinut se työväen taisteluhalua vaimentaa. Yhä uudelleen se nousi, kunnes punalipulle koittivat voiton päivät.

Oli kyllä aika, jolloin eräät työväenliikkeen piirit uskottelivat, että punalippu oli vain muisto menneistä taisteluista, ja että edessä on muka rauhallisen kehityksen sileä tie. Vieläpä nytkin, kaiken koko mailmassa ja erikoisesti Suomessa koetun jälkeen, on siellä sosialistipettureita, jotka yhä uskottelevat, että se rauhallinen tie on mahdollinen. Mutta entistä selvemmin vaikenee juuri näinä päivinä Suomen työväelle, että kapitalismi on yhä syvemmän kurjuuden, yhä verisempäin vainojen ja vihdoin sodan suurteurastuksen järjestelmä. Siksipä Suomessakin punalippu taas puhuu työväelle taistelun, vallankumouksen kieltä.

Toverit, kurssilaiset ja nuoret punaupseerit. Kommunisteina te ymmärrätte, mikä pyhä velvollisuuden side yhdistää punaisen sotilaan lippuunsa. Yhtymällä eläköön-huutoon köyhälistön vallankumoukselle ja Kommunistiselle Internatsionalelle te annatte uskollisuuden vakuutuksen Puna-Armeijan lipulle.

*

Toverit, Kommunistisen Internatsionaalen, Venäjän Kommunistisen Puolueen, Neuvostovallan ja sen Punaisen Armeijan edustajat, muiden kurssien lähetyskunnat ja kurssiemme opettajat. Tervehdin teitä Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean, suomalaisten kommunistien ja erityisesti kurssilaistemme puolesta, joille nyt juhlallisesti annamme punalipun ja jotka tässä teidän läsnäollessanne antavat vapaan sotilasvakuutuksensa.

Suomen köyhälistö joutui viime vuonna kotimaisten lahtarien ja kansainvälisen imperialismin verihurttain raadeltavaksi, sillä kun ei ollut kylliksi voimia torjua niiden hyökkäystä. Venäläisten tovereittemme arvokas, unohtumaton apu ei myöskään silloin voinut torjua porvarillisen hirmuvallan voittoa. Suomen köyhälistölle, kuten kansainväliselle vallankumouksellekin, koitti raskas aika. Mutta toivo ei lannistunut, kiitos kansainvälisen vallankumouksen etujoukon, Venäjän proletariaatin ja sen Punaisen Armeijan urhoollisuuden. Ja nyt kohoaa vallankumous jo kaikissa maissa.

Myös Suomen köyhälistölle koittaa uusi toivo. Huolimatta vainoista, vangitsemisista ja teurastuksista, ei sen taisteluhalua ole saatu masennetuksi. Se on nouseva jälleen.

Venäjällä olevat suomalaiset kommunistit pitävät velvollisuutenaan täyttää tehtävänsä kansainvälisen vallankumousarmeijan riveissä. Lukuisat toverimme ovat kunnialla kaatuneet ja toiset taistelevat yhä Neuvosto-Venäjän rintamilla. Me kiitämme venäläisiä tovereita kaikesta saamastannne avusta ja toivomme edelleenkin saavamme sitä nauttia. Käsi kädessä teidän ja kaikkien maiden vallankumouksellisten proletaarien kanssa me voitamme.

 


Toveri K. Tähtelän muistolle.

Marraskuun 10 p. olivat Oraniebaumissa lentäjän, kommunisti Kalle Tähtelän ja kommunismin kannattajan, mekanik-ko A. Bahvalovin hautajaiset. Täyttäessään taistelutehtäväänsä rintamalla olivat he joutuneet lahtarien kynsiin, jotka heidät petomaisesti murhasivat.

Tov. Tähtelä oli syntynyt Suomessa, Leppävirran pitäjässä toukok. 25 p. 1891, kävi koulunsa ja jatkoi opintojaan Suomessa, Saksassa ja Amerikassa. Jo 16-vuotisena nuorukaisena hän kirjotti näytelmän »Mustalaisen kosto» (hänen suonissaan virtasi romanikansan verta). Toimi sanomalehtimiehenä Suomessa ja Amerikassa, jossa julkaisi novellikokoelman »Ihmisiä» sekä näytelmän »Lovellin lakko». Kesällä v. 1917 tov. Tähtelä saapui Amerikasta Tukholmaan kirjeenvaihtajana sekä siirtyi sieltä Suomeen, jälkeenjättämissään papereissa hän huomauttaa, että ollen kautskylaisella »keskusta»-kannalla hän vastusti Turun työväen bolshevistista enemmistöä, koska ei katsonut olojen vielä johtavan vallankumoukseen. Kun se kuitenkin puhkesi, hän täytti velvollisuutensa työväen lehden toimittajana, kunnes evakuoitaessa siirtyi Viipuriin, ja sitten Venäjälle.

Täällä hän kävi Nishnij-Novgorodin lentokoulun ja perehdyttyään venäjänkieleen sekä kommunistiseen kirjallisuuteen liittyi puolueeseen syysk. 1918. Järjesti myös kouluun kommunistisen kollektiivin.

Innolla valmistauduttuaan taistelijaksi oli hän tunnollinen ja tarkka velvollisuuksiensa täytännässä. Muistiinpanoissaan lausuu hän tyydytyksensä siitä, että sai taistella jaloimman aatteen eteen, mikä milloinkaan on ihmishenkeä innostuttanut. »On perin mukavaa — niin hän kirjoittaa — tuntea elävänsä lähellä maailman valtasuonta, ihmiskunnan nousun aikaa, tuntea, että on ymmärtänyt maailman ja ihmisen»., — »Kuolemakin, se pelottaa vain heikkoja ja tietämättömiä, jotka eivät ole jaksaneet eivätkä uskaltaneet ottaa maailmalta mitä siltä saa». — — — »Yritän tehdä sen minkä tuhannet muutkin: tietoisen miehen velvollisuuden».

Hän täytti sen. Häneltä — kuten niin monilta tietoisen työn miehiltä, joita taistelu kutsuu — jäi paljon kesken työn. M. m. oli hän alkanut kirjottaa romaania Suomen luokkasodasta. Mutta sittenkin — enemmän kuin olisi voinut suorittaa kynällään, hän suoritti kuolemallaan. Ei haihtuvalla musteella, vaan elämänsä verellä hän piirsi kirjaimen köyhälistön vapautuksen aikakirjoihin.

Häntä surevat toverit, suomalaiset kommunistit, tietävät, että hän ei kuollut yksin Venäjän, vaan myös Suomen ja koko maailman proletaarisen vallankumouksen puolesta.

Ikuinen muisto!

Krasnij Baltiskij Flot» 18. XI. 19.

 

 

 

Vastavallankumousta vastaan.

»Tshresvitshaikka.»

 

Toveri Peters kertoo taistelusta vastavallankumousta vastaan.

Oli luonnollista, että Kolmannen Internationalen kokoukseen tulleet ulkomaalaiset toverit halusivat kuulla jotain siitä laitoksesta, josta vastavallankumoukselliset emigrantit ja Venäjältä poistuneet ulkomaiset riistäjäin rengit enimmin rosvojuttuja levittävät. Asetuttiinpa siis yhteyteen itse pää-tshresvitshaikan kanssa ja sovittiin tapaamisesta.

— Jos seuraamme taphtumia aikajärjestyksessä, alkoi tov. Peters, »Erikoiskomitean» apulaisjohtaja ja Vallankumoustribunaalin puheenjohtaja, niin selviää paraiten, kuinka menettelytapamme on ollut itsensä olojen määrittelemä.

Kuten tiedätte, johti lokakuun vallankumoustapahtumia Pietarissa Sotilaallisvallankumouksellinen Komitea. Kun Kerenskin yritys Hatsinassa oli likvideerattu — tov. Peters oli tov. Lashevitsin kanssa ollut 22:n armeijakunnan kokouksessa, jossa se siirtyi kumouksellisten puolelle — ja Kansankomissarien Neuvosto muodostettu, siirtyivät vallankumouksen johtotehtävät eri komissariaateille. Pian selvisi kuitenkin, että erästä ilmiötä vastaan tarvitaan erityinen taisteluelin. Eivät näet vallankumoukselliset tuomioistuimet voineet menestyksellä toimia sitä sabotaasia vastaan, joka porvarisvallan puoltajain puolelta nostettiin työväen valtaa vastaan. Kulkuneuvot, elintarpeiden jako y.m. yleiset yhteiskuntaelämän välttämättömyydet olisivat joutuneet sekaisin, jos ei heti isketty tiukasti kiinni. Jouluk. 12 p. saivatkin tov. Peters y.m toimekseen ryhtyä asiaan. Keskustoimeenpanevan komitean 7 jäsentä muodosti »Erikoiskomitean», jonka tehtäväksi tuli taistella sabotaasia ja vastavallankumousta vastaan. Se sai laajat valtuudet sekä järjesti »tshresvitshaikkoja» ympäri Venäjän maan.

Sabotaasin uhkaavimmat ilmiöt voitettiin pian. Kävi myös selville, ettei kapitalisteilla ollut pitkiä aikoja halua rahoillaan tukea kiusantekijöitä, kuten oli laita alussa.

Rosvoilu oli seuraava ilmiö, johon oli käytävä käsiksi. Se oli aika uhkaava silloin, kun satoja tuhansia sotilaita armeijasta lähteneinä kierti maata. Niitä joukkoutui etenkin Pietariin ja Moskovaan, ja esiintyivät ne omavaltaisesti — aseistuksensa turvin: ryöstivät varastoja ja kadullakulkijoita, panivat toimeen juominkeja väkijuomavarastojen ääressä j.n.e. Varsinaisia rosvojoukkoja muodostui ja — huomautettakoon! — johdossa oli usein upseereita, jopa neuvostolaitoksissa työskenteleviäkin. Niinpä ne esim. tiesivät, missä oli kassoja, löysivät hyvin kätkettyjä viinivarastoja (usein arvatenkin omistajan osotuksen mukaan) y.m.s. Oli ilmeistä, että rosvousta käyttivät vastavallankumoukselliset voimat hyväkseen hukuttaakseen vallankumouksen anarkiaan. Niinpä, kun Pushkinin kadun varrella mellastava juomasakki piiritettiin ja vangittiin, ilmeni, että joukossa olevat upseerit olivat kehottaneet sotilaita ryyppäämään — »onhan kaikki nyt meidän yhteistä!» Moiset provokaattorit ammuttiin.

Sitten esiintyi sama ilmiö anarkismin nimellä. Sekä Pietarissa että muualla, varsinkin Moskovassa, esiintyi »anarkistisakkeja, jotka valtasivat taloja, rekvisoivat varastoja ja kiristivät rahoja. Ne nauttivat eräissä köyhälistöpiireissä suosiotakin, kun ottivat rikkailta ja antoivat köyhille. Oli selvää, että näistä joukkioista oli tehtävä loppu. Kun hallitus ja sen mukana »erikoisemme» oli muuttanut Moskovaan, ryhdyttiin toimeen. Yöllä huhtik. 3–4 p:n välillä pantiin voimat liikkeelle. Uhreja oli varsin vähän, kun »anarkistit» ymmärsivät turhaksi vastarinnan tykistöä ja kuularuiskuja vastaan. — Ne antautuivat ja vietiin Kremliin. »Sovnarkom» (Kansankomissarien Neuvosto) määräsi, että juttu oli tutkittava kolmnessa päivässä. Kävi selville, että 90 pros. »anarkisteista» oli selviä rikollisia; 2–3 pros. periaatteellisia anarkisteja, loput provokaattoreita. Juttu loppui siihen, että aatteelliset anarkistit vapautettiin — saivatpa jakaa lehtensä julkaisemistakin — pari rikollista ja provokaattorit ammuttiin.

Näin saatiin rosvoilu joukkoilmiönä loppumaan, lausui tov. Peters, lisäten: Sellaisten ainesten kanssa ei ole leikkimistä; ne on tuhottava. Pari kuukautta sitten seurasi kyllä uusi rosvoilupuuska: hyökkäys sentrotekstiilin toimistoon, autovarkaudet y.m., mutta kun 12 syyllistä ammuttiin ja pantiin talokomiteoille tiukka vaatimus pitää silmällä väkeään, niin saatiin se lakkaamaan.

Keinottelu on myös vallankumoukselle vaarallinen ilmiö, jota vastaan Erikoiskomiteat taistelevat. Oli alussa joukko liikemiehiä, jotka eivät ilmoittaneet varastojaan, vaan harjoittivat niillä spekulatsionia. Kun sellaisia tavattiin, niin takavarikoitiin kaikki, viimeiseen paitaan asti. Jyrkempiin keinoihin oli tartuttava niitä vastaan, jotka Brestin rauhan jälkeen yrittivät siirtää omaisuuksiaan ja arvopapereitaan saksalaisten nimiin; sitä varten laittoi kreivi Mirbach tänne oikein toimistonkin. Kun neljä näistä keinottelijoista ammuttiin, säikähtivät toiset. Muuten ovat ulkomaiden konsulaatit olleet keinottelupesiä. Esim. Ruotsin konsuli kauppasi jo rekvisoitaviksi määrättyjä autoja, vieläpä yritti kopeilla, mutta perääntyi hyvässä järjestyksessä, kun pantiin tiukalle.

Väärän rahan teko uhkasi myös kehittyä laajaksi elinkeinoksi. Parhailla teknillisillä välineillä varustettuja »tehtaita» ilmestyi. Niillä oli ilmeisesti poliittinenkin tarkoitus: lisätä paperirahan määrää markkinoilla ja saada rahaa vastavallankumouksellisiin tarkotuksiin. Kokonaista 13 tehdasta keksittiin. Miehet ammuttiin. Ja nyt on se ammatti epäedullisena lakannut.

Virkarikokset ovat antaneet paljon tehtävää komitealle: Ensinnä avoin, sitten peitetty sabotaasi. Kun oli välttämättömiä spesialisteja otettava — väliin pakotettavaan — työhön, koetti osa niistä käyttää asemaansa joko suoraan vastavallankumouksen palvelukseen tai sitten keinotteluun (leipä- y.m. korteilla j.n.e.). Väliin ilmeni sabotaasi laajalti järjestettynäkin. Esim. havaittiin, että Permin rintamalla oli puute sotatarpeista, mutta oli niitä varastoissa. Elintarve-, polttopuu-, liikenne- y.m. pulissa ilmenee hyvin paljon sabotaasia. On traagillinen seikka köyhälistölle, sanoo tov. Peters, että sillä ei ole omia voimia kaikkeen luovaan työhön. Mutta siltikin on päästävä eteenpäin.

— Entä oman väen virkarikkomukset?

Niitä pidetään tiukalla, tietysti. Käsitellään vallankumousoikeudessa, ja kun on tarpeen — suoralla kädellä. Eihän olla sidotut muodollisuuksiin, vaan voidaan käyttää lempeitä ja jyrkkiä parannuskeinoja, aina tarkotuksanmukaisuuden mukaan. Varsinkin kommunisteja ja sillä nimellä keinottelevia pidetään tiukalla. Lahjusten ottajilla ei ole armoa.

Ja sitten seurasi varsinainen taistelu järjestettyä vastavallankumousta vastaan. Kun se on mutkikas juttu — esim. sama puolue on eri aikoina ollut varsin erilaisella kannalla — on paras alkaa alusta. Lokakuun vallankumouksen aikaan olivat taantumuksellisimmat puolueet, monarkistit, samoin myös kadetit menettäneet kaiken kannatuksensa. Eipä ollut enää luottamusta porvarisvallan tukijoilla, es-errillä ja menshevikeilläkään. (Todistuksena m.m. s.-r. Gotzin teot.) Nuo puolueet järjestivät proletariaattia vastaan »vallankumouksen pelastuskomitean». Mutta niiden toivo meni, kun Kerenski lyötiin Hatsinassa.

— Entä vasen-es-errät?

Samaa sakkia. Tahtoivat jäädä »sillaksi», jota myöten muka yhteys säilyisi es-erriin ja menshevikkeihin. Olipa asema työväelle niin kriitillinen, että useat huomattavat bolshevikitkin olivat hetken sivussa, erosivat Keskuskomiteasta eivätkä ruvenneet kansankomissareiksi. Mutta pian ne temmattiin mukaan.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen olivat vastavallankumoukselliset niin lyödyt, että eivät uskaltaneet mitään suurempaa yrittää. Joku värväystoimisto lähetteli miehiä Denikinin y.m. joukkoihin. Sotilaallisvallankumouksellinen komitea oli lakkauttanut vastavallankumoukselliset lehdet, m.m. menshevikkien ja es-errien, kun ne harjoittivat valheilla provoseeraamista. Nuo puolueet katosivat näkyvistä.

Toukokuuhun asti kesti siinä suhteessa rauhaa. Poikkeuksena temppuja sellaisia kuin Punasen Ristin Andersonin yritys jouluk. 1917 lähettää 80 autoa Kaledinille, mikä ehkäistiin. Sitten selvisi, että on kaksi vastavallankumouksen pääsuuntaa, riippuen Venäjän omistavien luokkien »orientteerauksesta». Taantumuksellisimmat, aateli ja suurporvaristo, odottivat apua Saksasta ja porvariston keskiryhmät kadeteista es-erriin länsivalloilta. Menshevikit leikkivät »puolueetonta» ja höpisivät »demokratiaa», vaikka jo oli täysin selvä, että kysymys oli vain joko proletariaatin tai mustan taantumuksen diktatuurista. Siperiassa, Kaukasiassa y.m. kannattivat es-errät ja menshevikit vastavallankumouksellisia hallituksia, aluksi »Perustavan Kokouksen» kilven alla, kunnes kenraalidiktaattorit sen harhaluulon tuhosivat.

Toukokuulla alkoi sitten Saksaan kallistuminen voittaa. Tiedetään, että Saksa aikoi rikkoa Brestin sopimuksen ja hyökätä. Mirbach oli innokkaassa toimessa. Suuri liitto »isänmaan ja vapauden pelastukseksi» paljastui myös. Moskovassa oli sillä toimivia järjestöjä. Se oli taas yhteistoiminnassa Ranskan ja Englannin lähetystöjen kanssa. Oikeisto-es-errät ja yksityiset menshevikit olivat siinä puuhassa. Kadetteja, jopa monarkistejakin (kenn Aleksejev) oli juonessa. Kasanissa tavatun menshevikkiministeri Nikitinin vaimon kirjeenvaihdon kautta on saatu koko joukko juonia selville. Tarkotus oli vallata Volgan kaupungit ja julistaa hallitus, jonka pääksi tulisi Savinkov (s.-r.). Lloyd-George selitti jo julkisesti, että he sekaantuisivat Venäjän oloihin vain, »jos pyydetään».

Upseereita oli väärillä papereilla päässyt neuvostojen palvelukseen ja järjestivät he kokonaisia sotilasosastoja (4–5 rykmenttiä) valmiiksi. Niitä saatiin kiinni puolitoista sataa Moskovassa y.m. — Järjestö tuhottiin, mutta tshekko-slovakkirintaman muodostumista ei enää voitu ehkäistä.

Tähän asti ei oltu poliittisista syistä ammuttu ketään. Kun nyt oli todistettu, että upseereita oli ollut monissa hommissa ja viholliseksi näyttäytyneen Englannin yhteydessä, niin ammuttiin niitä 30. Salaliitto oli ollut pääasiassa upseerien toimeenpanema; es-errät johtajia.

Sitten seurasi verrattain rauhallista, kunnes vasen-es-erräin salaliitto yllätti. Tilanne Saksaan nähden oli erittäin kriitillinen, kun oli täytynyt lähettää sotavoimia tshekko-slovakkeja vastaan. Entente esitti ultimaattumin, ettei saa näitä vastaan taistella. Oli hyvin tarkasti luovittava ja koetettava voittaa aikaa. Mutta tätä eivät vasen-es-errät noudattaneet, vaan panivat 5:nen Neuvostokokouksen aikana heinäk. alkupäivinä (1918) toimeen kapinansa. Sivumennen sanottakoon, että näitä »liittolaisia» oli kaikin tavoin suositeltu, annetut hallituksessa ja Yleisvenäläisessä Toimeenpanevassa komiteassa suhteellisen runsaasti paikkoja j.n.e. Erikoiskomiteassa olivat ne enemmistönäkin vaikka olivat 4:nnen Neuvostokokouksen (Brestin rauhan) jälkeen eronneet muista laitoksista. Nyt osottautuvat ne mitä edesvastuuttomimmaksi seikkailijasakiksi. Neuvostokokouksessa heitti Kamkoff läsnäolevaa Mirbachia vastaan »murhaaja»-nimityksen puolueensa, suurena vähemmistönä olevan ryhmän, melelöidessä. Sitten seurasivat tapaukset taajassa tahdissa. Erikoiskomitean johtajan Dschershinskin väärennetyllä nimellä ja komitean sinetillä varustetun paperin nojalla tunkeutui D:n apulainen Aleksandroff Mirbachin luo ja surmasi hänet pommilla. Dschershinski vangittiin vastavallankumouksen puolelle menneen Popovin joukossa, johon oli mennyt ottamaan selkoa.

Peters, joka silloin oli teatterissa — missä Neuvostokokousta pidettiin — soitti Aleksandroffille ja vaati Dschershinskin vapauttamista. A. (vas. es-er.) vastasi täyttävänsä vain puolueensa Keskuskomitean määräykset. Nyt soitti P. Kremliin ja vaati vas. es-erräin edustajaryhmän vangitsemista — joka sitten suoritetuinkin. Ajoi Uritskin kanssa asioilla ja sattuman kautta pelastui vangiksi joutumasta (hänen seurassaan olleen Latsiksen saivat).

— Mitä tehdä? — Telefoonitse toimitti Peters nyt erään es-erräläisen joukon Sokolnikovin puistoon muka asekätköä hakemaan, sai niin n. 50 vaarattomiksi. Sitten komensi Erikoiskomitean kaikki kommunistit (n. 300) toimeen. Ne asestautuivat. Vielä oli vastavallankumouksellisia aseissa m.m. joukko suomalaisia, jotka kielentaitamattomina eivät tienneet mistä oli kysymys. Kesti »kauvan», s. o. miltei koko yön — lausui leikkiä laskien tov. Peters — ennenkuin juttu likvideerattiin.

Erikoiskomiteasta se lähti ja erikoiskomitea sen selvitti!

Juttu, että silloin olisi toimitettu joukkoampumisia on perätön. Vaikka n. 300 tavattiin ase kädessä, ammuttiin vain 13. osa johtajista pääsi karkuun. — Nyt sai tov. Peters toimekseen järjestää uudelleen E.K.:t ja tuli hänestä Venäjän kauhu. Mutta Neuvostovalta vahvistui huomattavasti. Salaliittoja ei ilmennyt eikä valtiollisista syistä tarvinnut ketään ampua.

Mutta sitten taas kun englantilaiset etenivät pohjoisessa ja Arkangeli meni, kävi selville, että jotain oli tekeillä. Johtolangat olivat nyt selvästi entente-maiden konsulaateissa. Kapinoita valmisteltiin eri paikoissa ja tshekko-slovakit etenivät Volgalle. Vologdassa paljastui upseerisalaliitto. Jaroslavissa ei onnistuttu ehkäisemään kapinaa, jonka oli järjestänyt ev. Perkunov. Se juttu ei mennyt uhreitta; kaupunki kärsi pommituksesta. Silloin oli pakko menetellä kovakouraisesti; n. 250 ammuttiin. Tämä tapahtui elokuulla.

Jännitys oli edelleen suuri. Asema rintamilla huononi. Vastavallankumoukselliset kävivät röyhkeiksi. Ranskan ja varsinkin Englannin konsulaateissa oli niiden pesät. Nyt oli loukattava ulkomaiden edustuksen exterritoriaalioikeutta, s.o. pidettävä kotitarkastuksia. Ja ne herrat itse olivat pitäneet huolta siitä, ettei ne jääneetkään tuloksettomiksi.

Tov. Peters kertoi kuvaavan jutun. Eräälle hänen toverilleen, Bersinille, joka palveli tykistössä, oli tarjottu suuria summia lahjuksiksi. Hänen piti pysyen Neuvostovallan palveluksessa, demoralisoida lättiläiset, jotka olivat sen parhaita joukkoja. P:n kanssa neuvotellen jatkoi B. juonta. Pääsi itse Englannin edustajan Lochartin tuttavuuteen, joka kutsui hänet huvilaansa tarjosi ravintoloissa päivällisiä j.n.e. Houkuttimena oli raha (kymmenmiljoonista oli puhe) ja — Lätinmaan itsenäisyys!

Erään entente-upseerin kautta paljastuivat m.m. Amerikan konsuli Pull'in juonet ammuksien ja rautatiesiltojen (Svankan!) hävittämiseksi. Piti aiheutettamai tappioita ja nälkää. Kasanin aseman tulipalo Moskovassa oli yksi sen puuhan tuloksia. Silloin, elok. lopulla, vangittiin Lochart ensi kerran. Eri teitä oli jo saatu tietää koko joukko asioita ja valitti tov. P. että silloin ei menetelty tarmokkaanmiin. Se olisi säästänyt verta.

Toimitettiin kuitenkin vangitsemisia. Kävi selville, että 3 ulkolaista upseeria oli johdossa. Englantilainen järjesti vakoilua, ranskalainen liikenteen häiritsemistä, amerikkalainen sabotaasia ja epäjärjestystä neuvostolaitoksissa. Kaikki pääsivät karkuun. Yhden jäljiltä löytyi ontto keppi, jossa oli papereita, m. m. chifferi (salakirjoitus), joka myöhemmin paljastui. Toiselta jäi myös keppi, jossa oli 70,000 ruplaa j.n.e. Lochart vangittiin, mutta pääsi karkuun Norjan lähetystöön, jossa oli piiritettynä 3 viikkoa. —

Ja sitten tapahtui Uritskin murha ja attentaatti Leniniä vastaan. Maalla ilmeni kulakkikapinoita. Oli luonnollista, että silloin nousi kansan joukkokoston aalto. Tov. Peters sanoo olleensa sitä vastaanm koska terrori on heikkouden merkki. Mutta aivan oikeutettuja ymmärrettävä se oli. Ja se kestikin vain 4–5 päivää.

— Kuinkahan paljon silloin ammuttiin?

Ehkä lähimain kolmisen tuhatta niistä 5,400:sta, jotka Erikoiskomitean kautta koko Venäjällä koko vallankumouksen aikana on ammuttu — rosvoineen kaikkineen. On huomattava, että Pietarissa, jossa siihen asti tuskin oli ammuttu ketään, nousi punainen terrori tällöin korkeimmilleen. Ja tämä todistaa, sanoo tov. R, että työväestö on erittäin lempeä ja humaaninen; vasta silloin kun on veitsi kurkulla, se kiihottuu.

— Otettiinko uhrit sattumavaraisesti?

Eipä suinkaan. Ne olivat vangittuja ja syyllisiksi havaittuja. Ei oltu aiottu niitä mestata, mutta nyt saivat sovittaa luokkansa puolesta.

— Yhden kysymyksen tahtoisin tehdä, lausui eräs internatsionalisteista. Minulle on näet huoamutettu, että menshevikkejä vainotaan samalla tavoin kuin esim. es-erriä vaikka heidän puolueensa ei ohjelmansa eikä muun puolesta ole samalla kannalla. Miten on laita?

Niin menshevikit! Voisin jutella koko joukon asioita heistä lausui tov. P. Eivätkö he olleet lokakuulla »vallankumouksen pelastuskomiteassa», eikö heitä (Maiski) ole ollut Koltshakin hallituksessa ja muuten auttamassa tshekkoslovakkeja tappamaan työläisiä; eivätkö he juuri silloin, kun työväki niin hengen kipeäasti tarvitsi sivistyneitä voimia, ole vetäneet kykyjään pois sen palveluksesta; eivätkö he ole Kaspian laivastojutun kautta riistäneet Venäjän proletariaatilta bensiinin, naftan y.m. ja hyljänneet sen nälkään ja pakkaseen? — Voisin jatkaa. Muistutan vain, että vielä ei ole yhtään menshevikkiä ammuttu, mutta jos saan kiinni jonkun heikäläisistä Brjanskin kapinaan kiihottajista, niin vaikkei olisikaan ase kädessä tavattu — hirtätän minä hänet.

Tov. Petersin silmiin syttyi synkkä tuli. Päättävä leuka puristui ja hän lausui: Ulkomaalaiset eivät ehkä voi ymmärtää kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Täytyisi olla elänyt mukana. Minunkin tunteeni usein pyytää lempeämpää menettelyä, sillä en ole julma, mutta järki sanoo, että täytyy.

Ja kylmää järkeä saamme kiittää, että edelleen olemme pystyssä.

— Mutta kun Erikoiskomitealla on niin laajat valtuudet, niin eikö joku lankea kiusaukseen käyttää niitä väärin ja miten sitä on torjuttava?

Järkähtämättömällä kurilla. Komiteamme on koko ajan toiminut puolueemme Keskuskomitean välittömän valvonnan alaisena ja aina ollut puolueen, tietoisen kommunistisen proletariaatin vastuunalaisen järjestön orgaanina.

Tietysti pyrimme siirtämään yhä enemmän asioita Erikoiskomitealta Vallankumoustribunaalien käsiteltäväksi, mutta niin kauan, kuin vastavallankumoukselliset hiovat puukkoa työväen kurkun varalle, on mitattava samalla mitalla. Tuntoni on rauhallinen, sillä tiedän, että vain välttämättömyyden pakosta on käytetty kovuutta.

Ja niin varmasti kuin historia on hyväksynyt jakobiinien terrorin Ranskan vallankumouksen aikana, niin se — samoin kuin oman aikamme tietoinen työväestö — on täysin tunnustava tekojemme oikeutuksen.

»Vapaus» 18. IV. 19.

 


V. Volodarski.

Vastavallankumouksellisen terrorin uhri.

Hän oli kotoisin Puolasta. Räätäli ammatiltaan. Liittyi juutalaisten »Bundiin». Toimi työväenliikkeessä, kunnes oli pakotettu siirtymään ulkomaille. Kohtasi siellä tov. Sinovjevin ja liittyi bolshevikkeihin. V. 1912 matkusti Amerikkaan, jossa innolla otti osaa sekä taloudelliseen että poliittiseen toimintaan. Tuli huomatuksi »Novij Mir'in», bolshevikkilehden, toimittajana Newyorkissa.

Helmikuun vallankumous 1917 avasi tov. Volodarskille, kuten tuhansille muillekin emigranteille pääsyn Venäjälle. Hän saapui Pietariin toukokuulla. Ja nyt seurasi vuosi keskeymättömän, kuumeisen toiminnan aikaa, vuosi joka käsittää vallankumouksen kaksi merkitvää vaihetta. Ensinnä toimii hän »meshrajoonissa», bolshevikkien ja menshevikkien välisessä, tov. Trotskin ryhmässä, joka erityisesti hoiti rauhanpropagandaa. Mutta tilanteen kärjistyessä esiintyi hän innokkaana proletaarisen kumouksen julistajana.

Hänestä tuli pian Pietarin työväen suosikki ja olikin hän agitaattori »jumalan armosta.» Sen ohella taitava sanomalehtimies. Hoiti »Krasnaja Gasetansa» harvinaisella kyvyllä. Sen lyhyet päivänartikkelit ovat kuin tulikipinöitä hehkuvasta ahjosta.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen tulee hänestä sen tulisin puhuja. Kokouksissa, saleissa, toreilla, työpaikoilla tulkitsi hän työväen tunteita, selitti päivän tunnussanaa, iski vastustajia, paljasti pettäjiä ja kehotti kestävyyteen, voimainponnistuksiin — voittoon.

Aamupäivin näin hänet usein (keväällä 1918) Smolnassa — hän oli Pohjoisen Alueen propagandakomissari. Pieni mies, täysi salkku kainalossa, siteillä kasvoilla toimekas ilme. Puolenyön jälkeen ilmestyi hän »Neuvoston taloon» (ent. Hotelli Astoriaan), jossa toverit teelasin ääressä hetkisen tarinoivat päivän — ja huomispäivän — asioista. Sitten vielä kirjoitustyötä yön hiljaisina hetkinä, kunnes ruumis vaati osansa. Ja lyhyen levon jälkeen uusi aamu uusine kysymyksineen, jotka vaativat ratkaisua. — Niin kulki hän taistelijatietään, kunnes luihun salamurhaajan luoti hänet kaatoi.

Hän oli nuori, ei vielä 30.

»Mihin ennättää hän, jos elää saa», sanoivat vanhemmat toverit. Mutta me voimme Runebergin mukaan jatkaa, että kyllin pitkä oli elämänsä, »jos sankartyö vain on elämää».

Kun levisi huhu Volodarskin murhasta, kokoontuivat Pietarin työläiset tehtaissaan tulkitakseen tunteitaan, ajatuksiaan. »Nyt vielä vastaamme terroriinne vaalitiedoilla (olivat juuri Neuvostokokouksen vaalit), mutta jos on huomenna tartuttava vallankumoukselliseen terroriin — niin hyvä, epäröimättä eteenpäin,» sanoivat patroonatehtaan työläiset. Balttilaisten pajojen sepät sanovat: »Muistakaa, kavaltajat vastavallankumoukselliset, että jokaisen murhatun toverimme päästä suoritatte te sata.» Putilovilaisten päätöksessä sanotaan: »Ne murhasivat yhden johtajistamme, mutta eivät voi murhata voitonvarmuuttamme. Me emme itke hänen haudallaan, vaan suljemme tiukemmin yhteen rivimme, kohotamme korkeammalle lippumme ja annamme yhä voimakkaammalla luokkaiaistelulla uljaan vastauksen vihollisillemme» — »Ne iskevät meitä selkään, mutta me pakotamme ne avoimeen taisteluun,» sanoivat matruusit. J.n.e.

Volodarskin ruumis asetettiin Taurian palatsin Aleksanterin saliin ja haudattiin valtavien työväen ja sotilasjoukkojen saattamana Marskentän veljeshautaan.

Pietarin neuvoston muisto-istunnossa piti tov. Sinovjev puheen, jossa lausui että vaikka näki Volodarskin pari minuuttia sen jälkeen kun kavaltajan luoti oli lävistänyt hänen sydämmensä ja siitä tihkui lämmin veri, ja vaikka on usein hänet sen jälkeen nähnyt vainajana, niin ei tahdo uskoa, että Volodarski on kuollut, ettei hänen eloisat, tarmokkaat askeleensa enää tule luoksemme, että olemme menettäneet hänen taisteluvalmiin voimansa, hänen alttiutensa ja hänen murtumattoman uskonsa työväenasiaan.

Kaikki myöntävät, että Völodarski oli vilpitön taistelija, rohkeista rohkein, työväen vallankumouksen tulinen taistelija. Hän oli niitä leivosia, jotka ennustavat kevään tuloa, uutta maailman järjestystä. Työväenluokka voi olla ylpeä siitä, että sen riveistä nousee miehiä, jotka elävän sanan voimalla sytyttävät sydämmiä.

Nälästä ja vaikeuksista huolimatta voimme runoilijan mukana sanoa: on ihana elää aikana, jolloin rinta rintaa vasten rynnistelemme luokkavihollisemme kanssa, aikana, jonka tuloa köyhälistön suuret opettajat 50–60 vuotta siten unelmoivat ja jonka puolesta ihmisyyden ja sosialismin parhaat taistelijat ovat sydänverensä antaneet.

Kuinka monet itkivätkään kuin lapset Volodarskin paarien ääressä. Kun näit — sanoo tov. Sinovjev — kuihtuneen työläisnaisen laskevan Völodarskin paareille ruusun, epäilemättä viime lanteillaan ostamansa; kun näit työläisäidin kuiskaavan poikansa korvaan: »Katso, hän kuoli meidän asiamme puolesta» ; kun näit harmaahapsisen vanhuksen silittävän kaatuneen otsaa, — kun näit kyyneleet heidän silmissään, niin sanoit itsellesi: jokaisesta näiden naisten, näiden työläislasten kyyneleestä — oli meillä vaikka sata elämää, emme hetkeäkään epäröisi uhrata niitä heidän hyväkseen, — ei ole suurempaa onnea työväenluokan taistelijalle kuin kuolla sellaisen rakkauden ympäröimänä.

Ja viitattuaan bolshevikkien juuri saamiin vaalien tuloksiin lopetti tov. Sinovjev: »Toverit, vielä on ehkä kaatuva uhreja joukostamme, mutta luokkamme, Neuvostomme elää, kunnes on toteutettu se, mitä unelmoi Volodarskimme ja mikä antoi hänelle voimaa ja innostusta. Bebel on huomauttanut siitä, että porvarit eivät käsitä, mistä johtuu sosialistien innostus, ne kun muka pyrkivät vain aineelliseen hyvinvointiin. Mutta katsokaa! Tämä n.s. satu sosialismin paratiisista, johon te, hrat porvarit, ette usko — sen toteuttamiseen uskoo työväenluokka kaikesta voimastaan, sen puolesta se elää ja taistelee. — — Meidän tiemme on ohdakkeinen: saamme laahata sodan raskasta taakkaa, mutta sen päämääärä on sosialismi. Volodarskimme, joka niin voimakkailla rakkauden siteillä oli kytketty Pietarin työläisiin, olisi hetkenä tällaisena huudahtanut: eläköön Pietarin työväenluokka, jaloin, rohkein ja vallankumouksellisin, joka on voittava yhdessä muiden maiden työväen kanssa!»

»Stormklockan» kes. 1918.

 


Vallankumouksellisen lain ankaruus.

Neuvosto-Venäjän kansanoikeuksien tunnussana on: »Ei kostaa vaan parantaa». Ja sitä sovellutetaan niihin onnettomiin, jotka vanha järjestelmä on kaltoiksi kasvattanut. Sellaisia — pikkuvarkaita, näpistelijöitä, viinanhimoisia, tappelijoita, prostitueerattuja — loi kapitalistinen yhteiskunta joukottani. Ja sitten vankilakidutuksen kautta sekä kieltäen heiltä parantumistilaisuuden se ajoi niitä edelleen rikollisuuden tietä, kunnes ne toivottomasti upposivat liejuun.

Väin uusi yhteiskunta, terveen työn maailma, voi näistä aineksista ihmiskunnan vapauttaa. Takaamalla kaikille jäsenilleen toimeentulon rehellisen työn perusteella se kuivaa rikollisuuden lähteet. Ja jos sittenkin yhteiskuntavastaisia ilmiöitä esiintyy — harvinaisia poikkeuksia ne joka tapauksessa ovat, menneen, pimeän ajan perintöä ja muistoa — niin sairauksina uusi yhteiskunta niitä kohtelee ja parantaa.

Mutta vielä emme ole päässeet työn yhteiskuntaan. Vasta luomme taistellen sen kivijalkaa. Hyvä olisi alku: työväki on jo tottunut hoitamaan tuotantoa uusissa olosuhteissa, neuvostopohjalla. Yhteistuotannon perusteita lasketaan jo maataloudenkin alalla. Kouluilla, kursseilla ja käytännön opissa kasvaa uusi polvi uutta elämää varten. Uusi kulttuuri on syntymässä.

Se raivostuttaa vihollista. Nousevan oraan, jo heilimöivän laihon se tahtoo tuhota. Eikä se siinä keinoja valitse. Ei niin katalaa rikosta, johon se ei antautuisi, tai johon se ei vanhan järjestelmän pilalle turmelemia aineksia paikkaisi, vain voidakseen estää ja häiritä sosialistista luomistyötä. Ulkonaisen vihollisen maahan kutsuminen, maan petos, vakoilu ja kavallus, nälän ja liikenteen hävityksen aiheuttaminen, neuvostolaitosten työn turmeleminen ja armeijan saattaminen epäkuntoon — siinä sen taisteluvälineitä.

Ja niitä vanhan maailman paiseita ei paranneta laastareilla. Leikkausveitsi on ainoa keino. Kauan koetti työväen neuvostovalta tulla ilman sitä toimeen. Vasta kuukausien kuluttua se ampui ensimmäiset roikaleet, jotka rosvoilua ja sabotaasia harjoittaen sekä anarkiaa luoden yrittivät turmella työväen diktatuurin jo sen alkuasteella. Sen jälkeen seurasivat ulkomaisen imperialismin aseellisen vastavallankumouksen suorat kätyrit, siltojen räjäyttäjät, kulakkikapinan nostattajat ja armeijan kavaltajat.

Kun sitten vastavallankumous astui terrorin tielle, ryhtyen murhaamaan työväenvallan parhaita, paikallisten ja keskusneuvoston toimitsijoita, silloin myös kohosi sitä vastaan punasen terrorin myrsky. Ja mitä kireämmäksi taistelu on käynyt, sitä tiukemmaksi on myös ollut tehtävä rintamain selkäpuolen vallankumouksellinen kuri. Tsaarillisen taantumuksen hulluja koiria vastaan on vain yksi lääke: luoti.

Pietarin Erikoiskomitea — Tshresvishaikka — julkaisee listan viime päivinä ammuttiista vastavallankumouksellisista. Siinä on neuvostolaitoksiin väärillä nimillä ja väärennetyillä papereilla tunkeutuneita ent. upseereja ja poliisipäälliköttä; aseita ja ampumavaroja vastavallankumouksellisille kaupanneita miliisimiehiä sekä laittomia aseitten säilyttäjiä; väärien papereitten, matka- ja sotapalveluksesta vapautustodistusten myyjiä sekä niiden käyttäjiä; yhteisten varastojen keinotteilijoille myyjiä ja ostajia sekä niille vientilupien toimittajia; lahjusten ottajia ja kassankavaltajia; kotitarkastuksessa pidätettyjen varojen anastajia ja Erikoiskomitean nimessä kiristystä harjottaneita; vakoojia ja varastettuine kassoineen Suomeen pyrkijöitä, rosvoja ja kimppuunhyökkääjiä j.n.e. On ammuttu puna-armeijalaisia, jotka eräällä asemalla anastivat viljavaunun, sekä asemapäällikkö, joka saaliista osansa otti, ja rautatietoimitsijoita, jotka sallivat sen tapahtua siitä edes ilmoittamatta. On myös mestattu mustasotnialaisten järjestöjen toimihenkilöitä ja agitaattoreja.

Paljon saastaa on työväen yhteiskunta saanut vanhalta järjestelmältä perinnöksi. Mädätessään levittää tämä ympärilleen löyhkää ja ruttoja. Syöpäläisä siinä yhä elää. Ne on säälittä tuhottava, jos mieli päästä tervettä ilmaa hengittämään. Tuntekoot kaikki roikaleet, vastakumouksen kätyrit, niskassaan vallankumouksellisen lain koko ankaruuden. Ja oppikoot horjuvat ainekset ymmärtämään, että jos eivät tahdo tottua työväen yhteiskunnan järjestykseen, niin kiertyvät he tavalla tai toisella vastakumouksen pauloihin ja saavat sen apurien kohtalon. Nyt ei ole leikin aika, vaan ratkaisevan, armottoman taistelun.

»Vapaus». 23. 4. 19.

 


Kavaltajain kohtalo.

Yleisvenäläinen Erikoiskomitea ilmoittaa kaikille Venäjän Neuvostotasavallan kansalaisille, että sen toimesta on selvitetty ulkomaisten imperialistien ja Denikinin vakoojain järjestö ja sen jäsenet ammuttu. Näiden luettelo käsittää lähes puolensataa nimeä. Joukossa on ruhtinaita, kuten Andronikov, Rasputinin ja Nikolain ystävä; Nikolai Obolenski, jolta löytyi asevarasto; kenraali Kusnjetsov, ent. yleisesikunnan jäsen j.n.e. — pitkä lista upseereita, Denikinin ja Judenitshin urkkijoita. Sakissa on myös lukuisia professoreita, juristeja, insinöörejä, puoluekarvaltaan kadetteja. Lisäksi näiden vaimoja, lähettejä, kätyreitä y.m.

Olipa joukossa »sosialistikin», Rosanov, joka tavattiin vakooja Steiningerin asunnosta. Hän on oikeistomenshevikki ja liittynyt »Uudestiluomisen Liittoon» sekä oli yhteydessä »Kansalliskeskusta»-nimisen kavaltajajärjestön kanssa. Koska hän on toiminut puoluetovereittansa ohjeitten mukaan, tutkitaan hänen juttuansa erikseen hänen rikostovereittensa paljastamiseksi. Jutun asiakirjat julaistaan.

Tämä kavaltajain kopla ennätti aikaansaada paljon tuhoa. Sen langat ulottuivat Punaiseen Armeijaan ja yliopistoihin asti. Kuinka paljon onkaan työläisiä ja talonpoikia sortunut näiden kurjien juonien kautta!

Mutta yhä yrittävät Denikinin agentit, ulkomaisten vihollisvaltain kätyrit, saada aikaan kapinoita. Itse Moskovassakin. Kuten keväällä antoivat viholliselle Krasnaja Gorkan ja olivat antaa Kronstadtin ja Pietarin, niin nyt yrittivät avata viholliselle Moskovan portit.

Mutta erehtyivät. Heidän niskaansa tarttui vallankumouksellisen köyhälistön luja käsi, joka heitti heidät syvyyden kuiluun, mistä ei kukaan palaa. Jopa olivat he ennättäneet määrätä »tulevan vallankin», johon kuului porvarillisia roistoja, sotilasteknillisiä järjestäjiä y.m. Köyhälistön vallan kynsiin joutuneita nämä raukat ilmiantoivat toverinsa.

Erikoiskomitea on paljastanut tämän maanalaisen koplan tärkeimmät verhot. Se kehottaa työtätekevää kansaa katsomaan, millaiset herrat sen aikovat syöstä turmioon. Vallankumoukselliselle kansalle sanoo se: Toverit, olkaa varuillanne! Yötä päivää vartioikaa tasavaltaanne! Vihollinen väijyy yhä.

Ja kaikki kansalaiset tietäkööt, että proletariaatti on paikoillaan. Vakoojille, kavaltajille ja salaliittolaisille on vain yksi rangaistus — kuolema!

Vallankumous ei leiki.

»Vapaus». 25. IX. 19.

 


Kansan vapauden viholliset.

Venäjän porvaristoa ei tsaarinvalta voinut tyydyttää. Rappeutuneitten aatelistilallisten, turmeltuneen byrokratian ja läpimädän hovin politiikka ehkäisi kapitalistista kehitystä.

Porvariston valtaanpyrkimys synnytti vastaavia puolueita. Huomatuimmaksi niistä tuli »kansan vapauden puolue» eli »perustuslakikansanvaltaiset» (kadetit). Ne ottivat esikuvakseen Englannin liberalismin. Olivat aikoinaan »vallankumouksellisiakin», s.o. näkivät kernaasti, että »kansa», talonpojat ja työväki taistellen ahdistivat tsarismia.

Mutta porvariston politiikassa on käännekohta. Sen aiheuttaa työväenluokan nousu valtatekijäksi. Silloin kun tämä kapitalismin esille manaama porvariston rinnakkaiskummittelija — kuten Engels sanoo — alkaa kasvaa sen pään yli, silloin alkaa porvaristo hakea liittolaisia mistä tahansa.

venäjällä tapahtui tämä v. 1905–1906. Ihastuksella otti porvaristo vastaan vallankumouksen. Se piti itseään tsarismin käsistä kirpoavan vallan luonnollisena perijänä. Mutta sitä kohtasi ilkeä pettymys. Työväestö ei taipunutkaan sille valtaa luovuttamaan, vaan alkoi itse sitä käytellä. Pietarin työväenneuvosto esiintyi yhteen aikaan jo rinnakkaishallituksena. Kauhistuneena vetäytyi porvaristo takasin. Ja taantumus voitti.

Nyt alkoi Venäjän porvaristo pyrkiä valtaan saksalaista tietä. Olihan aatelisherra Bismarckin täytynyt keisarivallan tueksi ottaa liittoonsa porvaristo. Ja Saksan porvaristo näki keisarillisen hallituksen varsin onnistuneesti ajavan etujaan. Syntyi yhteisymmärrys, joka suursodan aikana suli täydeksi liitoksi. Venäjän porvaristo tuli myös kansallisliberaaliseksi. Se pyrki duuman avulla saamaan käsiinsä tsaarin ministeristön. Ja sodassa se kannatti tsaarin hallitusta, laskien, että sen täytyy, oman etunsakin nimessä hakea turvaa porvaristolta.

Tosin täytyi kadettien, porvariston puolesta, arvostella ankarasti tsarismia, jonka protopopov-rasputinilainen politiikka vei suoraa päätä helvettiin. S.o. vallankumoukseen, kuten sen porvaristo hyvin käsitti. Ja sitä pelkäsi.

Sen pelko osottautui täysin perustelluksi. Tuskin oli se helmikuun vallankumouksessa päässyt valtaan ja Miljukovin sekä Gutshkovin kautta tuonut julki sydämensä toiveet säilyttää monarkia, ottaa armeijan ohjat omiin kouriin ja vallottaa Konstantinopoli — kun koko roska romahtikin. Kerenskin pikkuporvarillinen nuorallatanssijahallitus ei näet kyennyt mitenkään valvomaan Venäjän porvariston tosi etuja. Tämä kannatti sitä vain henkensä pitimiksi. Voittoisa kenraali, joka myös pitäisi »järjestystä» maassa, oli sen ihanne.

Mutta lokakuun vallankumous murskasi sen toiveet. Ja silloin oli kadettienkin kanta selvä. Täydellä syyllä julisti neuvostohallitus kadettipuolueen »kansan vihollisiksi». Oudostuksella otettiin tuo julistus asiantuntemattomain kesken vastaan. Varsinkin pitivät pikkuporvarilliset sekapäät, es-er-rät ja menshevikit, pahaa porua. Todellisuus kuitenkin on täydelleen vahvistanut tuon teon oikeutuksen.

Ei ole ollut sitä vastavallankumouksellista salaliittoa tai sitä ulkomaista hyökkäystä, jota kadetit eivät olisi tukeneet. Saksan suuruuden päivinä käänsi Englannin liittolainen Miljukovkin kelkkansa sen puoleen. Eikä ole sitä mustasotnialaista ollut, joka ei olisi heidän liittolaisekseen ja »toivokseen» kelvannut.

Äsken paljastunut salaliittto on vain edellisen johdonmukaista jatkoa. Se sanoo kerta kaikkiaan Venäjän ja koko mailman työväelle, että porvariston »liberalisuutta» ei ole enää olemassa. Tietysti sille kelpaa, kuuman tullen, »sosialidemokraattienkin» palvelukset. Poliseikseen se voi palkata Kerenskin, Nosken tai Hendersonin. Mutta niin pian kuin sopii, tekee se heille sen, minkä teki Koltshak »perustavalaisille» Siperiassa. Vankilaan tai seinää vasten!

Työväen tulee tehdä itselleen selväksi, että porvaristosta pääsee vain tuhoamalla sen. Missä määrin se tuhoutuu mukautumalla työhön ja missä määrin se on henkilökohtaisestikin hävitettävä, se riippuu kunkin maan ja tilanteen seikoista. Pääasia on, että se ajatuksillaankin porvarillisena pysyessään on vihollinen ja vaara sekä sellaisena kohdeltava. Samoin kaikki ne, jotka sen valtaa kannattavat.

»Kansan vapaus» merkitsee porvariston suussa riiston vapautta. Mutta kapitalistinen riisto on työtätekeväin vapauden pahin vihollinen. Niin on »kansan vapauden puolueesta» tullut sen vapauden pahin vihollinen. — Kirous ja kuolema kadeteille.

»Vapaus» 29. IX. 19.

 


Eivät jaksa uskoa.

Moskovassa paljastuneeseen vastavallankumouskoplaan kuuluneet eräät upseerit ovat kuulemma perustelleet siihen liirtymistään sillä, että eivät ole luottaneet neuvostovallan pysyväisyyteen.

Tuo piirre on yleinen pikkuporvaristossa ja sen intelligenssissä. Epäitsenäisen luokan psykologia, sielullinen perusta, kuvastuu siitä.

Suurporvarit, aateliset, tilanherrat, ylhäiset upseerit ja byrokraatit, korkein papisto — ne vihaavat työväenvaltaa. Mutta niiden hammasten kiristys on voimaton. Ilman apureita eivät he mahda mitään.

Pikkuporvarillisilla piireillä ei ole rakkautta edellisiin. Eikä myöskään selvää vihaa työväestöä vastaan. He yksinkertaisesti eivät ymmärrä. Ovat tottuneet »järjestettyyn yhteiskuntaan», jossa heille osotetaan paikkansa. Tottelevat sitä, jolta palkan saavat.

Tsarismiin olivat tyytymättömät. Unelmoivat »demokraattista tasavaltaa» — semmoista, jollaisia kuvittelivat jossain »länsimailla» olevan. Eivät käsittäneet, että se oli vain kuvitelma, kapitalistisen luokkayhteiskuntain ihannoitu unikuva. Pikkuporvarillinen äly ei ymmärtänyt, että ne länsimaiset luokkayhteiskunnat ovat myös tuomitut romahtamaan.

Työtätekevän kansan neuvostovalta, sosialistinen tasavalta, se on heille kummitus. Anarkiaksi sen ensin luulevat. Kieltäytyvät sitä palvelemasta. Odottavat pian romahtavan.

Mutta kun ei romahdakaan, kiertyvät he sen palvelukseen. Tuntevat olevansa lujissa kourissa. Alkavat myönnellä, että tämäkin on yhteiskunta. Että näinkin voisi elää. Jopa ihmettelevät, että jokin voima on kyennyt Venäjän anarkiasta luomaan näinkin paljon järjestystä. Herääpä jo sekin tietoisuus. että heidän, tiedon erikoistyöläisten, olisi nyt annettava osuutensa yhteiseen rakennustyöhön. Jotkut sen tekevätkin, upseerit, insinöörit, agronoomit. —

Mutta mikä estää täydellä voimalla heittäymästä luovaan työhön? — Yksi aatos: »jos valkoiset tulevat!?» Jos tulevat kenraalit kasakkoineen ja suurporvarit niiden jälkeen — niin miten sitten käy? Mikä meidät ottaa!

Jo ymmärtävät nyt, että sisältäpäin ei neuvostovaltaa nujerreta. Mutta ulkoapäin voidaan. Niin uskovat. Jos eivät luottaisikaan kasakkain voimaan — niitä pikemmin pelkäävät — niin onhan niillä siellä ulkopuolella mekaanisia välineitä: tankkeja, tykkejä, ilmalaivoja. Niillä. Ja siksi, säikäytettyinä, liittyvät useat salaliittoon puol-vastenmielisesti ja epäiröiden.

Taaskaan eivät ymmärrä yhtä asiaa, sitä että niitäkin tankkeja y.m. valmistamaan, käyttämään ja kuljettamaan tarvitaan työläisiä, että vastavallankumouksen armeijaan tarvitaan elävää voimaa. Siksi on heille aina uutena yllätyksenä se, kun vastavallankumouksen rintama (Koltshak, Judenitsh) pettää. Heitä ihmetyttää, että mahtava entente ei kykene nopeasti murskaamaan nälkäisen Venäjän neuvostovaltaa.

Kaksi keinoa on vakuuttaa epäiröivät ainekset siitä, että sosialismi on toteutettavissa ja että heidänkin täytyy sitä palvella. Yksi keino on — vastavallankumouksen voitto!!! Ihan niin. Sen tullen näkee intelligenssi viimeisten porvarillisten kuvitelmainsa raukeavan. Odotetun »järjestyksen», »rauhan» ja »säännöllisten olojen» sijaan saavat he täyden anarkian. Ja luotu yhteiskuntakoneisto, jossa heilläkin oli paikkansa ja palkkansa, murskautuu. Sijalle astuu sekamelska ja mielivalta. Varastot ryöstää sotilasvalta. Yhteiskunnallinen huolenpito lakkaa. Neuvostotöissä olleet menettävät elämismahdollisuutensa, monet henkensä. Juutalaispogromit eivät kohtaa vain juutalaisia. Intelligenssiä, jota työväki oli valmis kohtelemaan työtovereina, loukkaavat ja pieksevät juopuneet kasakat. Törkeä poliisi »pitää järjestystä». Mustat sotniat riehuvat päihtyneinä.

Tämän anarkian keskellä eläen huokaa pikkuporvaristo: herra armahtakoon — tämän rinnallahan oli neuvostovalta paratiisi!

Tuon opetuksen voisi pikkuporvaristolle ja sen intelligenssille suoda. Mutta se on liian kallis. Se maksaa satoja tuhansia, miljoonia ihmishenkiä ja laskemattomat määrät kärsimyksiä. Se on torjuttava.

Ja sen torjuu työväenluokka, ainoa terve, toimikykyinen, voimakas, luova luokka. Se luottaa itseensä, tietää kykenevänsä uutta luomaan, näkee joka päivä rakentuvan, lujittuvan järjestyksensä, uuden yhteiskunnan. Ja puolustaa sitä kaikin keinoin, viimeisellään.

Ja taas kun Denikin lyödään, kun Englannista tulee tieto, että sielläkin työväki sanelee tahtoaan porvaristolle, kun neuvostovalta jälleen osottautuu voittajaksi, silloin murtuu intelligenssin usko vastavallankumouksen voittoon. Sen »valkoinen» pelko haihtuu. Se uskoo, että on elettävä juuri tässä yhteiskunnassa, työväen neuvostovallan alaisena. Se uskoo, että on tehtävä työtä juuri tämän yhteiskunnan parantamiseksi eikä muuta ole odotettava.

Niin voittaa sosialismi, kommunismi henkisesti.

»Vapaus» 6. X. 19.

 


Vaivojen kautta voittoon.

»Vihollisen voittamiseksi tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ja vieläkin rohkeutta!» Tämän Dantonin kultaisen neuvon osottaa Marx vallankumoukselliselle köyhälistölle. Ja Venäjän proletariaatin kommunistinen etujoukko on sekä lukuisilla esitaisteluillaan, että vallankumousajan keskeytymättömillä tulessa olollaan osottanut ottaneensa neuvon varteen.

Mutta taistelujen pitkistyessä ja sitkistyessä on muistettava toinenkin taistelun tunnussana: kestävyyttä, kestävyyttä ja vieläkin kestävyyttä! — Sitä tarvitsee nyt erityisesti Venäjän vallankumouksellinen kansa. Sillä kuluva puolivuosi — kevät, kesä, syksy — on sen ankarin, mutta myös viimeinen, koetusaika. Sen kestäessä näet on ratkaisu tapahtuva.

Kestävyyttä, sitkeyttä kysytään nyt vallankumoukselle ytimiä myöten uskolliselta proletariaatilta, sillä on ryhmiä, joiden usko horjuu. Ne ovat niitä, jotka eivät ymmärrä sodan lakeja, vaan odottavat, että voiton hedelmät pitäisi olla jo taistelun kuluessa suussa. Sellaisia on osa talonpoikia ja pikkuporvareja, jotka sanovat: jo riittää, tyydytään nyt tähän, mitä nyt enää tapellaan! He eivät käsitä siitä, minkä palkkatyöväki on lukuisten lakkojen koulussa oppinut: että taistelun kesken jättäminen merkitsee kaiken menettämistä. Ei voida jäädä »tähän», sillä ensinkään ei tämä ole mikään ihannetila, ja toiseksi: tähän ei vihollinen salli meidän jäädä, vaan lyö pirstoiksi kaiken sen pohjan, mitä nyt olemme panneet, jos hetkeksikään hellitämme.

On myös joitakin palkkatyöläisten ryhmiä, joilla on vielä pikkuporvarillinen ajatusmaailma, ja jotka eivät käsitä köyhälistön luokkakokonaisuutta. Sellaista hajahenkisyyttä ilmenee m.m. rautatieläisten joukossa. Niinpä kertoo Moskovan »Pravda», että sielläpäin ovat jotkut rautatieläisryhmät pitäneet kokouksia, joissa on huudettu »leipää» ja uhkailtu lakoillakin. Niissä ovat olleet innokkaassa touhussa eräät insinöörit, konttoristit y.m. pikkuporvarilliset ainekset. Ne kuiskivat provokatoorisia juttuja ja yllyttävät vähemmän ajattelevia aineksia huutamaan. Turvautuvat demagogiaan, pimeitten ainesten edesvastuuttomaan villitsemiseen. Ei ne kiihota suoraan neuvostovaltaa vastaan, sillä ne tietävät, että sitä eivät suvaitsisi vanhoillisemmatkaan työläisryhmät. Mutta ne käyttävät hyväkseen tilapäisiä vaikeuksia hajottaakseen.

Nyt esim. on leivän saanti vähentynyt. Ovathan suuret rintamataistelut käynnissä ja uuteen satoon ei vielä ole päästy. Tietoinen työväki kyllä muistaa viime vuoden ja tietää, että huonompi oli tilanne silloin. Synkältä ihan näytti. Mutta kestettiinpä. Ja nyt se on pelkkä eletty vaiva, joka vain terästää. Kun voitettiin viime vuonna, niin paremmin nyt voitetaan! — Noin eivät jaksa kaikki ajatella, ja siihen iskevät kiinni vastavallankumouksen provokaattorit. Huutavat »leipää», vaikkei se vielä ole edes loppunutkaan.

Sitten on rautatieläisillä ollut eräitä etuja muiden työväen ryhmäin edellä. Ovat esim. olleet vapautetut sotaväen otosta sekä mailmansodan että kansalaissodan aikana. Siitä johtui sodan aikana niiden eräiden ryhmien »Isänmaallisuus», sosialipatriotismi. Kansalaissodankin aikana ovat rautatieläiset nauttineet samaa etua. Ja nyt kun heitäkin vaaditaan osaltaan kantamaan maanpuolustuksen taakkaa, herättää se joissakin ryhmissä murinaa.

Sellainen on voitettava. Vallankumouksessa ovat pelissä kaikkien työtätekevien edut. On pelissä koko maan ja kansan, ihmiskunnan edistys. Sen rintaman hajottamistyö on mustinta provokatsionia, mitä ajatella saattaa. Työväenluokka ei sitä voi sallia. Kaikkia hajottajia, yksilöitä ja ryhmiä, kohtaan se menettelee niinkuin on lakkojen aikana tottunut kohtelemaan pettureita, rikkureita ja niitä raukkoja, jotka alituiseen ruinaavat että »ei tästä mitään tule, lopetetaan jo.»

Työväenluokan arpa on heitetty. Julmalla riistolla ja sorrolla, jonka huippuna suursodan miljoonateurastukset, pakotti kapitalismi sen kumouksen tielle. Peräytymistietä ei ole. Muistelkoot vain heikkouskoiset Egyptin lihapatoja. Eteenpäin painaa proletariaatti kohti voittonsa luvattua maata. Rohkaisevia viestejä saapuu kaikkialta mailmasta. Hajoavat kapitalismin lahot linnoitukset ja yhä uusia neuvostovaltoja nousee. Yhä uusia köyhälistöjoukkoja astuu vallankumouksen rintamille ja hyökkäys jatkuu.

Raskas on taistelu. Vaivoja paljon. Ja uhreja menee. Mutta onpa voittojakin, on enemmän kuin epäilijät koskaan ovat uskoneetkaan. Lisää saavutetaan. Tunnussanoina ovat:

Rohkeutta, kestävyyttä.

»Vapaus», 27. VI. 19.

 

 

Vallankumouksen luomistyö.

Taloudellinen rakentaminen.

Kommunistista Internatsionalea perustamassa olevat ulkomaalaiset toverit halusivat ottaa Venäjän vallankumouksesta ja siinä toimivien kokemuksista kaiken sen opin, minkä saada voivat. Ja kun aikaa oli kaikilla vähän — taistelu kutsui! — niin käytettiin mukavinta keinoa, haastattelua. Neuvostotoverit olivatkin auliit avustamaan ja niin saatiin aikaan sangen opettavia juttelu-iltoja.

Kun ulkomailla ollaan erittäin uteliaita tietämään, »pyöriikö se ollenkaan» — sosialistinen luomistyö nimittäin, niin käytiin ensin käsiksi siihen. Oppaana oli Korkeimman Talousneuvoston jäsen tov. Larin, joka juuri tuli Puna-Armeijan toimitsijain kokouksesta, jossa oli ollut esittämässä armeijan hankintatietoja. Niistä oli laadittu havainnollisia, erittäin mielenkiintoisia taulukoita. Toveri Sokolnikov oli tullut tov. Larinin mukana ja valaisi osaltaan esillä olevia kysymyksiä.

Ensimäinen kysymys koski tietenkin niitä vaikeuksia, joita tiedetään nyt olevan tuotannollisen toiminnan tiellä. Mikä oli niiden pääsyynä?

— Isoleeraus, se eristetty asema, johon Neuvosto-Venäjä sotilaallisesti on joutunut, selitti Larin. Venäjällä oli kyllä varsin kehittynyt suurteollisuus. Olihan esim. suurliikkeitä, sellaisia, joissa on yli 1,000 työläistä, enemmän kuin Saksassa. Mutta puuttui kokonaisuutta. Monessa suhteessa oltiin tuonnin varassa. Niinpä oli totuttu tuottamaan työkaluja Saksasta. Eräitä veturin osia (putkia y.m.) ei valmistettu Venäjällä vaan oltiin ulkomaista (Itävallasta, Saksasta y.m.) riippuvat. Nyt on veturien korjaus juuri tästä syystä vaikea, väliin mahdoton. Venäjälläkin oli niitä kolmattakymmentä tuhatta. Nyt on toimessa vain puolen viidettä, loput »sairaina». Viitisentuhatta olisi verraten helposti korjattavissa, mutta puuttuu niitä osasia.

— Onko pelissä mahdollisesti sabotaasiakin?

Ehkä jonkunverran. Mutta ei ratkaisevasti. Tilasto osoittaa, että eri puolille maata tilataan välineitä remonttia varten jotenkin samassa suhteessa kuin ennenkin, joten siinä ei näy mitään erikoisen poikkeuksellista.

Muita sellaisia tuotantovälineitä, joihin nähden ollaan tuonnin varassa, ovat pienet sirkkelisahat, viikatteet y.m. Varsinkin tekee haittaa paperikoneiden vilttien ja verkkojen puute. On nyt tultu toimeen tullivarastoista löydettyjen varassa, mutta ne kuluvat. Sanomalehdille kuukaudessa annettujen 240,000:n puudan asemesta voidaan nyt antaa vain

100.000 puutaa, jos mieli pitää tulevaisuutta silmällä. Ymmärrätte kuinka se haittaa valistustyötä.

Ja sama eristyshän se elintarvepolitiikkaammekin vaikeuttaa. Suoranaisesti ja välillisesti. Olemmehan eristetyt erinäisistä leipämaista ja teollisuusvaikeudet haittaavat liikennettä sekä vaihtoa maaseudun kanssa.

Kun lähdemme silmäilemään vallankumouksemme tuotantoelämää, on ensinnä muistettava, että ensimäinen vuotemme kului poliittisten taisteluiden merkeissä, jolloin vasta luotiin se pohja, mille rakennustyö voi alkaa. Teollisuuselämä ei kylläkään kokonaan pysähtynyt mutta yleiskatsauksellista suunnitelmallisuutta puuttui. Vähitellen alettiin kuitenkin saada luetteloiduiksi päävarastot, niin että tiedettiin, mitä meillä on ja mitä tarvitaan.

Tässä on minulla — tov. Larin osotti taulukkojaan — yleiskatsaus tekstiiliteollisuuteen. Se on meillä omaperäisempää ja kuvaava. Käsittää kolmanneksen koko Venäjän teollisuudesta. Ehkä katselemme sitä lähemmin. Mittana on puuta, noin 16 kiloa ja raaka-aineet ovat villa, pellava ja puuvilla.

Villaa tuotettiin ennen sotaa 3 1/2 milj. puutaa vuodessa. Tässä suhteessa oltiin viime syksyyn asti hyvin epäedullisessa asemassa. Esim. syyskuussa saatiin kootuksi vain

33.000 puntaa, lokak. 45,000. Mutta kun oli vallattu Samaran alue niin nousi marraskuun saalis jo 363,000:een. Joulukuussa saatiin 282,000 ja tammikuussa — kun Orenburg oli otettu — 390.000. Helmikuun osalle on merkitty 260,000, mutta tietoja tulee yhä, joten summa kohoaa. Käsissämme on nyt 1,6 milj. p. ja villateollisuus toimii. Sen paraita alueita ovat Jaroslavin, Nishni-Novgorodin, Kasanin läänit y.m.

Sitten pellava. Kun on päästy yhteyteen Pihkovan, Vitebskin y.m. pellavaseutujen kanssa, on varastoja voitu kartuttaa. Viime puoli vuosi on ollut varsinaisen toiminnan aikaa. Jouluk. alkuun mennessä oli koottu 1,2 milj. puutaa, helmik. alkuun 2,4 milj., helmik. 22 p:ään 3,1 ja maalisk. 8 p:ään yli 3 1/2 milj. puutaa.

Kun Venäjän vuosituotanto rauhan aikana oli 3 milj. puutaa liinaa, on siis vuoden tarpeet tiedossa. Eikä varastojen kokoaminen ole vielä päättynyt. Pari milj. p.

voidaan saada lisää — siis on vienninkin varaa. Ja pellavatehtaat ovat hyvässä kunnossa.

Puuvillan kasvualueelle Turkestaniin on vastikään tie avattu. Siellä oli viime sato hyvä, mutta viljelyksessä oli vain pieni alue. Entisille puuvillamaille oli näet kylvetty viljaa, kun Venäjältä vienti väheni. Sato oli vain 3 milj. puutaa; rauhan aikana se oli viidenkertainen. Täällä oli kuitenkin varastoja, niin että on voitu tuotantoa jatkaa. Turkestanissa on edellisien vuosien varastoja kymmenisen miljoonaa puutaa ja riippuu siis kuljetuksesta, kuinka paljon saadaan tehtaille. Rautateitse voitaisiin kuljettaa n. 300,000 p. kuukaudessa. Jos voisimme käyttää Kaspianmeren laivaliikettä, niin olisi se hyvä apu.

Tuollaiset ovat siis kangastuotannon näköalat. Seuraa sitten jako. Siinäkin suhteessa on taulukoita valmistettu. Venäjällä on kulutus ollut n. 20 arshinaa henkeä kohti. Jos mieli jakaa sama määrä edelleen, tarvittaisiin 1,6 miljardia arsh., mutta sitä ei meillä ole. Täytyy siis panna toimeen luokkajako, ottaen huomioon kipeimmät tarpeet. Niinpä esim. työväelle, jonka kulutus on suurin ja entiset varastot pienimmät, täytyy antaa 20 arsh., vaimolle 10 ja lapsille vähemmän. Porvareilla on entisiä, samoin suurella osalla maaseutuväestöä. Viime syksyyn asti ei ollut mitään järjestelmällistä jakoa koko maata silmällä pitäen. Väin Pietarissa, Moskovassa ja joissakin muissa kaupungeissa oli paikalliset korttijärjestelmät. Nyt on valmistettu suunnitelma, jonka pääpiirteet ovat tässä — tov. Larin näytti tilastojaan ja taulujaan.

Työväestö on luokitettu niin, että Pietarin ja Moskovan 1,2 milj. työläisen lisäksi on teollisuudessa 1,11 milj., rautateillä 860,000, rakennustöissä (rautat. ym.) 400,000, sama määrä kaupunkien käsityössä, sisävesien laivoilla yli 200,000, metsätöissä 300,000, turveteollisuudessa 75,000, kotiapulaisina 25,000 ja kotiteollisudessa 1 miljoona (viimemainituilla tarkotetaan maaseudulla ilmenevää tuotantoa, jossa suuret kylät ja pitäjät tuottavat kodeissa, mutta yhteistoiminnassa ollen, eri tuotteita).

Neuvosto-Venäjän maaseudulla (pois laskien Turkestan, Lätti, Ukraina) on 54 milj. talonpoikaa, 5 milj. muuta väestöä (ei työl.) ja 7 milj. työläisiä (siihen perheet, 10–kunta milj.).

Kuten sanottu koetetaan tuotteita jakaa näiden kesken kohtuuden mukaan ja jättäen tarpeellinen reservi. Ensi kädessä on kuitenkin tyydytettävä armeijan tarpeet. Ja internationalistien iloiseksi hämmästykseksi esitti tov. Larin tietoja, joiden mukaan armeijalle on toimitettu sinellejä ja pukuja sadoissa tuhansissa laskien sekä miljoonaluvuin alusvaatteita. Ulkomaalaiset toverit, jotka olivat nähneet Puna-Armeijan kymmentuhantisia osastoja, vakuuttivat näkemäinsä ja nyt kuulemainsa perusteella, että heidän länsimaille vietävikseen saamat tiedot tulevat siellä tekemään valtavan vaikutuksen. Voivathan he nyt todistaa, että Puna-armeija ei ole mikään rääsyinen rosvolauma, vaan asianmukaisessa järjestyksessä oleva sotajoukko.

Ja sitten taas jatkettiin haastattelua. Toverit kysyivät onko totta porvarien ulkomaille levittämissä väitteissä, että tehdaskomiteain tietämättömyys on vaikuttanut tuotannon ja tuotteliaisuuden vähennykseen. Tov. Larin vastasi, että alussa kyllä ilmeni tottumattomuutta, joka on kylläkin ymmärrettävää kapitalistisen tuotannon anarkistisen sotkun takia. Eihän ollut tietoa raaka-aineista eikä järjestettyä jakoa. Luonnollisesti sotki insinöörien ja konttoriväen sabotaasi. Mutta sitten kun on saatu teknillistä henkilökuntaa työhön, on järjestystä päästy luomaan. Ei voi sanoa, etteivät työläiset tahtoisi tehdä työtä ja noudattaa ohjeita. Missä vain on poltto- ja raaka-aineita, käyvät työt nälänkin uhalla. Useissa paikoin ja monilla aloilla (esim. tulitikkuteollisuudessa) on todettu tuotteliaisuuden jo kohonneenkin. Se ennustaa hyvää.

Päävika ei olekaan enä järjestelmän puutteessa, kuten oli alussa. Nyt paranee systeemi yhä. Tiedetään jo, mitä on ja mitä tarvitaan. Se voidaan ottaa huomioon ulkopolitiikassakin. Tietysti on kansainvälisten suhteitten aikaansaaminen elinkysymys Venäjälle, kuten se on kaikille muillekin maille. Mutta yhä kestetään, ja jos tiukka tulee, niin kestetään parikin vuotta.

— Mitä voisi Venäjä tarjota vaihto tavaraksi?

— Voimme tarjota platinaa, villaa, pellavaa, hamppua, puutavaraakin — kulkuneuvoista riippuen.

Entä kuinka on ajateltu järjestää vaihdon suhdemitta?

— Neuvotteluissa on ollut perusteena mailmanmarkkinain (Lontoon, Nevyorkin) normi ja sitten krediitti tuotannon nojalla. Tavaravastikejärjestelmä (komponsatsioni) ratkaisevana.

— Ulkomaalaiset kapitalistit tietysti tahtoisivat kilpailuvapautta!

— Kyllä kai. Mutta voidaksemma jatkaa järjestelmämme luomista on meidän pidettävä kiinni siitä, että vaihto tapahtuu valtiolaitoksemme kautta. Sisäisessä elämässämmehän tietenkin pyrimme pois rahapalkkajärjestelmästä. On päästävä siihen, että työkirja takaa asunnon, vaatemäärän ym. etuja. Kuten maatalossa perhe kokoontuu omavaraispöytänsä ääreen, niin on teollisuudessakin järjestettävä.

— Entä maatalousalalla, kuinka siinä suhteessa edistyy yhteistalous?

— Toimessa ollaan. Mutta on otettava huomioon, että tämä on vielä enemmän kuin teollisuuden järjestäminen »uutisraivausta» sanan täydessä merkityksessä. Voi sanoa, että vasta pari kolme kuukautta on siinä suhteessa voitu tehdä järjestelmällistä työtä. Mutta silti on saavutuksia jo. Valtion maatalouskoneiston käsissä on jo 1,2 milj. desjatiinaa. Keväällä kylvetään pari kolme sataa tuhatta desj.; syksyllä taas lisää. Pätevä agronominen johto on jo toimessa. Valtion hallussa olevia koneita annetaan etuoikeudella niille ja muille uusiaikaisessa kunnossa ja tietenkin neuvostojen hoidossa oleville suurtalouksille.

Myös on ryhdytty järjestämään teollisuuslaitosten yhteyteen maataloustuotantoa: tehdastiloja, kasvi- ja puutarhoja, maitotaloutta y.m.s. Moskovassa on johtava neuvosto, jonka toimesta lähetetään maataloudellisia järjestäjiä mahdollisuuksien mukaan. Tuotannon järjestäminen olisi siis toivorikas, kunhan vain saataisiin kuljetusolot paranemaan.

— Odotatteko matkustajaliikkeen kuukaudeksi keskeyttämisestä suuria tuloksia, tov. Larin?

— En niin suuria kuin jotkut toiset toverit. Mutta epäilemättä on siitä oleva hyötyä. Meilläkin on eri puolilla maata miljoonia puutia tavaraa vaunuissa. Esim. Donilla oli meillä lastattuna 800,000 puntaa kivihiiliä, kun se menetettiin. Ja kun Krasvnovkaan ei saanut niitä pois kuletetuiksi odottavat ne taas joutuneina meidän haltuumme — vain vetureita. Tsaritsinin tie on toivossa saada kuntoon parin kolmen viikon kuluessa.

— Entä onko byrokratisista ilmiöistä ollut haittaa?

— Kyllä. Virastohitautta vastaan on käytävä sitkeää taistelua. Kelvottomia komisareja erotetaan joka päivä; lurjuksia ammutaankin. Kontrollin järjestämiseen ei ole aikaisemmin riittänyt voimia kyllin. Nyt alkaa sekin olla kunnossa.

Niin kertoilivat Neuvostovallan talousmiehet. Ja sen vaikutuksen sai kuulla, että työväenluokka kykenee luomaan yhteiskunnan taloudellisen perustan oman sosialistisen ihanteensa mukaan. Se ei vain saa pelästyä vaikeuksia. Työtä ja ponnistuksia kysyy kapitalistisen anarkian raunioista uuden järjestelmän luominen. Jos on takapajuisen Venäjän työväestö, maan väkilukuun verraten niin vähälukuinen, voinut jo päästä tähän asti, niin kuinka paljoa toivorikkaammat näköalat aukenevatkaan Saksan ja muiden teollisuusmaiden työläisille, kun ne vaan ensin saavat nujerretuksi porvariensa vastustuksen.

Rohkaistunein mielin astelimme toisesta neuvostotalosta (Metropolista) Kremliä kohden tovereiden kertoillessa niistä mahdollisuuksista, joita yhteiskunnallinen vallankumous eri maissa työväenluokalle avaa.

»Vapaus», huhtik. 1919.

 


Vallankumouksellinen järjestys.

Yhteiskunnallisen elämän perustana on järjestys. Kun se sana kapitalistisessa maailmassa on tullut pilkan esineeksi, on myös se järjestelmä itsensä tuominnut.

Tästä epäjärjestyksestä syntyy vallankumous. Ja siitä sekasorrosta, vanhan maailman sirpaleista, on sen luotava uusi, järjestetty yhteiskunta. Tehtävä ei ole helppo, sillä suuri osa siitä vanhasta kelpaa vain lannaksi. Ja mitä terveitä osia on, ne on sovitettava uuteen paikkaan.

»Vallankumouksellinen järjestys» — se merkitsee avoimen vastavallankumouksellisuuden masentamista. Sitten se merkitsee hulikanisuuden, rikosten, rosvoilun lopettamista.

Vallankumouksellinen järjestys edellyttää oloihin sopivaa, joustavaa, mutta lujaa valtiokoneistoa: neuvostoja kaikkine osastoineen, ja niiden turvana järjestettyä asevaltaa.

Mutta ennen kaikkea edellyttää vallankumouksellinen järjestys järjestettyä taloutta, sitä, että tuotantovoimat toimivat ja että työntuotteet oikein jakautuvat tuottajain kesken niiden samaisten tuotantovoimien, yhteiskunnan perustan, ylläpitämiseksi.

Venäjän neuvostovalta on pian kaksivuotisella voimassaoloajallaan todistanut olemassaolonsa oikeuden. Valtiokoneisto on luotu. Sen, hahmopiirteet ovat selvät. Alkuajan moninaisista hapuiluista on jo eräillä aloilla päästy pysyviin tuloksiin. Paljon pitävää pohjaa pantu.

Mutta vielä on paljon kesken. Epäkohtia yllin kyllin, riippuen käytettävissä olevien voimien epätasaisuudesta niin kyvyn kuin halun puolesta. Toiset laitokset toimivat, toiset jarruttavat. Kokonaisuus kärsii.

Yhteiskunnan jäsenillä on oikeus vaatia järjestystä. »Me uhraamme veremme», sanovat puna-armeijalaiset, »mutta teidän, rintamantakaisten, vastuulla on, että sitä ei yhtään tippaa mene hukkaan». Ja neuvostovalta voi vastata vain: Me teemme parhaamme.

Mutta voidakseen vastata koneistonsa käynnistä täytyy neuvostotyöväen ylläpitää tiukkaa tarkastusta. Vallankumouksen kuluessa on osottautunut, että vakinaiset kontrollijärjestelmätkään eivät aina taikaa parhaita tuloksia. Niihinkin saattaa hiipiä epäkohtia, jopa suoraa turmelustakin.

On täytynyt järjestää tilapäisiä »lentäviä» tarkastuskuntia. Nämä muodostetaan ammatillisten y.m. työväenjärjestöjen edustajista. Sellaiseen sakkiin voi kuulua 15–40 jäsentä, sen mukaan kuinka laaja, ujestia tai lääniä käsittävä, tarkastuspiiri on. Asiantuntijain avulla on valmistettu ohjeet ja kyselykaavakkeet. Tarkastajat tutustuvat tehtäväänsä, sopivat menettelytavoista ja tarkastusajasta. Koko juttu on suoritettava parissa kolmessa viikossa. Johdossa on yksi tai kaksi vastuunalaista työväenjärjestön asettamaa työläistä ja yksi joko tuotannollis-teknillinen tai finanssikirjanpidollinen asiantuntija, jonka määrää Valtion Kontrollilaitos.

Tällaisen järjestelmän mukaan on äskettäin suoritettu tarkastus Smolenskin läänissä. Sen tulokset ovat mieltäkiinnittävät. Koko joukko väärinkäsityksiä saatiin selville. Rikollisia vangittiin ja asetettiin syytteeseen, työt tarkastettiin, samoin valistus- ja puoluetoiminta. Toimistoissa ja työmailla otettiin selville, kuinka paljon siellä on toimivia työntekijöitä, kuinka paljon maleksijoita. Näitä loisia sysättiin sivuun. Todettiin, että toimintapaikoilla enimmäkseen oli rehellisiä henkilöitä. Mutta kaikki eivät suinkaan oikealla paikallaan. Vaihdettiin toimitsijoita sopivampiin toimiin. Tarpeettomia laitoksia ja osastoja hävitettiin.

Tarkastettiin tietysti myös tuotantokommuuneja. Todettiin, että eräät niistä olivat vankalla taloudellisella pohjalla. Niiden jäsenet terveitä ja tyytyväisiä, sovussa eläviä proletaareja, vankkoja neuvostovallan kannattajia. Mutta tavattiin myös kulakkien käsissä olevia valekommuuneja, joissa työläiset olivat rengin asemassa. Monista puuttui suunnitelmallisuutta ja järjestystä.

Neuvostotilatkin ovat sekalaisia, hyviä ja huonosti järjestettyjä. Eräitä niistä johtavat »asiantuntioina» ent. tilanherrat. Se herättää pahaa verta ja väärinkäsityksiä köyhälistössä. Monet näistä herroista ovat varsin kelvollisia maanviljelijöitä, mutta olisi heitä, tarkastajain käsityksen mukaan, mieluummin käytettävä muualla, kuin siellä missä itse ovat isännöineet.

Tarkastuksen tuloksena siis uuden, terveen hengen puhaltaminen koko virastokoneistoon. Tuhansille työläisille, niin toimihenkilöille kuin tarkastajillekin, merkitsi tarkastus huomattavaa oloihin perehtymistä. Päättäväisyys ja omiin s.o. työväenluokan voimiin luottamus kohosi. Hyvällä omallatunnolla saattavat vastuunalaiset neuvostovallan edustajat sanoa tuottavalle ja taistelevalle työväenluokalle: Meidän asiamme edistyy, perusta vaimenee, täydellä voimalla vain eteenpäin!

Ja koko maailman työväestölle julistaa Venäjän proletariaatti: Älkää epäilkö itseänne. Ottakaa käsiinne valta. Pystyttäkää neuvostojärjestelmä ja luokaa vallankumouksellinen järjestys!

»Vapaus» 4. VII, 19.

 


Yhteiskunnallinen huoltotoiminta.

 

Toveritar Kollontain haastattelu.

Eräässä Kremlim sivurakennuksessa, jossa III:n Internatsionalen perustavan kokouksen aikana eri maiden edustajia asusti, oli eräänä iltana toveritar Aleksandra Kollantai kertomassa kokemuksiaan.

— Millä tavoin pyrkii Neuvostovalta järjestämään yhteiskunnallisen huoltotoiminnan?

Siten että avustuksen annosta siirrytään yleiseen sosialiseen vakuutukseen. Mutta luonnollista on, että siinä on moninaisia ylimenomuotoja, riippuen ennen olleista oloista. Esim. Venäjällä olivat v:n 1912 lain perusteella toimivat sairaiskassat muodostuneet hyvin merkittäviksi tekijöiksi, ne kun tsaarin aikana olivat ainoat vakinaiset työväen käsissä olevat laitokset. Niihin keskittyi sen takia varsin laajalti työväen huomio. Eikä siis voitukaan niitä heti lopettaa, vaan oli ensin valmistettava uutta tilalle. Nyt ne ovat jo lopetetut, s.o. sisällytetyt yleiseen, yhtäläiseen systeemiin. Ja kokoi huolto-, s.o. nyt vakuutustoiminta on Työn Komissariaatin hoidettavana — ensin oli erityinen Sosiaalisen Avustuksen komisariaatti.

Tapaturma- ja sairausvakuutus ovat jo toimessa, osaksi äiteysvakuutuskin. Vanhuusvakuutus on valmisteilla. Esitoimintana sitä varten on saatu aikaan vanhojen koteja, joita on esim. Pietarissa.

Ollessani avustuskomissarina, sanoi tov. K., aloin ottaa luostareita tarkotukseen. Ne ovatkin siihen varsin sopivat. Työkykyisille valmistetaan niissä tilaisuuksia työntekoon.

— Miten on luostarikysymys yleensä ratkaistu?

Dekreetillä ne on lakkautettu ja aste asteelta sitä toteutetaan. Kaupungeissa on jo päästy koko pitkälle. — Pietarissa täytyi ottaa luostarit tuhanten invaliidien kodeiksi — maalla käy uudistus hitaammin.

— Entä mihin joutuu henkilökunta?

Työkykyiset työhön! Vanhukset saavat jäädä paikoilleen ja on niiden elämä turvattu.

— Vaivaishoitojärjestelmä siis hävitetään?

Luonnollisesti. Kuten sanottu, tulee vakuutus kaiken perustaksi. Multa huoltoavun anto on vielä tarpeen. Esim. sotainvaliideille on pantu kuntoon 16 kommuunia Volgan mailla. Tshekko-slovakit pääsivät viime kesänä hävittämään osan niistä hyökätessään. Mutta uusia on järjestetty. Kommuuneissa on tietysti mahdollisuus järjestää töitä erilaisilla työn suorituskyvyn asteilla oleville. Niissä toteutetaan mahdollisuuksien mukaan itsehallintoa. Invaliideilla on järjestönsäkin. Niille annettiin heti alussa 20 milj. ruplaa avustuksiksi. Jo nousee eläke- ja avustusmäärän summa yli 70 miljoonan.

Äiteysapu on myös ollut pikaisen huolen esineenä. Pietarissa toimii iso koti, »Äitien palatsi», jossa äidit synnyttävät ja hoitavat lapsiaan, voiden jättää ne seimeen, kun siirtyvät työhön. Myös Moskovassa on samoin järjestetty ja toimessa ollaan jo 18 läänissä; toisin paikoin ollaan vasta alkuhommissa. Työläisnaisten agitaattorikursseilla annetaan erikoisesti ohjeita äitien huoltotoiminnan järjestämiseksi.

— Anteeksi, mutta onko otettu jokin kanta ehkäisykeinojen käyttöön nähden, esim. kielletty?

Ei ole kielletty. On selitetty. Turvaamalla äitien asemaa on voitu rohkaista työläisnaisia, etteivät pelkäisi äiteyttä. Mutta jos on päteviä syitä, hyväksytään sikiämisen ehkäisy ja annetaan siinä suhteessa neuvoja.

— Aviottomain äitien ja lasten asema on tietenkin samoin turvattu?

On tyyten poistettu oikeudellinen ero aviolasten ja aviottomain väliltä. Yhtä kohtaa tätä koskevissa määräyksissä on meidän toisten taholta arvosteltu. On näet jätetty mahdollisuus etsiä isää ja vaatia häneltä avustusta. Sitä pidämme tarpeettomana. Ja tarpeettomaksi se käykin, sitä mukaa kuin äiteysavustus ja yhteiskunnallinen kasvatus järjestyvät. Aviolasten ja aviottomain erotuksen poistamista edistää myös huomattavasti avioeron helppous. Se on järjestetty niin, että eron saa viikossa, jos molemmat ovat suostuvaiset.

— Miten on sitten lasten huoltoa järjestetty?

Ensinnä on seimet. Jotta vältettäisiin kasarmimaisuutta ovat ne pieniä; n. 15 lasta. Kun äidit itse hoitavat lapsiaan, säilyy äiteystunne ja perheviihtymys, mutta poissa on kotitouhun rasitus ja muut ikävyydet. Tietysti riippuu sitten kodissa olevien kehityskannaasta sikäläisen elämän sopu ja viihtymys. Voi tietysti pitää lapset kotonaankin tai erityisissä lasten kodeissa eli kommuuneissa. »Lasten Kylään» — ent. Tsarskoje Seloon — on toveritar Lunatsharski hyvin onnistuneesti järjestänyt sellaisia.

Tov. Kollontai kertoi mielenkiintoisia juttuja näiden lasten kommuunien elämästä. Niinpä oli eräs vieraissa oleva täti kysäissyt, »onko tuo sinun nukkesi», mutta saanut pienokaiselta ällistyttävän vastauksen: »ei täällä ole »sinun» eikä »minun» nukkia, vaan meidän.»

Mikäli mahdollista koetetaan järjestää eriikäisiä ja eri kehitysasteilla olevia, vähälahjaisiakin mukaan ottaen, yhteen niin että ne tottuvat auttamaan toisiaan.

— Entä kurinpito, siinä on kai vaikeutensa?

Kyllä, mutta ne eivät ole niin suuret kuin moni pelkää. Hoitajilla ei ole rankaisuoikeutta muutoin kuin lasten omain oikeuksien kautta. Aluksi ilmeni kyllä varastelua; sokeripaloja katosi. — Huomautettakoon, että esim. leipäannoksien y.m. jako tapahtuu lasten oman kontrollin alaisena. Kun saatiin varastelijoita kiinni, päättivät lapset jyrkästi, että ne on erotettava. Opettajan kysymys, että minhinkähän ne sitten joutuisivat, aiheutti uuden harkinnan, jossa edellinen päätös pitkän keskustelun jälkeen hyljättiin. Joistakin silloisista syyllisistä kehittyi sittemmin kommuunin parhaita jäseniä.

Vaikeuksia tuotti kysymys sukupuolellisesti harhautuneitten sekä pahemmin rikollisuuteen taipuvain sijoittamisesta. Oli järjestettävä niille eri kotejakin, joissa huolellisella ja ymmärtävällä valvonnalla sekä itsehallinnollisilla keinoilla päästiin hyviin tuloksiin.

»Lasten kylässä» oli viime kesänä jo 3,000 lasta; nyt on vähemmin. Mutta uusia tiloja valmistetaan.

Ette usko, innostui toveritar K. kuvailemaan, millainen uusi henki noissa kodeissa syntyy. Kun on 25–50 eri-ikäistä yhdessä, vallitsee siinä monipuolinen elämä. Kehittyy uudenlainen perhetunne, joka on erittäin miellyttävä.

— Entä heikkomieliset?

Niitä varten on eri koteja.

Sukeusi sitten keskustelu kasvatusmetoodeista. Toveritar Kollontai lausui käsityksenään, että Venäjällä on työkasvatuksen sovelluttamisessa eräissä suhteissa jouduttu yksipuolisuuksiinkin. Esim. kun vaaditaan, että lasten on suoritettava kaikki siivouskin, johtaa se vain työrasitukseen, jolla ei ole pedagoogisesti kehittävää merkitystä.

— Entä miten suhtautuvat vanhemmat näihin uudistuksiin?

Jo elintarvekysymys aiheuttaa sen, että ne tuovat lapsiaan koteihin. Ja kun he näkevät, miten ne siellä viihtyvät ja kehittyvät, innostuvat hekin tutustumaan uusiin kasvatustapoihin. Lapsia taijotaankin koteihin enemmän kuin voidaan ottaa vastaan.

Opettajain puute on erittäin tuskallinen. Entisestäänkin oli vähän ja suuri osa niistä oli joko saboteeraajia tai huonosti toimeensa valmistuneita. Moni hyvä pedagoogi taas ei ollut sosialisti eikä voinut innostuksella sopeutua työhön.

Kokemuksesta on havaittu, lausui tov. K., että on paras ottaa proletaarisia naisia ja miehii sekä kehittää niistä kasvattajia. Yleinen tiedonjano on huomattavissa ja se on aut—

tanut onnistuneita proletaarisia opetusvoimia kehittymään. Opettajakursseja järjestämässä on ollut toimekkaana m.m. toveritar Krupskaja (tov. Leninin vaimo), joka on hyvä pedagoogi.

Vielä juteltiin liiäkärinavun järjestämisestä, puutarhasiirtoloista sekä lasten lähettämisestä leipäseuduille. Satoja tuhansia on siten sijotettu. esim. Pietarista maalle. Nyt aiotaan lähettää Ukrainaan. Puutarhasiirtoloihin nähden on huomattava, etteivät niitä perusta eri perheet, vaan suuremmat työläisryhmät, esim. liikkeiden työläiset sakilla. Siten niissäkin syntyy tuo uusi perhetunne, kollektiivinen kotihenki, joka lupaa hyvää tulevaisuudessa.

»Vapaus» 25. IV. 19.

 


Sivistyksellistä luomistyötä vallankumouksen Venäjällä.

 

»Proletkult». Vallankumous luo tietenkin uusia sanoja ja puheenparsia. Uudistihan esim. Ranskan vallankumous koko ranskankielen. Venäjällä pistää silmään huvittavana pikkuilmiönä pitkien, monisanaisten nimitysten lyhentäminen lyömällä yhteen sanain alkutavuja. Niinpä merkitsee »sovnarkom» Kansankomissarien Neuvostoa (Sovjet Narodnih Komissarov), »sovdep» edustajain neuvostoa (sovjet deputatov) j.n.e. ja »Proletkult» merkitsee proletaarista kulttuuria, erästä vapaata valistusliikettä, joka virallisten neuvosto-elimien ohella ja apuna pyrkii suorittamaan osaansa uuden sivistysmuodon, köyhälistön kulttuurin luomisessa. Tuon liikkeen harrastajat Moskovassa ovat muodostaneet komitean yleisten proletaaristen kulttuurijärjestöjen edustajakokouksen valmistamiseksi ja julkaisseet ensi numeron puolkuukauslehteä » Proletkult».

Niin, oma kulttuuri, se on nousevan, taisteluhaluisen ja voitonvarman luokan paraita tunnusmerkkejä sekä sen kypsyyden mittapuu. Liian kauan onkin jo köyhälistö ollut entisten kulttuurimuotojen kahleissa. Sitä on kytkenyt ihan vanhatestamentilliskeskiaikainen henki (katkismus), mihin sitten on yhtynyt porvariston monisekamelskainen »sivistys». Lapsellisen liikuttavasti on köyhälistö valistusta janoten ammentanut kaikenlaisista lähteistä. Sitä on usein narrattu juomaan ihan puhdasta myrkkyä, nukuttavan kavalaa, sen taisteluvoimia heikentävää sotkua kirjallisuuden, teatterin ja muun taidenautinnon nimellä. Ollen kotoisin pikkuporvaris- ja talonpoikaisluokista saa uuden ajan työväki samoista piireistä kotoisin olevan »johtajainsa» hyväntahtoisen kömpelöllä avulla seuloa itselleen käyttökelpoista henkistä ravintoa mailman kirjavista kirjakasoista. Luokkataistelussa oppii se ymmärtämään ihan julkean vihollishengen vaarallisuuden. Mutta esim. pyrkiessään vapautumaan uskonnollisesta taiasta Ingersollien avulla johtuu se karkottamaan perkeleitä Belzebubin kautta; jää porvarillisen vapaa-aatteisuuden verkkoon. Luovat luonnontutkijatkin (kuten Haeckel) filosofeeraamaan ruvetessaan pyrkivät toisella kädellä kahlehtimaan, toisella vapauttamaan. Tätä vaanivaa vaaraa torjuakseen tarvitsee köyhälistö marxilaisuuden teräviä aseita.

Venäläisillä tovereilla on koko joukko opastajia, joilla maanpaon pitkinä vuosina tai taantumusaikojen pakollisessa poliittisen toiminnan puutteessa on ollut aikaa syvästi perehtyä marxilaisuuteen ja jotka nyt ovat tilaisuudessa tuomaan julki havaintojaan. Mainitsemassani vihkosessa on jo alkua. F. Kalinin osottaa artikkelissaan, kuinka proletaarisessa kulttuurityössä on kaksi puolta: toinen seuloo porvarillisesta sivistysperinnöstä käyttökelpoista ja arvostelun sekä valistustyön muodossa jakaa sitä köyhälistölle. Toinen pyrkii herättelemään ja vapauttamaan köyhälistön omia, luovia kulttuurikykyjä, rakentamaan sen omaperäistä sivistystyötä. Tätä työtä tekemässä toisella puolen on proletariaatin sivistyneistö (intelligenssi), ammattioppineet, ja toisella puolen köyhälistön joukot itse. Porvarillinen intelligenssi koettaa pitää yllä kuvitelmaa, että täytyy olla salaperäinen kyky (»nero») voidakseen suorittaa luovaa kulttuurityötä. Se on virhe, ei siihen tarvita mitään pappiskastia. Ero neron ja tavallisen sivistystyön välillä on vain aste-ero: toinen työ rakentaa loogillista tietä (tiede), toinen taas taiteen kautta. Ihmisen sielullinen toiminta on joko itsetiedotonta kaikkien meihin sattuvain vaikutelmien keräämistä ja omistamista (alatajunta) tai tietoista opiskelua. Luomisen hetkenä vaikuttavat molempia teitä sieluumme kerääntyneet varastot antaen aineksiaan siihen uuteen syntyvään. Pätevää luomistyötä varten on siis tarpeen kehittää kykyjä, millä tuota ainehistoa pitää kurissa (itsearvostelu) ja miten sitä muille tulkitsee (tyyli). Taiteellisessa luomistyössä ilmenee innostus, joka tunteen voimalla juottaa yhteen tietoiset ja itsetiedottomat kokemukset eläviksi kuviksi. Tarkalla työväen ympäristön ja elämän havainnolla voi työväenluokkaan liittynyt lukumies oppia käsittämään työläisen ajatuksen kulkua sekä sen kehitystä. Mutta kun tulee kysymykseen syvempien tunteitten tulkitseminen, on hän avuton, hänen syventymisensä rajoitettu. Häneltä puuttuu työläisen alatajunta. Suurella taiteilijalla on kyllä suuri eläytymiskyky, mutta mahdoton on sivullisen tunkeutua työläisen sisimpään. Siksi voikin vain työväestö itse synnyttää täysipitoisen taiteensa.

Varsin mielenkiintoisia näkökohtia esittää myös A. Bogdanov artikkelissaan »Millaista on proletaarien runous?» Ei ole runoutta, sanoo hän, missä ei ole eläviä kuvia. Ei ole runoutta missä ei ole sopusointuisuutta niiden kuvien yhdistelyssä. Ja 10–osaisessa artikkelissa kirjottaja terävästi osottaa, mitkä ovat elävän runouden tuntomerkit. Todistelee myös, että luokkayhteiskunnassa elävä runoilija luokkaihmisenä ei voi luoda luokkien ylä- ja ulkopuolella olevaa runoutta, mutta silti voi olla joidenkin luokkien yhteistä (talonpoikain ja pikkuporvariston tai työläistalonpoikaista jne.) runoutta, sekaluokkaista runoutta. On esim. vallankumousrunoja, joissa ei ole mitään erikoista proletaarista piirrettä, onhan vain ylimalkaista »kansanvaltaista» (narodnovoljalaista). Bogdanov todistelee, kuinka kolme yhteiskunta-astetta (entisaikain auktoriteetillinen, porvarisyksilöllinen ja proletarisyhteisöllinen) ovat kukin luoneet oman runoutensa: 1) runous käsittelee sankareita, jumalia, s.o. taloudellisen elämän auktoriteetillinen johto huokuu runoudessa; 2) porvariston runous on yksilöllistä, sisältää myös auktoriteetillishenkisiä piirteitä; 3) konetuotannon aikana ohjailee työläinen koneen käyntiä, mutta se on tapahtuva järjestyksellisesti, yhteistoiminnassa toisten kanssa; siitä syntyy järjestäytymis- ja yhteishenki; se tulee julki runoudessa ja kuten yhteistuotanto on yhteiskuntakehityksen korkein aste, niin on sen runouskin runouden korkein saavutus. Se on uuden ajan työväen omaperäinen runous, ei vielä vanha, mutta voimakkaasti kasvava, varttuva, voimistuva. Se perii koko entismailman runouden, kuten muunkin kulttuurin, mutta se perintö ei saa hallita perillistä, vaan sen on oltava aseena köyhälistön kädessä. Kuolleen palveltava elävää. Kohotkoon työväen runous: taisteleva ja maahan iskevä, luova koko olemukseltaan!

Kansanvalistuskomissariaatin toiminnasta mainittakoon erityisesti sen alkama kustannustoiminta. Jo neuvostovallan alkuajoilta saakka suunniteltuna on nyt päästy niin pitkälle, että painosta on jo ilmestynyt joukko venäläisten klassikkojen teoskokoelmia. (Krylov, Koltsov, Saltykov, Nikitin y.m.) Tulossa on uusia; käsittäähän kustannettavien kirjailijain luettelo lähes 60 nimeä (m.m. Bakunin, Hertsen, Lavrov, Tshernitsevski). Paitsi 3 osaa uutta Venäjän historiaa on myös ilmestynyt Kautskyn »Marxin taloudelliset opit» alkuna aiotulle sosialististen klassikkojen sarjalle (Marx, Engels, Jaures y.m.)

Valistuskomisariaatin monipuolisista harrastuksista antavat käsityksen sen osastojen otsikot: 1) Kirjallistaiteellinen; 2) tieteellis-kansantajuinen; alaosastoja: a) yhteiskunnallis-poliittinen, b) maantieteellinen ja c) kasvatusopillinen; 3) teknillinen; 4) kirjallisuuden levittämiskeskus ja 5) »Kansanvalistus» lehden toimitus. — Lisäksi museoitten, historiallisten muistomerkkien ja luonnontieteellisten erikoisuuksien säilyttäminen ja hoito, kirjastotoiminnan järjestely, kouluasiain johto. Ilmoitusten taaja sarja valaisee niitä moninaisia kursseja, kouluja, opetussarjoja, luentoja y.m., joita toimeenpannaan. — Komissariaatin lehdessä ja Keskuskomitean Isvestijan viikottaisessa lisälehdessä valaistaan valistustoiminnan eri puolia koti- ja ulkomailla, kuten kirjastoasiaa, ylemmän koulun uudistusta jne.

Ensimäinen opettajakokous pidettiin Moskovassa heinäkuun alkupäivinä. Läsnä puolisentuhatta edustajaa. Valistuskomissaari Lunatsharski selvitteli avauspuheessa Venäjän intelligenssin suhtautumista yhteiskuntaan. Oltuaan jotenkin yleisen itsevaltiuden vastustaja oli se sitten asettunuut porvariston puolelle työtätekevää kansaa vastaan. Porvaristo tietenkin tarvitsee »opettavia lakeijoja» tarkotuksiaan edistämään. Mutta onpa sentään intelligenssiä suuri joukko niiden opettajien mukana, jotka haluavat olla jakamassa tieteitten tuloksia kansalle ja kasvattamassa nousevaa polvea uutta aikaa varten.

Kokouksessa käsiteltiin useita periaatteellisia ja käytännöllisiä kouluasioita, kuten koulun yleiset tehtävät (karsia pois vanhaa ja vapauttaa lapsen ruumiilliset ja henkiset voimat luovaa työtä varten, kehittää niiden yhteiskunnallisia vaistoja, totuttaa keskenäiseen kuriin ja edistää itsenäistä luomistyötä; yleensä: edistää sosialistisen hengen kasvua); koulun yhtenäisyys: työkoulu (ei pelkkä ammattikoulu; taistelu tuberkuloosia vastaan jne.) Tärkeä kysymys oli »Yleisen Opettajain liiton» toimihenkilöiden asettuminen sabotaasin kannalle neuvostovaltaa vastaan. Siitä tietysti jyrkästi erottauduttiin ja olikin perustettu uusi järjestö: »Internatsionalististen opettajain liitto!»

Yhteiskunnallisten tieteitten sosialistinen akatemia on aivan erikoisesti mainittava ilmiö.

Heinäk. 7 p. julkaisi Neuvostojen Toimeenpaneva Keskuskomitea sen ohjesäännöt. Niiden I §:n mukaan on »Yhteiskunnallisten Tieteitten Sosialistinen Akatemia sellaisten henkilöiden vapaa yhtymä, joiden päämääränä on sosialisen tietämisen tutkiminen ja opettaminen tieteellisen sosialismin ja kommunismin näkökannalta sekä tähän kuuluvien tieteitten edistäminen». Siihen kuuluu sekä harrastajajäseniä että myös toimitsija-jäseniä: professoreita, lehtoreita ja apulaisia. Akatemia jakaantuu kahteen osastoon: tieteellis-akateemiseen ja opetusvalistukselliseen. Se antaa palkkioita tutkijoille sekä julkaisee heidän tuotteitaan, järjestää osastoja, kirjastoja, tutkimuslaitoksia, laboratorioita, museoita y.m.s. Akatemia on Keskuskomitealle tilivelvollinen ja esitetään sen toimintaselostus Kansankomissarien Neuvostolle. — Julaistut ohjesäännöt sisältävät monipuolisen suunnitelman akatemian käytännöllistä työtä varten (65 §) sekä kustannusarvion joka päättyy 3,500,000 ruplaan. — Akatemiaan kutsutaan jäseniksi venäläisiä ja muiden maiden sosialistisia tutkijoita.

Vallankumouksellisten muistomerkkejä on myös puuhattu pystytettäviksi m.m. Moskovaan julkisille paikoille kymmenittäin. Onpa julaistu kilpailukin ehdotelmien tekemistä varten. Kivestä veistettyinä tai metalliin valettuina saamaisivat kaikkein aikain vallankumoukselliset — Spartacuksesta Volodarskiin asti — ohikulkijoille taistelun välttämättömyyttä pimeitä voimia vastaan. Paitsi varsinaisia vallankumouksen politiikkoja ja agitaattoreja aiotaan asettaa julkisille, paikoille kirjallisuuden, tutkimuksen ja eri taiteitten uudistushenkisten edustajain muistomerkkejä. Mutta tärkeämmät kuin noiden suurien kansanliikkeiden virtauksia edustavain kuvat tai heidän edustamansa liikettä edustavat ryhmäkuvat, olisivat muistomerkkeihin kaiverretut ydinlauseet, jotka houkuttelisivat ihmisiä tutustumaan noihin liikkeisiin lähemmin.

»Kumous» elok. 1918.

 


Kynäsoturit.

 

Mikä raivaamaton maaperä olikaan Venäjällä edessään niillä, joiden tehtäväksi tuli vallankumouksen saavutusten ja opetusten jokapäiväinen kansan tietoon saattaminen — sanomalehtimiehillä. Eihän ollut tsaarin Venäjällä voinut ilmestyä juuri paljon minkäänlaisia työväenlehtiä. Ei ollut kasvanut asiamiesten ja kirjeenvaihtajani laajaa verkkoa, joka esim. meillä Suomessa oli niin oivana yhdyssiteenä toimituksien ja kansanjoukkojen välillä, ja jonka keskuudesta voitiin mobilisoida uusia toimitusvoimia väsyvien tai muihin puoluetoimiin siirrettyjen tilalle. Ja sittenkin valitettiin alituista toimittajain puutetta.

Venäjällä ei oltu päästy edes siihen kuin meillä, kun vallankumous tuli ja teki sanomalehtien kysynnän valtavaksi, ihan tyydyttämättömäksi. Lehtiä nousi kuin sieniä sateella. Mutta mistä toimittajia? Eipä silti, ettei olisi ollut kynäniekkoja Venäjänkin köyhälistöllä. Olihan sen keskuudessa työskentelevillä eri puolueilla omat lukumiehensä, intelligenttinsä. Ja näiden rinnalle oli monivuotinen, jopa vuosikymmeninen vallankumousvalmistelu kohottanut kauniin joukon työväenluokan omaa sivistyneistöä. Sen kouluna olivat salaiset puoluepiirit, vankilain kirjastot ja lukeneempien tovereitten seura Siperian kaukaisilla karkoituspaikoilla tai maanpaosia. Järjestävätpä vallankumouspuolueet ulkomaille varsinaisia puoluekoulujakin.

Mutta elämän ja valon vihollinen, tsarismi, mestasi joukottani näin kalliin koulun käyneitä köyhälistön tietoniekkoja. Ja kapitalismi näännytti niitä orjanraadannalla sekä supisti niiden lukua ennenaikaisen kuoleman tuottajana. Väin harvat pääsivät näkemään päämääränsä, vallankumouksen. Ja nekin harvat kouluuntuneet kumousvoimat täytyi tarkkaan laskien sijoittaa vallankumouksen lukemattomille toimipaikoille ja niin tapahtui, että vallankumouslehtiinkin on täytynyt ottaa työhön »spesialisteja», porvarillista intelligenssiä, ylioppilaita, kurssilaisia, ent. porvarilehtien avustajia.

On selvää, että se ei vetele. Työväen oma lehti, vallankumouksen sanansaattaja! Senhän tulisi olla toimitettu mitä tietoisimman teorian kontrollin alaisena ja mitä tarkimmalla joukkojen sielunelämän ymmärtämyksellä. Kuinka paljon voikaan tehdä jokapäiväinen, elävä sana. Kuinka se voikaan sytyttää ja innostaa, ohjata ja opastaa, koota yhteen kuohuvan vallaukumousprosessin kokemuksia ja tarjota ne sulatettuna valistuksena kansalle, joka uurastaa uuden yhteiskunnan luomistyössä tai verellään sen saavutuksia puolustaa! Ja toiselta puolen — kuinka paljon jääkään tekemättä, jos sanomalehden valo on heikko; puhumattakaan siitä pahasta, minkä huonosti, jopa aivan vieraassa hengessä toimitettu lehti tuottaa. Eipä turhaan tov. Lenin vuosi sitten lausunut sanomalehtimiehille varotustaan oivallisine neuvoineen, kuinka kynänkäyttäjien on oikein kuvastettava elävää, taistelevaa, luovaa vallankumouselämää.

Mutta vallankumous ei olisi vallankumous, jos ei se tarvitsemiaan voimia luovuttaisi. Eikä työväenluokka olisi yhteiskunnalliseen valtaan nouseva luokka, jos ei sen keskuudesta löytyisi voimia kaikkeen. Venäjänkin työväenluokalta on riittänyt voimia sanomalehtityöhön. Ja entiset kokeneet ovat uusia kykyjä työhön opastaneet. Jo onkin ilmestynyt pari hyvää sanomalehtityön oppikirjaa ja lokak. 26 p. pääsivät Moskovassa ensimäiset »ulosoppineet» »Rostan» (Venäjän Tietotoimiston) järjestämiltä kursseilta. 50:sta oppilaasta oli jo kurssien kestäessä täytynyt osa mobilisoida kesken, mutta 39 päätti kurssit sekä komennettiin heti maan eri tahoille kirkastamaan vallankumouksellisen valistuksen soihtuja.

Tilaisuutta vietettiin pienellä juhlallisuudella, puheineen, konsertteineen. Ja kertoessaan siitä Moskovan lehdet ilmoittivat, että heti, marrask. 1 p. alkavat toiset kurssit. Levähtämättä työskentelee vallankumous kaikilla aloilla. Työväenluokka kouluuttaa voimiaan taistelua ja luomistyötä, voittoa varten.

»Vapaus» 1. XI. 19.

 


Iskekää intelligenssiä!»

 

Noin kiljuvat nyt juopuneet kasakat Harjkovissa. Työväen tuhatmääräinen lahtaaminen ei niitä tyydytä. Tahtovat taas nähdä valkokätistenkin tanssivan pamppunsa alla, kuten ylioppilasmellakkain menneinä päivinä.

Intelligenssiparka! Onneton sivistyneistö! Surkuteltava on sen asema maailman kahden, nyt voimalla vastakkain iskevän voiman, imperialismin ja työväen välillä. Tai — mitäpä siinä surkutella, terveydeksi se vain on.

Terveellinen on tosi koulu. Ja siihen on nyt joutunut Venäjiinkin intelligenssi. Tosin se jo aikaa sitten luuli koulut käyneensä ja oli valmis muillekin oppiaan antamaan, viisauttaan jakamaan. Ja tsaarillisen diktatuurin »rauhallisena» aikana se saattoikin kuvitella jotain voivansa antaakin, jopa se kuvitteli olevansa vallankumouksellinenkin. Olikin sitä tavallaan. Ei vain voinut edes itselleen rehellisesti sanoa, että oli vallankumouksellinen porvariston, porvarillisen yhteiskunnan puolesta. Se luuli olevansa »yleensä» vallankumouksellinen, »aatteellisesti» vallankumouksellinen.

Mutta vallankumous, vaikka onkin syvästi aatteellinen, ei suinkaan ole pelkkää henkeä (eikä juhlapuheita kulkuei-neen), ei vaan on, se luokkain taistelun kärjistynyt aste, sota. Se on ankara kehitysprosessi, jossa vanha maailma jauhautuu nuuskaksi historian myllynkivien välissä. Ja sen vanhan maailman mukana menee koko joukko sen vanhan maailman ihmisiäkin, jopa kokonaisia luokkia, jotka eivät kelpaa uuden yhteiskunnan rakennuspuiksi elävinä, uudistuneina.

Tuo tuntuu »sivistyneistä» julmalta. Se sama intelligenssi, joka »isänmaallisena» on veisannut sankarihymniä mailmansodan miljoonateurastuksen mielettömästi hukatuille uhreille, se kauhistuu yhteiskunnallisen vallankumouksen karsimisprosessissa välttämättömän leikkausveitsen työtä.

Venäjän intelligenssi, joka innostuksella otti vastaan kasakka-tsarismin kukistumisen, asettui proletariaatin vallankumoukseen nähden jarruttavalle kannalle. Juuri silloin, kun sille aukeni mitä laajin työmaa, se peräytyi. Työväen sanoissa: »no, nyt saatte näyttää, mitä arvoa on tiedoillanne», intelligenssi, tietojen ammattikunta, käitki leiviskänsä maahan. Insinöörit, opettajat, kynäniekat menivät lakkoon.

He tahtoivat näyttää että heistä se riippuu yhteiskunnan käynti. Mutta se ei riippunutkaan heistä, vaan luovasta työstä. Ja niin paljon oli jo työväelläkin »intelligenssiä» — sanahan merkitsee itsessään »älyä», sitten vasta älyn ammattikuntaa — että pääsi alkuun omin nokin. Ja pian saivat sivistyneet havaita, että jos tarvitseekin yhteiskunta heidän tietojaan, niin tarvitsevat hekin yhteiskunnan — leipää. Ja työväen yhteiskunnassa on sekin työväen hallussa.

Nälkä se vihdoin pani lusikan intelligenssinkin koreaan käteen. Ja voimmepa myöntää, ettei yksin nälkäkään. Vaikutti siihen henkinenkin tekijä; se että työväen yhteiskunta todella avasi intelligenssin parhaimmistolle ennen aavistamattomat työalat. Professori, jonka oli täytynyt totuuksiaan kuohita, milloin ne yrittivät olla valtaherroille epämukavat, sai nyt tuoda tuotteensa julki. Sensuurin karsimat teokset painettiin alkuperäisessä asussaan. Ja mitä parasta oli porvarillinen tiede, kirjallisuus ja taide julki tuoneet, kaiken sen tahtoi työväen valta jakaa koko kansalle.

Osa intelligenssiä innostui. Kasvatusoppineet loivat työkoulun. Kemistit ovat suunnitelleet tutkimuslaitoksen, jolla ei ole mailmassa vertaa. Taiteilijoilla ei ole milloinkaan ollut sellaista yrittämisvapautta — mutta he tietävät myös, että nykyistä yleisöä, työväkeä, ei ällistyttämällä otetakaan, niinkuin vanhan yhteiskunnan nousukasporhoja ja avutonta, intelligenssiä jumaloivaa pikkuporvaristoa. Työväki ihailee ja nauttii taiteesta, mutta se arvostelullaan myös valikoi. Se, kuten kaikki muutkin luokat, tahtoo taiteen oman kuvansa mukaan. Mutta kun työväenluokka on muiden luokkien yläpuolelle nouseva luokka, niin se myös mukaansa lähteneet ja mukaansa tempaamat taiteilijat kohottaa uusiin korkeuksiin. Luomisen »vapautta» loukkaamatta se antaa vapaille luojille uuden hengen.

Neuvostovallan aikana on voitu todeta askel askeleelta kehittyvää intelligenssin antautumista. Se saattaa tulla työhön epäillen ja kulmainsa alta kyräillenkin. Mutta työn, luomisen ilo, vallankumouksen voima, tempaa sen mukaansa. Tasa-arvoisiksi sulautuvat ruumiillinen ja henkinen työ. Niiden rajamuuri rapautuu, murtuu, väistyy. Uusi maailma häämöittää.

Ja kun rehellinen sivistynyt nyt esim. Venäjällä kysyy itseltään: missä on minun parempi, vapaampi, helpompi, innostuttavampi työskennellä, tsaarinko vai työväen yhteiskunnassa, niin ei hän voi itselleen valehdella. Varsin lukuisien sivistyneiden päissä vielä kyllä kummittelevat pikkuporvarilliset, »yleisdemokraattiset» harhat. He voivat odottaa »valkoisia vapauttajia» toivoen niiden tuovan mukanaan rauhan ja rakkauden. Mutta varmasti he toivovat niiden säilyttävän kaiken sen kulttuurin luovan työn, minkä työväenvalta on alulle pannut.

Silloin kuuluu juopuneen kasakan kiljaisu: »iskekää intelligenssiä!»

Kylmät väreet käyvät neuvosto-opettajan, neuvostovirkailijan, neuvostovaltaa palvelleen professorin, siltä elannon ottaneen kirjailijan, sille työtä tehneen taiteilijan selkäpiitä pitkin.

— Mikä ääni se oli?

Tuttu ääni, vastaa työmies. Pogrommien, ylioppilaspieksäjäisten, kidutuskammioiden ääni. Siperian Schlysselburgin, Petro-Pavlovskin ääni, inkvisitsionin, ohraanan, santarmikurin ääni. Venäjän mustan historian haamu.

— Kauheata!

Niin. Se on kauheata. Mutta siitä ei selviä voivotteluilla. Juopuneeseen kasakkaan ei pysty aatteet. Mutta siihen pystyy luoti. Jos mielimme alettua yhteistyötämme jatkaa kulttuurin uudistamiseksi, täytyy meidän iskeä maahan ne verikoirat, jotka tahtovat sen turmella.

Armeijaan intelligenssi! Näyttäkää nyt tietojanne tälläkin alalla. Antakaa armeijalle taistelutietonne ja moraalinen tukenne. Asia on nyt yhteinen. Te olette jo vilaukselta nähneet että työn yhteiskunta on sivistysyhteiskunta. Te näette nyt, että sitä uhkaa raakalaisten hunnihyökkäys. Paikoillenne! Kuolema Denikinin verikoiralaumoille.

»Vapaus». 8. VII. 19.

 


»Seikkailijoilta pääsy kielletty.»

 

»Että myrskyissä mutaa nousee pinnalle, että mikään vallankumousaika ei tuoksua ruusuöljylle, että siellä täällä jopa kaikenlaista likaa tarttuu kuhunkin — on varmaa.»

Marx.

Ukrainan tappio on raskas läksy. Mutta se on luettava loppuun. Toveri Trotski on siitä, eräässä kirjoituksessa sanonut selvät sanat. Tähän tapaan:

Ukrainassa voitettiin joukkojen valtavalla voimalla. Mutta armeijan luominen kävi hitaasti. Ei saatu aikaan lujaa järjestöä eikä tiukkaa kuria. Syynä oli seikkailijani lauma, joka tunkeutui joukkoon.

Niin oli Venäjälläkin ensin, lokakuun vallankumouksen jälkeen joukko veijareita, luutnantteja y.m. pyrkyreitä, maaseudun köyhää intelligenssiä, tarjoutui palvelukseen. Mutta pian oli ryhdyttävä puhdistukseen. Keskuspaikoista karkoitettuina nämä, virkakiipeejät hajaantuivat laajaa maaseutua onnellistuttamaan. Läänin-, kihlakunnan- ja kunnanneuvostot saivat niistä virkailijoita. Vihdoin saapuivat ne rintamain taustalle. Ja sitä mukaa kuin neuvostovallan alue laajeni, kulkivat nämä virankärkkyjät sotaväen jäljessä, usein mukanakin, etsien paikkaa, missä saisivat täyttää taskujaan. Puhtaita rikollisia on niiden joukossa runsaasti.

Sitä mukaa kuin Ukraina puhdistettiin lahtareista, eikä vielä ennätetty luoda lujaa neuvostokoneisota, oli näillä onnenonkijoilla tilaisuus mellastaa. Keljut, joille kukaan ei uskoisi rikkeintä lanttia, saatikka sitten virkapaikkaa, tunkeutuivat tärkeisiin toimiin ja sitten kun Denikin lähti etenemään, olivat nämä valmiit ensimäisinä jättämään paikkansa. Kahmittuine saaliineen ne evakuoivat itsensä ja lähtivät uusille markkinoille — Uralille päin. Nyt on välttämätöntä uusia alueita neuvostovallalle avattaessa panna tiukka raja, jonka porteille on asetettava taulu: »Seikkailijoilta pääsy kielletty».

Onpa näitten veikkosten joukossa sellaisiakin, jotka esiintyvät kommunisteina. Jäsenkirjat taskussa. Erikoisko-miteoila on täysi syy pitää silmällä niitä lurjuksia, jotka

Ukrainassa kaikin voimin koettivat saada kommunismin huonoon huutoon.

Mitä tarmokkaimpiin toimiin on ryhdyttävä, etteivät tällaiset ainekset uudelleen pääse Ukrainan oloja — jopa sen armeijaa — »järjestämään». Keskustoista lähetetyt toverit, yhdessä vastuunalaisten tovereitten kanssa, pankoot toimeen armottoman puhdistuksen evakuoitujen neuvostolaitosten ja sotaväenosastojen keskuudessa. Rikollisten jälkeen on puhdistus ulotettava niihin kykenemättömiin loisolijoihin, joita neuvostolaitoksissa vetelehtii. Moitteettomien ja täysin luotettavien komisarien kautta on luotava lujat neuvostoelimet. Varsinkin on tämä tärkeätä uusia armeijoja luotaessa.

Me luotamme Ukrainan uuteen nousuun. Me luotamme työväen ja talonpoikain vallan järjestävään voimaan. Mutta meidän on myös pidettävä huolta siitä, ettei enää joukkojemme hännässä pääse kulkemaan sotarosvojen ja onnenonkijani lauma. Kaikkialla olkoon silmissämme taulu, jossa seisoo: »Seikkailijoilta, virkapyrkyreiltä ja veijareilta pääsy kielletty».

»Vapaus». 26. IX. 19.

 

 

Bolshevikit.

Vallankumouksellinen puolue.

 

Niiden jalojen sanojen joukossa, jota porvaristo renkeineen pääsi prostituoimaan, oli kaikkien kallein sana: vallankumous, vallankumouksellinen. Ja siksi se painetuinkin kaikkein syvimmälle lokaan.

Niissä maissa, joissa porvaristo oli vallankumouksen kautta noussut valtaan — Englannissa, Ranskassa, Ameriikassa, — harjoitettiin vallankumouksen muistoihin nähden perimätiedollista vainajainpalvelusta. Niiden ulkonaisia merkkejä: Marseljeesi, sanat »vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus», Amerikan tähtilippu — saastutettiin patentti-isänmaallisuuden ja kansallis-sotakiihkon markkinoilla. Ja historian väärennys näihin tapahtumiin nähden kukoisti yliopiston kateedereilta kansakoulun penkeille asti.

Rappeutuneen sosialidemokratian taholta myös turmeltiin vallankumous-sanaa minkä ennätettiin. Köyhälistön rehellisen vallankumouksellista tuntoa ei uskallettu loukata, mutta sitä ahkerammin tuota käsitettä sotkettiin. »Tietenkin olemme vallankumouksellinen puolue», sanottin. »Mutta...» Ja sitten seurasi selityksiä, että sillä vallankumouksella tarkoitetaan vain teollisuuden kehityksen murtavaa, »vallankumouksellista» merkitystä, joka muuttaa luokkasuhteet. Selitettiin sanaa soveltuvaksi porvariston lakipykäliin, niin etteivät luokkaoikeuksien yleiset syyttäjät pääsisi käsiksi.

Jopa sodan aikana inhoittavimpain sosiali-imperialistien taholta, kuten saksalaisen Lenshin kirjoista näkyy, julistettiin sota todelliseksi »vallankumoukseksi». Kuten olikin vallankumouksellinen sen vaikutus. Mullistihan se niin hyvin taloudelliset tuotanto-olot kuin yhteiskunnalliset (s.o. luokka-) suhteetkin, puhumattakaan valtavasta mullistuksesta koko mailman valtakuntien poliittisissa suhteissa. Ja kaikkein vallankumouksellisin oli sodan vaikutus siinä, että se antoi sysäyksen köyhälistön mailmanvallankumoukselle.

Mutta siinä mielessä eivät sitä tarkoittaneet sosialisti-petturit. Peläten vallankumousta he koettivat selittää itse sodan vallankumoukseksi ja kannattivat sen »vallankumouksen» päätekijöinä imperialistisia hallituksiaan! Ja kun sitten heidän yllätyksekseen vallankumous, itse oikea vallankumous, tuli, niin he jatkoivat petostaan koettaen senkin alistaa palvelemansa porvariston astinlaudaksi.

Siinä se oli sosialistien katalin rikos, siinä es-erräläisyyden, menshevismin, scheidemannilaisuuden ja kautskyläisyyden syvin alennus, että he »vallankumouksen» nimessä, mutta porvariston hyväksi, lähtivät aseilla lyömään alas vallankumouksen ainoaa elävää voimaa, vallankumouksellista proletariaattia, tai ainakin sitä pyövelintyötä suoraan tai epäsuorasti kannattivat.

Kuinka räikeänä vastakohtana näille vallankumouksen saastuttajille onkaan todella vallankumouksellinen puolue, sellainen kuin Venäjän Kommunistinen Puolue. Sen koko historia sitä todistaa. Järkähtämättömänä kesti se ennen sotaa »likvidaattorien» kiusaukset, että pitäisi hylätä salainen, vallankumouksellinen järjestö ja muuttua julkiseksi puolueeksi niissä rajoissa, jotka tsarismi olisi antanut. Sodan aikana se säälittä paljasti, paitsi itsensä törkeän sota-sosialismin, myös sen häilyvän varjonkin, »keskustalaisuuden» — jota Saksassa edusti Kautsky ja Venäjällä menshevikki-internatsionalistit.

Ja yksin ottivat bolshevikit ratkaisevan hetken tullen hartioilleen historian raskaimman vastuun: lokakuun vallankumouksen. Pian kaksivuotisella vallankumouksellisen vallan käytöllä on puolue antanut mailman köyhälistölle esimerkin, jonka arvioimiseksi ei tahdo löytyä oikeata sanaa. Lyhyesti: Sen joka ote on vallankumouksellinen teko.

Teko on peruuttamaton, paikkaamaton. Annettu isku joko sattuu tai on sattumatta. Sen mukainen on oleva arvostelu ajan ja historian edessä. Eikä vallankumous ole vain yksi teko. Se on tekojen sarja, lukemattomien tekojen summa, luokkien taistelun pitkä, jatkuva prosessi, joka synnyttää mitä mutkikkaimpia tilanteita, paikallisia ja yleisiä. Niistä voi selvitä valin se puolue, jolla on kädessään vallankumouksen avain.

Ja puolue taas — se ei ole keskuskomitea, ei puoluekokous, ei aina edes paikallinen järjestökään, se on työväenluokan, proletaarisen vallankumouksen henki, joka usein olennoituu yhteen henkilöön, vastuunalaiseen tekijään vallankumouksen sisäisen tai ulkonaisen, taloudellisen, poliittisen tai sotilaallisen rintaman joka osasella.

Koettelemuksen hetkellä vasta osottautuu tosi suuruus. Ja vallankumouksen vaikeimpina hetkinä on osottautunut Venäjänkin Kommunistipuolueen tosi voima. Mitä uhkaavia tilanteita onkaan voitettu, mitä pelottavia koskenkorvia laskettu kuluessa tämän aurinkomittain mukaan lyhyen, mutta sisällisesti vuosisataisrikkaan ajan!

Puolueen Keskuskomitean viimeinen toimintaselostus, se on myöskin todistuskappale puolueen kullanpainavasta vallankumoustoiminnasta. Mitä voimia saatiinkaan liikkeelle viime mobilisoinnilla. Parhaat teorian ja toiminnan miehet sekä naiset lähtivät keskustasta maaseutukeskuksiin. Kymmenet tuhannet puolueen jäsenet siirtyivät virastoista rintamille armeijan suolaksi. Uusi henki puhalsi läpi puolueen ja neuvostolaitosten.

Terveellisimmäksi osottautui tämä siinä, että se vei puolueesta pois aika joukon roskaa, »vieraita aineksia». Monet eilispäivän kommunistit, virkakiipeejät, näet toden tullen jänistivät. Erosivat puolueesta »periaatteellisista syistä». Ja tulivat pahimmiksi pärjääjiksi, jarruttajiksi sekä saboteerauksen ja karkulaisuuden yllyttäjiksi.

Mutta eipä leiki sellaisten herrain kanssa kommunistipuolue. Se selitti »eronneet» erotetuiksi, joita ei takaisin oteta. Ja Neuvostojen Toimeenpanevan Keskuskomitean toimesta suljetaan niiltä neuvostotoimiin pääsy. Eikä niitä kunnioiteta rintamalle lähettämällä. Rintamantakaisnn työ- ja joukko-osastoihin sellaiset komennetaan. Kommunismi ei ole teatteria. Jokainen tietäköön, minkä askeleen astuu, kun jäsenkorttia pyytää. Sen ottaminen on peruuttamaton teko. Sen jättäminen on kavallus.

Kirkkaana ja järkähtämättömänä vallankumouksen olennoitumisena sekä elävänä esimerkkinä kaikkien maiden proletariaatille on Venäjän Kommunistinen Puolue, Kommunistisen Internatsionaalen uraa uurtava etujoukko. Se kyntää syvää vakoa historian peltoon. Voittava köyhälistö korjaa hedelmät.

Tämä vakaumus kirkastakoon joka tekomme ja askeleemme.

»Vapaus». 9. VII. 19.

 


Ensimäiset tulokset.

 

Kolmisen viikkoa sitten lähetti Venäjän Kommunistinen Puolue joukon parhaita voimiaan eri seuduille maata vastuunalaisiin tehtäviin. Niinpä lähti tov. Buhaharin Moskovan »Pravdasta», Steklov »Isvestijasta», Kamenev Moskovan neuvostosta, Lunatsharski, Rjäsanov y.m. Heidän tuli neuvoin ja toimin auttaa paikallisia puolue- ja neuvostotoimitsijoita mobilisoimaan kansaa Koltshakkia y.m. lahtareita vastaan. Heidän oli selvitettävä väärinkäsityksiä keskivaraiseen talonpoikaistoon suhtautumisessa. Neuvostovirkailij oita oli väärinkäytöksistä vedettävä tilille. Puolue puhdistettava virkakiipeejistä ja keinottelukommunisteista. — Kuten Ranskan suuren vallankumouksen komissaarien oli heidän tarkastettava kaikkea, tuomittava väärintekijöitä, neuvottava ymmärtämättömiä ja innostettava vallankumouksellista köyhälistöä voittamaan vastukset.

Ja nyt kirjoittaa Moskovan Pravda, että ensimäiset tulokset tästä toimenpiteestä alkavatkin näkyä. Puolueen ja neuvostovallan keskuslehtiin alkaa ilmestyä kirjotuksia, joissa asiantuntemuksella käsitellään vallankumouksen päivänprobleemeja sekä osotetaan käytännöllisiä menettelytapoja. Esim. juuri talonpoikien suhtautumisessa neuvostovaltaan on paraikaa huomattavissa ymmärtävä lähestyminen, Koltshakin ja hänen liittolaistensa paljastuneet rosvoaikeet ovat saaneet talonpojat liikkeelle vallankumousta puoltamaan. Kaikkialta palaa sotapakolaisia joukottain armeijaan vapaaehtoisesti.

Puolueen puhdistusta suoritetaan myös tarmolla viime puoluekokouksen osottamassa hengessä. Virkakiipeejät, byrokraatit, keinottelijat ja piileskelijät saavat jättää paikkansa tuoreille proletaarisille voimille, joita vallankumous innostaa kymmenkertaisiin ponnistuksiin.

Yhä varmemmalla tietoisuudella oppivat työväenluokan edustajat neuvostotoimissa teettämään hyödyllistä työtä sivistyneistön ja erikoistuntijain mobilisoiduilla voimilla.

Terveellinen teoreettisen tiedon ja käytännöllisen kokemuksen vuorovaikutus on näin saatu aikaan. Vallankumouksen keskusjohdon toverit käyvät hakemassa kokemusta paikallisilta toimitsijoilta sekä neuvostoihin valituilta työläisiltä. Neuvostotoimista lähtevät aika ajoin työläiset takasin työpaikoille oppia saamaan ja antamaan. Rintamalta siirtyy voimia rintamantakaisiin toimiin, joissa nyt paremmin kuin ennen voivat ottaa huomioon rintaman tarpeet. Ja uusia tuoreita tekijöitä rientää rintamille.

Vallankumous kokoo, järjestää ja yhtenäistyttää voimansa viimeiseen ratkaisevaan ponnistukseen. Nyt on sen lyötävä vihollisensa saadakseen rauhassa jatkaa varsinaista tehtäväänsä, joka on uuden yhteiskunnan luominen. »Vapaus». 31. V. 19.

 

 

Suomi ja Venäjä.

Karjala ja Suomi.

 

Olivat syyskuun loppupäivät 1918. Kontiovaaralla silloin majailevasta suomalaisten puna-armeijalaisten osastosta matkasi pieni ratsasjoukko pitkin Seesjärven rantasaloja. Päämääränä oli Povenetsin neuvostojen ujestikokous, johon vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Kokouksessa — jossa jo silloin oli hyväksytty päätöslauselma Neuvostovallan kannattamisesta — piti tämän julkaisija seuraavan puheen:

Karjalan miehet. Toverit! Tervehdin Teitä Punaisen Suomen puolesta ja haluan kertoa Teille Suomen työtä tekevän kansan, työväen ja talonpoikaisköyhälistön, torpparien, kokemuksista.

K a r j a 1 a i s e t. — Oli aika, jolloin Suomen työläiset vielä olivat jonkun verran natsionalisteja, odottivat kansallista vapautusta. Silloin tsaarin valta sorti Suomen kansaa, niin kuin muitakin Venäjän alaisia kansoja. Silloin syntyi halu saada Suomi itsenäiseksi. Ja kun me kuulimme, että tsaarin sortovalta oli Venäjän puolella vielä kovempi kuin Suomessa, toivoimme väliin, että Karjalakin voisi yhdistyä vapaaseen Suomeen. Ja vielä viime talvenakin me toivoimme, että voisimme luoda vapaan, kansanvaltaisen Suomen tasavallan, jossa työtä tekevän kansan olisi parempi elää kuin tavallisissa kapitalistisissa maissa. Mutta Suomen porvarit eivät sitä sallineet, ne lähtivät taantumuksen tielle. Ja sitten ne viime tammikuulla alkoivat aseellisen taistelun, kansalaissodan työväkeä vastaan. Siihen vastasi työväki vallankumouksella. Se nousi puolustamaan elämäänsä, oikeuksiaan ja kansanvaltaa. Työväen hallitus, Kansanvaltuuskunta, ensi työkseen julisti köyhät talonpojat, torpparit, vapautetuiksi veronmaksuista tilanherroille, vapautti ne muussakin suhteessa. Se hyväksyi monta muuta hyödyllistä uudistusta. Suomelle olisi koittanut parempi aika, jos sen ohjelma olisi toteutettu. Venäjän Neuvostovaltakin halusi edistää tätä Punaisen Suomen työtä ja myönsi sille itsenäisyyden. Mutta Suomen porvarit, valkokaartilaiset, kutsuivat avukseen imperialisteja, ne paikkasivat venäläisiä, saksalaisia ja ruotsalaisia upseereita, ne pettivät osan talonpoikia puolelleen. Niin suurta voimaa ei Punainen Kaartimme jaksanut vastustaa. Viime huhtikuun lopulla tuli tappio sankarillisen taistelun jälkeen.

Suomen työväelle ja talonpojille koitti nyt kova aika. Suomalaisten ja ruotsalaisten valkokaartit, Saksan imperialismin sotajoukot tappoivat kymmeniä tuhansia työläisiä, suomalaisia ja venäläisiä, ja yhä vielä ne kiduttavat kymmeniä tuhansia vankiloissa sekä lähettävät niitä pakkotöihin Saksaan. Saksa työstää elintarpeet ja tavarat, kaikki mitä irti saa. Se vaatii kymmeniä miljoonia sotakorvausta ja tukee Suomen porvareita, kun nämä vastoin kansan tahtoa tahtovat ottaa kuninkaan. Kansanvalta on tuhottu ja porvarillinen diktatuuri vallitsee. Kaikki asekuntoiset miehet, pojat ja vanhatkin, viedään sotaväkeen — valloittamaan Karjalaa ja Muurmannia.

Porvarien agitaattorit kulkevat Karjalankin mailla houkuttelemassa sen kansaa liittymään Suomeen. Osa karjalaisia kuuluukin olevan tähän halukkaita. — Olemme iloiset, että täällä ymmärretään paremmin, olemme iloiset, että täällä on yleisenä käsityksenä, että ei ole liityttävä valkoiseen Suomeen.

Se on oikein. Toivoisimme, että koko Karjalan kansa ymmärtäisi sen, että valkoinen Suomi ei ole vapaa eikä kansanvaltainen; että siellä vallitsee porvarien hirmuinen riistovalta, pahempi kuin oli tsaarin valta —, ja että valkoinen Suomi on Saksan orja Karjalan kansan tulee tietää, mitä ajattelee nyt Suomen työtätekevä kansa. Tyytymättömiä ne ovat. — Ne talonpojatkin, jotka pimeydessään puolustivat valkokaartia ja liittyivät siihen, ne huomaavat nyt, kuinka heitä on petetty: paljon luvattu — vapaus, kansanvalta, vapaakauppa: mutta kaikki onkin sitten viety — vapaudet, kansanvallat, viljat, voit, kaikki!

Mutta eivät ole Suomen työläiset ja torpparit vain tyytymättömiä. Ne ovat kapinallisia, valmiit vallankumoukseen ja ne ymmärtävät nyt, että ei riitä enää porvarillinen demokratia. Se on petkutusta, kapitalistien vallan verho. Niistä tulee nyt kommunisteja, joka päivä lisääntyy niiden luku, jotka oppivat ymmärtämään, että porvarien diktatuuria vastaan auttaa vain säälimätön luokkasota.

Venäjän Neuvostovalta, työväen ja talonpoikain hallitus, on Suomenkin köyhälistölle esikuva. Suomenkin työväki odottaa vain, että se voisi järjestää neuvostovallan, saisi vapauden. Eikä se tahdo riitaa eikä sotaa Venäjän Neuvostovallan kanssa, vaan haluaa elää veljellisessä sovussa sen kanssa ja taistella sen rinnalla mailman työtätekevien luokkien vapauttamiseksi. Ei se myöskään odota apua Englannin porvareilta, jotka vain tahtovat jatkaa imperialististen herrojen sotaa ja kapitalistista riistoa, vaan se tietää, että tulossa on mailman vallankumous, joka kukistaa kaikki imperialistit ja vapauttaa kaikkien maiden työläiset.

Toverit, karjalaiset, silloin kun tämä tulee, silloin taas Karjala ja Suomi yhtyvät työtä tekevien veljeydessä. Ja nyt jo tarjoaa Punainen Suomi, Suomalaisen Kommunistisen Puolueen kautta, veljenkättä karjalaisille.

Me taistelemme Teidän mukananne Neuvostovallan vihollisia vastaan, olkoot ne sitten suomalaisia tai venäläisiä, valkokaartilaisia tai saksalaisia tai englantilaisia imperialisteja. Ja Teidän mukananne tahdomme sanoa koko Karjalan kansalle: älkää antako pettää itseänne, pysykää lujasti Neuvostovallan, oman valtanne kannalla. Taistelkaa sen vihollisia, Teidän vihollisianne, koko maailman porvaristoa vastaan!

Eläköön Neuvostovalta! Eläköön työtä tekevän kansan valta ja kansojen veljeys!

 


Kädet poikki.

 

Inkerin kansalle pyrkii isännäksi »Luoteis-Venäjän hallitus». Onpa syytä katsoa mikä se on ja missä tilassa se on.

Sen perustana on, lyhyesti sanoen, Judenitshin ja Rodsjankon upseerikopla. Sama joka tässä alkukesästä yritti suinpäin tulla Pietariin, mutta sai vasten turpaansa. Sen armeija, joka jo lienee noussut 30,000:een, suli kokoon kuin lumi kevätauringossa. Muistammehan, kuinka nuo tsaarin kenraalit riitaantuivat inkeriläisen joukon kanssa, joka oli narrattu niiden sakkiin.

Vaikka tämä Englannin imperialismin suosima yritys päättyi: näin nolosti, ei hommasta vielä luovuttu. Englantilaisten sotaherrain avulla peitettiin Judenitshin rosvonaama »demokraattisen» hallituksen naamarilla. Ja lyötiin rumpua, että nyt sitä muka lähdetään Pietariin viemään »vapautta» ja »valkeaa leipää».

Mutta kuinkas kävi?

Suomen porvarilehdet sisältävät kolme uutista, joiden sisällys on seuraava:

1) »Luoteis-Venäjän hallitus» on hajoamistilassa sisäisten riitaisuuksien takia;

2) sen hallituksen armeija on eversti Sootsin todistuksen mukaan, »epätyydyttävässä tilassa» päällystön riitaisuuksien johdosta (Balahovitsin vainoominen y.m.); ja

3) »Polst. Isvestija» kertoo, että Luoteis-Venäjän hallituksen pääministerin sijainen M. Margulies pyrki Tallinnassa reunavaltioiden edustajain puheille ja pääsikin, mutta hänelle ilmoitettiin, ettei näiden valtioiden edustajat voi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin Luoteis-Venäjän hallituksen edustajain kanssa, koska luoteisen armeijan alku yhä enemmän joutuu hajoamistilaan eikä ole osoittanut kykenevänsä taistelemaan vihollista vastaan. (Hels. San. 19 p. syysk.)

Sen pituinen se. Eihän tyhjä säkki pystyssä pysy. Eikä voi hallita hallitus, jolla ei ole hallitsemista, sotajohtoa eikä armeijaa.

Merkillistä vain on, että eräs länsiinkeriläisten nimellä esiintyvä kopla on pitänyt kokouksen ja luvannut kannattaa sitä hallitusta, »jos se todella osottautuu kansanvaltaiseksi.» Se on jotenkin yhtä viisasta kuin jos lupaisi ostaa pattijalkaisen konin — jos se selpaa juoksijaksi!

Kyllä on, totisesti, tätä Inkerinkin kansaa narrattu ja sille kärsimyksiä tuotettu niillä »valkoisilla» touhuilla! Mustaa jälkeä niistä on vain tullut: hävitettyjä kyliä, ryöstettyjä peltoja ja miesmurhia.

Riittää jo. Inkeriläisten, jos kenen, on täysi syy pysyä tiukasti neuvostovallan perustalla ja osottaa provokaattorit oikeaan paikkaansa.

»Vapaus». 23. IX. 19.

 


Krasnov–Koltshak–Mannerheim.

 

Verikoirat vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen Neuvosto-Venäjän kurkkuun. Kasakkajoukkoineen pitää kenraali Krasnov yllä hirmuvaltaa Donilla ja palkkalahtarien avulla tyrannisoi amiraali-diktaattori Koltshak Uraalin köyhälistöä. Niiden tehtävänä on teurastajavallan uudistaminen Venäjälle. Voiton merkiksi pystyttäisivät työväen pääkalloista patsaan, jossa seisoisi: alistukaa orjat!

Mutta Venäjän köyhälistö ei alistu. Se taistelee miehuullisesti vallankumouksensa saavutusten puolesta. Ja sen rinnalle nousee liittolaisia. Jo keikahti Ukrainan pyöveli Skoropadski. Ja paraikaa häätää Ukrainan köyhälistö pois mailtaan sen tilalle porvarien valtaa pönkittämään nousseen Petljuran joukkoja. Uljaat lättiläis-bolshevikit ovat jo asettaneet Neuvostovaltansa Riikaan. Puolalaisia porvareita tukee amerikkalais-englantilainen pääoma pitääkseen erillään Saksan ja Venäjän vallankumoukselliset rintamat, mutta sen itäpuolelle rakentuvat Liettuan ja Valko-Venäjän neuvostovallat ja sen länsipuolelle Braunsthweig ja »Punainen Saksi», saksalaisen kommunismin tyyssijoja.

Ja sitten Viro. — Siellä on nyt vallankumousrintaman jännittävä paikka. Vauhdilla etenivät jo virolaiset toverimme ja riemulla tervehti vapauttajiaan Viron kovia kokenut köyhälistö. Mutta kansainvälisen lahtarijoukon vimmattu vastarinta pysäytti hetkeksi etenemisen. Hyvin ymmärrämme, mitä tuhoa merkitsisi länsimaiden porvarivalloille, jos se kirottu bolshevismi pääsee Itämeren kautta yhteyteen niiden köyhälistön kanssa, riensi eri maista santarmisakkeja Viron porvarisvaltaa pönkittämään. Pääpyöveleinä siellä esiintyivät Suomen lahtarit, Suloisessa sovussa Viron kansaa monia satoja vuosia nylkeneiden paroonien ja sen verestä paisuvan porvariston kanssa siellä nyt tsaarin upseeriroikaleet ja suomalaiset jääkärihurtat Saksan ja Englannin aseilla torjuvat köyhälistön kumousta. — Apua lupaavat lähettää Ruotsinkin nylkijät »sosialidemokraattisten» Juudasten avustamina.

Hätämmpua lyövät Suomen lahtarilehdet kiihottaen suomalaisia teurastajasieluja mnsaammin lähtemään Viron »vapautta» turvaamaan. Uskottelevat siten pelastavansa Suomen porvarit niitä odottavalta kostolta. Ja Mannerheim, tsaarin mustasotnialainen kenraali, jolle on annettu itsevaltius valvoa suurpääoman kartanokoirana Suomen työväen luille perustettua lahtarilinnoitusta.

Suomen työtätekevän kansan on ajateltava loppuun saakka kysymys siitä, mikä on Mannerheimin valta ja mihin se tähtää. Suomen itsenäisyyteenkö? Sitä satua ei usko kukaan. Että se nyt on Suomen suurporvariston valtaa englantilais-amerikkalaisen imperialismin palveluksessa, se on kaikille silminnähtävää. — Mutta sitä että se pyrkii vielä pahempaan, sitä eivät monetkaan vielä ole ajatelleet. Sietää jo ajatella. Mihin perustaa se valta toivonsa? — Suomen lahtarilehdet sen epäsuorasti sanovat: bolshevismin kukistumisodotukseen. Entä se jo niin kauvan odotettu kukistuminen — mitä se merkitsisi? Mitäpä muuta kuin Koltshakin ja Krasnovin tsaarillista terroria, jolla tahtoisivat onnellistuttaa Venäjää. Ja mikä olisi silloin Suomen asema? Jokainen käsittää, että se olisi jatkuva sotilasdiktatuuri. Olisiko se Venäjää vastaan tai sen kanssa liitossa tai sen alaisena — se olisi kai jotenkin yhdentekevä.

Se se on Suomen porvarien unelma. Missään muussa asemassa ne eivät voisi oikein täysin siemauksin nauttia. Nagaikkavalta takaisin — se on niiden tietoinen pyrkimys. Uskotelkoot vain valkoiset sosialidemokraatit, että he voivat sinne äänestyksellä pystyttää onnellisen »kansanvallan». Lorua se on ja petosta. Suomalaisten työläisten täytyy sanoa itselleen selvästi: joko neuvostovalta Venäjän ja Viron neuvostovaltani naapuriliitossa tai — Koltshak–Krasnov–Mannerheimilainen diktatuuri jatkuvana. Se selvyys terästää taisteluun Venäjän, Viron ja — Suomen rintamilla.

»Kommuna», talvella 1919.

 


»Valkoisen Suomen» sota vallankumousta vastaan.

 

Tammikuussa 1918 tunnusti Neuvosto-Venäjä Suomen itsenäisyyden. Pari viikkoa myöhemmin osotti Suomen porvaristo kiitollisuuttaan alkamalla sodan »maan vapauttamiseksi venäläisistä», kuten fraasi kuului. Koko maailma tietää nyt, että se oli lahtarikaartien sotaa Suomen työväenluokkaa vastaan, joka siten sai ensimmäiset vallankumouskokemuksensa — puolustaessaan vallankumousajan saavutuksiaan. Kansainväliseltä kannalta katsoen muodostui Suomen »valkoisten» sota osan Saksan imperialismin hyökkäyksestä Venäjän vallankumousta vastaan. Myös oli Saksalla yhtenä tarkotuksena päästä Suomen yli Muurmannin rannikon kautta ententen kimppuun. Viimemainittu tarkotus oli kudottu yhteen suomalaisten patrioottien kansallisen pyrkimyksen kanssa luoda »Suur-Suomi», johon kuuluisivat Muurman, Kuola ja Aunus. Mannerheim jo julistikin, ettei pistä miekkaansa tuppeen, ennenkuin venäläiset olisivat karkotetut Suomesta ja Karjalasta.

Karjalan hyökkäys supistui kuitenkin pieniin partioretkiin, jotka torjuttiin Kemistä käsin. Nähtävästi ei Saksan, enempää kuin Suomenkaan, voimat silloin riittäneet yritykseen. Suomen ja Ruotsin lehtiin ilmestyi varoittavia kirjoituksia. Suomen porvarit saivat Saksasta pysähdysmerkin. Berlinissä viime kesänä pidetyssä rauhanneuvottelussa lahtari-Suomen ja Neuvosto-Venäjän edustajain kesken edelliset kyllä esittivät vaatimuksen saada nuo maanosat Venäjältä, mutta raukesivat koko neuvottelut suomalaisten korskeiden vaatimusten johdosta.

Saksan vallankumous sai aikaan suuren hämmingin Suomen porvariston keskuudessa. Kun Suomessa olevat saksalaiset sotaväenosastot eivät kuitenkaan heti liene osottaneet suurempaa »levottomuutta» ja kun proletariaatti ei vielä jaksanut nousta, sai Suomen porvaristo aikaa uudestijärjestelyihin. Se heittäytyi ententen eteen polvilleen. Pyöveli Svinhufvud vaihdettiin Mannerheimiin, joka teki Canossen matkan Lontooseen. Hallitus muutettiin, niin että räikeimmät saksan-ystävät tulivat poistetuiksi. Sisäistä ilmanpainetta lievennettiin julistamalla vaalit maalisk. 1 ja 3 p., joiden avulla sosialisovittelijat lupasivat vapauttaa punaiset vangit ja luoda »demokraattisen vapauden». Mutta mitä tuli? Luotiin nimellisesti keskustalainen hallitus, mutta otettiin siihen oikeistolaisia muka »ammattiministereiksi», itse asiassa suurpääoman kontrollööreiksi. Maalaisliitto antautui sen kelkkaan myyden »kansanvaltaisuutensa» viimeiset rippeet. Siis täysi musta blokki. Sosialidemokraatit jäivät ulkopuolelle, »lojaalisesti oppositsioniksi».

Sisäpoliittisesti ei tämä hallitus ole tehnyt mitään edes työväen lahjomiseksi. Nyt koetetaan kiireellisesti toteuttaa tasavaltalainen hallitusmuoto, jonka kautta porvaristo saisi riittävästi takeita diktatuurilleen »demokratian» puitteissa. Eduskunnassa ovat sosialistipetturit lyöneet välikysymysrumpua. Tilanne on sellainen, että eräässä Ruotsin »Socialdemokratenille» lähetetyssä Suomen kirjeessä kerrotaan Suomen s.d. sovittelijainkin kesken kasvavan sellaisen käsityksen, että olisi kutsuttava edustajat pois parlamentista ja jätettävä porvarit yksin vastaamaan diktatuuristaan. Kovin yleistä ei se liene, koska sosialistit siellä yhä rustailevat hallitusmuotoa porvarisvallan turvaksi.

Ulkopoliittisesti on merkille pantava se, että entente on vihdoinkin tunnustanut Suomen itsenäisyyden — saatuaan mielestään maan kyllin kytketyksi raha-asiallisesti ja poliittisesti. Mutta Suomen porvarillisisakin piireissä on herättänyt levottomuutta se, että tuo tunnustus on annettu ehdoilla, että Suomi tyytyy Parisin kongressin päätöksiin Suomen rajojen y. m. suhteen. Tuon takana voi olla mitä laajakantoisimpia »järjestelyitä». Viittaillaan Englannin aikovan ottaa itselleen laivastoasemia (Suursaari). Ruotsi vaatii Parisin kongressille esittämässään nootissa Ahvenanmaata. Myös ovat taantumukselliset venäläiset politiikot pidättäneet uuudistetulle Venäjälle» sana- ja toimivallan Suomen suhteen, kun Suomi on »yksipuolisesti rikkonut suhteet». Lahtari-Suomen »vapauden» riemu ei tämän kaiken takia ole suinkaan korkea. Pörssin kurssit samoin kuin rahan arvo ovat yhä laskeneet. Porvarillisissa lehdissä, jotka — yhä edelleen Saksan Villen ystävinä — yleensä arvostelevat Versaillesin väkivaltarauhaa, ilmenee pessimistisiä kirjoituksia, joissa varovasti huomautetaan Suomen täydellisestä taloudellisesta ja poliittisesta riippuvaisuudesta.

Parisin ja Lontoon imperialistiset lehdet kirjoitelevat myös Suomen merkityksestä taistelussa bolshevismia vastaan. Mutta merkille pantavaa on, että Suomen sanomalehdissä ei juuri avoimesti ole vielä uskallettu propageerata hyökkäyssotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Se tietää, että sellaisella ajatuksella on maassa huono kaikupohja, jopa se käsitetään vaaralliseksikin sekä sisä- että ulkopoliittiselta kannalta.

Virossa olleet »vapaaehtoiset» lahtarit on vedetty pois ja tunnustetaan ne yleensä »vähemmän hyviksi» aineksiksi.

Niiden rosvouksista ja mellastuksista on kuvauksia Skandinavian lehdissä. Aunukseen hyökkäys verhottiin »vapaaehtoisuuden» vaippaan. Ent. pääministeri Ingman valehteli välikysymykseen, ettei hallitus sellaista puuhaa edes kannata. Porvarien uusi luuta, Castren myönsi, että hallitus on varustanut nuo »vapaajoukot». Koko juttu on julistettu Aunuksen »kansannousuksi» — vaikka porvarislehdetkin valittelevat, ettei sitä kansaa tahdo millään saada »nousemaan». Retken surkeat tappiot ovat tuoneet masennuksen. Eräitä joukko-osastoja on hajotettu »huonoina». Haukuttu juopoiksi päälliköitä. Lahtarilehdet varoittavat uskomasta niiden »agitatsionia». Suojeluskunnat onkin nähtävästi komennettu lähettämään sinne uusia joukkueita. Pikku ryhmiä näkyy lähteneen. Ne ovat kokoonpannut suureksi osaksi koulupojista, joille uskotellaan, että taistelu koskee »SuurSuomen» luomista. Kuitenkaan ei Parisi liene antanut mitään sellaisia takeita. Englantilaiset ovat nimenomaan vastustaneet maan Suomeen liittämistä ja lahtarivenäläiset pitävät Muurmannin rataa heille kuuluvana. Suomessa käsitetään yhä selvemmin, että suomalaisten taistelu Aunuksessa on vain osa ententen ja lahtarivenäläisten taistelusta Venäjän vallankumousta vastaan. Eikä sellainen innostuta, kun ei ole edes saalista tiedossa.

Vielä vähenmiän on innostusta hyökkäykseen Pietaria vastaan. Suomen porvarillisetkaan eivät peitä vastenmielisyyttään auttaa venäläistä imperialismia valtaan. »Yleistä mielipidettä» on tyynnytetty »karkottamalla» venäläisiä vastavallankumouksellisia maaseuduille ja maasta. Mutta sisäministerin kiertokirje, että niitä on kohdeltava ystävällisesti herätti porvarislehtienkin arvostelua. Ententen turvissa Mannerheimin kopla on kuitenkin kaikin keinoin auttanut kenraali Judenitshin puuhaa. Suomessahan on koottu niitäkin joukkoja, jotka uhkaavat Krasnaja Gorkaa. Siihen kuuluu inkeriläisiä hulikaani-aineksia ja pakolla mobilisoituja, joiden »kansallisia pyrkimyksiä» Suomessa myös on suosittu, vaikka tiedetään, että niillä vain tuetaan lahtari-Venäjää ja petetään Inkerin kansaa. Jopa on Suomesta käsin alettu panna toimeen rosvo- ja murharetkiä yli Venäjän rajan Karjalan kannaksellakin.

Jatkuva kiihotus bolshevismia vastaan ei kuitenkaan riitä nostattamaan sotahenkeä. Valheelliset jutut Pietarin »kurjuudesta» ja »levottomuuksista» kumoutuvat täältä tulleiden porvarillistenkin lausuntojen kautta, jotka vakuuttavat, että pienillä joukoilla on mahdoton ottaa ja pitää Pietaria.

Ainoaksi sodan aiheeksi jäisi näin ollen »maan puolustus». Lehdet pelottelevat »bolshevikkien hyökkäyksellä» ja hallitus säestää uhka-nooteilla. Näin koetetaan luoda maaperää »hyökkäävälle puolustukselle». Mutta nuo temput eivät petä ketään. Liian tuoreena on muistissa mailmansodan alkufraasit ja Versaillesin rauhanehdot.

Sosialistisovittelijatkin ovat irtisanoutuneet niiden seikkailujen seurauksista, joihin Suomi Aunuksen jutulla ja tällä sotahommalla antautui. Sos.-dem. puolueessa on tietenkin sosialipatriootteja hyvä joukko, mutta puolueen vasemmisto, työväen mielialan pakottamana, on pitänyt puoluetta eräänlaisen vaikutuksen alaisena. Se ei ole sitä kuitenkaan voinut estää yhä hävyttömämmin käymästä vallankumouksellisen kommunismin kimppuun.

Suomen porvaristoakin masentaa nykyisin ilkeä esimaku siitä, mitä merkitsee olla voittaja-imperialismin »suojeluksessa». »Kauppasuhteiden» ja »valuuttajärjestelyjen» nimellä sanellaan raskaat ehdot. Ranska vaatii kieltolain hävittämistä väkijuomavientinsä hyväksi. Kauppabilanssin yhä kasvava epäedullisuus painaa rahan kurssia. Raaka-aineiden saannin esteet pysäyttävät teollisuutta. Suuret vararikot uhkaavat katastroofilla. Yleistä varastelua kaikissa valtion laitoksissa ei voida enää salata. Rappio irvistää joka puolelta. Taantumuksellinen sota vie aina romahdukseen. Se nostaa kuonan pinnalle. Seurauksena on vallankumouksellisen mielialan kehitys.

Siksi Suomessakin »punainen vaara» yhä kasvaa. Huolimatta yhä jatkuvista vangitsemisista, kidutuksista ja vankien ampumisesta yltyy vallankumouksellinen kiihko. Valkoisen terrorin uhrien haudoilla pidetään mielenosotuksia. Vappukulkueet olivat valtavat. Lakkoja puhkeilee eri tahoilla. Porvarislehdet kertovat pommilöydöistä. Huolestuneina kysyvät maltillisimmat porvarislehdet, voivatko heidän taatusti luotettavat sovittelijasosialistinsa vastata joukkojen rauhallisuudesta. Ja mustimmat porvarit jo julkisesti vaativat sos.-dem. sanomalehtien kieltämistä.

Jos siis mieli saada Suomea sotaretkeen Pietaria vastaan, täytyy se tapahtua äärimmäisen ja alastoman terrorin avulla. Kysymys on, mistä sen toimeenpanijat löytyvät. Huligaanitappelijat ovat joutuneet huonoon huutoon Virossa ja Aunuksessa. Ja vaikka porvareita sekä maanviljelijöitä saadaankin suurella vaivalla käymään aseharjoituksissa, ei tälläiset porvariskaartit muodosta mitään aktiivista sotajoukkoa.

Vallotussota poistaa työväeltä uskon, että se voi »rauhallisin keinoin» vähitellen »kohottaa asemaansa». Se näet polkeutuu juoksuhautoihin tai pakkotöihin. Sen silmistä haihtuvat lopultakin pikkuporvarilliset harhat. »Demokraattinen» eduskunta ei ole sille voinut antaa mitään. On vain siunannut mitä mustimman taantumuksen. Kiristyvä hätä ajaa sitä liikkeelle. Ja ainoa, joka sille antaa vastauksen sen polttaviin kysymyksiin, on kommunismi. Se osottaa ainoan ratkaisun: taistelun!

Koston tunne syventyy tietoiseksi vallankumouksellisuudeksi. Kipinä voi sytyttää kuivan ruudin. Sota vallankumousta vastaan on taantumuksen huippu. Ja siitä käy suora tie vallankumoukseen.

»Pravda», kesäk. 1919.